Onko lihava vastuussa kiloistaan?

Pöperöproffa Patrik kirjoitti siitä, onko lihavuus ihmisen omaa syytä vaiko ei ja päätyi tulokseen, että ei ole. Ravitsemusasiantuntijana Patrikilla toki on runsaasti tietoa ja kokemusta aiheesta ja hän luonnollisesti perustelee näkemyksensä tekstissään. Itse en ole asiantuntija, mutta olen seurannut hieman aihetta ja onhan tuota omaakin kokemusta lihavuudesta ja laihtumisesta kertynyt. Kaiken tämän perusteella en itse kykenisi vastaamaan selkeästi "kyllä" tai "ei" vaan ainoastaan "se riippuu".

Mielestäni tässä tulee kyseeseen enemmänkin jonkinlainen jana, jonka toisessa päässä lihavuus on "oma moka" ja toisessa se selkeästi "ei ole". Ihmiset sitten sijoittuvat eri tavoin tälle janalle, toiset kyllä- ja toiset ei-päätyyn, toiset keskelle tai lähemmäs jompaakumpaa ääripäätä. Esimerkiksi lapset ja lihavuutta aiheuttavista sairauksista kärsivät pistäisin suoraan ei-päätyyn. He eivät voi juurikaan vaikuttaa painoonsa, joten he ovat syyttömiä lihavuuteensa. Tästä toisaalta kukaan ei liene eri mieltä. Erimielisyys syntyy vasta siitä, keitä sitten voisi laittaa sinne keskelle janaa tai jopa lähemmäs "kyllä" -päätyä.

Patrik esittelee lukuisia lihomisen taustalla vaikuttavia syitä, kuten esimerkiksi kotoa opitut huonot tavat ja laihduttajille annetut huonot ohjeet. Itse en kuitenkaan ole taipuvainen hyväksymään näkemystä, jonka mukaan vastuu ihmisen valinnoista voidaan siirtää jonnekin menneisyyteen tai ulkoiselle instansseille (paitsi äärimmäisen painavista syistä). Aikuinen ihminen voi valita ja tästä kyvystä valita seuraa myös vastuu omien valintojen seurauksista. Kotoa on voitu saada huonot eväät, mutta ne eivät ole aikuiselle mikään peruste elää kuin pellossa ja vedota aina ikävään lapsuuteensa. Aikuinen valitsee sen, elääkö pellossa lapsuusmallinsa mukaan vai opetteleeko elämään muuten. Laiskuus, kiinnostumattomuus ja passiivisuus asian suhteen ovat nekin valintoja.

Tämän vuoksi ajattelen, että aikuiset ihmiset ovat itse pääsääntöisesti syypäitä lihavuuteensa. En kuitenkaan näe, että tämä olisi syyllistämistä. Ääriesimerkkiä käyttääkseni, jos ihminen esimerkiksi jättää töissä tehtävän tekemättä ja sen seurauksena jokin asia menee pieleen, eikö hänelle saa sanoa, että tämä on sinun syysi. Olisiko se syyllistämistä? Miksi tilanne on mennyt siihen, ettei ihmisiä voi eikä saa vetää vastuuseen valintojensa seurauksista, koska se olisi "syyllistämistä"?

Vastuussa olemisessa on se jännä piirre, että se on vapauttavaa. Jos ihminen on itse syypää valintoihinsa, sehän merkitsee sitä, että hän voi tehdä asialle jotain. Jos syy on jossain "tuolla ulkona", hän on uhri eikä voi asiaa auttaa. Muutos alkaa juuri siitä vastuun ottamisesta ja ymmärtämisestä: minä olen valinnut väärin ja asiaan on saatava muutos. Totta kai valintojen taustalla voi olla kurja lapsuus tai mitä vain, mutta ei se lapsuus sitä suklaalevyä ihmisen kitusiin työnnä vaan ihminen itse. Taustojen ymmärtäminen voi toki olla hyvin tärkeää, jotta ymmärrettäisiin, millaisin perustein ihminen valintansa tekee ja näin voidaan valita juuri kuhunkin tilanteeseen sopivat keinot ja tavat muuttaa käytöstä ja ajatusmalleja.

Mutta vastuu valinnoistamme - se on meillä itsellämme. Me VOIMME valita. Ja se on sekä kauheinta että parasta siinä kaikessa.

Velka ja sen vanki, osa I

Olen aina ollut äärimmäisen allerginen velalle. Opintolainaa tuli nostettua pahimpaan hätään pari kertaa, kun opinnot olivat vielä alussa eikä ollut kunnon sivutöitä, mutta myöhemmin tienattuani kesätöissä mukavasti ylimääräistä, maksoin nekin pois. Kulutusluottoa käytin tasan kerran, kun sillä sai korotonta maksuaikaa ostamalleni tietokonepöydälle. Maksettuani pöydän, ajoissa tietysti, leikkasin kulutusluottokortin kahtia ja heitin menemään. Pahassa paikassa olen ollut luottoyhtiölle velkaa muutaman satasen ja jo se aiheutti valtavaa stressiä ja hiusten repimistä. Ainoat velat, jotka ymmärrän ja hyväksyn, ovat asuntolaina ja autolaina, mikäli auto on selkeästi tarpeen.

Näillä eväillä minun on siis vaikea ymmärtää, mitä tämä "nykyajan nuoriso" oikein puuhaa: "Velka parantaa itseluottamusta, kun olet nuori."

Ok, juttu koskee varsinaisesti jenkkejä/brittejä, mutta sama ilmiö näkyy Suomessakin. Nuoret ottavat kasakaupalla kalliita kulutusluottoja ja pikavippejä, joilla maksellaan makeaa elämää, asutaan kalliissa yksiössä, matkustellaan, ostellaan vaatteita, sisustetaan. Velkavangin blogi lienee melko hyvä esimerkki siitä, miten tämä tapahtuu. Velalla mälläävät nuoret eivät ole pahoja ihmisiä - velkaa ei vain mielletä "velaksi", ei sisäistetä ja ajatella, että se pitää oikeasti maksaa takaisin. Kun todellisuus sitten lopulta jysähtää niskaan, se iskeekin sitten alasimen lailla. Velkaa onkin tonneja, jopa monia kymmeniä tonneja eikä puhettakaan jostain asunnon ostamisesta ja omaisuuden kerryttämisestä, kun pitäisi maksaa sitä iloista elämää pois.

Lehdistössä ja muualla on ihmetelty, miksei opintolaina kiinnosta nuoria. Selityksiä on etsitty muun muassa 90-luvun lamasta, jonka katsotaan traumatisoineen silloin lapsuuttaan eläneet nykynuoret siinä määrin, etteivät nämä koske tikullakaan lainoihin. Mutta pikavippeihin ei suhtauduta samanlaisella pietiteellä tai sitten pikavippejä ottavat eivät ole sitä porukkaa, joka ylipäätään olisi oikeutettu ottamaan opintolainaa. Toinen vaihtoehto on, että ehkä se lama sitten "traumatisoi" minun sukupolveni, meidän noin kolmikymppiset ja meitä nuoremmilla ei ole mitään rajoitteita haalia itselleen tulevaa velkapommia. Se kun on ilmaista rahaa, ainakin muutaman vuoden ajan.

Eivät kuitenkaan vain nuoret velkaannu. Tällä viikolla luin Iltasanomien PLUS-liitteestä eräästä perheenäidistä, jonka tulot olivat 6000 euroa kuussa. Ja silti tämä nainen oli onnistunut haalimaan itselleen sellaisen kulutuslaina- ja pikavippikierteen, että tuloista suurin osa kului velkojen maksuun eikä lapsille meinannut saada ostettua ruokaa ilman uusia vippejä. Jutussa myös mainittiin, että näitä suurituloisia alkaa olla ahdingossa velkojen kanssa ja heidän tilanteensa on yleensä vielä pahempi kuin pienituloisten siinä vaiheessa, kun he hakeutuvat velkaneuvontaan. Suurituloiselle häpeä kyvyttömyydestä maksaa velkoja on sekin näet suurempi kuin pienituloiselle.

Näiden ilmeisimpien lisäksi on kyllä pari ihmisryhmää, joiden kohdalla velkojen otto ja jopa harkittu ulosottoon päätyminen ovat suht ymmärrettäviä ratkaisuja. Näitä ovat pysyvästi pitkäaikaistyöttömät ja eläkeläiset. Heillä usein on työajoiltaan jäljellä luottokortteja ja kulutuslainoja, joilla he voivat ostaa esimerkiksi uusia pesukoneita hajonneiden tilalle. Takaisin he eivät voi koskaan maksaa, mutta sillä ei ole väliäkään, koska vaikka lainat menevät ulosottoon, heiltä ei pienistä työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä viedä mitään. Laskun maksavat velkojafirmojen muut asiakkaat.

Kaiken kaikkiaan tämä on ja pysyy minulle jossain määrin mysteerinä.Selkäytimeeni on porattu ajatus, että ihmisen tulee elää tulojensa mukaan. Olen minäkin ostettu satojen eurojen kenkiä, mutta se oli silloin, kun kävin kokopäivätöissä ja oli varaa. Jos tulot pienenvät, täytyy pienentää kulutusta. Ja jos velkaa on niskassa, muuttuvat monet asiat ylellisyyksiksi, joihin ei pitäisi olla varaa. Silti jengi haluaa väkisin asua kymmenien neliöiden asunnoissa ja ajella kahdella autolla, vaikka sitten kaikki rahat menevät velanmaksuun ja ruokaa täytyy ostaa uudella pikavipillä. Se 6000 tienannut velkavanki todistaa aika väkevästi, että minkään suuruinen palkankorotus ei auta maksamaan velkoja takaisin, sillä se johtaa vain elintason kasvattamiseen veloista huolimatta. Vähemmässä ovat kuitenkin ne kaverit, jotka käyttävät lainaa välttämättömyyksien hankintaan.

Tässä vaiheessa voisi summata, että oma vika. Mitäs otitte velkaa yli kykyjenne, kärsikää nyt sitten. Siinä on kyllä totta toinen puoli, mutta kokonaisuuden kannalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Palaan siihen kakkososassa.

Saako ravintolaan tuoda Mustin?

Pieni välihuomio. Mikä siinä on, että ihmisten on saatava KAIKKI? Tarkoitan tällä kaikella nyt sitä, että on päästävä kaikkialle. Jos joku ravintola/hotelli/konserttisali päättää kieltää jonkun ihmisryhmän tai vain toimii sillä lailla, ettei joku ihmisryhmä pysty siellä sen vuoksi oleilemaan, tämä ihmisryhmä kiukustaa ja nostaa metelin. Tai ihmisryhmän "edustajat", joskin vauvat kyllä itsekin metelöivät, mutta tuskin siksi, ettei heitä haluttaisi päästää kuuntelemaan Brahmsin pianokonserttoa musiikkisaliin.

Siivotaan nyt ensin se rasismi tästä pois, en tarkoita tapauksia, joissa vaikkapa ravintola kieltää somaleilta sisäänpääsyn, koska joku somalijengi on aiheuttanut ongelmia. Kyse on tilanteista, joissa palvelun tarjoaja päättää kohdistaa palvelunsa johonkin tiettyyn segmenttiin, näin hienosti ilmaistakseni. Jostain syystä tämä herättää melkoista melua siinä porukassa, joka ei tähän segmenttiin kuulu, VAIKKA vastaavia palveluntarjoajia olisi tarjolla tällekin porukalle pilvin pimein. Mutta ei, jos edes yksi paikka yrittää esimerkiksi profiloitua aikuisten lomahotelliksi (ikärasistit!! perherasistit!!), nousee poru.

Tällä kertaa porisevat allergikot. Tai ainakin Allergia- ja astmaliiton allergianeuvoja Anne Vuorenmaa Hesarin mielipidepalstalla. Porun syynä on uusi laki, joka jättää ravintoloitsijan itsensä päätettäväksi, salliiko hän lemmikit ruokapaikassaan vai ei. Se ei oikein Vuorenmaalle sovi tai ainakin hän haluaa, että ravintoloitsijat ymmärtäisivät suosia allergikkoja lemmikkieläinten sijaan.

Vuorenmaa perustelee näkemystään sillä, että eläin voi estää allergikon ruokailun tykkänään. Sitä en sinänsä epäile - jos allergia on kyllin paha, ihminen ei voi edes oleilla samassa tilassa eläimen kanssa saati sitten syödä. Mutta miksei Vuorenmaa voi jättää tätä ravintoloitsijoiden itsensä varaan? On jokseenkin oletettavaa, että esimerkiksi suurin osa keskitason ja sitä korkeamman tason ravintoloista tulevat kieltämään lemmikit ihan omista lähtökohdistaan ja varmasti niin tekee valtaisa joukko muitakin ravintoloita. En jaksa uskoa, että allergikoille tulee olemaan ongelma löytää ravintola, joka ei huoli lemmikkejä sisäänsä. Sen sijaan sitä en ymmärrä, miksi allergikkojen pitää ehdottomasti saada Vuorenmaan mielestä ruokailla jokaikisessä ravintolapahasessa. Mitä sitten, jos muutamat hyväksyvätkin lemmikit sisäänsä? Mitä sitten, jos Suomessa on jokunen ravintola, jonne allergikkojen ei kannata mennä syömään? Ne tuhannet muut eivät riitä?

Ihminen on kyllä itsekäs olento. Vaikka ei itse haluaisi juuri tuonne tai tuota lelua, ei sitä kyllä muillekaan suoda, jos se merkitsee sitä, ettei itsellä enää sen jälkeen ole siihen mahdollisuuksia.

Haavisto ja kummalliset kannattajat

Vaalipäivän lähestyminen näkyy, sillä facebookin seinäni on viime viikot ollut täynnä Pekka Haavistoa, jopa ärsyttävissä määrin. Tarkkaan sanoen se ei ole Haaviston suitsutus, mikä minua varsinaisesti häiritsee vaan se, millä tavoin kyseinen suitsutus tapahtuu. Suurin osa on kyllä ollut asiallista ja tavallista "äänesti Pekkaa!" -tyylistä mainostusta, eikä siinä ole mitään vikaa. Mutta sitten välillä sitä törmää näihin:

Sarjakuva on Ninni Aallon käsialaa Sähköjänis-blogista

Kyseessä on vain yksi esimerkki, mutta se kiteyttää erinomaisesti sen, mitä ajan takaa. Jotkut Haaviston kannattajat ovat lähteneet sille linjalle, että Oikeamielisethän äänestävät Haavistoa - muut ovat väärässä. Tai vielä pidemmälle vietynä, ne, jotka eivät Haavistoa äänestä, ovat suorastaan pahoja eli ahdasmielisiä, ennakkoluuloisia ja sulkeutuneita. Jos et äänestä Haavistoa, sellainen sinä olet, sinä pahapaha suomalainen!

Kukaan ei ole tainnut kertoa näille sankareille mitään siitä, miten saada vastustaja omalle kannalle. Yksi kyseisen taidon kultaisista säännöistä kuuluu seuraavasti: "älä hauku tahi pilkkaa vastustajaasi". Todellakin, vastapuolen solvaaminen on ehkä huonoin mahdollinen keino pyrkiä saamaan tämä samalle puolelle. Siitä saa ehkä henkistä tyydytystä, mutta kun tässä kerran kampanjoidaan sen puolesta, että Haavistosta tulisi oikeasti presidentti, on todella huono idea asettaa oma vahingonilo Suuren Mission edelle. Sittenkö on hyvä mieli, kun kiukustunut vastapuoli ihan silkkaa itsepäisyyttään äänestää jotakuta muuta ehdokasta, koska hänen älyään ja mielipiteitään on loukattu. Sekö saa hymyn näiden Haavistolla muita päähän lyövien huulille, kun lyötyjen äänet satavat muiden laariin?

Lisäksi, esimerkiksi tuossa sarjakuvassa esitetty läppä on rehellisesti sanoen halventava Haavistoa kohtaan. Ei siksi, että Haavisto on homo vaan siksi, että sarjakuva pelkistää Haaviston "pelkästään homoksi". Haaviston meriitit kansainvälisellä kentällä ovat loistavat, hän on taitava neuvottelija, rauhallinen ja asiantuntevasti argumentoiva keskustelija, mutta mitäs näillä on hei merkitystä. Olennaista on se, että Haavisto on homo! Jos et äänestä homoa, olet ahdasmielinen ummikko, jolle muut nauravat. Moinen asenne on suoraan sanoen loukkaus hienoa valtiomiestä kohtaan eikä todellakaan todista mistään ennakkoluulottomuudesta. Avoimuutta ja suvaitsevaisuutta on äänestää Haavistoa siitä huolimatta, että tämä on homo. Se on näet asia, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä presidenttiyden kanssa. Ne, joille homous on syy äänestää Haavistoa ovat tasan samalla viivalla niiden kanssa, jotka jättävät äänestämättä Haavistoa siksi, että tämä on homo.

Minua harmittaa tämä erinäisten Haaviston kannattajien hölmöily eniten juuri siksi, että aion itse äänestää Haavistoa. Vaikka olenkin ärtynyt, en toki anna hörhöjen sanella äänestyskäyttäytymistäni vaan heistä huolimatta annan ääneni Haavistolla. Sitä paitsi, jokaisella ehdokkaalla on hörhöseuraajansa eli sikäli sillä ei olisi väliä, ketä sitä äänestäisi. Turhauttavaa on vain se, että moinen ylimielistely sataa nimenomaan vastustajien laariin eikä siihen olisi missään nimessä varaa tässä tilanteessa.

Eli menisitte nyt vähän itseenne ja ajattelisitte, millä tavoin kannattaa tuoda se kannatuksensa esiin, jotta saisi muitakin mukaan. Ilmainen vinkki: siitä pilkkaamisesta ei ole mitään apua. Jos nyt on pakko pilkata, sen voisi tehdä vaikka jälkikäteen. Jooko?

Kaipuu Venäjälle

Minun on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus lukea Anna-Lena Laurénin teos "Hulluja nuo venäläiset" ja toissapäivänä satuin vahingossa törmäämään siihen kirjakaupassa, joten poimin sen mukaani. Mitään erityisen uutta ja yllättävää Laurénin teoshan ei Venäjän kulttuuria jo valmiiksi tuntevalle tuo, mutta kirja on hyvin kirjoitettu ja anekdootit hauskoja, osittain siksi, että ne ovat suomalaisesta näkökulmasta älyttömiä ja osittain siksi, että ne tunnistaa omista kokemuksistaan.

Oikeastaan parasta Laurénin kirjassa oli juurikin sen tuttuus: "juuri noinhan asiat siellä ovat!" Venäjä on juuri niin pullollaan lahjontaa, kähmintää, jonoja ja sääntöjen kiertämistä, kuin Laurén kirjoittaakin - mutta samalla myös täynnä iloisuutta, sosiaalisuutta, auttamista, verkostoitumista. Venäläisten hyvät ja huonot puolet käsitellään yhdessä sykkyrässä.

Kaikkein eniten kirja kuitenkin vaikutti siihen, että... hitto vie, minulle tuli ikävä! Minulle tuli ikävä Venäjää, jopa sen joitain huonoja puolia. Jotkut huonot puolet ovat raivostuttavia ja huolestuttavia, kuten kansalaisyhteiskunnan puute, toiset taas lähinnä turhauttavia tai jopa hellyyttäviä. Jälkimmäisiä aloin ikävöidä. Vielä enemmän tietysti ikävöin niitä hyviä puolia, tunnelmaa, venäläisiä ystäviäni, ihmisiä. Mutta mitä kertoo se, että kaipaa jopa niitä jonoja ja kiukkuisia matameja myymässä vodkaa tiskin takana?

Onneksi on vuosiviisumi. Kai tässä täytyy ryhtyä varailemaan bussilippuja. Blinit ja Nevski prospekt, täältä tullaan!

Tarvitseeko Helsinki Guggenheimin vai tarvitseeko Guggenheim Helsingin?

Ei nyt hemmetti oikeasti sen Guggenheiminne kanssa. Antakaahan kun tarkennan. Argumentit Guggenheimin puolesta ovat tällaisia:

Gallen-Kallela-Sirén Nelosen uutisissa

Jan Vapaavuori: Guggenheim vai Sinivalkoista makkaraa?

Guggenheim on Suomelle uusi mahdollisuus

Belsebuubin juonia

Mitä Guggenheimin asiaa ajavat siis oikeastaan esittävät? Kertovatko he tarkkoja lukuja, osoittavatko he, miten menestynyt ja hieno konsepti Guggenheim on listaamalla menestyneet museo, kunnioittavatko he vastapuolta? Niin, no - eivät. Sen sijaan meillä on sekalainen sotku selitystä, missä haukutaan paitsi "Suomen kansa" niin myös taideväki kaikkea vastustavaksi makkaransyöjäporukaksi, hehkutetaan sitä, miten Guggenheim on Suomelle SUURI tilaisuus ja mahdollisuus (mihin??), jätetään mainitsematta ja väheksytään rakennuskustannuksia ja vakuutetaan, että kaikki muutkin haluaisivat Guggenheimin, siis kaikki (ketkä?), mutta Helsinki sen saisi! Ja kirsikkana kaakun päällä Gallen-Kallela-Sirén selittämässä jotain visuaalisen lukutaidon ylivoimaisesta tärkeydestä kirjapainoaikakauden jälkeen.

En halua loukata GKS:ia, mutta täytyy kyllä vähän ihmetellä, kuinka kukaan järkevä ja kirjanpidosta välittävä henkilö voisi ottaa GKS:n tosissaan. Sekin tosin kävi mielessä, että kuinka ihmeessä jotkut luolamiehet onnistuivat selviämään ja lisääntymään ilman Guggenheimiä, kun me emme näemmä tule siihen pystymään... mutta ei nyt mennä siihen.

Entä Guggenheimin vastustajat sitten?

Pauli Vahtera: Ja rahaa on, takaan sen - Guggenheimille

Kirjoituksia ja puheenvuoroja olisi toki enemmänkin, mutta on oikeastaan turha kaivaa kaikkia esille, sillä jo pelkästään Vahteran teksti kertoo kaiken olennaisen. Se on rauhallinen, keskittyy itse asiaan sen sijaan, että "asia" koostuisi vastapuolen paheksumisesta, listaa luvut ja vastapuolen argumentit kumoten ne sitten kuin keilat hyvin tähdätyllä keilapallolla. Yksikään argumentti Guggenheimin puolesta ei kestä lähempää tarkastelua, ei yksikään. Koko homma kiteytyykin oikeastaan siihen, että tietyt tyypit Helsingissä nyt haluavat museon jonkun henkilökohtaisen missionsa takia ja sitä sitten yritetään heikosti perustella koko kansalle "järkisyillä". Eihän siitä koskaan mitään tule. Sama kuin lapsi yrittäisi perustella, miksi taas on saatavana se maailman pähein legolinna, vaikka laatikko on jo täynnä legoja eikä perheellä tahdo olla varaa edes vuokraan. "Mä haluuuuun" ei normaalisti ole kovin hyvä tai toimiva argumentti, mutta jostain syystä kunnallishallinnossa se on ihan riittävä.

Ei minulla nyt mitään periaatteellista ole Guggenheimia vastaan. En välitä nykytaiteesta pätkääkään, mutta vähänkö minua haittaa jonkun Kiasman olemassaolo. Se, mikä tässä kuviossa tökkii, on rahoitus. Jos Pajunen, GKS ja muut ovat niin kiimoissaan tästä museosta, hankkikoot hommalle yksityisen rahoituksen. Siihen tulee sitten muuten myös kuulua sen Katajanokan tontin vuokra, ei noin keskeinen paikka ilmainen ole.

Jostain syystä yksityistä rahaa ei kuitenkaan näyttäisi olevan tulossa, ei edes kattamaan osaa kustannuksista. Miksiköhän? Ovatko puuhamiehet edes yrittäneet? Jos eivät, eikö se ole aika epäilyttävää? Jos kukaan yksityinen taho ei haluaisi tähän osallistua, eikö se kerro siitä, että kyseessä on niin sanotusti "aika v*tun huono idea"? Ja jos Pajunen, GKS ja kumppanit tämän tietävät, MIKSI he väkipakolla haluavat Guggenheimin tänne?

Vielä peliä ei ole menetetty. Nyt vain metelöimään tarpeeksi ja jokaikinen virasto pitäköön rahoistansa kynsin ja hampain kiinni. Jos rahaa ei kaupungin kirstusta löydy, ei tule Guggenheimiakaan. Tai ainakaan me emme joudu kustantamaan sitä.

Lihavuusloukku

Blogini yli seitsemänvuotisen taipaleen aikana olen lukuisia kertoja kirjoittanut lihavuudesta, laihtumisesta ja hoikkana pysyttelystä. Siihen on sikäli perusteltu syy, että olen tunnetusti itse ollut aikoinani lihava ja vasta myöhemmällä iällä hankkiutunut normaalipainoisten kirjoihin. Toisin sanoen, minulla on laatikkokaupalla kokemusta aiheesta ja joudun jatkuvasti elämään sen kanssa, minkä vuoksi se on jatkuvasti ajankohtainen.

Minä en tietenkään ole ainoa, jota lihavuus aiheena suuresti koskettaa. Paitsi että miljoonat ihmiset maailmassa ovat lihavia, dieetillä tai yrittävät pysytellä uudessa painossaan, myös tutkijat ovat sukeltaneet lihomisen ja laihtumisen ihmeelliseen maailmaan. Tietoa tulee jatkuvasti lisää ja se on tärkeää, sillä sairaalloinen ylipaino on valtava ongelma länsimaissa. Itse en varsinaisesti seuraa alan uutisia, mutta silloin tällöin vastaan osuu kiinnostavaa materiaalia. Viimeisin on Tara Parker-Popen artikkeli New York Timesissa: "The fat trap".

Artikkelissaan Parker-Pope käsittelee nimenomaan painonhallintaa ja siihen liittyviä erilaisia tutkimuksia. Tutkijat ovat alustavasti havainneet, että laihtuneen ihmisen aineenvaihdunta ja aivotoiminta ovat hieman erilaisia kuin normaalipainoisen*. Laihtuneen keho pyrkii keräämään takaisin kadotetut kilot toisaalta kuluttamalla vähemmän energiaa samoihin toimintoihin kuin normaalipainoinen ja toisaalta aivot yrittävät houkutella laihtuneen syömään enemmän. Laihtunut kuluttaa jopa 50-100 kaloria vähemmän samaan liikuntasuoritukseen kuin normaalipainoinen ja hänen aivonsa reagoivat etenkin hyvin kaloripitoisiin ruokiin eri tavalla kuin normaalipainoisen. Lisäksi epäillään, että monilla lihavilla on lihavuuteen altistavia geenejä, jotka esimerkiksi saavat heidät himoamaan kaloripitoisempia ruokia verrattuna niihin, joilla ei näitä geenejä ole. Tämä kaikki aiheuttaa sen, että laihtunutjoutuvat syömään vähemmän kuin normaalipainoinen pysyäkseen samassa painossa.

Oma arkikokemukseni tuntuisi vahvistavan asian. Kirjoitin puolitoista vuotta sitten, että enää ei tarvitse tuijotella kaloreita, koska nimenomaan aktiivinen laihduttaminen torpedoi yrityksiä, mutta näin kuukausien jälkeen olen todennut, ettei asia aivan niinkään ole. Äärimmäisyyksiin ei tarvinne mennä, mutta mikäli sitä haluaa pysytellä hoikkana, täysivaltainen herpaantuminen ja heittäytyminen vaikuttaa mahdottomalta. En ole niin tarkka kuin Parker-Popen artikkelissa esitelty rouva Bridge, en kirjaa päivittäisiä syömisiäni, en pidä taulukoita tai vastaavaa, mutta seuraan kyllä tilannetta jatkuvasti. Käyn vaa'alla useamman kerran viikossa ja tarkkailen, ettei paino nouse tietyn rajan yli. Jos nousee, liikun enemmän ja syön vähän vähemmän, mutta pyrin pääsääntöisesti syömään ja liikkumaan kunnolla, ettei tarvitsisi tehdä jatkuvia säätöjä. Välillä se on helpompaa, välillä vaikeampaa riippuen paljolti siitä, mitä muuta olen kunakin aikana tekemässä, töitä opiskelua, matkailua jne.

Olen aikaisemmin murehtinut sitä, etten ilmeisesti voi koskaan saavuttaa sellaista rentoa suhdetta ruokaan ja liikuntaan kuin mikä on tilanne monilla normaalipainoisilla ja joskus murehdin vieläkin. Asia on kuitenkin pakko hyväksyä, mikäli tahdon pysyä normaalipainon rajoissa. Laihtuneella on vain kaksi vaihtoehtoa, elämän mittainen painonhallinta tai lihominen takaisin eikä jälkimmäinen ole minulle vaihtoehto. Tarkemmin sanoen, painonhallinta kaikkine vaikeuksineen ja tuskailuineenkin on minulle 1000 kertaa mieluisampi vaihtoehto kuin lihominen.

Ne huomiot, joita haluan tänään asiasta kirjoittaa, ovat siis lyhykäisyydessään seuraavat:

1. Jos olet laihduttamassa tai jo laihtunut, ymmärrä ja hyväksy se, että joudut koko lopun elämääsi valvomaan painoasi, jottet lihoisi takaisin. Kehosi pyrkii jatkuvasti lihomaan etkä voi sen halulle paljoa mitään, voit vain pistää kampoihin. Se ei ole erityisen kamalaa ja onnistuu kyllä, kunhan teet siitä rutiinia.

2. Lihavat eivät ole pelkästään surkeilla elintavoilla varustettuja ääliöitä, joiden itsekuri on huonompi kuin kroonisella heroinistilla. Lihava ja laihtunut joutuvat käyttämään monin verroin enemmän itsekuria kieltäytyäkseen herkuista kuin normaalipainoinen, joten normaalipainoinen ei ole mikään sankari heihin verrattuna. Normaalipainoisen vartalo ei käy sotaa häntä vastaan, olkoon siis kiitollinen.

3. Ongelma ratkaistaisiin parhaiten ja helpoiten siten, että ihmiset eivät alun perinkään lihoisi. Siksi vanhempien pitäisi pitää huolta siitä, etteivät heidän lapsensa liho ja aikuisten normaalipainoisten pitäisi huolestua, jos vaatteet alkavat kiristää siinä määrin, että pitää siirtyä isompaan kokoon. Äitien olisi syytä ryhtyä laihduttamaan heti, mikäli kertynyt ylipaino ei imetyksen jälkeen ole selvästi vähentynyt.

4. Aiheesta tarvitaan enemmän tietoa ja siitä pitäisi pitää enemmän jöötä. Niin monen laihtuneen matka pysyvään normaalipainoineen kilpistyy juuri tähän. He eivät kunnolla tiedosta eivätkä ymmärrä sitä, että painoa, syömisiä ja liikuntaa tulee tarkkailla lopun elämän ajan. Koska he eivät tiedä, he eivät tee mitään, lihovat takaisin ja tuntevat valtavaa syyllisyyttä, mikä on este laihtumiselle ja painonhallinnalle sekä hyvälle elämälle ylipäätään. Laihtuneiden tulisi ymmärtää, että keho yrittää jatkuvasti huijata heidät lihomaan, minkä vuoksi heidän ei pidäkään verrata itseään normaalipainoisiin vaan järjestää elämänsä siten, että kehon yritykset tulevat torpedoitua.


* Käytän tekstissä termiä "laihtunut" ihmisistä, jotka ovat olleet lihavia ja pudottaneet painoaan. "Normaalipainoinen" taas viittaa niihin ihmisiin, joille heidän painonsa on "luonnollinen" eli he eivät ole laihduttaneet vaan paino on pysynyt aikuisiällä suunnilleen samana.