Kun vajaa viisi vuotta sitten ryhdyin laihduttamaan, ymmärsin jo silloin liikunnan tärkeyden operaation onnistumisessa. Minä en ole koskaan ollut liikunnallinen ihminen (isäni, hiihtomitalistin pettymykseksi, paikalliskilpailut, mutta kuitenkin) eivätkä koulujen liikuntatunnit auttaneet asiaa lainkaan. Ala-luokilla rakastin polttopalloa, mutta koripallossa olin hidas ja taitamaton, pesäpallossa en juuri koskaan osunut palloon ja hiihto ja juoksu olivat täysin ala-arvoisia.
Yläaste ei oikeastaan parantanut asiaa. Olin jo lihonut, mikä tietysti hidasti esimerkiksi juoksua - laittakaa nyt itse 30 kiloa niskaanne ja lähtekään lenkille. Kyllä siinä aika nopeasti huonokuntoisempi hengästyy. Kaiken kukkuraksi opettajamme oli hiihto- ja juoksuhullu pikkuatleetti, joka juoksutti meitä jopa vesisateessa. Joukkueisiin tulin aina valituksia viimeisenä - yksi niistä nihkeistä keinoista, joilla sinun paikkasi koulun sosiaalisessa asteikossa osoitetaan.
Oli silti joitain lajeja, joista pidin. Yksi oli voimistelu. Olen aina ollut notkea, jopa reilusti ylipainoisena olin huomattavasti notkeampi kuin luokan laiheliinit. Kun kuntotestissä tehtiin se notkeuskoe, minä menin, istuin, läväytin sormeni 100 prosentin viivan yli ja se oli siinä. Muut tytöt kiskoivat ja nihkeilivät venyäkseen 80 prosenttiin. Ehkä tämän vuoksi voimistelu sujui hyvin. Ei minusta aerobicin tahtiin ollut, mutta voimisteluliikkeet ja -sarjat sujuivat hyvin.
Toinen oli uinti. Se oli toinen laji, missä olin hyvä. Olin kyllä lihava, mutta minulla oli myös lihaksia. Vesi kannatteli painoa, joten siinä sitten mentiin. Kuulantyöntökin sujui, mutta yllättävin laji oli korkeushyppy. Opettaja yritti turhaan saada minua floppaamaan, menin aina siksak -tyylillä, mutta komeasti yli. Pesin lajissa kaikki luokan hoikat ja kevyet tytöt enkä ymmärrä miksi. Luulisi, että kevyt nousee korkeammalle, mutta ehkä minulla oli sitten enemmän ponnistusvoimaa. Näistä taidoista ei silti ollut suuresti iloa, sillä joukkuelajeissa se "ihmisyys" mitattiin. Ketä kiinnosti se, kuka pomppii korkeimmalle?
Tarinan opetus? En edelleenkään pidä ryhmälajeista. Tämä on ongelma, koska haluaisin esimerkiksi tanssia, mutta minua inhottaa tanssia ryhmässä. Huonot kokemukset kouluajoilta eivät tosin ole ainoa syy. Haluaisin edistyä nopeasti ja perusteellisesti ja koen ryhmän tahdin itselleni liian hitaaksi. Toki, jos kyseessä olisi pieni, noin viiden oppilaan ryhmä, se kävisi, mutta kun ne tuppaavat olemaan sellaisia 40 tyypin jumboryhmiä... eäh. Haluan olla hyvä. Todella hyvä. Enkä tanssahdella keskinkertaisesti vielä viiden vuoden jälkeen.
Olen sitten yksilölaji-ihminen. Juoksua ja hiihtoa vihaan yhä. Pyöräily on mukavaa, sen jälkeen on aina pirteä kuin peipponen, mutta uinti taas vie voimat. Kävin tänään uimassa 2000 metriä ja halusin sen jälkeen lähinnä ryömiä sänkyyn ja nukahtaa. Tämä on hiukan ongelmallista, kun pitäisi tehdä koulujuttuja...
Mutta toistaiseksi minä vain uiskentelen, pyöräilen ja kävelen. Ja haaveilen, että joskus menen tanssitunnille. Kenties Riverdancen mallia seuraten irkkutanssia... tai flamencoa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Jahas, tuli katsottua Riverdance? Ohjelma herätti paljon ajatuksia, muistoja ja vastaavaa emootiohässäköintiä myös täällä päässä.
tulipa omat koululiikuntatunnit mieleen. Liikunanopettajiksi hakeutui ainakin silloin persoonallisuushäiriöiset. Me hiihdettiin 30 asteen pakkasessa ja varpaat jäätyi monoihin, hyvä ettei jouduttu amputoimaan. Mutta, mutta, nyt rakstan hiihtoa- jo kolmas talvi menossa ja uinti on i h a n a a
Joo, tulihan se. Olen minä aiemminkin tietysti pätkiä nähnyt, mutta on se rivitanssi vaan hienoa... Harmillista on se, ettei minusta enää voi tulla kunnon ammattitanssijaa, olisi pitänyt aloittaa lapsena. :)
Hiihto on kammottava laji. :P Ikinä en oppinut luistelutyyliä. Sitä paitsi, se kuulemma pilaakin lonkan. ;)
Tuo on täysin totta. Koululiikuntatunnit pilaavat tiettyjen ihmisten halut liikuntaan. En tiedä onko oikeutettua pitää sitä, että kaikenlainen liikunnan harjoittaminen jos yksinkin toinen ihminen on näkemässä tuntuu vastenmieliseltä, koululiikunnan hierarkisen systeemin syynä mutta... Se tosiaan jättää arpensa pieneen lapseen ja vähän suurempaankin kun huomaa tunti tunnin jälkeen olevansa aina viimeinen valinta joukkuelajeissa.
Aamen. Liikunta on kivaa, koululiikunta perseestä. Varsinkin, kun siitä annetaan vielä numero. Kyllä se sitten nostattaa liikkumisen riemua, kun tulee aina valituksi viimeisten joukossa ja päälle kritiikkiä luokkakavereilta, opettajalta tai molemmilta. Oikein positiivisia assosiaatioita syntyy koko touhuun, hemmetti.
Ja sitten se käsittämätön yleissivistävä agenda, mikä joukkuepeleihin koululiikunnassa vielä liitetään. Aikoinaan meillä kaikille olisi poikkeuksetta kelvannut salibandyn (tai sählyn, kuten silloin sanottiin) peluu, jopa minulle. Se olisi ollut kivaa. Pelattiinko sählyä? Ei. Pelattiin lentopalloa tai koripalloa, kun niitä kuulemma piti oppia. Sählyä sitten joskus ja jouluna, jos oli oltu kilttejä. On se nyt saatana. Kun viisaat ruotsalaiset keksivät lajin, josta nörtähtävä nössökin tykkää ja jossa melkein pärjää ja jossa voisi vähän kohottaa maahan potkittua itseluottamusta, niin mitä nämä halvatun kasvattajanerot tekevät? Lyövät lentopallon kouraan. Että yleissivisty siinä nyt, kyllä tässä maassa ihmisen pitää sormilyönnit ja hihalyönnit ja passit hallita. Joku sadistinen salaliitto siinä taatusti oli -- liekö silloiselta lentopalloilevalta presidentiltä tullut ukaasi?
Ja minä kuitenkin tykkäsin liikkua. Kävelyä, pyöräilyä, hiihtoa, yleisurheilua, tossupalloa, vaikka mitä. Ja tykkään vieläkin, mutta oli se helvetin hilkulla, ettei koulu olisi kitkenyt kaikkea intoa siihen touhuun.
Riverdance oli muuten livenä hiano.
Voi kysyä, mitä ihmeen yleissivistävää on osata pelata korista tai lenttistä... Kertaakaan en ole yläasteen jälkeen niitä pelannut. En kertaakaan. Missä ihmeessä niitä tavis edes pelaisi, ellei käy jonkun harrastustason sarjan peleissä pelaamassa? Harva nyt kavereistaan saa kaksi joukkuetta kokoon.
Itse ratkaisin peruskoulussa liikuntatuntiongelman siten, että aloin kapinoida opettajaa vastaan. En muka omistanut mitään liikuntavälineitä, en edes lenkkareita tai verkkareita. Tunneilla vain seisoin keskellä kenttää ja katsoin kun pallo meni ohi jne. Sopivissa kohdissa aloin sitten lintsata tunneilta ja vietin ajan mieluummin jälki-istunnossa. Opettaja uhkaili jatkuvasti ehdoilla, muttei kuitenkaan uskaltanut niitä antaa. Peruskoulun lähestyessä loppuaan sitten vietin liikuntatunnit häirikköoppilaille tarkoitetussa luokassa erityisopettajan kanssa. Muiden opettajien kanssa ei sitten ollut mitään ongelmia, olin oikein mallioppilas muutoin paitsi liikuntatunneilla.
Arawn> Sitä paitsi, se kuulemma
Arawn> pilaakin lonkan. ;)
-kin päätettä et voi käyttää
tuollaisessa lauseessa
tarkoituksessa "myös".
eli tuossa Sinun todellakin
pitää käyttää sanaa "myös"
sillä tuo mitä Sinä kirjoitit
tarkoittaa jotain ihan muuta,
se tarkoittaa sitä että joku
olisi ensin väittänyt että
luistelu-tyyli on hyväksi
lonkalle, johon sinä sitten väität
vastaan että se pilaakin sen.
vaikken nyt haluaisikaan vaikuttaa
miltään Neiti Kielenhuoltaja:lta,
kun olen oikeastaan aika
lupsakka naistentyttö,
niin olipahan nyt kuitenkin
vain aivan PAKKO tehdä tämä pieni
huomautus koskien kieli-asuasi.
*niiaa*
Tähän on nyt ihan PAKKO kommentoida, että kyllä nyt meidän suomlaisten on ihan oikeesti opittava hyväksymään muutkin kuin täydellisesti kieliopillisesti oikeat kirjoitukset.
Lähetä kommentti