Euken

Tällä hetkellä kökötämme pohjois-saksalaisessa pikkukaupungissa nimeltä Euken. Antin ystävän vanhemmat asuvat viereisessä kylässä, jonka nimi alkaa kirjaimella R ja sisältää ainakin lausuttuna ö:n, mutta siihen ymmärrykseni jäikin.

Saimme majapaikan Antin ystävän vanhempien tuttavaperheen luota. Tuttavaperheellä on valtava talo (no, kaikilla saksalaisilla tuntuu olevan, ainakin näissä pienemmissä kaupungeissa ja kylissä), jonka yläkertaa he vuokraavat kesäisin matkailijoille ja me saimme suhteiden kautta tämän tähän vuodenaikaan. Ja tämä on aivan upea! Käytössämme on eteinen, keittiö, kylpyhuone, olohuone ja kaksi makuuhuonetta sekä netti täällä kellarissa. Samassa huoneessa tietokoneen kanssa on myös hirmuinen määrä erilaisia musiikkivempaimia (rummut, keyboard ja kaikkea alaan kuuluvaa elektroniikkaa), koska hän opiskelee Lyypekin rock -yliopistossa. Kaikki huoneet ovat tilavia ja sisustettu saksalaisella kitchillä, mikä sopii Saksaan ja tähän taloon oikein hyvin. Sitä paitsi, on hauska asua huoneistossa, jonka kaapeista löytyy posliinia ja jonka sohvat ovat jalallisia ja rokokoo-tyylisiä. Lisäksi keittiötä ja kylpyhuonetta lukuun ottamatta lattiat on peitetty pehmoisella matolla.

Ainoa miinus on lämmitys. Mitä nyt muistan matkoiltani, vain Suomessa (Ruotsissa en ole viipynyt kyllin pitkään mitään sanoakseni) lämmitys toimii niin, että sisällä on oikeasti lämmin. Muualla on aina kylmä, pahimmillaan kesäisinkin. Kylpyhuoneilla on erityinen taipumus olla hyisiä niin kesäisin kuin talvisinkin. No, väänsin patterit täydelle teholle, ehkä se auttaa.

Saksa on kyllä hykerryttävä maa, vaikka en vieläkään pidä kielestä. En ole oppinut puhumaan, mutta jonkin verran sitä tarttuu, lähes väistämättä, erityisesti ruokasanastoa, kiitos ravintoloiden ja ruokakauppojen.

Täytyy ehdottomasti käydä täällä kesälläkin joskus. Etelä-Saksassa tietysti myös, sitä suositeltiin meille kovasti. Samalla kuin muistutettiin, että eteläsaksalaisten murteesta ei kukaan mitään ymmärrä paitsi he itse.

Berliininmunkki

Terveisiä Saksasta, Lyypekistä, Hansa-liigan sydämestä. Aiheeseen liittyen kävimme Hansa-tornissa, missä opas selitteli ummet ja lammet Hansan toikkaroinnista ympäti eurooppaa. Torneja ja muita muistomerkkejä täällä riittää, goottilaisia kirkkojakin on kuulemma seitsemän. Kävimme niistä yhdessä, Marian kirkossa (yleinen nimi, vai?). Vaikka goottikatedraalit näyttävät jo ulkoa suurilta, sisältä ne ovat vielä suurempia, avaria, korkeita ja huikeita. Marian kirkossa oli se kuuluisa "Kuoleman tanssi" -maalaus, joskin se on taidettu viedä muualle tai sitten se tuhoutui. Kirkossa itsessään oli vain jäljennöksiä siitä.

Toimme talven tänne mukanamme. Eilen oli kylmä, mutta yöllä tuli luntakin ja nyt piha on valkoinen. Kaipa tuo tuosta pian sulaa, ellei tule lisää, koska lumikerros on kuitenkin melko ohut.

Böömiläisen ruokakulttuurin hienouksiin tutustuimme eilen saksalaisessa ravintolassa. Kiukutti, koska englanninkielistä ruokalistaa ei ollut tarjolla enkä osaa saksaa kuin parin sanan verran (no, nyt tiedän erinäisiä ruokasanoja saksaksi...). Sain tilattua sitten uuniperunoita yrttikastikkeella, mutta annos oli pettymys. Kastike oli iljettävän imelää ja saksalaisten käsitys "yrteistä" sisältää ilmeisesti vain persiljan.

Lisää kuulumisia lähipäivinä. Tällä hetkellä kirjoittelen Antin kollegan koneelta, Antti kun on töissä DHL:llä, jonka yksi toimisto sijaitsee Lyypekissä. Yöpaikan hakemisesta tulee jännittävää, näemmä nimittäin Antin sisaren tänään ja sitten meidän kolmen pitäisi majoittautua jonnekin. Ja minulla on syntymäpäiväkin huomenna. Saas nähdä, kuinka sen vietän.

Ihanat lapset liikenteessä

Tiedän, että minun ei pitäisi. Ja teen niin kuitenkin: vihaan lapsia julkisissa kulkuvälineissä. Ja vaikka tiedän, että ei pitäisi, en harmittele. Lähinnä vain jokainen lapsilisäinen junamatka saa minut yhä vakuuttuneemmaksi, että minulle ei piimäsuuta pilttiä tule.

Mikä siinä on, että ne lapset eivät voi julkisissa olla hetkeäkään hiljaa? Eivät kaikki huuda naama punaisena, mutta kun eivät ole lainkaan oppineet kontrolloimaan äänenvoimakkuuttaan, tavallinenkin puhe kuuluu parin vaunun päähän. Eikä se lopu, ei koko matkan aikana, ei hetkeksikään, pieni suu oikein tykittää asiaa kaikesta mahdollisesti. Ja sitten ovat tietysti ne parkujat, joiden pää tekee mieli iskeä seinään.

Kyllä, toki lapsilla on oikeus itkeä julkisesti. Tiedän, että vauvat kommunikoivat niin. Tiedän, että vähän vanhemmilla lapsilla on sisäänrakennettu pälpätingeneraattori. Ja silti se kiukuttaa nimenomaan julkisissa, kun haluaisin vain keskittyä tuijoittamaan ikkunasta uloa ja ajattelemaan, mutta en voi, kun lapsen ulina/kovaääninen pälpätys tunkee läpi.

Ovatko lapset sellaisia kotonakin? Pitäisikö minun synnyttää ja kestää sitä vuosikausia? Enkö voisi vain saada aikaistettua sterilisaatiota?...

P.S. Ei, en vihaa lapsia. Mutta en häpeäkään sitä, että he toisinaan ärsyttävät suunnattomasti.

Joulu

Joulu on niin hirmuisen stressaavaa aikaa. Tai ainakin kuulemma on. Saatan ehkä olla patalaiska sukupolveni petturi, mutta en ole koskaan kärsinyt joulustressistä. En kyllä juuri muustakaan, minussa on sisäinen stressinestäjä, joka kestää stressiä pari päivää ja iskee sitten jarrut pohjaan, minkä seurauksena löydän itseni perinaisellisesti sängyltä edessäni harlekiini ja kulhollinen popkornia.

Joulussa on oikeastaan vain kaksi ärsyttävää piirrettä. Ensimmäinen on se, että bussit ovat aina myöhässä. Myös päätepysäkiltä lähtevät. Joskus jää kokonainen vuoro ajamatta. Ilmeisesti ihmisten on pakko päästä keskustaan autoillaan, niitä ei voi jättää vähän kauemmas, vaikka luulisi autoilijoita ottavan kaaliin vielä enemmän kuin minua.

Toinen ovat konvehtirasiat. Mikä kirottu fetissi ihmisillä on jaella hirveät määrät konvehtirasioita joululahjaksi? Mikään ei ole mielikuvituksettomampi ja hölmömpi lahja kuin konvehtirasia kaukaiselta sukulaiselta, varsinkin, kun niitä kaukaisia sukulaisia on yli 10. Sitten joulun jälkeen nurkissa pyörii viisikin kiloa suklaata. Kuka ne muka syö? En minä ainakaan eikä niitä voi kipata kenellekään, koska kaikki muutkin saavat rutosti konvehtirasioita. Sitä paitsi, niissä on aina yli puolet konvehteja, joista en yhtään pidä (jos ei lasketa Wiener nougat -rasioita, mutta niitäkin vain yksi per joulu, kitoos). Roskiin vaan.

Ensi jouluna teen kyllä tiettäväksi kaikkein kaukaisemmille sukulaisillekin, että ei enää niitä kirottuja konvehtirasioita. Villasukat vaikka mieluummin tai mitä hyvänsä, mitä ei ole tarkoitettu syötäväksi. Paitsi miehen vanhemmilla on toki jokajouluinen oikeutensa antaa minulle se yksi Wiener nougat -rasia.

Siinä olivat ne ärsyttävät piirteet. Hyviä on runsaasti enemmän. Pidän jouluvalojen välkkeestä pimeässä ja lumesta. Pidän kulkusten kilinästä ja tummista, syvistä väreistä (vihreä, punainen, valkoinen, jopa musta), joita jouluna suositaan. Kaikki kimalteleva miellyttää silmää satunnaisena ilmiönä. Olen ihmisharakka. Pidän syömisestäkin. En suosi erityisemmin kinkkua tai muutakaan perinteistä jouluruokaa, mutta kaupasta saa kaikkea muuta kivaa. Ja oikeastaan minusta on ihan kiva pyöriä kaupoissa joulun aikoihin, kun siellä on kaikennäköistä ryönää ja ihmisiä. En minä osta juuri ikinä mitään, mutta ikkunaostelu on kivaa. Lahjat ovat tietysti oma lukunsa. Ja joulukorttien tekeminen! Se on hauskaa. Harmi vain, että en tunne hirveästi ihmisiä, joille lähetellä kortteja. Ei omin käsin tehtyjä kortteja kelle hyvänsä viitsi tuhlata.

Huomenna on sitten jouluaatto. Menemme mummolle, missä juodaan kahvia, luetaan jouluevankeliumi (mummo ja ukkopuoli kun ovat uskovia), lauletaan joululauluja ja jaetaan lahjat. Pienempänä perinnejoulu ärsytti, mutta nykyään siinä on vain yksi lievästi ärsyttävä kohta. Mummo haluaa joka joulu laulaa Enkeli taivaan kokonaan ja minä inhoan sitä laulua. Mutta auon sitten vain suutani muiden mukana.

Hyvää joulua!

Korjaus

Kirjoitin taannoin Lord Boredomin blogissa jaksaneeni Elämätöntä "tunnin tai kaksi", kun hän oli käymässä Helsingissä. Aika kuitenkin oli kokonaisuudessaan kaksi tuntia neljäkymmentäkaksi minuuttia (2h 42min). Täten pyydän julkisesti Elämättömältä anteeksi töppäystäni.

Anteeksi.

Juhlimme joulua, osa I

On se sitten varmaan uskottava. Hyvin materialistiseksi joulu alkoi muuttua 80-luvulla, 70-luku oli kulta-aikaa. Täytynee kysellä vielä mummolta, kuinka juhlittiin joulua joskus 50-luvulla. Tosin, kuten Birdy totesi, materialismi riippuu rahavaroistakin. Nykyään ihmisillä on enemmän rahaa, millä mällätä kuin 50-luvulla ja se näkyy.

Muutosta joulun materialismiin tuskin tulee. Jouluhan on kauppojen suurin sesonkiaika, eivät ne siitä luovu. Jossain vaiheessa voimme havainnoida, kuinka jouluvalot ja seppeleet ilmaantuvat kauppojen ikkunoihin jo lokakuun lopussa, kun kaikki kilpailevat joulumyynnistä. Lisäksi kakarat parkuvat nurkissa, kun pitää saada se uusin Bratz/Spiderman. (Sivuhuomio: en IKINÄ ostaisi kakaralleni Bratzia. Barbikin on normaali siihen verrattuna.)

On kuitenkin olemassa keinoja, joilla tehdä joulusta vähemmän stressaava. Alla muutama.

1. Hanki lahjat ajoissa. Siis ajoissa. Kesäale on hyvää aikaa.

2. Älä hanki lapsia. Jos kuitenkin välttämättä haluat tai sinulla on jo, hanki korvatulpat, ellet ole onnistunut kouluttamaan heistä epämaterialisteja.

3. Joulukuussa vältä keskustaa. Suorita ostoksesi lähiön pikkumarketeissa, mene keskustaan vain, jos on aivan pakko, mutta älä missään nimessä joulupäivien liepeillä.

4. Jos kuitenkin menet keskustaan, ota se huumorilla äläkä stressaa. Ota kaveri mukaan, jotta voitte kahdestaan hihitellä joulukrääsälle.

5. Tee jotain, mikä saa sinut hyvälle mielelle. Paitsi älä mene istumaan sen marketin joulupukin syliin, se on varattu lapsille. Se, että ole aikuinen lapsi, ei kelpaa syyksi.

6. Matkusta muslimimaahan, mielellään johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei ole lisäksesi ketään länsimaalaista tai kristittyä. Siellä ei joulua juhlita. Vältä Israelia. Joulu ei periaatteessa ole juutalainen juhla, mutta kyllä ne sitä juhlivat ihan vain viihtyäkseen.

7. Tai mikä vielä parempaa: muuta sinne pikkukylään. Vältyt jouluhuumalta tyystin.

Meemi

Liityn minäkin meemiin, jonka löysin Sinisen kirjan marginaalista. Randomisoitu soittolista, olkaa hyvä.

E-Type - Angels Crying

Ivanuski International - Snigiri (Punatulkut)

Aria - Tam Vysoko (Siellä korkealla)

Mulan - I'll Make A Man Out Of You

Erotic - Fritz love my tits

Nightwish - End of All Hope

Kipelov & Mavrin - Ja Svoboden (Olen vapaa)

Anna Eriksson - Juliet ja Joonatan

Kaija Koo - Tinakenkätyttö

Satan - Up There (Southpark)

Joudun tosin huomauttamaan, että soittolistallani on 33 kappaletta. Venäläisten biisien suomennokset suluissa, paitsi viimeisenä on siis soundtrack-musiikkia elokuvasta Southpark.

Mä muuten inhoon sua!

Tulipa luettua hiukan tätä "keskustelua". En sinänsä ihmettele, että tuollaisia mielipiteitään kailottavia ihmisiä on olemassa, mutta ihmettelen yhä hiukan, miksei niillä ikinä leikkaa. On ihan eri asia olla pitämättä huonoihoisista naisista kuin mennä säksättämään, että kaikkien naisten pitäisi taikoa ihonsa persikanpehmoiseksi sen vuoksi, ettei säksättäjää miellytä kuin sellainen iho. Säksättäjällä on joku kumma käsitys, että ihmisten on miellytettävä häntä kaikin keinoin ja hän mieluusti ja julkisesti kailottaa kovaan ääneen neuvoja muille, kuinka se miellyttäminen tapahtuu. Voipi tulla järkytyksenä, että joku Alma Rovaniemeltä ei ihan oikeasti olekaan kiinnostunut miellyttämään Säksättäjää. Siinä vaiheessa Säksättäjä ottaa sen henkilökohtaisesti, hänhän halusi vain neuvoa ja varmaan Alma on siinä tapauksessa vähän höppänä eikä saa miestä. Just ni.

Kyllä sitä saa olla pitämättä ihan mistä haluaa. Saa inhota lihavia, tupakoitsijoita, terveysintoilijoita, sinisilmäisiä, suurijalkaisia, karvaisia, kaljuja ja suurinenäisiä. Mutta miksi se täytyy mennä julistamaan kovaan ääneen, kun kuitenkin tietää tällöin loukkaavansa kohderyhmää? En minä keksi muuta selitystä kuin sen, että sitä kohderyhmää tosiaankin halutaan loukata. Ja sitten kehdataan heittäytyä marttyyriksi, kun osa kohderyhmästä loukkaantuu ja ilmaisee tunteensa. Allaoleva lainaus valaisee asian.

" Eli te näppylänaamat olette pohjimmiltanne yhtä pinnallisia kuin kuka tahansa muukin. Läskejä ja muuten rumia saa haukkua, mutta kukaan ei missään nimessä saa sanoa pitävänsä hyväihoisista naisista. Näinkö on?"

Miksi ihmiset eivät vain voi pitää päätään kiinni ja hillua sellaisten ihmisten parissa, jotka sattuvat miellyttämään?

Kun joulu on

Joulu on ovella. Tähän aikaan alkaa se ianikuinen rutina siitä, kuinka joulusta on tullut niin kaupallinen, materialistinen ja ahne juhla. Totta, joulu on sellainen. Kiinnostaisi kuitenkin kuulla näiltä rutisijoilta, että milloin joulu on ollut jotain muuta. Milloin joulu on ollut rauhan ja rakkauden juhla? Kenties joskus 1300-luvulla? Vai silloin, kun joulu liitettiin kristukseen (sitä ennen se ei ainakaan ollut)? Vai vuonna 1973, kun minä en ollut syntynytkään?

Kertokaa nyt hei ihan oikeasti. Vai onko tämä niitä juttuja, joista kuuluu rutista, kuten nuorison turmeltuneisuus? Loppujen lopuksi, jo muinaisessa Egyptissä joku vaikeroi, kuinka turmeltunutta nuoriso on...

Itsenäisyys

Joku itki tässä taannoin Hesarin yleisönosastolla, että yhdeksäsluokkalaisia ei kiinnosta itsenäisyyspäivä. Mitä ihmettä, eikö varhaisteini-ikäisiä kiinnostakaan katsoa tuntematonta, kuunnella veteraanien puheita, haukkua julkimoiden ja diplomaattien (naispuolisten) asuja, muistella Talvi- ja jatkosotaa ja kiittää hartaudella Jumalaa siitä, että elämme ihanassa paratiisi-Suomessa. Eikö? Kuka yllättyi?

Olettiko joku ihan todella, että varhaisteinejä kiinnostavat kansalliset juhlapäivät, jos niihin ei liity ryyppääminen ja naiminen? Ja mitä merkitystä sillä edes on, jos yhdeksäsluokkalaiset eivät kirmaa innoissaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä? Teini-ikäisten ehdoton ykkönen kiinnostuslistalla on kuitenkin oma itse, hyvänä kakkosena tulevat sukuelimet (ensin omat, sitten toisten) ja kolmosena viina. Suurin osa teineistä kuitenkin kasvaa sen verran, että jaksavat kolmikymppisenä tuijottaa Tuntematonta ja haukkua sitä edukunnan puhemiestä/puhemiehen vaimoa, kun tämä on valinnat taas hirvittävän värisen tykkikoltun ylleen eikä toi puolustus/sosiaali/mikäliejaketäkiinnostaa ministerikään tajunnut, ettei sille sovi turkoosi ja niin eespäin hamaan tulevaisuuteen.

Mitkä ovat ne rituaalit, joista teinien pitäisi olla niin innoissaan? Tuntematon, eri dokumentit sen teosta ja Ylen harras itsenäisyyspäivätykitys? Jätän väliin. Veteraanien puheet ja muistelu siitä, kuinka Suomi lähes voitti Jatkosodan? Jättäkää minut laskuista (Suomi muuten hävisi, ihan oikeesti, hei). Iänikuinen motkottaminen ja arvostelu naisten asuista linnanjuhlissa? Alan voida huonosti.

Hesarin yleisönosastolla tänään kirjoittanut oli oikeassa. Monissa muissa maissa itsenäisyyspäivä on iloinen juhla. Täällä synkistellään, näytetään sotaelokuvia (jotka eivät ikinä ole iloisia), ollaan hartaita ja jäykkiä ja arvokkaita paitsi siinä vaiheessa, kun päästään solvaamaan ihmisten pukeutumista niissä kekkereissä, jonne olisi kiva mennä, mutta kutsua on turha odotella.

Minä vietän itsenäisyyspäiväni katsomalla Katea & Leopoldia. Se on varmasti yhtä hölmö kuin itsenäisyyspäivän vastaanotto, mutta ainakaan sen pääasiallinen idea ei ole arvioida naispuolisen kutsujoukon vaatetusta. Ja on siinä sentään Hugh Jackman!

Valehdelkaamme lisää

Täytyy vielä todeta, että minua hämmentää sellainen käsitys suhteista, niin ystävyys- kuin parisuhteistakin, että valehtelu on ihan hyväksyttävää, koska ihmiset haluavatkin, että heille valehdellaan. Eikö se merkitse, että ihan mistä hyvänsä saa valehdella? Rajana on vain valehtelijan mielikuvitus. Voi ihan hyvin valehdella, että en minä tappanut naapurin vekaraa enkä ajanut autoasi lyttyyn enkä tuhonnut rakkainta muistoesinettäsi enkä pettänyt sinua sisaresi/veljesi kanssa enkä ollut se, joka mustamaalasi sinua joka kadunkulmassa enkä tartuttanut sinuun HI-virusta. Eihän sillä ole mitään eroa, valehteleeko, että ei olekaan väsynyt ja jaksaa lohduttaa vai valehteleeko, että lapsi ei olekaan kumppanin vaan naapurin Jarmon.

Onko silläkään sitten merkitystä, kenelle valehtelee, jos kerran koko sosiaalinen kanssakäyminen perustuu valheille? Miksi enää poliisille, verottajalle tai muillekaan viranomaisille pitäisi kertoa totuus? Eihän se ketään vahingoita, jos kavallan pohjolalta vaikka 10 000e, se on niin iso konserni, ettei siinä joku kymppitonni tunnu. Eikä ketään vahingoita, jos tapan jonkun puliukon tuolta sillan alta, pääseepähän kärsimästä.

Totta kai on aivan eri asia murhata puliukko kuin pettää puolisoaan. Mutta kyse onkin siitä, että mihin se raja vedetään ja millä perusteilla. Jos saa pettää puolisoon, eikö silloin saa pettää ketä hyvänsä? Vai tuleeko raja siinä vastaan, mitä laki sanoo? Mutta miksi kunnioittaa lakia, jos "kukaan ei saa tietää, eikä se ketään kuitenkaan vahingoita"? Millä perusteella on ihan hyväksyttävä asia pettää puolisonsa luottamus, mutta ei ryyppykaverinsa luottamusta? Millä perusteella on ok valehdella, että lapsi on puolison, jos ei ole ok valehdella vaikka omille vanhemmilleen? Ovatko nämä ihmiset ihan aikuisten oikeasti sitä mieltä, on on sama asia valehdella toisen selluliitin olemattomuudesta ja siitä, että onkin oikeasti tahollaan naimisissa ja perheellinen?

Valehdella saa ja pitää

Ei ole salaisuus, että monet aviokumppanit pettävät toisiaan. Joskus syytkin ovat melko samanlaisia, kumppani ei anna, ei ymmärrä eikä kiihota. Perustelut tuntuvat kuitenkin hiukan eroavan. Miehet perustelevat biologialla, sillä, että "mitä ei tiedä, se ei satuta" ja sillä, että ovathan se sentään hyviä isiä ja ottavat vastuun perheistään. Ja vakuuttavat rakastavansa lapsiaan eivätkä näiden vuoksi halua erota.

Mihin biologinen perustelu pohjaa? Siihen, että näiden miesten mielestä nainen tähtää ensisijaisesti avioliittoon ja lapsiin (siitäkin huolimatta, että monet naiset itse kieltäytyvät joko toisesta tai molemmista) ja päästyään tavoitteeseensa, seksi ei enää kiinnosta. Tällöin on aviomies pahassa pulassa, sillä hänen halukkuutensa kasvaa vain vuosien myötä. Ja kun hän ei halua lähteä purkamaan parisuhdettaan eikä välttämättä edes keskustelemaan vaimon kanssa ongelmista, hän tietysti menee kakkosnaisen luo.

Mihin pohjaa peruste "mitä ei tiedä, se ei satuta"? Helppoa. Ihmisethän haluavat, että heille valehdellaan. Koko sosiaalinen kanssakäyminen perustuu sille, että kavereille/ystäville/puolisoille esitetään valheita. Tämän vuoksi ei kannata väittää, että liiton tulisi perustua rehellisyyteen. Eihän vaimokaan sitä halua. Ja toisaalta, tieto on tuskaa. Jos vaimo ei tiedä, eikä koskaan saakaan tietää, mitä väliä sillä on, mitä mies oikeasti tekee?

Ajatelkaapa seuraavaa tilannetta. Miehelle paljastuu, että hänen lapsensa eivät olekaan hänen lapsiaan. Vaimo on käynyt kiksauttamassa yritysjohtajaa, joka on isä ja hänellä on vakituinen kakkosmies Jyväskylässä, rikas, komea ja raamikas ja tietysti naimisissa. Kun mies tivaa, vaimo selittää: "Se on katos kulta tää biologia, kun mun pitää tietty varmistaa, että mun lapsilla on parhaat geenit ja eihän sun geenit mitenkään kelpaa, kun oot mikä oot. Omaa syytäs, mitäs et ryhtynyt rikkaaksi, komeaksi porhoksi. Ja kun mä ajattelin, että eihän se sua kuitenkaan haittaa, kun et tiedä, niin että mitä väliä sillä oikeastaan on. Ja pysyyhän meidän suhde kasassa ja tärkeintä on, että lapsilla on vanhemmat, eikö?"

Menisikö läpi? Nyökyttelisikö mies ja tuumisi, että joo, näinhän se on ja olisi sitä mieltä, että vaimo teki pahasti vain siinä, ettei salannut asiaa kyllin hyvin?

Minä en usko. Moni petturimies on juuri sellainen, joka huoletta hyppii muiden päällä, mutta jos joku tekee hänelle saman, nousee itku ja parku elämän tuskasta ja kumppanin petollisuudesta. Kuinka se saattoi! Nii-in, kuinka se saattoi?...

Jos et ole puolella, olet vastaan

Sitä sanotaan, että pitäisi olla puolella. Siis sen puolella, joka on hyvis, oikeassa ja sitä vastaan, joka on pahis, väärässä. Hyvä, tähän asti lienee selvää. Jos ja kun kaksi osapuolta kinaa keskenään, sinun tulee siis valita se hyvien puoli.

Ryhdyt tarkkailemaan ja pohtimaan. Kumpi on hyvis, kumman puolelle sinun on syytä asettua. Jos jompikumpi puolista on sinulle ennestään tuttu, kenties jopa kaveri, ystävä tai puoliso, se luonnollisesti vaikuttaa valintaan. Mutta muista, että et saa sen vaikuttaa niin, että valitset puolisosi puolen silloin, kun hän on pahis. Asioiden, oikeassaolemisen on ratkaistava. Jos puolisosi on pahis ja väärässä, et ole hänen puolellaan. Hyvä, vielä on kaikki hyvin ja tiedät, mitä tehdä.

Nyt tulee se vaikea paikka: tarkkailtuasi ja pohdittuasi olet tullut tulokseen, että et osaa sanoa, kumpi on hyvis ja kumpi pahis. Molemmat ovat mielestään oikeassa ja hyviksiä. Molemmilla on sinusta ihan hyviä näkökantoja, mutta toisaalta, molemmilla on sinusta myös ikäviä näkökantoja, sellaisia, joita et voi allekirjoittaa ja joita vastustat. Mitä siis teet? Heitätkö noppaa? Otatko nyt kuitenkin puolisosi puolen, hänet sentään tunnet? Vai haluatko olla täysin puolueeton? Se ei kuule käy.

Siinä vaiheessa, kun kina yltyy, sinun on pakko valita puoli, mikäli olet maisemissa tai asian kanssa tekemisissä. Kinan osapuolet, joko molemmat tai ainakin toinen, ovat nimittäin sitä mieltä, että jos et ole suoraan ja selvästi heidän puolellaan, olet heitä vastaan. Jos et kovaan ääneen ilmoita paheksuvasi osapuolta A, osapuoli B tulkitsee sen niin, että olet A:n puolella. Ja auta armias, jos sanot ymmärtäviä sanoja A:sta, vaikka et kaikkia hänen temppujaan hyväksy (minkä myös toki sanot). Silloin vasta A:n puolella oletkin. Ja sama toisin päin, ymmärräpä ääneen yhtään B:tä niin A hutkii sinua siltapalkilla. Mutta kaikkein kurjimmin sinun käy, jos todella yrität olla puolueeton. Silloin sekä A että B julistavat sinut vihollisekseen ja huomaat, että olet päätynyt puolelle C, omalle puolellesi, jota vastaan kaikki ovat. Jos käy tuuri, A ja B liittoutuvat AB:ksi, jonka jälkeen sinulla ei enää ole ongelmia eikä mahdollisuuksiakaan valita puolia.

Mikä siis eteen? En minä vain tiedä. Koskaan en ole ehjin nahoin selvinnyt moisesta tilanteesta. Pahimmillaan olen ollut C, kevyimmillään vain toinen osapuoli on paheksunut minua. Mutta minua kiinnostaisi, miten ne, joiden mielestä tulee se puoli aina omantunnon ja oikeuden mukaan valita, tämän tilanteen ratkaisisivat. Miten on, jos olen sitä mieltä, että sekä A että B ovat sekä oikeassa että väärässä, mitä teen? Ja miksi eivät A ja B voi vain hyväksyä sitä, että jos en ole heidän puolellaan, en ole heitä vastaankaan?