Kiltteyden problematiikkaa

Eksyin Henkan kautta lukemaan Elleistä tätä keskustelua. Nainen, joka omien sanojensa mukaan on naimisissa "kiltin" miehen kanssa, ei ole tyytyväinen tilanteeseen. Viiden vuoden avioliiton jälkeen mies ärsyttää häntä jo pelkällä läsnäolollaan.

Useimmiten naisia syyllistetään siitä, että heille ei kelpaa kiltti mies vaan pitää olla hakkaava räyhäri. Myös keskustelun vaimolle esitettiin, että hän oikeasti kaipaisi "johtajaurosta", joka määräisi ja näyttäisi kaapin paikan (ja Henkka muisti uskollisesti tuoda esiin vain tämän näkökulman). Heikkoina hetkinään vaimo on jopa ajatellut, että tarvitsisi kunnon turpaanvedon arvostaakseen miehensä kiltteyttä - lausahdus, joka saa jokaisen naisvihasaarnaajaan ratkeamaan tyytyväisyydestä.

Mutta onko kyseisen naisen mies sitten "kiltti"? Itse sain sen käsityksen, että kyseessä on lähinnä lapatossumainen ameeba, joka laukkaa konflikteja pakoon henkensä hädässä eikä omaa mielipidettä edes siitä, minkä värisen paidan laittaisi tänään päälleen. Eihän kyseessä ole mikään mies, joka kykenisi olemaan kumppani naiselle vaan lapsi, josta naisen tulee huolehtia. Tietenkään seksi ei silloin maistu. Kuten Minttu joskus sanoi, kukapa omaa poikaansa himoitsisi?

Termi "kiltti" on kärsinyt pahan inflaation, sillä tarkoitetaan nykyään ihmistä, joka antaa muiden kävellä ylitseen, hyppiä päällä ja vielä kauniisti kiittää kaikesta sonnasta, jota hänelle syötetään. Ajatelkaapa vaikka termiä "kiltin tytön syndrooma". Sillähän viitataan nimenomaan sellaisiin tyttöihin, jotka eivät edes unissaan sano ei, ovat aina samaa mieltä ja taipuvat kuin pajunvitsat kenen hyvänsä komentoon.

Missä mentiin vikaan? Itse olen pitänyt kiltteyttä hyvänä ominaisuutena. Kyllä kiltti ihminen voi osata sanoa ei ja usein sanookin. Hän on toisinaan eri mieltä, hän suuttuu joskus, räyhää ja huutaa, mutta rauhoittuu nopeasti, pyytää ja antaa anteeksi eikä kanna kaunaa. Uskon, että monella naisella ei olisi mitään tällaista kilttiä miestä vastaan - miestä, joka kohtelee naista hyvin, mutta on samalla täysiveroinen kumppani ja vaatii itsekin hyvää kohtelua. Lapatossuameebat ovat ihan erikseen. Jos nainen ei kestä lapatossua, ei se tarkoita, että hän edes alitajuisesti kaipaisi johtajaurosta, joka istuttaa hänet tukevasti hellan ja nyrkin väliin. Hän kaipaa vain kumppania, miestä, jonka kanssa voisi selvittää asiat, riidellä ja sopia. Lapatossu pakenee konflikteja ja se on suhteessa hyvin tuhoisa tapa "käsitellä" niitä. Ihmekö tuo, jos se ärsyttää sitä osapuolta, joka olisi valmis ne kohtaamaan.

Selvyyden vuoksi noista lapatossuihmisistä voisi puhua vaikkapa ylikiltteinä, ihmisinä, jotka vievät kiltteyden kosmisiin sfääreihin ja alistuvat sen myötä muiden määräysvallalle. Hekään eivät tosin välttämättä ole läpeensä kilttejä, he vain pelkäävät. Raivo kasaantuu vähitellen kiukkuiseksi möykyksi rintaan ja jos huonosti käy, se räjähtää sieltä silmille. Ja silloin kärsii niin lapatossu kuin hänen läheisensäkin.