Olin tänään esimerkillisen ahkera: putsasin ja puhdistin pikkuisen huoneeni lattiasta lähes kattoon ja muutin huonekalujen järjestystä. Nurkista löytyi mielenkiintoisia pölypakkauksia, joissa kenties pesi jo uuden elämän alku, mutta minä olin armoton ja tuhosin kaikki pölypallerot imurillani - joka valitettavasti kesken kaiken täyttyi. Minulla ei ollut varaa uuteen pölypussiin, jos niitä enää edes saa tuohon vanhaan rottanaan, joten kourat vain pölypussin uumeniin ja tavaraa ulos. Kaikkea sitä imuriin joutuu. Karkkipapereita, maapähkinä, pistaasipähkinän kuoria, kierrepastaa (enkä minä edes OMISTA kierrepastaa!!), makaroneja, nuppineuloja, korvakoru, hiuspinnejä, kuitteja, pieni muovipussi, hyllynpidike ja nappi. En tonkinut syvemmälle.
Nyt huoneeni on taas siisti, pieni ja valoisa. Seinät vain ovat kovin tyhjät. Ehkäpä, kun saan seuraavan kerran ahkeruuden puuskan (n. vuoden kuluttua), maalaan keskeneräiset tauluni valmiiksi ja ripustan ne seinille. Tai ainahan voin maalata taulun seinälle. Hmm...
maanantaina, tammikuuta 31, 2005
sunnuntaina, tammikuuta 30, 2005
Kuka kysyisi prostituoidulta?
Kaikki eivät ole samaa mieltä kuin Malarek, mitä tulee naiskauppaan. Esimerkiksi Martti Lehden ja Kauko Aromaan tutkimusraportti "Naiskauppa, laiton siirtolaisuus ja Suomi" väittää toista ja Lehti itse on saatu kommentoimaan asiaa Hesarin sunnuntaisivuille (D3). Hänen mukaansa suurin osa Suomeen tulevista ulkomaalaisprostituoiduista tulee vapaaehtoisesti. Moni ehkä tekisi mieluummin jotain muuta, mutta kukaan ei pakota heitä ase ohimolla ja he tietävät, mikä heitä määränpäässä odottaa. Sen hän kuitenkin myöntää, että Suomi toimii vähintäänkin naiskaupan läpikulkumaana. Ja miksei toimisi, jos kerran huumeitakin raijataan länteen tätä kautta niin miksei naisiakin (huumeet tosin ovat arvokkaampia).
Kumpi on oikeassa, Malarek vai Lehti? Mielenkiintoista on se, että kummallakaan ei ole kosketusta juuri suomalaiseen prostituutioon. Malarek on tehnyt kenttätyötä, mutta se on tapahtunut Ukrainassa, Bosniassa, Saksassa, Italiassa, Kreikassa Israelissa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Lehti ei ole tehnyt edes kenttätyötä vaan hänen raporttinsa perustuu Pro-tukipisteen ja keskusrikospoliisin tietoihin.
Kuka kysyisi prostituoiduilta itseltään? Pro-tukipiste ja krp ovat sikäli hankalia tietolähteitä, että jos Suomessa on seksiorjia, niiden on vaikea saada otetta heistä. Seksiorjan mahdollisuudet päästä Pro-tukipisteeseen olisivat melko olemattomat, hän ei osaa kieltä, hänellä ei ole passia, hän ei tunne kaupunkia, ei todennäköisesti edes tiedä kyseisen pisteen olemassaolosta ja loppujen lopuksi, pääsisikö hän edes ulos asunnosta? Krp:llä taas ei riitä resursseja eikä tahtoa. Mitähän kiinni jääneiltä prostituoiduilta edes ehditään kysyä, ennen kuin heidät pakataan bussiin ja lähetetään takaisin sinne, mistä tulivat?
Sinänsä Pro-tukipiste tekee arvokasta työtä eikä krp:kaan toivon ole. Se, että ne eivät raportoi seksikaupan olemassaolosta Suomessa ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä olisi. Toisaalta, se ei tietenkään ole todiste siitä, että naiskauppaa ehdottomasti olisi. Suomessa ollaan niin hienostuneita, että tutkijoita ei näemmä huvita kysellä prostituoiduilta itseltään vaan tiedot hankitaan välikäsien kautta. Kuka tekisi Suomessa sen kenttätyön, minkä Malarek on tehnyt muualla?
Kumpi on oikeassa, Malarek vai Lehti? Mielenkiintoista on se, että kummallakaan ei ole kosketusta juuri suomalaiseen prostituutioon. Malarek on tehnyt kenttätyötä, mutta se on tapahtunut Ukrainassa, Bosniassa, Saksassa, Italiassa, Kreikassa Israelissa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Lehti ei ole tehnyt edes kenttätyötä vaan hänen raporttinsa perustuu Pro-tukipisteen ja keskusrikospoliisin tietoihin.
Kuka kysyisi prostituoiduilta itseltään? Pro-tukipiste ja krp ovat sikäli hankalia tietolähteitä, että jos Suomessa on seksiorjia, niiden on vaikea saada otetta heistä. Seksiorjan mahdollisuudet päästä Pro-tukipisteeseen olisivat melko olemattomat, hän ei osaa kieltä, hänellä ei ole passia, hän ei tunne kaupunkia, ei todennäköisesti edes tiedä kyseisen pisteen olemassaolosta ja loppujen lopuksi, pääsisikö hän edes ulos asunnosta? Krp:llä taas ei riitä resursseja eikä tahtoa. Mitähän kiinni jääneiltä prostituoiduilta edes ehditään kysyä, ennen kuin heidät pakataan bussiin ja lähetetään takaisin sinne, mistä tulivat?
Sinänsä Pro-tukipiste tekee arvokasta työtä eikä krp:kaan toivon ole. Se, että ne eivät raportoi seksikaupan olemassaolosta Suomessa ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä olisi. Toisaalta, se ei tietenkään ole todiste siitä, että naiskauppaa ehdottomasti olisi. Suomessa ollaan niin hienostuneita, että tutkijoita ei näemmä huvita kysellä prostituoiduilta itseltään vaan tiedot hankitaan välikäsien kautta. Kuka tekisi Suomessa sen kenttätyön, minkä Malarek on tehnyt muualla?
lauantaina, tammikuuta 29, 2005
Anonyymit huorat
Ovatko kaikki naiset todella huoria, kuten aviorikkuri väittää? Henkan kommenttiosastolla nimimerkki tanssija oli seuraavaa mieltä: "Jokainen ihmissuhde on jollain lailla mielestäni myös hyväksikäyttösuhde (en tarkoita tätä tässä kuitenkaan negatiivisena asiana). Ja varsinkin, kun asia on sovittu yhteisymmärryksessä ja molemmat saavat tyydytettyä omat tarpeensa (olivat ne sitten seksuaalisia tai materiaalisia)."
Tottahan tuo. Antropologipiireissä ilmiötä kutsutaan resiprookkiseksi systeemiksi (reciprocal system) ja loppujen lopuksi kaikki ihmissuhteet perustuvat sille. Jos ajatellaan, että ihmissuhteessa jonkun antaminen vastalahjaksi jonkun saamisesta on huoraamista, silloin me olemme kaikki huoria. Mutta mitä virkaa siinä vaiheessa enää on sanalla "huora", jos se merkitsee meitä kaikkia?
Tottahan tuo. Antropologipiireissä ilmiötä kutsutaan resiprookkiseksi systeemiksi (reciprocal system) ja loppujen lopuksi kaikki ihmissuhteet perustuvat sille. Jos ajatellaan, että ihmissuhteessa jonkun antaminen vastalahjaksi jonkun saamisesta on huoraamista, silloin me olemme kaikki huoria. Mutta mitä virkaa siinä vaiheessa enää on sanalla "huora", jos se merkitsee meitä kaikkia?
Sydänkohtaus keskellä kinoksia
Tämän päivän Hesarista (s. A7) selviää, että keski-ikäiset miehet saavat usein sydänkohtauksia lumenluontitöissä. Kun huonokuntoinen, muuten paikoillaan pysyttelevä keski-ikäinen mies menee ulos kylmään rasittamaan itseään, sydänkohtauksen riski kasvaa satakertaiseksi verrattuna siihen, että hän makaa sohvalla. Kylmyys supistaa verisuonia ja lumityöt tehdään usein aamulla, jolloin veren hyytyminen on muutenkin korkeimmillaan, mikä pahentaa asiaa. Ja huonoiten käy, jos mies kaiken kukkuraksi kärsii sepelvaltimotaudista jo valmiiksi, joskaan tämä ei ole sydänkohtauksen edellytys vaan terveetkin miehet voivat niitä saada.
Asiaan liittyy vakava epäsuhta: naiset. Naiset eivät saa läheskään yhtä usein sydänkohtauksia lumitöitä tehdessään kuin miehet. Tämä ei selity sillä, että naiset olisivat terveempiä, heidän riskinsä ovat aivan samat kuin miehillä, mutta he tekevät paljon vähemmän lumitöitä. Kuinka asia voitaisiin ratkaista?
Vaihtoehto 1: Kannustetaan miehiä liikkumaan enemmän ja elämään terveellisemmin, jolloin äkillinen rasitus ei uhkaa kiepauttaa sydäntä nurin. Lisäksi kehoitetaan hommaamaan pienempi lapio.
Vaihtoehto 2: Kannustetaan naisia enemmän lumitöihin ja ollaan tyytyväisiä, kun molemmat saavat yhtä paljon sydänkohtauksia (ns. Henry -vaihtoehto).
Vaihtoehto 3: Kannustetaan miehiä liikkumaan enemmän, elämään terveellisemmin ja hankkimaan pienempi lapio. Lisäksi kannustetaan naisia osallistumaan enemmän lumitöihin sillä samalla, pienellä lapiolla (ja elämään terveellisemmin jne.). Eikä saa unohtaa, että kun naiset luovat lunta, miesten on syytä tarttua niihin toimiin, joita naiset tekivät misten puurtaessa nietosten kimpussa, esimerkiksi ruoanlaittoon, tiskaamiseen jne.
Asiaan liittyy vakava epäsuhta: naiset. Naiset eivät saa läheskään yhtä usein sydänkohtauksia lumitöitä tehdessään kuin miehet. Tämä ei selity sillä, että naiset olisivat terveempiä, heidän riskinsä ovat aivan samat kuin miehillä, mutta he tekevät paljon vähemmän lumitöitä. Kuinka asia voitaisiin ratkaista?
Vaihtoehto 1: Kannustetaan miehiä liikkumaan enemmän ja elämään terveellisemmin, jolloin äkillinen rasitus ei uhkaa kiepauttaa sydäntä nurin. Lisäksi kehoitetaan hommaamaan pienempi lapio.
Vaihtoehto 2: Kannustetaan naisia enemmän lumitöihin ja ollaan tyytyväisiä, kun molemmat saavat yhtä paljon sydänkohtauksia (ns. Henry -vaihtoehto).
Vaihtoehto 3: Kannustetaan miehiä liikkumaan enemmän, elämään terveellisemmin ja hankkimaan pienempi lapio. Lisäksi kannustetaan naisia osallistumaan enemmän lumitöihin sillä samalla, pienellä lapiolla (ja elämään terveellisemmin jne.). Eikä saa unohtaa, että kun naiset luovat lunta, miesten on syytä tarttua niihin toimiin, joita naiset tekivät misten puurtaessa nietosten kimpussa, esimerkiksi ruoanlaittoon, tiskaamiseen jne.
perjantaina, tammikuuta 28, 2005
Venäläinen nainen on huono nainen
Hassua. Ensin sitä kuulee, että pietarilaisnaiset (ja venakot) ovat niiin ihania ja kauniita ja naisellisia verrattuna meihin tylsiin, tavallisiin ja rumiin suomalaisiin. Sitten kun sellainen ihana, kaunis ja naisellinen venakko rantautuu Suomeen, hän saa kuulla olevansa huora ja vasta lättyyn vetäminen saa suomalaisen käsittämään, että "ei" tosiaan on "ei". (Lähde: Nyt-liite 4/2005)
Huomaako kukaan kuviossa mitään outoa?
Huomaako kukaan kuviossa mitään outoa?
Oikeus olla rauhassa
Uusimmassa ylioppilaslehdessä (2/2005) sosiologi Sari Näre kertoo hiukan uudesta asuinpaikastaan Napolista. Viimeinen lause sisältää ne kaikki kliseet, jotka tulevat esiin verrattaessa ulkomaita suomeen: "Toisaalta täällä voi tutustua uusiin ihmisiin bussipysäkillä."
Usein valitetaan, kuinka nuiva, kylmä, ikävä ja sisäänlämpiävä paikka tämä Suomi on. Busseissa kaikki tuijottavat ulos, kukaan ei juttele kenellekään ja jos avaat suusi, sinua mulkaistaan pahasti. Totta, näin se on ja minä rakastan sitä. Minusta on ihanaa, kun minun ei odoteta juttelevan säästä ja kaikesta turhasta täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Jo puolituttujen kanssa juttelu on usein nihkeää tuskaa, kun on jatkuvasti keksittävä jotain sanottavaa, ettei yllemme laskeutuisi ahdistava hiljaisuus.
Olen minä ulkomailla ollut ja kyllä siellä jutellaan. Ukrainassa, Sevastopolissa parikin äijää tuli juttelemaan luoksemme, ja toinen jopa omasti meidät vaihtobussiin. Ulkomailla se on ymmärrettävää ja sitä jaksaa ja siitä tykkääkin, kun tietää, että se kestää hetken aikaa. Mutta jos samaa pitäisi jaksaa joka päivä vuodesta toiseen... argh. Kun minä istun bussissa, haluan istua rauhassa, tuijottaa mykkänä ikkunasta ulos ja ajatella omiani. Ja olen täysin valmis mulkaisemaan murhaavasti ketä hyvänsä, joka uskaltaa tulla häiritsemään ajatusrauhaani.
Ettäs tiedätte. Ei tökitä siellä.
Usein valitetaan, kuinka nuiva, kylmä, ikävä ja sisäänlämpiävä paikka tämä Suomi on. Busseissa kaikki tuijottavat ulos, kukaan ei juttele kenellekään ja jos avaat suusi, sinua mulkaistaan pahasti. Totta, näin se on ja minä rakastan sitä. Minusta on ihanaa, kun minun ei odoteta juttelevan säästä ja kaikesta turhasta täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Jo puolituttujen kanssa juttelu on usein nihkeää tuskaa, kun on jatkuvasti keksittävä jotain sanottavaa, ettei yllemme laskeutuisi ahdistava hiljaisuus.
Olen minä ulkomailla ollut ja kyllä siellä jutellaan. Ukrainassa, Sevastopolissa parikin äijää tuli juttelemaan luoksemme, ja toinen jopa omasti meidät vaihtobussiin. Ulkomailla se on ymmärrettävää ja sitä jaksaa ja siitä tykkääkin, kun tietää, että se kestää hetken aikaa. Mutta jos samaa pitäisi jaksaa joka päivä vuodesta toiseen... argh. Kun minä istun bussissa, haluan istua rauhassa, tuijottaa mykkänä ikkunasta ulos ja ajatella omiani. Ja olen täysin valmis mulkaisemaan murhaavasti ketä hyvänsä, joka uskaltaa tulla häiritsemään ajatusrauhaani.
Ettäs tiedätte. Ei tökitä siellä.
Päiväni Kaapelitehtaalla
Voisin ihan vaihtelun vuoksi kokeilla "erilaista bloggaamista". En kai yleisesti ottaen kerro paljoakaan elämästäni, mutta pistetään nyt sellainen päiväkirjamallinen kirjoitus tulemaan. Kertokoon se vaikka eilisestä.
Eilen oli siis torstai. Aamulla heräsin, hain Hesarin ulkoa (koska oli yötä mieheni luona ja heillä on postiloota ulkona) ja laitoin aamiaista: ruisleipää, sinihomejuustoa (17%), kiiwejä ja maitoa. Sen jälkeen oli kirmattava päätäpahkaa laitokselle tulostamaan alustava suunnitelma seminaariesitelmää varten, koska seminaari alkoi klo 10. Ilmeisesti tarkoitukseni on nyt käsitellä modernia japanilaista kauhuelokuvaa ns. "nykyajan kummitustarinana" eli vertailla japanilaiseen kummitus- ja kauhugenreen yleensä jne. Valitettavasti monet aihetta käsittelevät kirjat löytyvät yliopiston pääkirjaston suljetusta varastosta ja se on kyllä kökkö paikka se. Ulko vaatteet pois, laukut kaappiin, ole mahdollisimman hiljaa. Kai siellä on jotain vinkuvanhoja niteitä, jotka lakkaavat olemasta, jos meteli ylittää 20 desibeliä.
Seminaarin jälkeen käväisin polkemassa tunnin verran ja luin samalla Jude Deverauxin pöhköromanttista romaania. Huomasin myös, että keskustan salin koneessa on vinkkejä esimerkiksi ruokavalion suhteen, ja ne piti tietysti kirjoittaa ylös. Seuraava vuorossa oli iloinen unicafe -lounas mieheni ja hänen kaverinsa seurassa. Söin kiovalaista kanaa, jossa oli rasvaa varmaan 50% ja kylmiä kumiperunoita. En kyllä taaskaan käsitä, miksi ne perunat on pakko kuoria, minä söisin ne kuorineen päivineen, jos voisin. Unicafessa on toisinaan ihan hyvää ruokaa ja noin yleisesti arvioiden se on ihan kohtuullisen tasoinen paikka, mutta eilinen atria ei vakuuttanut. Olisi saanut olla maissia. Rrrrakastan maissia. Erityisesti keitettyjä maissintähkiä. Njam.
Syötyäni huristin kotiin tuhatta ja sataa, koska piti ottaa tavaraa mukaan ja ehtiä vielä tekstin tutkimus -kurssille. En tosin käkkinyt siellä kauaakaan, koska se loppuu 17:45 ja minulla alkaa 17:30 ompelukurssi, missä viihdyn paljon paremmin. Sitä paitsi, kävin tuon kurssin jo viime vuonna, mutta olin liian laiska kirjoittaakseni esseen... *kröhöm* No, tänä vuonna se on helpompikin, luentopäiväkirja ja kaksi referaattia.
Ompelukurssilla oli kivaa. Ompelu on kivaa. Onhan se toki joskus hemmetinmoista säätöä, mutta kun saa ylleen itsetehdyn koltun niin se se vasta onkin kivaa. Nyt on menossa musta silkkimekko, jossa on vyötärö rintojen alla. Silkki oli niin ohutta, että piti tehdä vuori siihen.
Lisäksi opimme uuden käsityömenetelmän, jonka nimi on "crazy patchwork". Se on vähän kuin tilkkutyötä, mutta hauskempaa. Ensin liimaillaan kangaspaloja liimapaperille, sitten silitetään, sitten leikellään niistä halutunmallisia ja liimataan taustakankaalle halutulla tavalla. Seuraavaksi otetaan törkeän kallis kone, valitaan joku komea ommel ja hieno kirjontalanka ja huristellaan työn yli mistä mielitään. Aika usein tilkkujen saumakohdat kannattaa huolitella, mutta tuolla tyylillä voi tehdä esimerkiksi tauluja. Innostuin taas oitis suunnittelemaan kangastauluja. Kotona ei vaan voi tehdä, koska kyllin hienot koneet ovat lähes tietokoneistettuja (joku päivä niihin saanee netinkin) ja maksavat päälle 1000 euroa. Siinä saa ommella aika rutosti tavaraa ennen kuin kannattaa. :D
Illalla tuli tietysti kotiin, söin ja irkkasin. Siinä se.
Eilen oli siis torstai. Aamulla heräsin, hain Hesarin ulkoa (koska oli yötä mieheni luona ja heillä on postiloota ulkona) ja laitoin aamiaista: ruisleipää, sinihomejuustoa (17%), kiiwejä ja maitoa. Sen jälkeen oli kirmattava päätäpahkaa laitokselle tulostamaan alustava suunnitelma seminaariesitelmää varten, koska seminaari alkoi klo 10. Ilmeisesti tarkoitukseni on nyt käsitellä modernia japanilaista kauhuelokuvaa ns. "nykyajan kummitustarinana" eli vertailla japanilaiseen kummitus- ja kauhugenreen yleensä jne. Valitettavasti monet aihetta käsittelevät kirjat löytyvät yliopiston pääkirjaston suljetusta varastosta ja se on kyllä kökkö paikka se. Ulko vaatteet pois, laukut kaappiin, ole mahdollisimman hiljaa. Kai siellä on jotain vinkuvanhoja niteitä, jotka lakkaavat olemasta, jos meteli ylittää 20 desibeliä.
Seminaarin jälkeen käväisin polkemassa tunnin verran ja luin samalla Jude Deverauxin pöhköromanttista romaania. Huomasin myös, että keskustan salin koneessa on vinkkejä esimerkiksi ruokavalion suhteen, ja ne piti tietysti kirjoittaa ylös. Seuraava vuorossa oli iloinen unicafe -lounas mieheni ja hänen kaverinsa seurassa. Söin kiovalaista kanaa, jossa oli rasvaa varmaan 50% ja kylmiä kumiperunoita. En kyllä taaskaan käsitä, miksi ne perunat on pakko kuoria, minä söisin ne kuorineen päivineen, jos voisin. Unicafessa on toisinaan ihan hyvää ruokaa ja noin yleisesti arvioiden se on ihan kohtuullisen tasoinen paikka, mutta eilinen atria ei vakuuttanut. Olisi saanut olla maissia. Rrrrakastan maissia. Erityisesti keitettyjä maissintähkiä. Njam.
Syötyäni huristin kotiin tuhatta ja sataa, koska piti ottaa tavaraa mukaan ja ehtiä vielä tekstin tutkimus -kurssille. En tosin käkkinyt siellä kauaakaan, koska se loppuu 17:45 ja minulla alkaa 17:30 ompelukurssi, missä viihdyn paljon paremmin. Sitä paitsi, kävin tuon kurssin jo viime vuonna, mutta olin liian laiska kirjoittaakseni esseen... *kröhöm* No, tänä vuonna se on helpompikin, luentopäiväkirja ja kaksi referaattia.
Ompelukurssilla oli kivaa. Ompelu on kivaa. Onhan se toki joskus hemmetinmoista säätöä, mutta kun saa ylleen itsetehdyn koltun niin se se vasta onkin kivaa. Nyt on menossa musta silkkimekko, jossa on vyötärö rintojen alla. Silkki oli niin ohutta, että piti tehdä vuori siihen.
Lisäksi opimme uuden käsityömenetelmän, jonka nimi on "crazy patchwork". Se on vähän kuin tilkkutyötä, mutta hauskempaa. Ensin liimaillaan kangaspaloja liimapaperille, sitten silitetään, sitten leikellään niistä halutunmallisia ja liimataan taustakankaalle halutulla tavalla. Seuraavaksi otetaan törkeän kallis kone, valitaan joku komea ommel ja hieno kirjontalanka ja huristellaan työn yli mistä mielitään. Aika usein tilkkujen saumakohdat kannattaa huolitella, mutta tuolla tyylillä voi tehdä esimerkiksi tauluja. Innostuin taas oitis suunnittelemaan kangastauluja. Kotona ei vaan voi tehdä, koska kyllin hienot koneet ovat lähes tietokoneistettuja (joku päivä niihin saanee netinkin) ja maksavat päälle 1000 euroa. Siinä saa ommella aika rutosti tavaraa ennen kuin kannattaa. :D
Illalla tuli tietysti kotiin, söin ja irkkasin. Siinä se.
Pieniä korjauksia
Aviorikkuri esitti taannoin blogissaan seuraavan mielipiteen :
"Prostituutiosta taas on vallalla sellaiset kliseiset käsitykset, että alta pois. Vilkaise vaikka Arawnin uusin, joka oikein toistaa tuota liturgiaa. Kuinka kaikki huorat ovat niin uhria, niin uhria. Kukaan nainen ei vapaaehtoisesti hakeudu hommaan.. juu ei tietenkään.. Paitsi että aina on ollut ja tulee olemaan naisia jotka mieluummin makaavat haarat levällään sängyllä kuin tarjoilevat pöytiin tai siivoavat pienellä palkalla."
Niinhän minä taas sanoin, enkö? Vai olisiko ollut niin, että puhe oli naiskaupasta eikä prostituutiosta yleensä? Erityisesti, kun vielä niittasin erikseen suomalaista alkuperää olevien prostituoitujen olemassaolon, jotka suurimmaksi osaksi lienevät hommissa nimenomaan vapaaehtoisesti, omasta tahdostaan, haluten vain hiukan kivaa rahaa vastapalvelukseksi reisien levittelystä. Joskus se kirjoitus kannattaa lukea ajatuksella eikä heti sännätä julistamaan löytäneensä sieltä juuri sitä, minkä halusikin löytää.
Minua niin suuresti korpeaa se, että aina, kun julkisuudessa tulee puhe prostituoitujen huonosta tilanteesta, joku säntää ulvomaan, että kyllä naisetkin vapaaehtoisesti antavat pimppaa maksusta, kyllä niitä on suomalaisia luksushuoria ja ÄÄVÄÄ! No niin on, mutta he ovat vähemmistö. Suurin osa Euroopan ja koko maailman prostituoiduista elää huonoissa oloissa, monet suoranaisessa orjuudessa. Tarkoittaako se, että kun prostituoiduista joku 1-5% antaa pimppaa omasta halustaan ja saa parhaimmillaan hulppeita summia palkkioksi, ongelmasta ei kannata välittää? Ehkäpä ne naiset ja lapset tykkäävätkin orjuuttamisesta...
Pitäisi kai tottua tuohon ja olla välittämättä. Vielä se ei selvästikään ole onnistunut.
Ja sitten vielä ne ATM:t... Aviorikkuri onnistui kyllä lukemaan minua niin metsään kuin voi. " Lisäksi ilmaisit vastenmielisyyttä atm miehiä kohtaan, jotka käyttävät näitä (uhri)prostituoituja, ja siitäkin syntyi sellainen kuva ainakin minulle, aivan kuin atm olisi aina joku venäläisen köyhän naisen riistäjä vaikka ihan hyvinhän se atm voi rahoittaa vaikka jotain kotirouvaa joka etsii seikkailua 'huorana' tai sitten suomalaista opiskelijaa, joka muuten vain kuutamokeikkaa huorana."
Ja minä kun nimenomaan sanoin, että suurin osa prostituution käyttäjistä EI lukeudu "ATM-kastiin". Mutta se kai meni ohi sitten. Ei sinänsä, kyllä minä tunnen vastenmielisyyttä prostituutiota käyttäviä miehiä kohtaan ainakin siinä määrin, että en haluaisi seurustella sellaisen ihmisen kanssa. Ja vähän epäilen, että kaikkien miestenkään mielestä prostituutio ei ole jees.
"Prostituutiosta taas on vallalla sellaiset kliseiset käsitykset, että alta pois. Vilkaise vaikka Arawnin uusin, joka oikein toistaa tuota liturgiaa. Kuinka kaikki huorat ovat niin uhria, niin uhria. Kukaan nainen ei vapaaehtoisesti hakeudu hommaan.. juu ei tietenkään.. Paitsi että aina on ollut ja tulee olemaan naisia jotka mieluummin makaavat haarat levällään sängyllä kuin tarjoilevat pöytiin tai siivoavat pienellä palkalla."
Niinhän minä taas sanoin, enkö? Vai olisiko ollut niin, että puhe oli naiskaupasta eikä prostituutiosta yleensä? Erityisesti, kun vielä niittasin erikseen suomalaista alkuperää olevien prostituoitujen olemassaolon, jotka suurimmaksi osaksi lienevät hommissa nimenomaan vapaaehtoisesti, omasta tahdostaan, haluten vain hiukan kivaa rahaa vastapalvelukseksi reisien levittelystä. Joskus se kirjoitus kannattaa lukea ajatuksella eikä heti sännätä julistamaan löytäneensä sieltä juuri sitä, minkä halusikin löytää.
Minua niin suuresti korpeaa se, että aina, kun julkisuudessa tulee puhe prostituoitujen huonosta tilanteesta, joku säntää ulvomaan, että kyllä naisetkin vapaaehtoisesti antavat pimppaa maksusta, kyllä niitä on suomalaisia luksushuoria ja ÄÄVÄÄ! No niin on, mutta he ovat vähemmistö. Suurin osa Euroopan ja koko maailman prostituoiduista elää huonoissa oloissa, monet suoranaisessa orjuudessa. Tarkoittaako se, että kun prostituoiduista joku 1-5% antaa pimppaa omasta halustaan ja saa parhaimmillaan hulppeita summia palkkioksi, ongelmasta ei kannata välittää? Ehkäpä ne naiset ja lapset tykkäävätkin orjuuttamisesta...
Pitäisi kai tottua tuohon ja olla välittämättä. Vielä se ei selvästikään ole onnistunut.
Ja sitten vielä ne ATM:t... Aviorikkuri onnistui kyllä lukemaan minua niin metsään kuin voi. " Lisäksi ilmaisit vastenmielisyyttä atm miehiä kohtaan, jotka käyttävät näitä (uhri)prostituoituja, ja siitäkin syntyi sellainen kuva ainakin minulle, aivan kuin atm olisi aina joku venäläisen köyhän naisen riistäjä vaikka ihan hyvinhän se atm voi rahoittaa vaikka jotain kotirouvaa joka etsii seikkailua 'huorana' tai sitten suomalaista opiskelijaa, joka muuten vain kuutamokeikkaa huorana."
Ja minä kun nimenomaan sanoin, että suurin osa prostituution käyttäjistä EI lukeudu "ATM-kastiin". Mutta se kai meni ohi sitten. Ei sinänsä, kyllä minä tunnen vastenmielisyyttä prostituutiota käyttäviä miehiä kohtaan ainakin siinä määrin, että en haluaisi seurustella sellaisen ihmisen kanssa. Ja vähän epäilen, että kaikkien miestenkään mielestä prostituutio ei ole jees.
tiistaina, tammikuuta 25, 2005
HV 3 - Dove ja tavalliset naiset
Helsingin julkisen liikenteen pysäkeillä on näkynyt järkyttäviä mainoksia. Niissä on muun muassa lihava nainen (iiik, argh, LÄSKIÄ, eiiii!!), vanha nainen, kurttuinen nainen ja nainen, jonka kasvoissa on enemmän kesakoita kuin paljasta ihoa. Kuka on vastuussa tästä hirmuisesta mainoskampanjasta, joka ei kuvaakaan naisia täydellisinä kaunottarina? Tadaa! Se on Dove - voiteita ja muita mömmöjä, olkaa hyvä.
Itse olen ollut tyytyväinen. Doven mainokset eivät pilkkaa mallejaan vaan kyseenalaistavat kauneusihanteita. "Mahtuuko kauneus ainoastaan kokoon 34?" "Kauneuspilkkuja vai Kauheuspilkkuja?" Minusta Doven mallit ovat kauniita - osoitus siitä, että muunkin näköiset kuin pitkät, laihat, vaaleat ja symmetriakasvoiset voivat olla kauniita. Doven mainoksissa naiset hymyilevät säihkyvästi ja näyttävät tyytyväisiltä itseensä eivätkö mutruhuulisilta narkkareilta, mikä on esimerkiksi Hennesin strategia kuvata mallejaan.
Totta kai minä sen ymmärrän, että tämä on Dovelta kaupallinen mainoskikka. Dove pyrkii myymään tuotteitaan eikä tekemään hyväntekeväisyyttä. Se ei kuitenkaan haittaa. Onpahan edes JOKU, joka kuvaa tavallisen näköisiä naisia muutenkin kuin huvittavassa tai varoittavassa mielessä. Eipä minulla olisi toki mitään tavallisen näköisiä miehiä vastaan, mutta kumpiakohan näkyy enemmän katukuvan mainonnassa? Niinpä niin.
Pitänee tukea Dovea ostamalla joitain sen tuotteita. Doven kosteusvoide sitä paitsi on ihan miellyttävää ja tuoksuu hyvältä eikä uusi suihkusaippuakaan olisi pahitteeksi.
Itse olen ollut tyytyväinen. Doven mainokset eivät pilkkaa mallejaan vaan kyseenalaistavat kauneusihanteita. "Mahtuuko kauneus ainoastaan kokoon 34?" "Kauneuspilkkuja vai Kauheuspilkkuja?" Minusta Doven mallit ovat kauniita - osoitus siitä, että muunkin näköiset kuin pitkät, laihat, vaaleat ja symmetriakasvoiset voivat olla kauniita. Doven mainoksissa naiset hymyilevät säihkyvästi ja näyttävät tyytyväisiltä itseensä eivätkö mutruhuulisilta narkkareilta, mikä on esimerkiksi Hennesin strategia kuvata mallejaan.
Totta kai minä sen ymmärrän, että tämä on Dovelta kaupallinen mainoskikka. Dove pyrkii myymään tuotteitaan eikä tekemään hyväntekeväisyyttä. Se ei kuitenkaan haittaa. Onpahan edes JOKU, joka kuvaa tavallisen näköisiä naisia muutenkin kuin huvittavassa tai varoittavassa mielessä. Eipä minulla olisi toki mitään tavallisen näköisiä miehiä vastaan, mutta kumpiakohan näkyy enemmän katukuvan mainonnassa? Niinpä niin.
Pitänee tukea Dovea ostamalla joitain sen tuotteita. Doven kosteusvoide sitä paitsi on ihan miellyttävää ja tuoksuu hyvältä eikä uusi suihkusaippuakaan olisi pahitteeksi.
Aikamme hedonistit
Ystävämme Henkka avautui edellisen selitykseni kommenttiosastolla ja esitti nerokkaan ratkaisun prostituutio-ongelmaan:
Henry: "Tämä nyt on maailman helpoin ongelma ratkaistavaksi. Naisethan voisivat kollektiivisesti päättää pitää kaikki miehet seksuaalisesti tyytyväisinä. Silloin kukaan ei ostaisi seksiä, kun ilmaiseksikin saisi. Helppoa, dear Watson."
En tiedä, oliko Henkka tosissaan. Aiemmat mielipiteen huomioon ottaen (lähde: Henkan blogi) hän saattaa olla, mutta oli eli ei, vastaan kuitenkin kyseiseen ehdotukseen.
On totta, että kyseinen ratkaisu olisi helppo. Aivan yhtä helposti saisimme esimerkiksi varkaudet loppumaan sillä, että myyjät vain antaisivat kaiken sille, joka ensimmäisenä ehtii pyytämään. Laiton huumekauppa loppuisi sillä, että laillistaisimme kaikki huumeet ja toisimme markettien hyllyille heroiinin, kokaiinin, ekstaasin ja kumppanit ja kuka hyvänsä voisi niitä vapahasti ostaa. Itse asiassa, kaikki rikokset lakkaisivat olemasta, kun rikoslaki poistettaisiin. Murha ei enää olisi murha, kuka hyvänsä voisi tappaa niin paljon kuin huvittaa jne. Itse asiassa, miksemme jo elä anarkiassa?
Ongelmana tosin on, että kyseinen kollektiivinen päätös ei toimisi ja se kuulkaa on ihan miesten syytä. Kuinka moni mies hyväksyisi sen, että muut miehet panevat änen vaimoaan, vaikka vaimo kuinka kollektiivisesti päättäisi, että antaa joka ikiselle, joka kysyy. Toki siippa saisi pimppaa muualta, mutta niinhän moni saisi nykyäänkin eikä käytä tilannetta hyväkseen. Kuinka monen miehen mielestä olisi ok, että veli panee hänen tytärtään? Vai kielletäänkö sukurutsa kuitenkin, mikä aiheuttaisi veljentytärtään himoaville pakonomaisen tarpeen mennä huoriin, kun eivät saa siltä, jolta haluavat?
Sitä paitsi, Henkka ei taida tietääkään, mutta kyseistä tyyliä on jo kokeiltu. Neuvostovenäjän alkuaikoina jossain pikkukaupungissa määrättiin, että jokaisen naisen on annettava jokaiselle, joka viitsii kysyä (lähde: Utrion "Perhekirja", mutta kirjoittaja ei ollut Utrio). No, ei toiminut. Myönnän, että en ole perehtynyt, mutta kyllä se jo jotain kertoopi, jos kokeilu ei toimi.
Mutta Henkan ajatushan lähtikin siitä, että miesten on aina saatava, mitä mielivät ja jos eivät saa, saavat tehdä muuten mitä tykkäävät ja se on niiden syy, joilta eivät saa. Olisi esimerkiksi täysin mahdoton ja absurdi ajatus, että lomaileva diplomaatti viettäisi kaksi viikkoa ilman seksiä, kunnes pääsee vaimonsa luo kotiin. Totta kai se on naisten syytä, kun eivät anna, ne pirulaiset, huoriinhan siinä on mentävä, kaksi viikkoa ilman pesää, EIIIII!! Ja vieläpä tietysti seksiorja petiin, mitä sitä nyt maksamaan sen tason huoralle, joka vapaaehtoisesti töitä tekee.
Meinaan, kyllä minunkin olisi saatava, mitä haluan. Menen tästä varmaan ryöstämään pankin ja huomautan, että se on täysin pankin syytä, koska se ei kollektiivisesti päättänyt antaa minulle rahaa. Minä olen ryöstöön täysin syytön, itse asiassa olen viaton, onneton uhri, jolle tulee antaa rahaa, turvaa ja rakkautta ja mielellään kämppä Helsingin keskustasta, kitoos.
Henry: "Tämä nyt on maailman helpoin ongelma ratkaistavaksi. Naisethan voisivat kollektiivisesti päättää pitää kaikki miehet seksuaalisesti tyytyväisinä. Silloin kukaan ei ostaisi seksiä, kun ilmaiseksikin saisi. Helppoa, dear Watson."
En tiedä, oliko Henkka tosissaan. Aiemmat mielipiteen huomioon ottaen (lähde: Henkan blogi) hän saattaa olla, mutta oli eli ei, vastaan kuitenkin kyseiseen ehdotukseen.
On totta, että kyseinen ratkaisu olisi helppo. Aivan yhtä helposti saisimme esimerkiksi varkaudet loppumaan sillä, että myyjät vain antaisivat kaiken sille, joka ensimmäisenä ehtii pyytämään. Laiton huumekauppa loppuisi sillä, että laillistaisimme kaikki huumeet ja toisimme markettien hyllyille heroiinin, kokaiinin, ekstaasin ja kumppanit ja kuka hyvänsä voisi niitä vapahasti ostaa. Itse asiassa, kaikki rikokset lakkaisivat olemasta, kun rikoslaki poistettaisiin. Murha ei enää olisi murha, kuka hyvänsä voisi tappaa niin paljon kuin huvittaa jne. Itse asiassa, miksemme jo elä anarkiassa?
Ongelmana tosin on, että kyseinen kollektiivinen päätös ei toimisi ja se kuulkaa on ihan miesten syytä. Kuinka moni mies hyväksyisi sen, että muut miehet panevat änen vaimoaan, vaikka vaimo kuinka kollektiivisesti päättäisi, että antaa joka ikiselle, joka kysyy. Toki siippa saisi pimppaa muualta, mutta niinhän moni saisi nykyäänkin eikä käytä tilannetta hyväkseen. Kuinka monen miehen mielestä olisi ok, että veli panee hänen tytärtään? Vai kielletäänkö sukurutsa kuitenkin, mikä aiheuttaisi veljentytärtään himoaville pakonomaisen tarpeen mennä huoriin, kun eivät saa siltä, jolta haluavat?
Sitä paitsi, Henkka ei taida tietääkään, mutta kyseistä tyyliä on jo kokeiltu. Neuvostovenäjän alkuaikoina jossain pikkukaupungissa määrättiin, että jokaisen naisen on annettava jokaiselle, joka viitsii kysyä (lähde: Utrion "Perhekirja", mutta kirjoittaja ei ollut Utrio). No, ei toiminut. Myönnän, että en ole perehtynyt, mutta kyllä se jo jotain kertoopi, jos kokeilu ei toimi.
Mutta Henkan ajatushan lähtikin siitä, että miesten on aina saatava, mitä mielivät ja jos eivät saa, saavat tehdä muuten mitä tykkäävät ja se on niiden syy, joilta eivät saa. Olisi esimerkiksi täysin mahdoton ja absurdi ajatus, että lomaileva diplomaatti viettäisi kaksi viikkoa ilman seksiä, kunnes pääsee vaimonsa luo kotiin. Totta kai se on naisten syytä, kun eivät anna, ne pirulaiset, huoriinhan siinä on mentävä, kaksi viikkoa ilman pesää, EIIIII!! Ja vieläpä tietysti seksiorja petiin, mitä sitä nyt maksamaan sen tason huoralle, joka vapaaehtoisesti töitä tekee.
Meinaan, kyllä minunkin olisi saatava, mitä haluan. Menen tästä varmaan ryöstämään pankin ja huomautan, että se on täysin pankin syytä, koska se ei kollektiivisesti päättänyt antaa minulle rahaa. Minä olen ryöstöön täysin syytön, itse asiassa olen viaton, onneton uhri, jolle tulee antaa rahaa, turvaa ja rakkautta ja mielellään kämppä Helsingin keskustasta, kitoos.
"Siis kyl se nautti siitä, ihan oikeesti!!"
Jokaisen, jonka mielestä prostituutio on kiva ja hyvä juttu, pitäisi lukea Victor Malarekin kirja "Natashat - seksibisneksen uhrit". Esittely löytyy tämän päivän Hesarin sivulta A 15 ja se on karkeaa luettavaa, mutta en yhtään epäile, etteikö kirja olisi monin verroin hirvittävämpi. En tiedä, luenko itse sitä koskaan, ainakaan ennen kuin olen karaistunut. Minä en vain kestä, empatiakyvyllä varustettuun ihmiseen sattuu sellaisia asioita lukiessa ja minä kärsin jo Kuvalehden seksikauppa-artikkelin kanssa. En silti tarkoita, että myötäkipuni olisi yhtään mitään verrattuna seksiorjien tuskaan. Se on jotain sellaista, mitä en uskalla edes kuvitella, jotta pääni pysyisi kunnossa. Heidän tilanteessa on kurjempi: heidän on pakko elää siinä tuskassa tai vaihtoehtoisesti kuolla jonkun sutenöörin tai asiakkaan pahoinpitelemänä.
Seksikauppa on laajalle levinnyt ilmiö, mutta emmehän me siitä täällä puhtoisessa koto-Suomessa mitään tiedä. Tänne ne kaikki itärajan takaa tulevat naiset saapuvat vapaaehtoisesti tietäen täysin, mihin nenänsä pistävät. No, onhan täällä ehkä pari ilkeää parittajaa, mutta poliisin pitäisi vain saada heidät kiinni, jotta kaikki olisi hyvä ja prostituoidut voisivat jatkaa työtään eli yksinäisten, seksittömien miesten viihdyttämistä. Näinhän se meni?
Jotenkin epäilen. Kuvitteletteko te nyt aikuisten oikeasti, että prostituutiobisneksessä olisi kyse jostain hyväntekeväisyydestä, missä kiltit neidot levittävät haarojaan yksinäisille miehille? Haloo, herää jo ja haista hapatus. Bisnes ei olisi ikinä tässä mittakaavassa, jos merkittävä osa asiakkaista ei istuisi merkittävillä palleilla. Esimerkiksi entisen Jugoslavian alueella se on vähän kurjempi juttu, että diplomaatit käyttävät tilannetta hyväkseen diplomaattisen suojansa takaa. Voi rauhassa raiskata eikä joudu vastuuseen! Ja kuvitteleeko joku, että nämä diplomaatit eivät saisi pesää muutenkin? Tai kaikki ne muut rikkaat, vaikutusvaltaiset tyypit, jotka hommaavat itselleen kivan lelun, joka vikisee ja jonka sisään voi masturboida?
Ja kuvitteleeko joku ihan aikuisten oikeasti, että me täällä puhtoisessa koto-Suomessa olemme turvassa kaikelta pahalta? Onhan sitä helppo ummistaa silmänsä ja vannoa, että "kyllä ne huorat tykkää tästä, ei ne muuten tuliskaan ja mhän olen hyväntekijät, kun annan niille rahaa!"
Tämän vuoksi minä en voi kunnioittaa prostituoitujen asiakkaita. Niistä 99 % ei ihan oikeasti kiinnosta hevon hännän vertaa, mitä kautta se nainen on Suomeen tullut, mitä kieltä se puhuu tai onko se vapaaehtoisesti hommissa. Juu, yksi prosentti on ehkä kiinnostunut näistä asioista, mutta käyvätpä silti huorissa. Ehkäpä se auttaa, jos käy selkeästi suomalaisten prostituoitujen luona, mutta kuinka moni käy? Kyllä reippaasti suurin osa naisista on ulkomaista alkuperää ja palaa sinne jossain vaiheessa.
Sitä paitsi, suurin osa prostituoitujen asiakkaista todellakin saisi pesää muualtakin, esimerkiksi vaimoltaan tai tyttöystävältään, joten turha itkeä minulle, että yritän vain torpedoida onnettomien ATM:ien viimeisetkin seksinsaantimahdollisuudet. Orjuusko se on ratkaisu yksinäisten miesten seksinpuutteeseen?
Jokaisen, joka käy prostituoidun luona, pitäisi tarkkaan miettiä, olisiko hänestä kiva juttu, jos äiti/vaimo/sisar/tytär tekisi vastaavaa hommaa. Voisiko hän tyynesti katsoa vierestä, kun tytär ottaa 10-30 asiakasta päivässä? Voisiko hän rauhallisesti ajatella nuorta sisartaan, jonka parittaja uhkaa hakata, jos tämä ei maksa kylliksi? Mutta eivät he ajattele. Oma napa se on tärkein, prostituoitu on vain esine, ei ihminen, pala lihaa.
Ja minä vihaanvihaanvihaanvihaan näitä miehiä.
Seksikauppa on laajalle levinnyt ilmiö, mutta emmehän me siitä täällä puhtoisessa koto-Suomessa mitään tiedä. Tänne ne kaikki itärajan takaa tulevat naiset saapuvat vapaaehtoisesti tietäen täysin, mihin nenänsä pistävät. No, onhan täällä ehkä pari ilkeää parittajaa, mutta poliisin pitäisi vain saada heidät kiinni, jotta kaikki olisi hyvä ja prostituoidut voisivat jatkaa työtään eli yksinäisten, seksittömien miesten viihdyttämistä. Näinhän se meni?
Jotenkin epäilen. Kuvitteletteko te nyt aikuisten oikeasti, että prostituutiobisneksessä olisi kyse jostain hyväntekeväisyydestä, missä kiltit neidot levittävät haarojaan yksinäisille miehille? Haloo, herää jo ja haista hapatus. Bisnes ei olisi ikinä tässä mittakaavassa, jos merkittävä osa asiakkaista ei istuisi merkittävillä palleilla. Esimerkiksi entisen Jugoslavian alueella se on vähän kurjempi juttu, että diplomaatit käyttävät tilannetta hyväkseen diplomaattisen suojansa takaa. Voi rauhassa raiskata eikä joudu vastuuseen! Ja kuvitteleeko joku, että nämä diplomaatit eivät saisi pesää muutenkin? Tai kaikki ne muut rikkaat, vaikutusvaltaiset tyypit, jotka hommaavat itselleen kivan lelun, joka vikisee ja jonka sisään voi masturboida?
Ja kuvitteleeko joku ihan aikuisten oikeasti, että me täällä puhtoisessa koto-Suomessa olemme turvassa kaikelta pahalta? Onhan sitä helppo ummistaa silmänsä ja vannoa, että "kyllä ne huorat tykkää tästä, ei ne muuten tuliskaan ja mhän olen hyväntekijät, kun annan niille rahaa!"
Tämän vuoksi minä en voi kunnioittaa prostituoitujen asiakkaita. Niistä 99 % ei ihan oikeasti kiinnosta hevon hännän vertaa, mitä kautta se nainen on Suomeen tullut, mitä kieltä se puhuu tai onko se vapaaehtoisesti hommissa. Juu, yksi prosentti on ehkä kiinnostunut näistä asioista, mutta käyvätpä silti huorissa. Ehkäpä se auttaa, jos käy selkeästi suomalaisten prostituoitujen luona, mutta kuinka moni käy? Kyllä reippaasti suurin osa naisista on ulkomaista alkuperää ja palaa sinne jossain vaiheessa.
Sitä paitsi, suurin osa prostituoitujen asiakkaista todellakin saisi pesää muualtakin, esimerkiksi vaimoltaan tai tyttöystävältään, joten turha itkeä minulle, että yritän vain torpedoida onnettomien ATM:ien viimeisetkin seksinsaantimahdollisuudet. Orjuusko se on ratkaisu yksinäisten miesten seksinpuutteeseen?
Jokaisen, joka käy prostituoidun luona, pitäisi tarkkaan miettiä, olisiko hänestä kiva juttu, jos äiti/vaimo/sisar/tytär tekisi vastaavaa hommaa. Voisiko hän tyynesti katsoa vierestä, kun tytär ottaa 10-30 asiakasta päivässä? Voisiko hän rauhallisesti ajatella nuorta sisartaan, jonka parittaja uhkaa hakata, jos tämä ei maksa kylliksi? Mutta eivät he ajattele. Oma napa se on tärkein, prostituoitu on vain esine, ei ihminen, pala lihaa.
Ja minä vihaanvihaanvihaanvihaan näitä miehiä.
maanantaina, tammikuuta 24, 2005
Keltasilmäisiä pikkupoikia
Tein äsken testin ja tulos oli seuraavanlainen:

You are Jack Goodman, from "American Werewolf
in London." You tell it like it is, man.
Which Horror Movie Character Are You? (Many Options)
brought to you by Quizilla
Typerä periamerikkalainen testi, josta oli tietysti unohdettu esim. japsikauhu tyystin. Ringun amerikkalaisversio oli kyllä mainittu, mutta kyllä Ringu oli monin verroin pelottavampi kuin The Ring. En ole aivan kaikkia testissä mainittuja kauhuelokuvia nähnyt (esim. Last House of The Left, Evil Dead ja Near Dark), mutta hiukan epäilen niiden pelottelukykyä. Jos aiemmat amerikkalaiskauhut eivät ole säikäyttäneet nimeksikään, miksi sitten nämä? Ainoa amerikkalaiskauhu, jota olen koskaan pelännyt, oli Harlinin ohjaama Vankila ja sekin selittyy sillä, että olin ehkä seitsenvuotias sen nähdessäni. Niin pienen pää ei vielä kestänyt. Monet amerikkalaiskauhut ovat kyllä hyviä (esim. Hohto - Jack Nicholson on aika peto), mutta eivät ne erityisemmin pelota.
Japanilainen kauhu on toista maata. Se saa vatsan muljahtelemaan inhottavasti ja aiheuttaa pakonomaisen tarpeen pysyä tiukasti peiton alla. Jäsenen heiluttelu yöllä sängyn reunan tuolla puolen nostattaa hiukset pystyyn ja mielikuvissa vilkkuu inhottavasti: mitä jos miehen lämpöinen keho muuttuukin yhtäkkiä Kayakon veriseksi mytyksi ja minuun tuijottavat mielipuoliset silmät hiuspehkon alta? Ja ihan varmasti siellä keittiön nurkassa vaanii keltasilmäinen pikkupoika, jonka suu venyy kiellettyyn mittaan ja sanoo: "Meoooow!!" Argh.
En minä ole japanilaisen kauhun asiantuntija. Tähän mennessä olen nähnyt vain kolme Ringua, Dark Waterin ja Kaunan. Viimeinen oli toki amerikkalaisversio, mutta ottaen huomioon, että ohjaaja oli sama, miljöö oli sama ja suuri osa näyttelijöistäkin oli samoja kuin alkuperäisessä Ju-Onissa (joita on muuta, tiedetään), ei se minusta ole amerikkalainen uusintateos ainakaan samassa mielessä kuin The Ring on.
Omalla kohdallani pelottavuusaste oli katsomisjärjestyksen mukainen. Ensimmäinen Ringu aiheutti lievää ahdistusta. Kaksi muuta eivät olleet niin pelottavia ja itse asiassa Ringu 0 on minusta enemmänkin draamaa kauhuelementein kuin toisin päin. Dark Water kiusasi yöllä, mutta Kauna räjäytti varsinaisesti pankin. En ihan oikeasti uskaltanut nukkua yksin enkä mennä pimeään keittiöön tai kylpyhuoneeseen. Toshioita näkyi joka paikassa ja oli aika lailla sama, laitanko silmät kiinni ja kuvittelen kummituksia vai annanko niiden olla auki ja näen kummituksia.
Sanalla sanoen, Kauna oli todella hyvä ja tehokas kauhuelokuva. Seuraavan kerran katsokin japsikauhua ehkä viiden vuoden kuluttua. Paitsi jos olen sinkku, sitten en kyllä katso mitään.

You are Jack Goodman, from "American Werewolf
in London." You tell it like it is, man.
Which Horror Movie Character Are You? (Many Options)
brought to you by Quizilla
Typerä periamerikkalainen testi, josta oli tietysti unohdettu esim. japsikauhu tyystin. Ringun amerikkalaisversio oli kyllä mainittu, mutta kyllä Ringu oli monin verroin pelottavampi kuin The Ring. En ole aivan kaikkia testissä mainittuja kauhuelokuvia nähnyt (esim. Last House of The Left, Evil Dead ja Near Dark), mutta hiukan epäilen niiden pelottelukykyä. Jos aiemmat amerikkalaiskauhut eivät ole säikäyttäneet nimeksikään, miksi sitten nämä? Ainoa amerikkalaiskauhu, jota olen koskaan pelännyt, oli Harlinin ohjaama Vankila ja sekin selittyy sillä, että olin ehkä seitsenvuotias sen nähdessäni. Niin pienen pää ei vielä kestänyt. Monet amerikkalaiskauhut ovat kyllä hyviä (esim. Hohto - Jack Nicholson on aika peto), mutta eivät ne erityisemmin pelota.
Japanilainen kauhu on toista maata. Se saa vatsan muljahtelemaan inhottavasti ja aiheuttaa pakonomaisen tarpeen pysyä tiukasti peiton alla. Jäsenen heiluttelu yöllä sängyn reunan tuolla puolen nostattaa hiukset pystyyn ja mielikuvissa vilkkuu inhottavasti: mitä jos miehen lämpöinen keho muuttuukin yhtäkkiä Kayakon veriseksi mytyksi ja minuun tuijottavat mielipuoliset silmät hiuspehkon alta? Ja ihan varmasti siellä keittiön nurkassa vaanii keltasilmäinen pikkupoika, jonka suu venyy kiellettyyn mittaan ja sanoo: "Meoooow!!" Argh.
En minä ole japanilaisen kauhun asiantuntija. Tähän mennessä olen nähnyt vain kolme Ringua, Dark Waterin ja Kaunan. Viimeinen oli toki amerikkalaisversio, mutta ottaen huomioon, että ohjaaja oli sama, miljöö oli sama ja suuri osa näyttelijöistäkin oli samoja kuin alkuperäisessä Ju-Onissa (joita on muuta, tiedetään), ei se minusta ole amerikkalainen uusintateos ainakaan samassa mielessä kuin The Ring on.
Omalla kohdallani pelottavuusaste oli katsomisjärjestyksen mukainen. Ensimmäinen Ringu aiheutti lievää ahdistusta. Kaksi muuta eivät olleet niin pelottavia ja itse asiassa Ringu 0 on minusta enemmänkin draamaa kauhuelementein kuin toisin päin. Dark Water kiusasi yöllä, mutta Kauna räjäytti varsinaisesti pankin. En ihan oikeasti uskaltanut nukkua yksin enkä mennä pimeään keittiöön tai kylpyhuoneeseen. Toshioita näkyi joka paikassa ja oli aika lailla sama, laitanko silmät kiinni ja kuvittelen kummituksia vai annanko niiden olla auki ja näen kummituksia.
Sanalla sanoen, Kauna oli todella hyvä ja tehokas kauhuelokuva. Seuraavan kerran katsokin japsikauhua ehkä viiden vuoden kuluttua. Paitsi jos olen sinkku, sitten en kyllä katso mitään.
perjantaina, tammikuuta 21, 2005
HV, osa 2 - lunta ja opiskelua
Vihdoinkin lunta! Ihanaa. Onhan se vähän turhan märkää, mutta ehkäpä sää tästä vielä viilenee ja pääsen narskuttamaan lunta ja rakentamaan lumilinnan. Suomen neljä vuodenaikaa ovat muutenkin erinomainen juttu. Syksy on oikeastaan ainoa, mistä en suuremmin välitä, muut ovat suosikkejani. Toivottavasti helmikuussa on taas kunnolla kylmä.
Opiskelen tällä hetkellä kahdessa yliopistossa. Olen ollut niin onnekas, että olen päässyt yliopistoon sisään aina, kun olen halunnut. Biologiaa en päässyt lukemaan, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska lähdin syksyllä au pairiksi enkä olisi muutenkaan mennyt lukemaan sitä. Sen sijaan minut hyväksyttiin Edinbourghiin, Glasgow'hun ja Aberdeeniin lukemaan kelttikieliä ja ilman kielikoetta! Kaikkien yliopistojen esitteissä luki, että on oltava todiste englannintaidosta enkä minä opiskellut sitä edes lukiossa (olen sikäli harvinaisuus, että en ole koskaan lukenut englantia peruskoulussa tai lukiossa). Ilmeisesti suomalaisilla opiskelijoilla on kuitenkin niin hyvä maine, että pääsin sisään ilman ehtoja.
Tällä hetkellä seikkailen kuitenkin sitkeästi Helsingin uskontotieteen laitoksella enkä Skotlannissa. Miksikö? Hinta. Briteissä opiskelu vaan tulee kirotun kalliiksi ja Skotlanti on vielä hyvää seutua, jos sinne aikoo lähteä. Briteissä lukukausumaksu on vähintään 1500 puntaa, mutta Skotlannissa on säätiö nimeltä SAAS (Student Awards Agency for Scotland), joka maksaa lukukausimaksut perustutkinnon ajalta. Perustutkinto kestää Skotlannissa neljä vuotta ja vastaa Suomen kandin papereita. Valmistuttuaan opiskelijan odotetaan maksavan SAAS:lle takaisin 2000 puntaa, mutta vasta, kun hän ansaitsee yli 10 000 puntaa vuodessa. Tavallaan kyseessä on siis opintolaina, mutta sehän ei korvaa edes puolia lukukausimaksuista ja verrattuna muuhun Yhdistyneen Kuningaskunnan yliopistotoimintaan, se on suorastaan paratiisi. Muualla, jos et saa stipendiä, maksat maksusi itse.
Otin UK:n esimerkiksi, koska se on ainoa maa Suomen lisäksi, jonka yliopistojärjestelmää tunnen. Siitä piti ottaa hakuvaiheessa selvää. Tiedän toki, että monissa muissakin maissa ovat lukukausimaksut käytössä. Ystäväni amerikkalainen kihlattu makselee varmaan lopun ikäänsä takaisin opintolainaansa, jonka on joutunut ottamaan maksaakseen lukukausimaksunsa. Lisäksi hän oli joutunut vaihtamaan yliopistoa edellisen käytyä lopulta liian kalliiksi.
Suomessa näin ei käy. Yliopisto ei ole opiskelijalle liian kallis. Vuoden alussa YTHS:lle ja HYY:lle maksettavat 80 euroa eivät tunnu missään. Eikä minulla mitään vakavaa valittamista ole opistosta ollut, vaikka joissain pikkuasioissa tökkii joskus. Esimerkiksi Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien tutkimuksen laitos saisi oikeasti säätää sivujaan uusiksi. Paranneltavaa tietenkin on, mutta noin ylipäätään olen erittäin tyytyväinen Suomen yliopistosysteemiin. Eläköön lukukausimaksuttomuus!
Opiskelen tällä hetkellä kahdessa yliopistossa. Olen ollut niin onnekas, että olen päässyt yliopistoon sisään aina, kun olen halunnut. Biologiaa en päässyt lukemaan, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska lähdin syksyllä au pairiksi enkä olisi muutenkaan mennyt lukemaan sitä. Sen sijaan minut hyväksyttiin Edinbourghiin, Glasgow'hun ja Aberdeeniin lukemaan kelttikieliä ja ilman kielikoetta! Kaikkien yliopistojen esitteissä luki, että on oltava todiste englannintaidosta enkä minä opiskellut sitä edes lukiossa (olen sikäli harvinaisuus, että en ole koskaan lukenut englantia peruskoulussa tai lukiossa). Ilmeisesti suomalaisilla opiskelijoilla on kuitenkin niin hyvä maine, että pääsin sisään ilman ehtoja.
Tällä hetkellä seikkailen kuitenkin sitkeästi Helsingin uskontotieteen laitoksella enkä Skotlannissa. Miksikö? Hinta. Briteissä opiskelu vaan tulee kirotun kalliiksi ja Skotlanti on vielä hyvää seutua, jos sinne aikoo lähteä. Briteissä lukukausumaksu on vähintään 1500 puntaa, mutta Skotlannissa on säätiö nimeltä SAAS (Student Awards Agency for Scotland), joka maksaa lukukausimaksut perustutkinnon ajalta. Perustutkinto kestää Skotlannissa neljä vuotta ja vastaa Suomen kandin papereita. Valmistuttuaan opiskelijan odotetaan maksavan SAAS:lle takaisin 2000 puntaa, mutta vasta, kun hän ansaitsee yli 10 000 puntaa vuodessa. Tavallaan kyseessä on siis opintolaina, mutta sehän ei korvaa edes puolia lukukausimaksuista ja verrattuna muuhun Yhdistyneen Kuningaskunnan yliopistotoimintaan, se on suorastaan paratiisi. Muualla, jos et saa stipendiä, maksat maksusi itse.
Otin UK:n esimerkiksi, koska se on ainoa maa Suomen lisäksi, jonka yliopistojärjestelmää tunnen. Siitä piti ottaa hakuvaiheessa selvää. Tiedän toki, että monissa muissakin maissa ovat lukukausimaksut käytössä. Ystäväni amerikkalainen kihlattu makselee varmaan lopun ikäänsä takaisin opintolainaansa, jonka on joutunut ottamaan maksaakseen lukukausimaksunsa. Lisäksi hän oli joutunut vaihtamaan yliopistoa edellisen käytyä lopulta liian kalliiksi.
Suomessa näin ei käy. Yliopisto ei ole opiskelijalle liian kallis. Vuoden alussa YTHS:lle ja HYY:lle maksettavat 80 euroa eivät tunnu missään. Eikä minulla mitään vakavaa valittamista ole opistosta ollut, vaikka joissain pikkuasioissa tökkii joskus. Esimerkiksi Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien tutkimuksen laitos saisi oikeasti säätää sivujaan uusiksi. Paranneltavaa tietenkin on, mutta noin ylipäätään olen erittäin tyytyväinen Suomen yliopistosysteemiin. Eläköön lukukausimaksuttomuus!
keskiviikkona, tammikuuta 19, 2005
Meitä huijataan
Hesarin Kuluttaja -palstalla kerrottiin tänään, että mainoksilla ei saa huijata. Toisin sanoen, mainoksien avulla ei saa esittää tuotteen sisältävän/antavan/tekevän jotain, mitä se ei sisällä/anna/tee. Monet mainokset kuitenkin tekevät tuon kaiken, valehtelevat ihan reilusti päin kasvoja eikä niille taida edes voida mitään. Kuluttajavirastolla ei ole mahdollisuuksia valvoa kaikkea ja osa huijauksesta on niin kieroa, että sitä ei ehkä laskettaisi sellaiseksi, mikä aiheuttaisi kiellon esittää niitä mainoksia.
Esimerkiksi nyt kosmetiikkamainokset. Uskooko joku niihin ihan tosissaan? Uskooko joku, että Maybellinen uudella ripsivärillä saa niin täydelliset ripset kuin mainoskuvissa tai että L'Orealin meikkivoide tekee ihosta niin pehmeän ja sileän, että siinä ei ole edes huokosia? Valetta. Ne kuvat käsitellään digitaalisesti. Kellään ei ole sellaisia ripsiä, ihoa tai hiuksia - ei edes malleilla. Toinen ovat laihdutusvalmisteet, joista 99% on silkkaa huijausta. Hesarissakin mainittiin, että laihtuneilta ihmisiltä oli pyydetty ennen ja jälkeen -kuvia, joita käytettiin sellaisen tuotteen mainonnassa, millä ei ollut mitään tekemistä näiden ihmisten laihtumisen kanssa. Ja silti kukaan ei älähdä. Päin vastoin, laihdutusvalmisteilla menee hyvin. Kosmetiikkateollisuudellakin menee hyvin, mutta sillä on sentään se "etu", että se tekee jotain, vaikkakaan ei likimainkaan sitä, minkä väittää.
Kyllä minäkin kosmetiikkaa käytän. Ja varmaan mainokset vaikuttavat minuun jonkin verran, pakkohan niiden on. Mutta pyrin tekemään edes kutakuinkin järkeviä valintoja. Suosisin mieluusti sellaista kosmetiikkafirmaa, joka ei mainosta noin, mutta sellaista ei ole, tai en ainakaan ole löytänyt. Body Shop on kyllä kohtuullinen, se ei sentään järjestä aggressiivisia kampanjoita, mutta on toisaalta hiukan hintavahko. Olen kuitenkin harkinnut siirtymistä heidän tuotteisiinsa. Ainakin ne ovat kohtuullisen luontoystävällisiä.
Toinen, mikä minua sieppaa, ovat tiettyjen vaateliikkeiden valtavat alusvaatemainokset. Senkun itkette, että olen raivopääfeministi, joka on vain vihertävän kade niille lähes alastomille luurankomalleille, mutta ahistaa. Kuten eräs ruotsalaisaktivisti sanoi jossain vaihtoehtolehdessä, joku porno on sikäli eri asia, että sitä ei tarvitse katsoa, mutta ei ketään voida vaatia istumaan sisällä välttääkseen puolialastomien naisten jättikuvia. Ja jos niitä mainoksia seuraa, voisi kuvitella, että joku Henkka & Maukka ei muuta myykään kuin bikinejä ja alusvaatteita, mutta kävelepäs sisään kauppaan. Aleksillakin alusvaateosasto on häviävän pieni. Pitäisivat ne mainokset katalogiensa sivuilla. Sitä paitsi, alusvaateosio on kuvastoissa aina varsin hillitty, ei lainkaan niin seksiä tihkuva kuin Henkan viime talven aggressiivinen paljaan pinnan esittely.
Meikä ei osta Henkalta enää mitään. Eipä tosin ole suuri vaiva, kammoan jokaista Henkan kauppaa. Itse asiassa, en pidä vaatekaupoista muutenkaan. Plääh.
Esimerkiksi nyt kosmetiikkamainokset. Uskooko joku niihin ihan tosissaan? Uskooko joku, että Maybellinen uudella ripsivärillä saa niin täydelliset ripset kuin mainoskuvissa tai että L'Orealin meikkivoide tekee ihosta niin pehmeän ja sileän, että siinä ei ole edes huokosia? Valetta. Ne kuvat käsitellään digitaalisesti. Kellään ei ole sellaisia ripsiä, ihoa tai hiuksia - ei edes malleilla. Toinen ovat laihdutusvalmisteet, joista 99% on silkkaa huijausta. Hesarissakin mainittiin, että laihtuneilta ihmisiltä oli pyydetty ennen ja jälkeen -kuvia, joita käytettiin sellaisen tuotteen mainonnassa, millä ei ollut mitään tekemistä näiden ihmisten laihtumisen kanssa. Ja silti kukaan ei älähdä. Päin vastoin, laihdutusvalmisteilla menee hyvin. Kosmetiikkateollisuudellakin menee hyvin, mutta sillä on sentään se "etu", että se tekee jotain, vaikkakaan ei likimainkaan sitä, minkä väittää.
Kyllä minäkin kosmetiikkaa käytän. Ja varmaan mainokset vaikuttavat minuun jonkin verran, pakkohan niiden on. Mutta pyrin tekemään edes kutakuinkin järkeviä valintoja. Suosisin mieluusti sellaista kosmetiikkafirmaa, joka ei mainosta noin, mutta sellaista ei ole, tai en ainakaan ole löytänyt. Body Shop on kyllä kohtuullinen, se ei sentään järjestä aggressiivisia kampanjoita, mutta on toisaalta hiukan hintavahko. Olen kuitenkin harkinnut siirtymistä heidän tuotteisiinsa. Ainakin ne ovat kohtuullisen luontoystävällisiä.
Toinen, mikä minua sieppaa, ovat tiettyjen vaateliikkeiden valtavat alusvaatemainokset. Senkun itkette, että olen raivopääfeministi, joka on vain vihertävän kade niille lähes alastomille luurankomalleille, mutta ahistaa. Kuten eräs ruotsalaisaktivisti sanoi jossain vaihtoehtolehdessä, joku porno on sikäli eri asia, että sitä ei tarvitse katsoa, mutta ei ketään voida vaatia istumaan sisällä välttääkseen puolialastomien naisten jättikuvia. Ja jos niitä mainoksia seuraa, voisi kuvitella, että joku Henkka & Maukka ei muuta myykään kuin bikinejä ja alusvaatteita, mutta kävelepäs sisään kauppaan. Aleksillakin alusvaateosasto on häviävän pieni. Pitäisivat ne mainokset katalogiensa sivuilla. Sitä paitsi, alusvaateosio on kuvastoissa aina varsin hillitty, ei lainkaan niin seksiä tihkuva kuin Henkan viime talven aggressiivinen paljaan pinnan esittely.
Meikä ei osta Henkalta enää mitään. Eipä tosin ole suuri vaiva, kammoan jokaista Henkan kauppaa. Itse asiassa, en pidä vaatekaupoista muutenkaan. Plääh.
Erään avioliiton kuolema
Vielä yksi tältä päivältä. Sitten riittää. Eli, asiaan. Olen aika lailla samaa mieltä asioista, kuin Peggy tässä tekstissään. Hän sanoi kaiken niin paljon paremmin, että en käy toistamaan kaikkea, mutta haluan nyt selventää pari asiaa.
Minusta voi varmaan saada sen käsityksen, että pidän miehiä syyllisinä kaikkeen ja naisia puhtaina pulmusina. En pidä. Kun puhuin erilleen kasvaneista ihmisistä aiemmin, en pidä tilanteesta vastuullisena yksin miestä. Uskon, että yleensä vastuussa ovat molemmat, ehkä toisinaan jompikumpi enemmän. Ymmärrän hyvin, että sellainen tilanne, jossa Avionrikkoja sanojensa mukaan elää, ei miestä miellytä. Turhan moni unohtaa, että liittoa tulee hoitaa, jotta se kestäisi elävänä. Toinen otetaan itsestäänselvyytenä, ei enää tehdä mitään pieniä, kivoja juttuja, joita toinen arvostaa, ei hellitellä, ei keskustella, ei jaeta intiimejä hetkiä. Avioliitto ehkä pysyy, mutta suhde kuolee lopulta. Ja naiset osaavat unohtaa nämä asiat siinä missä miehetkin.
Äh. Kyllä Peggy sanoi kaiken oikeasti paremmin. Kuulosta yhä siltä, että syytän miehiä kaikesta. Argh.
Minusta voi varmaan saada sen käsityksen, että pidän miehiä syyllisinä kaikkeen ja naisia puhtaina pulmusina. En pidä. Kun puhuin erilleen kasvaneista ihmisistä aiemmin, en pidä tilanteesta vastuullisena yksin miestä. Uskon, että yleensä vastuussa ovat molemmat, ehkä toisinaan jompikumpi enemmän. Ymmärrän hyvin, että sellainen tilanne, jossa Avionrikkoja sanojensa mukaan elää, ei miestä miellytä. Turhan moni unohtaa, että liittoa tulee hoitaa, jotta se kestäisi elävänä. Toinen otetaan itsestäänselvyytenä, ei enää tehdä mitään pieniä, kivoja juttuja, joita toinen arvostaa, ei hellitellä, ei keskustella, ei jaeta intiimejä hetkiä. Avioliitto ehkä pysyy, mutta suhde kuolee lopulta. Ja naiset osaavat unohtaa nämä asiat siinä missä miehetkin.
Äh. Kyllä Peggy sanoi kaiken oikeasti paremmin. Kuulosta yhä siltä, että syytän miehiä kaikesta. Argh.
Ikuisesti tyytymätön
Avionrikkoja ja Henkka ovat yhdessä sitä mieltä, että me naiset olemme tyytymättömiä suhteisiimme. Jossain vaiheessa se äijä saa kenkää, koska meitä huvittaa hakea parempaa - meidän kuuluu saada parempaa. Tai siis parempi mies. Ilman miestä me ollaan nollia. Sniis.
Ihan ensiksi. Selvästi avioliittoonsa tyytymätön mies valittaa netissä naisten tyytymättömyyttä. Ei kai kukaan vaimoonsa todella tyytyväinen mies petä tätä? Tai viimeistään, ei kai kukaan vaimoonsa ja liittoonsa tyytyväinen mies valita netissä, kuinka hänen vaimonsa ei voisi enää seksuaalisessa miehessä kiinnostaa vähempää, kuinka vaimoa ei peti innosta muuhun kuin nukkumiseen ja kuinka liitossa ollaan vain lapsia varten. Ja sitten on ihan ok syyttää muita tyytymättömyydestä. Mikä on tyytymättömän naisen ja tyytymättömän miehen ero? Edellinen pelaa reilua peliä ja eroaa, jälkimmäinen pelaa kieroa peliä ja pettää. (Ai yleistys? Älkää nyt perkeleessä!)
Toiseksi, mitä nyt muista, naiset hallitsevat avioerotilastoissa alkuunpanijoiden osastoa nimenomaan keski-ikäisinä. Ero pistetään vireille sen jälkeen, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Miksikö? Koska suurin osa näistä pareista on kauniisti sanottuna kasvanut erilleen ilman, että se olisi erityisesti kummankaan syytä muuten kuin että jättivät suhteensa retuperälle. Heillä on yhteistä enää katto pään päällä ja pari tyyppiä, jotka jakavat heidän geeninsä mutta asuvat kaukana. Ilmeisesti miehiä tämä tilanne ei useinkaan häiritse. Heistä on ok, että kotona istuu tuntematon nainen, joka mahdollisesti myös kokkaa ja siivoaa. Naisille useimmiten ei ole. Totta, he lähtevät etsimään parempaa, mutta siihen parempaan ei aina sisälly uusi mies. Niin, nainen tosiaan oli tyytymätön. Onko se niin kauhea asia, jos on tyytymätön avioliittoon vieraan ihmisen kanssa? Eikö liittoon pitänyt kuulua kumppanuutta, rakkautta, hellyyttä, jakamista, yhteistä, intiimiä oloa? Mutta nainen ei silti saisi olla tyytymätön - onhan hänellä mies!
Entä se muuttamisinto sitten? Siitäkin meitä on syytetty. Me kurjat teemme ensin temput, pakotamme miehen muuttumaan ja annamme sen jälkeen kenkää, koska hän "ei ole enää se sama mies, johon rakastuin". No, pikku uutinen aiheesta valittajille: näyttäkää minulle yksikin mies, joka on täsmälleen sama jätkä kuin oli 10 vuotta sitten. Jaa eikö löydy? No, vika on varmaan niissä perkeleen naisissa, kun pakottivat miehen muuttumaan. Mitä, eikö se ollutkaan naimisissa? Ei edes tyttöystävää? Hmm, mistähän tämä johtuu. Voisiko olla, että ihminen muuttuu ajan kuluessa - jopa ilman painostavaa vaimoa? Voisiko olla, että naisen sanoessa "et ole enää se mies, johon rakastuin", asia on juuri niin siksi, että aikaa on vain kulunut (ja nainen kuvitteli, että äijä pysyy samanlaisena loppuikänsä).
En minä sano, etteikö olisi naisia, jotka ottavat miehistä itselleen projektin. Myös miehet tekevät sitä, joskaan en uskalla edes arvata, kummat ovat johdossa. Enkä luota parin netti-ihmisen summittaisiin "mutkun mun tutut ainakin!" -arvailuihin niin paljoa, että ryhtyisin niiden perusteella hilaamaan pokaalia jommallekummalle osapuolelle.
Ihan ensiksi. Selvästi avioliittoonsa tyytymätön mies valittaa netissä naisten tyytymättömyyttä. Ei kai kukaan vaimoonsa todella tyytyväinen mies petä tätä? Tai viimeistään, ei kai kukaan vaimoonsa ja liittoonsa tyytyväinen mies valita netissä, kuinka hänen vaimonsa ei voisi enää seksuaalisessa miehessä kiinnostaa vähempää, kuinka vaimoa ei peti innosta muuhun kuin nukkumiseen ja kuinka liitossa ollaan vain lapsia varten. Ja sitten on ihan ok syyttää muita tyytymättömyydestä. Mikä on tyytymättömän naisen ja tyytymättömän miehen ero? Edellinen pelaa reilua peliä ja eroaa, jälkimmäinen pelaa kieroa peliä ja pettää. (Ai yleistys? Älkää nyt perkeleessä!)
Toiseksi, mitä nyt muista, naiset hallitsevat avioerotilastoissa alkuunpanijoiden osastoa nimenomaan keski-ikäisinä. Ero pistetään vireille sen jälkeen, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Miksikö? Koska suurin osa näistä pareista on kauniisti sanottuna kasvanut erilleen ilman, että se olisi erityisesti kummankaan syytä muuten kuin että jättivät suhteensa retuperälle. Heillä on yhteistä enää katto pään päällä ja pari tyyppiä, jotka jakavat heidän geeninsä mutta asuvat kaukana. Ilmeisesti miehiä tämä tilanne ei useinkaan häiritse. Heistä on ok, että kotona istuu tuntematon nainen, joka mahdollisesti myös kokkaa ja siivoaa. Naisille useimmiten ei ole. Totta, he lähtevät etsimään parempaa, mutta siihen parempaan ei aina sisälly uusi mies. Niin, nainen tosiaan oli tyytymätön. Onko se niin kauhea asia, jos on tyytymätön avioliittoon vieraan ihmisen kanssa? Eikö liittoon pitänyt kuulua kumppanuutta, rakkautta, hellyyttä, jakamista, yhteistä, intiimiä oloa? Mutta nainen ei silti saisi olla tyytymätön - onhan hänellä mies!
Entä se muuttamisinto sitten? Siitäkin meitä on syytetty. Me kurjat teemme ensin temput, pakotamme miehen muuttumaan ja annamme sen jälkeen kenkää, koska hän "ei ole enää se sama mies, johon rakastuin". No, pikku uutinen aiheesta valittajille: näyttäkää minulle yksikin mies, joka on täsmälleen sama jätkä kuin oli 10 vuotta sitten. Jaa eikö löydy? No, vika on varmaan niissä perkeleen naisissa, kun pakottivat miehen muuttumaan. Mitä, eikö se ollutkaan naimisissa? Ei edes tyttöystävää? Hmm, mistähän tämä johtuu. Voisiko olla, että ihminen muuttuu ajan kuluessa - jopa ilman painostavaa vaimoa? Voisiko olla, että naisen sanoessa "et ole enää se mies, johon rakastuin", asia on juuri niin siksi, että aikaa on vain kulunut (ja nainen kuvitteli, että äijä pysyy samanlaisena loppuikänsä).
En minä sano, etteikö olisi naisia, jotka ottavat miehistä itselleen projektin. Myös miehet tekevät sitä, joskaan en uskalla edes arvata, kummat ovat johdossa. Enkä luota parin netti-ihmisen summittaisiin "mutkun mun tutut ainakin!" -arvailuihin niin paljoa, että ryhtyisin niiden perusteella hilaamaan pokaalia jommallekummalle osapuolelle.
Arpinaama
Osallistun minäkin nyt sitten arpimuumiin. Minulla ei ole digikameraa ja vaikka olisi, en häveliäisyyssyistä kyllä kuvaisi kaikkia arpiani, mutta lukumäärässä päihitän monet. Järjestyksessä mennään päästä alaspäin.
1) Otsassa pitkä arpi, seurausta auto-onnettomuudesta kuusivuotiaana: rikoin päälläni auton etuvalon ja sain 11 tikkiä.
2) Huulen yläosa, putosin puusta.
3) Huulen alaosa, kompastuin kolmivuotiaana ja halkaisin huuleni pottaan.
4) Vasemman käden etusormi, leikkasin pienenä saksilla siihen lärpäkkeen.
5) Vasemman käden nimetön, alkuperästä ei tietoa.
6) Intiimialue, seurausta pyöräonnettomuudesta.
7) Vasen polvi, myös seurausta pyöräonnettomuudesta, joskaan ei samasta.
8) Oikea polvi, konttasin kalliolla kivien välissä ja iskin polveni kaljapullon siruun. Minua ei viety tikattavaksi, joten arpi on leveämpi kuin mitä se voisi olla.
9) Vasen sääri, seurausta siitä samasta auto-onnettomuudesta, jossa teloin pääni. Vasen reisiluuni meni tyystin poikki ja jalka laitettiin vetoon, jotta luun päät saataisiin kohdalleen. Veto-masiinaan kuului tanko, joka meno sääreni läpi, siitä arvet.
Olin melko vilkas lapsi...
1) Otsassa pitkä arpi, seurausta auto-onnettomuudesta kuusivuotiaana: rikoin päälläni auton etuvalon ja sain 11 tikkiä.
2) Huulen yläosa, putosin puusta.
3) Huulen alaosa, kompastuin kolmivuotiaana ja halkaisin huuleni pottaan.
4) Vasemman käden etusormi, leikkasin pienenä saksilla siihen lärpäkkeen.
5) Vasemman käden nimetön, alkuperästä ei tietoa.
6) Intiimialue, seurausta pyöräonnettomuudesta.
7) Vasen polvi, myös seurausta pyöräonnettomuudesta, joskaan ei samasta.
8) Oikea polvi, konttasin kalliolla kivien välissä ja iskin polveni kaljapullon siruun. Minua ei viety tikattavaksi, joten arpi on leveämpi kuin mitä se voisi olla.
9) Vasen sääri, seurausta siitä samasta auto-onnettomuudesta, jossa teloin pääni. Vasen reisiluuni meni tyystin poikki ja jalka laitettiin vetoon, jotta luun päät saataisiin kohdalleen. Veto-masiinaan kuului tanko, joka meno sääreni läpi, siitä arvet.
Olin melko vilkas lapsi...
Kirjastotädin palsta
Kirjastot ovat oma maailmansa ja Vallilan kirjastossa minua hymyilyttää aina. Nykyään on tiettyyn kirjallisuuteen erikoistuneille tehty asiat helpommiksi siten, että kirjat on jaettu karkeasti genreihin eri hyllyihin. Löytyy dekkareita, jännitystä, scifiä, fantasiaa, kauhua ja jopa eräkirjallisuutta.
Mikä on hauskaa Vallilan kirjastossa? No se, että romanttiset opukset on järjestty hyllyyn, jossa lukee "Viihde". Ehkä joku minua viisaampi sitten tietää, miksi esim. dekkarit, fantasia ja scifi eivät ole viihdettä...
Mikä on hauskaa Vallilan kirjastossa? No se, että romanttiset opukset on järjestty hyllyyn, jossa lukee "Viihde". Ehkä joku minua viisaampi sitten tietää, miksi esim. dekkarit, fantasia ja scifi eivät ole viihdettä...
maanantaina, tammikuuta 17, 2005
Panu oli taannoin Henkan kommenttiosastolla sitä mieltä, että lähes jokainen suomalainen nainen on käynyt levittämässä haarojaan mustalle miehelle: "Valitettavasti suomalaisilla miehillä on koko maailman syy olla huolissaan siitä, että käytännöllisesti katsoen kaikki suomalaiset naiset ovat nuoruuden panetuksissaan paritteluttaneet itseään mustilla miehillä."
Melko absurdi väite ja ainakin meikäläisen kokemuspohjalta täysin tuulesta temmattu. Mitä nyt tuttavapiirini seksuaalielämästä tiedän, yksi on ehkä touhunnut tummaihoisen kanssa (ulkomaalaissyntyinen se ainakin oli), mutta siinä se sitten olikin. En tietenkään väitä tuntevani kaikkien tuttavieni seksielämää perin pohjin, mutta musta mies on sikäli erikoisuus, että sellaiset tulevat usein puheeksi. Tämän lisäksi tunnen aika vähän naisia, jotka ylipäätään pitävät lyhyistä suhteista.
Toisaalta, vaikka todellisuus nyt haraakin vastaan, Panun väitteessä on sen verran perää, että se voisi olla totta enkä yhtään ihmettelisi, ainakin, jos laajennetaan kategoria yleensäkin ulkomaalaissyntyisiin miehiin. Miksikö? Koska ulkkarit ottavat kontaktia. Nämä miehet tulevat asematunnelissa, kirpputoreilla ja raitiovaunuissa kertomaan, kuinka kaunis ja suloinen sinä olet, kuinka olisi kiva tutustua ja lähdetkö kahville. Myönnän, että itse en ole lähtenyt, mutta en toisaalta kuvittele olevani ainoa nainen, jolle tehdään ehdotuksia. Keskiverto ulkkari ottaa pakkeja vastaan kymmenkertaisesti enemmän kuin keskiverto suomalaismies, mutta aivan varmasti joku myös lähtee mukaan. Ja sitten suomalaismies murjottaa syrjässä, kun ulkkari vie taas meidän naiset ja se petturinainen lähti ulkkarin matkaan eikä hänen, vaikka hän ei edes kysynyt. Naisen olisi pitänyt ymmärtää itse tulla hänen luokseen.
En väitä, että kaikki ulkkarit ovat kivoja ja ihania. Olen törmännyt varsin rasittaviinkin tapauksiin. Toinen ei huolinut ei:tä ennen kuin pamautin, että olen jo varattu (ainoa pätevä syy kieltäytymiseen...) ja toiselle ei kelvannut sekään ("Eihän sen tarvitse tietää!"). Lisäksi jälkimmäinen kävi uhkailemaan miespuolista ystävääni väkivallalla, mistä poltin päreeni ja lähdin menemään. Kuitenkin, suurin osa on ollut kohteliaita, seurallisia ja mukavia. Ehkä sellainen ujompi, itsestään epävarma neito hämmentyy ja ihastuu, kun joku kohtalaisen komia uros tulee pyytämään kahville, lähtee mukaan ja loppu on historiaa - ainakin suomalaisille miehille.
Sitäkään en sano, että suomalaisäijien pitäisi nyt joukolla rynnätä asematunneliin vonkaamaan naisia kahville. Ei tarvitse. Mutta kannattaa pitää mielessä, että jos henkilö X tekee paljon jonkun asian eteen, se onnistuu häneltä todennäköisemmin kuin sellaiselta, joka ei tee asian eteen juuri muuta kuin selittää, että henkilö X:n pitäisi mennä takaisin Etiopiaan ja jättää suomalaiset naiset ja työpaikat rauhaan.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu mennä vonkaamaan asematunnelissa. Eivät naiset eivätkä miehet sitä tee, vaikka molemmat tunnetusti vonkaavat baarissa (sori jätkät, kyllä naisetkin vonkaavat baarissa, vaikka eivät vonkaisi juuri teiltä). Tämä antaa ulkkarimiehille mahtavan etulyöntiaseman, mitä lisää eksotiikka. Ulkkarinaisista minulla ei ole kokemusta, mutta veikkaisin, että he harvemmin kyselevät asematunnelissa suomalaismiehiä kahville. Se on sitä kulttuurieroa, monet ulkkarit tulevat kuitenkin miesvaltaisemmista maista, joissa miehet ovat selkeästi aloitteentekijöitä.
Oma lukunsa ovat sitten ulkomaanmatkat. Paikalliset miehet tekevät usein kaikkensa saadakseen turistineitosten huomion ja monesti saavatkin. Osa miehistä ei edes ole maksullisia gigoloja, ainakaan, mitä tulee nuorten neitosten huomioon. Miehillä asiat taas ovat sikäli "kehnommin", että lomakohteesta riippuen, ns. kunniallisia naisia ei ehkä roiku kulmilla vikittelemässä heitä vaan heillekin täytyy maksaa. Sama pätenee iäkkäämpiin naisiin. Johan tuosta seksiturismista oli puhetta jokunen kuukausi sitten.
Moni suomalaisneito on kokeillut ulkkarimiestä, joko kotokolossa tai ulkomailla. Moni ei ole. Mutta toistaiseksi, kun tilanne pysyy kuvatunlaisena, että ulkkarimiehet ottavat kontakteja tuntemattomiin naisiin nopeasti ja helpohkosti, asiat todennäköisesti pysyvät tällä mallilla. Se on ehkä kakkajuttu, mutta mitä naisten pitäisi sitten tehdä? Odottaa jalat ristissä sitä suomiäijää, joka vasta umpijurrissa uskaltaa tulle juttelemaan tuntemattomalle naiselle (kokeiltu on), ellei sitten ole sellainen pornohiiri, että sitä ei pitäisi huippumallikaan itsellään? Ja odottaako suomiäijä? Tuskin, ellei 1) ole hyvin vakavamielinen tai 2) hyvin uskovainen. Heidän kannattaa pariutua kaltaistensa naisten kanssa, joita kyllä liikuskelee yhä tuolla jossain, esimerkiksi raamattupiireissä ja OPKO:n iltamissa.
Melko absurdi väite ja ainakin meikäläisen kokemuspohjalta täysin tuulesta temmattu. Mitä nyt tuttavapiirini seksuaalielämästä tiedän, yksi on ehkä touhunnut tummaihoisen kanssa (ulkomaalaissyntyinen se ainakin oli), mutta siinä se sitten olikin. En tietenkään väitä tuntevani kaikkien tuttavieni seksielämää perin pohjin, mutta musta mies on sikäli erikoisuus, että sellaiset tulevat usein puheeksi. Tämän lisäksi tunnen aika vähän naisia, jotka ylipäätään pitävät lyhyistä suhteista.
Toisaalta, vaikka todellisuus nyt haraakin vastaan, Panun väitteessä on sen verran perää, että se voisi olla totta enkä yhtään ihmettelisi, ainakin, jos laajennetaan kategoria yleensäkin ulkomaalaissyntyisiin miehiin. Miksikö? Koska ulkkarit ottavat kontaktia. Nämä miehet tulevat asematunnelissa, kirpputoreilla ja raitiovaunuissa kertomaan, kuinka kaunis ja suloinen sinä olet, kuinka olisi kiva tutustua ja lähdetkö kahville. Myönnän, että itse en ole lähtenyt, mutta en toisaalta kuvittele olevani ainoa nainen, jolle tehdään ehdotuksia. Keskiverto ulkkari ottaa pakkeja vastaan kymmenkertaisesti enemmän kuin keskiverto suomalaismies, mutta aivan varmasti joku myös lähtee mukaan. Ja sitten suomalaismies murjottaa syrjässä, kun ulkkari vie taas meidän naiset ja se petturinainen lähti ulkkarin matkaan eikä hänen, vaikka hän ei edes kysynyt. Naisen olisi pitänyt ymmärtää itse tulla hänen luokseen.
En väitä, että kaikki ulkkarit ovat kivoja ja ihania. Olen törmännyt varsin rasittaviinkin tapauksiin. Toinen ei huolinut ei:tä ennen kuin pamautin, että olen jo varattu (ainoa pätevä syy kieltäytymiseen...) ja toiselle ei kelvannut sekään ("Eihän sen tarvitse tietää!"). Lisäksi jälkimmäinen kävi uhkailemaan miespuolista ystävääni väkivallalla, mistä poltin päreeni ja lähdin menemään. Kuitenkin, suurin osa on ollut kohteliaita, seurallisia ja mukavia. Ehkä sellainen ujompi, itsestään epävarma neito hämmentyy ja ihastuu, kun joku kohtalaisen komia uros tulee pyytämään kahville, lähtee mukaan ja loppu on historiaa - ainakin suomalaisille miehille.
Sitäkään en sano, että suomalaisäijien pitäisi nyt joukolla rynnätä asematunneliin vonkaamaan naisia kahville. Ei tarvitse. Mutta kannattaa pitää mielessä, että jos henkilö X tekee paljon jonkun asian eteen, se onnistuu häneltä todennäköisemmin kuin sellaiselta, joka ei tee asian eteen juuri muuta kuin selittää, että henkilö X:n pitäisi mennä takaisin Etiopiaan ja jättää suomalaiset naiset ja työpaikat rauhaan.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu mennä vonkaamaan asematunnelissa. Eivät naiset eivätkä miehet sitä tee, vaikka molemmat tunnetusti vonkaavat baarissa (sori jätkät, kyllä naisetkin vonkaavat baarissa, vaikka eivät vonkaisi juuri teiltä). Tämä antaa ulkkarimiehille mahtavan etulyöntiaseman, mitä lisää eksotiikka. Ulkkarinaisista minulla ei ole kokemusta, mutta veikkaisin, että he harvemmin kyselevät asematunnelissa suomalaismiehiä kahville. Se on sitä kulttuurieroa, monet ulkkarit tulevat kuitenkin miesvaltaisemmista maista, joissa miehet ovat selkeästi aloitteentekijöitä.
Oma lukunsa ovat sitten ulkomaanmatkat. Paikalliset miehet tekevät usein kaikkensa saadakseen turistineitosten huomion ja monesti saavatkin. Osa miehistä ei edes ole maksullisia gigoloja, ainakaan, mitä tulee nuorten neitosten huomioon. Miehillä asiat taas ovat sikäli "kehnommin", että lomakohteesta riippuen, ns. kunniallisia naisia ei ehkä roiku kulmilla vikittelemässä heitä vaan heillekin täytyy maksaa. Sama pätenee iäkkäämpiin naisiin. Johan tuosta seksiturismista oli puhetta jokunen kuukausi sitten.
Moni suomalaisneito on kokeillut ulkkarimiestä, joko kotokolossa tai ulkomailla. Moni ei ole. Mutta toistaiseksi, kun tilanne pysyy kuvatunlaisena, että ulkkarimiehet ottavat kontakteja tuntemattomiin naisiin nopeasti ja helpohkosti, asiat todennäköisesti pysyvät tällä mallilla. Se on ehkä kakkajuttu, mutta mitä naisten pitäisi sitten tehdä? Odottaa jalat ristissä sitä suomiäijää, joka vasta umpijurrissa uskaltaa tulle juttelemaan tuntemattomalle naiselle (kokeiltu on), ellei sitten ole sellainen pornohiiri, että sitä ei pitäisi huippumallikaan itsellään? Ja odottaako suomiäijä? Tuskin, ellei 1) ole hyvin vakavamielinen tai 2) hyvin uskovainen. Heidän kannattaa pariutua kaltaistensa naisten kanssa, joita kyllä liikuskelee yhä tuolla jossain, esimerkiksi raamattupiireissä ja OPKO:n iltamissa.
lauantaina, tammikuuta 15, 2005
Saippualla pestään vain kädet
Meikähän ei töllöstä saippua katso. Eikä juuri muitakaan sarjoja. Mutta kyllä Boldikselle on eräs tunnustus annettava: ne jaksojen suomalaiset nimet! Voi jestas, kuka niitä kehittelee? Ryhtyisikö se haamukirjoittajakseni? Jos kestäisin saippuaa, katsoin Boldista pelkästään niiden nimien vuoksi.
Ensi viikolla muun muassa:
"Oscar Marone, suvun solmioton vesa."
"Mahtisukujen miehet uhonsa tunnossa!"
"Ridgen pieni pöytäpuhe valimon salavuoteilijalle."
"Viettelyvaate päällä ja mehikasvit mielessä!"
"Merentuoksuinen salaliitto armaani takissa!"
Voihan venäjä.
Ensi viikolla muun muassa:
"Oscar Marone, suvun solmioton vesa."
"Mahtisukujen miehet uhonsa tunnossa!"
"Ridgen pieni pöytäpuhe valimon salavuoteilijalle."
"Viettelyvaate päällä ja mehikasvit mielessä!"
"Merentuoksuinen salaliitto armaani takissa!"
Voihan venäjä.
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2005
Jatko-osuus
Eräs huomio vielä. En tiedä, kummat harrastavat vaimojensa sulkemista kotiin enemmän, suomalaiset vai ulkomaalaissyntyiset miehet. Erityisesti monilla muslimeilla naisen paikka on perinteisesti kotona, joten naisen liikkumista vapaasti suomalaisessa yhteiskunnassa ei aina katsota hyvällä. Se voi onnistua näiden perheiden kotimaassa, missä sukujen naisverkostot ovat vahvat, mutta Suomessa se on aika lailla tuhoon tuomittu yritys. Täällä voi kotiin jäävä vaimo jäädä hyvin yksinäiseksi. Hän ei opi kieltä, ei kunnon toimintaedellytyksiä suomalaisessa yhteiskunnassa eikä pysty muodostamaan tuttavaverkostoa. Ei hyvä.
Toivottavasti noita ei ole paljoa. Ja toivottavasti ulkomaalaisviranomaiset tekevät asialle jotain. Voin minäkin tehdä, SPR:lla on sellainen ystäväpalvelu, että voi ryhtyä ystäväksi maahanmuuttajalle. Ei se nyt välttämättä intiimiä ystävyyttä tarkoita vaan enemmänkin perehdyttämistä Suomeen ja Suomessa pärjäämiseen. Olen jo pitkään harkinnut. Vielä pitäisi vaan hilata itsensä SPR:n toimistoon. Tänään on myöhäistä, josko sitä sitten huomenna. Voisin vaikka ryhtyä thaivaimon kaveriksi, kun suunnittelin sitä thaitakin opiskelevani. ;)
Toivottavasti noita ei ole paljoa. Ja toivottavasti ulkomaalaisviranomaiset tekevät asialle jotain. Voin minäkin tehdä, SPR:lla on sellainen ystäväpalvelu, että voi ryhtyä ystäväksi maahanmuuttajalle. Ei se nyt välttämättä intiimiä ystävyyttä tarkoita vaan enemmänkin perehdyttämistä Suomeen ja Suomessa pärjäämiseen. Olen jo pitkään harkinnut. Vielä pitäisi vaan hilata itsensä SPR:n toimistoon. Tänään on myöhäistä, josko sitä sitten huomenna. Voisin vaikka ryhtyä thaivaimon kaveriksi, kun suunnittelin sitä thaitakin opiskelevani. ;)
Vaimotehdas
Henkka postasi ihmissuhdekapitalistista, mutta kommenttiosastolla siirryttiin jälleen kerran itkemään, kuinka pahat feministit vihaavat miehiä, jotka tuovat ulkomailta vaimoja. Yleensä perusteluiksi esitetään kateus, seksuaalipääoman väheneminen ja muuta yhtä keskustelua rakentavaa. Itse heitin ajatukseksi (komean kielioppivirheen kera), että miksi eivät miehet muuttaisi vaimonsa kotimaahan, mikä oitis tulkittiin vihamielisyyden osoitukseksi miehiä ja heidän ulkomaisia vaimojaan kohtaan.
Tulkinta on sikäli mielenkiintoinen, että joutuisin vihaamaan omaa isääni. Äiti on juuri tuollainen ulkomaalaissyntyinen vaimo, alun perin kotoisin Ukrainasta, Dneprin varrelta. Äitini kautta tunnen runsaasti sekä venäläisiä, Suomeen muuttaneita pariskuntia että sellaisia pareja, joissa vaimo on Venäjältä. Niillä pariskunnilla, jotka äiti henkilökohtaisesti tuntee, tuntuu menevän pitkälti hyvin. Yksi venäläinen nainen erosi, mutta ehti olla niin pitkään naimisissa, että kyse oli tuskin hyväksikäytöstä hänen puoleltaan tai sitten hän on vain hyvin kärsivällinen nainen. No, ei kyllä ole.
Äitini toimii myös virallisena kielenkääntäjänä venäjästä Suomeen ja sitä kautta törmää toisinaan pariskuntiin, joiden toinen osapuoli on nuori venäläisnainen, toinen iäkkäämpi suomalaismies ja parin vuoden liiton jälkeen edessä on ero. Ei ole mitenkään harvinaista, että nuoret venäläisnaiset tulevat tänne paremman elintason perässä, avioituvat ja myöhemmin eroavat etsiäkseen haluttavamman miehen. Tämä pätee varmasti myös muihin, köyhistä maista kotoisin oleviin naisiin, joiden elintaso kotimaassa on ollut huono.
Ylläolevaa ei kuitenkaan saa sanoa, tai muuten olet vain kateellinen feministi, joka ei miehille kelpaa. Naurettavaa. Se on totta. Ei se aina päde (omat vanhempani ovat olleet naimisissa yli 20 vuotta), mutta ei se tarkoita, että kyse olisi vain marginaalitapauksista. Ja vaimokauppa nyt on ihan oma lukunsa. Kuvitteleeko joku tosissaan, että ne naiset hakevat rakkautta elämäänsä? He haluavat pois huonoista oloista. Ei siinä mitään väärää ole, mutta ei ole sen tunnustamisessakaan.
Minulla ei kertakaikkiaan ole mitään ulkomaalaissyntyisiä vaimoja tai aviomiehiä vastaan. Minun puolestani mies saa naida vaikka pingviinin, kunhan pitää sitten huolen sen pingviinin sopeutumisesta tänne, jos ei halua muuttaa pingviinin kotimaahan. Minä en pidä niistä tapauksista, joissa mies etsii itselleen kotiorjaa ja palvojaa eikä mielellään päästäisi vaimoaan edes ulos, etteivät pahat suomalaiset tavat tähän tarttuisi. Enkä pidä siitä, että eräiden miesten on pakko retostella, kuinka supernainen tämä ulkkarivaimo on suomalaisiin verrattuna, koska hän elää miestä miellyttääkseen. Se on törkeää ja epäkohteliasta ja kyllä, se on sitä myös marokkolaisen miehen naineen naisen suusta.
Sitä paitsi, olepa suomalainen nainen, joka tuo tänne jonkun afrikkalaisen käsikynkässään. Siitä vasta poru nouseekin. Ja sitten on otsaa parkua, jos ja kun eräät naiset katsovat karsaasti sitä, että ulkomailta pahimmillaan ostetaan vaimoja. Toivottavasti nämä femakkoja kiroavat miehet nyt sitten itse suhtautuvat lämpimästi naisten ulkomaalaisiin puolisoihin myös. Muuten voipi olla uskottavuus tiukilla.
Tulkinta on sikäli mielenkiintoinen, että joutuisin vihaamaan omaa isääni. Äiti on juuri tuollainen ulkomaalaissyntyinen vaimo, alun perin kotoisin Ukrainasta, Dneprin varrelta. Äitini kautta tunnen runsaasti sekä venäläisiä, Suomeen muuttaneita pariskuntia että sellaisia pareja, joissa vaimo on Venäjältä. Niillä pariskunnilla, jotka äiti henkilökohtaisesti tuntee, tuntuu menevän pitkälti hyvin. Yksi venäläinen nainen erosi, mutta ehti olla niin pitkään naimisissa, että kyse oli tuskin hyväksikäytöstä hänen puoleltaan tai sitten hän on vain hyvin kärsivällinen nainen. No, ei kyllä ole.
Äitini toimii myös virallisena kielenkääntäjänä venäjästä Suomeen ja sitä kautta törmää toisinaan pariskuntiin, joiden toinen osapuoli on nuori venäläisnainen, toinen iäkkäämpi suomalaismies ja parin vuoden liiton jälkeen edessä on ero. Ei ole mitenkään harvinaista, että nuoret venäläisnaiset tulevat tänne paremman elintason perässä, avioituvat ja myöhemmin eroavat etsiäkseen haluttavamman miehen. Tämä pätee varmasti myös muihin, köyhistä maista kotoisin oleviin naisiin, joiden elintaso kotimaassa on ollut huono.
Ylläolevaa ei kuitenkaan saa sanoa, tai muuten olet vain kateellinen feministi, joka ei miehille kelpaa. Naurettavaa. Se on totta. Ei se aina päde (omat vanhempani ovat olleet naimisissa yli 20 vuotta), mutta ei se tarkoita, että kyse olisi vain marginaalitapauksista. Ja vaimokauppa nyt on ihan oma lukunsa. Kuvitteleeko joku tosissaan, että ne naiset hakevat rakkautta elämäänsä? He haluavat pois huonoista oloista. Ei siinä mitään väärää ole, mutta ei ole sen tunnustamisessakaan.
Minulla ei kertakaikkiaan ole mitään ulkomaalaissyntyisiä vaimoja tai aviomiehiä vastaan. Minun puolestani mies saa naida vaikka pingviinin, kunhan pitää sitten huolen sen pingviinin sopeutumisesta tänne, jos ei halua muuttaa pingviinin kotimaahan. Minä en pidä niistä tapauksista, joissa mies etsii itselleen kotiorjaa ja palvojaa eikä mielellään päästäisi vaimoaan edes ulos, etteivät pahat suomalaiset tavat tähän tarttuisi. Enkä pidä siitä, että eräiden miesten on pakko retostella, kuinka supernainen tämä ulkkarivaimo on suomalaisiin verrattuna, koska hän elää miestä miellyttääkseen. Se on törkeää ja epäkohteliasta ja kyllä, se on sitä myös marokkolaisen miehen naineen naisen suusta.
Sitä paitsi, olepa suomalainen nainen, joka tuo tänne jonkun afrikkalaisen käsikynkässään. Siitä vasta poru nouseekin. Ja sitten on otsaa parkua, jos ja kun eräät naiset katsovat karsaasti sitä, että ulkomailta pahimmillaan ostetaan vaimoja. Toivottavasti nämä femakkoja kiroavat miehet nyt sitten itse suhtautuvat lämpimästi naisten ulkomaalaisiin puolisoihin myös. Muuten voipi olla uskottavuus tiukilla.
Olen jälleen tuhlannut aikaani harlekiineihin. Ei-niin-yllättäen, ne ovat hyvin stereotyyppisiä. Erityisesti nyt, kun on lueskellut niitä "sillä silmällä", on huomannut tiettyjä piirteitä sankarien ja sankaritojen asemissa, jotka toki aina olivat olemassa, mutta joita ei aiemmin tiedostanut.
Raha
Mies: On aina rikas tai vähintäänkin varakas. On mahdollisesti perinyt omaisuutensa ja sen jälkeen kartuttanut sitä liiketaloudellisella neroudellaan tai aloitti köyhänä kuin kirkonrotta mutta kipusi pian yhteiskunnan ylimmille portaille ihan vaan koska oli niin loistojätkä.
Nainen: Voi olla rutiköyhä, törkeän rikas tai kaikkea siltä väliltä, mutta nainen ei koskaan ole saavuttanut huikaisevaa rikkauttaan itse. Hän on aina perinyt sen. Keskituloiseksi nainen voi päästä itsekin.
Seksi
Mies: Tekee aloitteet joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. On aina kokenut. Miespuolisia neitseitä on turha haeskella harlekiinien sivuilla, paitsi jos puhutaan lapsista. Miehelle naisseuralaisten pyörittäminen ennen sankaritaa on täysin luonnollista ja harvoin hän jättää sen tekemättä. Silloin, jos jättää, syy on usein esimerkiksi entisen rakkaan vaimon hukkuminen keskellä talvimyrskyä, mikä on saanut miehen suojaamaan itseään ja sydäntään. Hän tietää tarkalleen, kuinka naisen saa syttymään ja laukeamaan - ja nainenhan laukeaa. Seksin tärkein muoto on yhdyntä, osapuolet laukeavat yleensä yhdessä.
Nainen: On kieltäytyvä, vastustela osapuoli, kunnes miehen herättävä intohimo vie häneltä jalat alta. Kukaan muu mies ei herätä sellaista intohimoa kuin sankari. Itse asiassa sankari ja sankaritar rakastuvatkin usein ensisilmäyksellä, tai vähintäänkin haluavat välittömästi hypätä punkkaan. Nainen ei heti myönnä, hän on kauhuissaan, hänhän on "kiltti tyttö" eikä ole kovin kiinnostunut miehistä tai jos on, se johtuu nuoruuden traumoista, esimerkiksi äidin holtittomasta käytöksestä, jota miehet käyttivät hyväkseen. Tasapainoisella naisella on kenties ollut yksi, lyhyt ja jollain tavoin epäonnistunut suhde (äijä hakkasi tms.) ennen sankaria.
Ulkonäkö
Mies: On pitkä, komea, lihaksikas ja raamikas. Hän suorastaan hönkii maskuliinisuutta jokaisen niskaan, joka uskaltautuu 100 metriä likemmäs. Hänellä on vahva leuka, aistilliset huulet ja palavat silmät. Hän voi olla vaalea, mutta on useammin tumma. Hänen ihonsa voi olla itämaisen kullanruskea tai eurooppalaisen vaaleahko.
Nainen: Nainen voi näyttää melko monenlaiselta. Hän voi olla pitkä tai pätkä, laiha ja pyöreähkö, muhkearintainen tai pienipovinen. Hänen hiuksensa voivat olla sateenkaaren sävyiset, ainoa rajoite on harmaa. Hän voi olla naisellisen pehmeä, omata jopa vatsaa tai olla kiinteä ja treenattu. Kuitenkaan hän ei koskaan ole miestä suurempi, ei pituudessa eikä leveydessä. Ei koskaan. Ja tietysti hän on kaunis.
Ikä
Mies: Kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Naista vanhempi, usein merkittävästikin. Samanikäisyys hyvin harvinaista.
Nainen: Hiukan yli kahdenkymmenen, mutta toisinaan kolmeenkymmeneen asti. Satunnaisia yli nelikymppisiä.
Asema
Mies: Yhteiskunnallisesti korkea, joko alusta asti tai saavutettu.
Nainen: Mikä vain, mikä on jossain mielessä miehen alapuolella. Nainen ei koskaan ole miehen pomo.
Eräitä käyttäytymisen muotoja
Mies: Mies ei koskaan tee mitään hölmöä vaarantaakseen henkensä. Hän voi kyllä lähes kuolla, mutta se johtuu silloin esimerkiksi siitä, että hän on sankarillisesti sukeltanut pelastamaan vauvaa uponneesta aluksesta ja joutuu palaamaan pintaan liian nopeasti, mikä aiheuttaa pahan sukeltajantaudin. Hän tietää ja osaa, nainen seuraa perässä.
Nainen: On useissa tilanteissa hölmö, mutta rynnii itsepäisesti vaikka jokeen, josta miehen on hänet sitten pelastettava. Onkin usein pelastettavana. Yrittää todistella olevansa "jotain", minkä seurauksena tarvitaan aina miestä pelastamaan nainen ties mistä sotkusta.
Lopuksi: On se nyt hemmetti, kun aikuista, 26-vuotiasta äitiä kutsutaan kirjassa tytöksi. Argh.
Raha
Mies: On aina rikas tai vähintäänkin varakas. On mahdollisesti perinyt omaisuutensa ja sen jälkeen kartuttanut sitä liiketaloudellisella neroudellaan tai aloitti köyhänä kuin kirkonrotta mutta kipusi pian yhteiskunnan ylimmille portaille ihan vaan koska oli niin loistojätkä.
Nainen: Voi olla rutiköyhä, törkeän rikas tai kaikkea siltä väliltä, mutta nainen ei koskaan ole saavuttanut huikaisevaa rikkauttaan itse. Hän on aina perinyt sen. Keskituloiseksi nainen voi päästä itsekin.
Seksi
Mies: Tekee aloitteet joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. On aina kokenut. Miespuolisia neitseitä on turha haeskella harlekiinien sivuilla, paitsi jos puhutaan lapsista. Miehelle naisseuralaisten pyörittäminen ennen sankaritaa on täysin luonnollista ja harvoin hän jättää sen tekemättä. Silloin, jos jättää, syy on usein esimerkiksi entisen rakkaan vaimon hukkuminen keskellä talvimyrskyä, mikä on saanut miehen suojaamaan itseään ja sydäntään. Hän tietää tarkalleen, kuinka naisen saa syttymään ja laukeamaan - ja nainenhan laukeaa. Seksin tärkein muoto on yhdyntä, osapuolet laukeavat yleensä yhdessä.
Nainen: On kieltäytyvä, vastustela osapuoli, kunnes miehen herättävä intohimo vie häneltä jalat alta. Kukaan muu mies ei herätä sellaista intohimoa kuin sankari. Itse asiassa sankari ja sankaritar rakastuvatkin usein ensisilmäyksellä, tai vähintäänkin haluavat välittömästi hypätä punkkaan. Nainen ei heti myönnä, hän on kauhuissaan, hänhän on "kiltti tyttö" eikä ole kovin kiinnostunut miehistä tai jos on, se johtuu nuoruuden traumoista, esimerkiksi äidin holtittomasta käytöksestä, jota miehet käyttivät hyväkseen. Tasapainoisella naisella on kenties ollut yksi, lyhyt ja jollain tavoin epäonnistunut suhde (äijä hakkasi tms.) ennen sankaria.
Ulkonäkö
Mies: On pitkä, komea, lihaksikas ja raamikas. Hän suorastaan hönkii maskuliinisuutta jokaisen niskaan, joka uskaltautuu 100 metriä likemmäs. Hänellä on vahva leuka, aistilliset huulet ja palavat silmät. Hän voi olla vaalea, mutta on useammin tumma. Hänen ihonsa voi olla itämaisen kullanruskea tai eurooppalaisen vaaleahko.
Nainen: Nainen voi näyttää melko monenlaiselta. Hän voi olla pitkä tai pätkä, laiha ja pyöreähkö, muhkearintainen tai pienipovinen. Hänen hiuksensa voivat olla sateenkaaren sävyiset, ainoa rajoite on harmaa. Hän voi olla naisellisen pehmeä, omata jopa vatsaa tai olla kiinteä ja treenattu. Kuitenkaan hän ei koskaan ole miestä suurempi, ei pituudessa eikä leveydessä. Ei koskaan. Ja tietysti hän on kaunis.
Ikä
Mies: Kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Naista vanhempi, usein merkittävästikin. Samanikäisyys hyvin harvinaista.
Nainen: Hiukan yli kahdenkymmenen, mutta toisinaan kolmeenkymmeneen asti. Satunnaisia yli nelikymppisiä.
Asema
Mies: Yhteiskunnallisesti korkea, joko alusta asti tai saavutettu.
Nainen: Mikä vain, mikä on jossain mielessä miehen alapuolella. Nainen ei koskaan ole miehen pomo.
Eräitä käyttäytymisen muotoja
Mies: Mies ei koskaan tee mitään hölmöä vaarantaakseen henkensä. Hän voi kyllä lähes kuolla, mutta se johtuu silloin esimerkiksi siitä, että hän on sankarillisesti sukeltanut pelastamaan vauvaa uponneesta aluksesta ja joutuu palaamaan pintaan liian nopeasti, mikä aiheuttaa pahan sukeltajantaudin. Hän tietää ja osaa, nainen seuraa perässä.
Nainen: On useissa tilanteissa hölmö, mutta rynnii itsepäisesti vaikka jokeen, josta miehen on hänet sitten pelastettava. Onkin usein pelastettavana. Yrittää todistella olevansa "jotain", minkä seurauksena tarvitaan aina miestä pelastamaan nainen ties mistä sotkusta.
Lopuksi: On se nyt hemmetti, kun aikuista, 26-vuotiasta äitiä kutsutaan kirjassa tytöksi. Argh.
Ennen ja jälkeen
tiistaina, tammikuuta 11, 2005
Lihava lapsi
Minulla oli täällä joskus lihavuushistoria, mutta se katosi kauan sitten internetin pohjattomaan mutalätäkköön. Tässä siis uusi, lyhyempi versio.
Aivan ensiksi minä synnyin. Sen jälkeen pääsin kotiini äitini kainalossa ja ryhdyin kasvamaan. Valokuvista voi päätellä, että vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin pieni oljenkorsi, joka kirmaili muhkuraisin polvin pitkin Zaparozhjen katuja, minkä seurauksena samaiset polvet olivat aina verillä. Olin pieni, laiha ja söpö, oikea mallikelpoinen tyttölapsi, jos ei oteta synnynnäistä riiviömäisyyttä huomioon.
Kolmas luokka alkoi Lotilan ala-asteella ja joskus niinä aikoina aloin lihoa. En oikeastaan ollut merkittävästi lihavampi kuin muut tytöt, mutta ympäristö ei salli sitäkään. Nöyryyttävin kokemukseni oli, kun kaverini isoveli ja tämän isoveljen kaveri pakottivat minut vaa'alle. Vaaka näytti 54 kiloa - yhtä paljon kuin kaverin isoveljen kaverilla, joka oli vuosia minua vanhempi.
Siitä se alkoi. Häpeä. Suuria vaatteita, rintaliivikammoa, pieneksi tekeytymistä ja surkea epäonnistuminen, kouluun keskittyminen. Pitihän sitä jotenkin päteä. Yläasteella pojat virnuilivat tytöille, nipistelivät takaa testatakseen, oliko näillä jo rintaliivit. Minua ei kukaan nipistellyt, ei koskaan. Kiero tilanne. Toisaalta se nipistely oli nöyryyttävää, mutta toisaalta se osoitti, että kohde kiinnosti poikia. Minä kiinnostin vain, jos joku oli samassa ruotsinryhmässä kanssani.
Hyvin nopeasti sen oppi, että muiden silmissä lihavuus oli Rikos. En tietenkään syytä pelkästään lihavuutta lapsuuteni yksinäisyydestä, mutta se, kuinka siihen suhtauduttiin, vaikutti kielteisesti käytökseeni. Kerjäsin hyväksyntää alussa kyseenalaisin keinoin, myöhemmin tyydyin vain vetäytymään kuoreeni ja syrjään. Vasta yläasteen lopulla opin puolustautumaan. Oikeastaan siltä ajalta löytyy kunniakkaita hetkiä, kun iskin Taru sormusten herrasta -painoksella erästä poikaa päähän (se, missä ovat ne kaikki kolme kirjaa) ja kun toisen kerran nöyryytin samaista poikaa koulun käytävällä. Ei enää potkinut minua toiste. Haha! Puhumattakaan luokkamme naispuolisesta pirusta, itsekkäästä kusipäästä, joka yritti saada minut tekemään venäjänläksynsä. Kerran menin halpaan, mutta luulin tosissani suostuneeni auttamaan, en tekemään koko ainetta hänen puolestaan. Se oli viimeinen kerta. Neiti räkätti, huusi ja parkui, mutta minä en enää siinä vaiheessa häntä pelännyt. En ollut enää viidesluokkalainen.
Lukioaikoina ystäväpiirini lujittui, mutta lihominen jatkui. Minä vihasin ruumistani, todella vihasin. Ja silti söin aina vain lisää. En mitenkään pakonomaisesti, en edes ahminut, mutta ruokavalioni oli varmaankin ravitsemustieteilijöiden painajainen: suklaata, ranskalaisia, nakkeja, lihapullia, limsaa, jäätelöä. Kaikkea mahdollista epäterveellistä.
Kierre katkesi Tallinnassa uutena vuonna 2001. Juhlimme siellä ja myöhemmin näin valokuvia, joissa minäkin esiinnyin. "Turvonnut pullapitko" oli ensimmäinen ajatukseni eikä oksetus ollut kaukana. Oma ulkonäköni oli niin kauhistuttava, että sille piti tehdä jotain eikä enää vain haaveilla, kuinka sipsuttaisin kesän jälkeen kouluun hoikkana kuin kukkakeppi ja hurmaisin kaikki kolmijalkaiset. Ehei. Kirjastoon vain, laihdutusopas, kaloritaulukko, jumppaohjeet.
Ylioppilasjuhliini mennessä olin laihtunut kahdeksan kiloa. Kesällä katosi seitsemän lisää. Lähtiessäni Englantiin au pairiksi painoin 85 kiloa eli olin pahimmillani painanut 100 kiloa. Englannissa tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin uimassa, vahdin vaakaa kuin haukka, söin toisina päivinä tuskin pitää, toisinaan sorruin ahmimaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että laihdutin väärin, kolmena päivänä viikossa sallittu kalorimäärä oli 600 (hullu), mutta vähitellen sekin toimi. Palattuani painoin 74-75.
Siihen se sitten jämähti joksikin aikaa. Kesällä 2002 paino käväisi 71 kilossa, mutta söin lähinnä irtokarkkeja, joten normaaliin ruokavalioon palattuani se kipusi nopeasti takaisin 75. Lokakuussa aloitin seurustelun mieheni kanssa ja jotain vain tapahtui. Ryhdyttyäni käyttämään ehkäisypillereitä pelkäsin lihoneeni, mutta vaaka oli eri mieltä. Näytön lukema pieneni kerta kerralta, vaikka en mielestäni tehnyt kummoisia sen eteen. Lopulta se jämähti 64 kiloon.
Virallinen painoni on tätä nykyä 64-65 kiloa. Se on normaalipaino minun pituiselleni ihmiselle (168-169cm). Kerran se käväisi 60 alapuolella, heti Ukrainan matkan jälkeen, mutta on pysynyt tuossa siitä lähtien. Jouluna on joskus tullut kilo tai pari, mutta ne lähtevät aika nopeasti pois.
En siis ole enää lihava. Ja kirotun iloinen siitä. Olen oppinut tulemaan toimeen vartaloni kanssa, vaikka en voi väittää rakastavani sitä - ainakaan vielä. Tietyt asiat ovat kuitenkin minulta menettyjä iäksi sen vuoksi, että olin lihava. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta asiaa ei voi enää muuttaa. Myönteisiä asioita on kuitenkin paljon enemmän. En inhoa peilikuvaani, en hengästy, en tunne, että vien liikaa tilaa, en häpeä vartaloani, tiedän olevani viehättävä vastakkaisen sukupuolen mielestä. En mikään suuren luokan kaunotar, mutta viehättävä kuitenkin. Jos joku olisi sanonut minulle 18-vuotiaana, että olen viehättävä, en olisi ikinä uskonut. Inhosin itseäni niin paljon, että en olisi antanut kenenkään muunkaan rakastaa.
Olen nyt pari vuotta pysytellyt tässä painossa ja kun nykyään tiedän, kuinka nämä asiat asiallisesti hoidetaan (ruokavalio ja liikunta), en usko, että enää lihon takaisin. Sitä paitsi, liikkuminen ja hyvin syöminen on mukavaa. Eniten harrastan kuntopyöräilyä (koska samalla voi lukea) ja painoja. Olen jo pitkään suunnitellut tanssimisen aloittamista, mutta se aina jotenkin jää, ei sovi aikatauluun tai maksaa liikaa. Tai sitten se johtuu ikuisesta pelostani ryhmäliikuntaa kohtaan.
Suunnitelmissa olisi pikkuhiljaa hilata paino alle 60 kilon, mutta ei se nyt välttämätöntä ole. Tärkeintä minulle on pudottaa rasvaprosenttiani vielä jonkin verran ja sen jälkeen voin ryhtyä pysyttelemään siinä olotilassa. En tavoittele nuoren naisen unelmakehoa, sitä en voi koskaan enää saada ilman kirurgin veistä, joten se olisi ajanhukkaa. Eikä sillä lopulta niin paljoa teekään. Voisin varmaan hurmata rikkaamman miehen, mutta rakastan nykyistäni. Hän on suhtautunut ihaltavasti painohermoiluuni eikä ole IKINÄ vihjannutkaan, että minun pitäisi hoikistua häntä varten. Ei hän tosin ole minua estänytkään. Onpahan vain sanonut, että rakastaa minua tällaisena, mutta kannustaa, jos tai kun haluan itse hoikentua.Voiko sen kauniimmin sano? :)
Aivan ensiksi minä synnyin. Sen jälkeen pääsin kotiini äitini kainalossa ja ryhdyin kasvamaan. Valokuvista voi päätellä, että vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin pieni oljenkorsi, joka kirmaili muhkuraisin polvin pitkin Zaparozhjen katuja, minkä seurauksena samaiset polvet olivat aina verillä. Olin pieni, laiha ja söpö, oikea mallikelpoinen tyttölapsi, jos ei oteta synnynnäistä riiviömäisyyttä huomioon.
Kolmas luokka alkoi Lotilan ala-asteella ja joskus niinä aikoina aloin lihoa. En oikeastaan ollut merkittävästi lihavampi kuin muut tytöt, mutta ympäristö ei salli sitäkään. Nöyryyttävin kokemukseni oli, kun kaverini isoveli ja tämän isoveljen kaveri pakottivat minut vaa'alle. Vaaka näytti 54 kiloa - yhtä paljon kuin kaverin isoveljen kaverilla, joka oli vuosia minua vanhempi.
Siitä se alkoi. Häpeä. Suuria vaatteita, rintaliivikammoa, pieneksi tekeytymistä ja surkea epäonnistuminen, kouluun keskittyminen. Pitihän sitä jotenkin päteä. Yläasteella pojat virnuilivat tytöille, nipistelivät takaa testatakseen, oliko näillä jo rintaliivit. Minua ei kukaan nipistellyt, ei koskaan. Kiero tilanne. Toisaalta se nipistely oli nöyryyttävää, mutta toisaalta se osoitti, että kohde kiinnosti poikia. Minä kiinnostin vain, jos joku oli samassa ruotsinryhmässä kanssani.
Hyvin nopeasti sen oppi, että muiden silmissä lihavuus oli Rikos. En tietenkään syytä pelkästään lihavuutta lapsuuteni yksinäisyydestä, mutta se, kuinka siihen suhtauduttiin, vaikutti kielteisesti käytökseeni. Kerjäsin hyväksyntää alussa kyseenalaisin keinoin, myöhemmin tyydyin vain vetäytymään kuoreeni ja syrjään. Vasta yläasteen lopulla opin puolustautumaan. Oikeastaan siltä ajalta löytyy kunniakkaita hetkiä, kun iskin Taru sormusten herrasta -painoksella erästä poikaa päähän (se, missä ovat ne kaikki kolme kirjaa) ja kun toisen kerran nöyryytin samaista poikaa koulun käytävällä. Ei enää potkinut minua toiste. Haha! Puhumattakaan luokkamme naispuolisesta pirusta, itsekkäästä kusipäästä, joka yritti saada minut tekemään venäjänläksynsä. Kerran menin halpaan, mutta luulin tosissani suostuneeni auttamaan, en tekemään koko ainetta hänen puolestaan. Se oli viimeinen kerta. Neiti räkätti, huusi ja parkui, mutta minä en enää siinä vaiheessa häntä pelännyt. En ollut enää viidesluokkalainen.
Lukioaikoina ystäväpiirini lujittui, mutta lihominen jatkui. Minä vihasin ruumistani, todella vihasin. Ja silti söin aina vain lisää. En mitenkään pakonomaisesti, en edes ahminut, mutta ruokavalioni oli varmaankin ravitsemustieteilijöiden painajainen: suklaata, ranskalaisia, nakkeja, lihapullia, limsaa, jäätelöä. Kaikkea mahdollista epäterveellistä.
Kierre katkesi Tallinnassa uutena vuonna 2001. Juhlimme siellä ja myöhemmin näin valokuvia, joissa minäkin esiinnyin. "Turvonnut pullapitko" oli ensimmäinen ajatukseni eikä oksetus ollut kaukana. Oma ulkonäköni oli niin kauhistuttava, että sille piti tehdä jotain eikä enää vain haaveilla, kuinka sipsuttaisin kesän jälkeen kouluun hoikkana kuin kukkakeppi ja hurmaisin kaikki kolmijalkaiset. Ehei. Kirjastoon vain, laihdutusopas, kaloritaulukko, jumppaohjeet.
Ylioppilasjuhliini mennessä olin laihtunut kahdeksan kiloa. Kesällä katosi seitsemän lisää. Lähtiessäni Englantiin au pairiksi painoin 85 kiloa eli olin pahimmillani painanut 100 kiloa. Englannissa tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin uimassa, vahdin vaakaa kuin haukka, söin toisina päivinä tuskin pitää, toisinaan sorruin ahmimaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että laihdutin väärin, kolmena päivänä viikossa sallittu kalorimäärä oli 600 (hullu), mutta vähitellen sekin toimi. Palattuani painoin 74-75.
Siihen se sitten jämähti joksikin aikaa. Kesällä 2002 paino käväisi 71 kilossa, mutta söin lähinnä irtokarkkeja, joten normaaliin ruokavalioon palattuani se kipusi nopeasti takaisin 75. Lokakuussa aloitin seurustelun mieheni kanssa ja jotain vain tapahtui. Ryhdyttyäni käyttämään ehkäisypillereitä pelkäsin lihoneeni, mutta vaaka oli eri mieltä. Näytön lukema pieneni kerta kerralta, vaikka en mielestäni tehnyt kummoisia sen eteen. Lopulta se jämähti 64 kiloon.
Virallinen painoni on tätä nykyä 64-65 kiloa. Se on normaalipaino minun pituiselleni ihmiselle (168-169cm). Kerran se käväisi 60 alapuolella, heti Ukrainan matkan jälkeen, mutta on pysynyt tuossa siitä lähtien. Jouluna on joskus tullut kilo tai pari, mutta ne lähtevät aika nopeasti pois.
En siis ole enää lihava. Ja kirotun iloinen siitä. Olen oppinut tulemaan toimeen vartaloni kanssa, vaikka en voi väittää rakastavani sitä - ainakaan vielä. Tietyt asiat ovat kuitenkin minulta menettyjä iäksi sen vuoksi, että olin lihava. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta asiaa ei voi enää muuttaa. Myönteisiä asioita on kuitenkin paljon enemmän. En inhoa peilikuvaani, en hengästy, en tunne, että vien liikaa tilaa, en häpeä vartaloani, tiedän olevani viehättävä vastakkaisen sukupuolen mielestä. En mikään suuren luokan kaunotar, mutta viehättävä kuitenkin. Jos joku olisi sanonut minulle 18-vuotiaana, että olen viehättävä, en olisi ikinä uskonut. Inhosin itseäni niin paljon, että en olisi antanut kenenkään muunkaan rakastaa.
Olen nyt pari vuotta pysytellyt tässä painossa ja kun nykyään tiedän, kuinka nämä asiat asiallisesti hoidetaan (ruokavalio ja liikunta), en usko, että enää lihon takaisin. Sitä paitsi, liikkuminen ja hyvin syöminen on mukavaa. Eniten harrastan kuntopyöräilyä (koska samalla voi lukea) ja painoja. Olen jo pitkään suunnitellut tanssimisen aloittamista, mutta se aina jotenkin jää, ei sovi aikatauluun tai maksaa liikaa. Tai sitten se johtuu ikuisesta pelostani ryhmäliikuntaa kohtaan.
Suunnitelmissa olisi pikkuhiljaa hilata paino alle 60 kilon, mutta ei se nyt välttämätöntä ole. Tärkeintä minulle on pudottaa rasvaprosenttiani vielä jonkin verran ja sen jälkeen voin ryhtyä pysyttelemään siinä olotilassa. En tavoittele nuoren naisen unelmakehoa, sitä en voi koskaan enää saada ilman kirurgin veistä, joten se olisi ajanhukkaa. Eikä sillä lopulta niin paljoa teekään. Voisin varmaan hurmata rikkaamman miehen, mutta rakastan nykyistäni. Hän on suhtautunut ihaltavasti painohermoiluuni eikä ole IKINÄ vihjannutkaan, että minun pitäisi hoikistua häntä varten. Ei hän tosin ole minua estänytkään. Onpahan vain sanonut, että rakastaa minua tällaisena, mutta kannustaa, jos tai kun haluan itse hoikentua.Voiko sen kauniimmin sano? :)
Voittaja-ainesta
Osallistuin taannoin Reginan novellikilpailuun ja sain tänään tietää tulleeni kolmanneksi. Tämä on jo toinen kerta, kun saavutan huiman kolmannen sijan kirjoituskilpailussa. Edellisellä kerralla voitin 250 markkaa, tällä kertaa tilille rapsahtaa 200 euroa, miinus verot, tietenkin.
Ei kolmas sija ensimmäinen ole, mutta eipä kukaan ole seppä syntyessään. Hilaan itseäni pikkuhiljaa alppipolulla ylöspäin, kuten Emilia. Ja raha on aina rahaa eikä 200 euroa ole lainkaan epätervetullut lisä tuloihini.
JJJIHUU! *fanfaari*
Niin, en aio laittaa tekstiä nettiin. Jos joku on kiinnostunut, se löytyy varmaankin pian Reginasta. Ja palsta on sitten Naisen unelmia. ;)
Ei kolmas sija ensimmäinen ole, mutta eipä kukaan ole seppä syntyessään. Hilaan itseäni pikkuhiljaa alppipolulla ylöspäin, kuten Emilia. Ja raha on aina rahaa eikä 200 euroa ole lainkaan epätervetullut lisä tuloihini.
JJJIHUU! *fanfaari*
Niin, en aio laittaa tekstiä nettiin. Jos joku on kiinnostunut, se löytyy varmaankin pian Reginasta. Ja palsta on sitten Naisen unelmia. ;)
maanantaina, tammikuuta 10, 2005
Hyviä asioita, osa 1 - vahtimestari
Mieheni ei erityisemmin lue blogeja, mutta kerran vilkaistuaan hän kysyi minulta, että eikö ihmisillä ole muuta tekemistä netissä kuin valittaa. Kieltämättä omakin blogini on aikamoinen valitusblogi, tämä ja tämä asia on huonosti, tarttis teherä jottain, äijät kiusaa, masu on pipi ja en tykkää. Tuskin tämä tästä paljoa muuttuu, mutta tästä lähin pyrin ainakin kerran viikossa kertomaan jostain asiasta, joka on mielestäni hyvin tai hyvä.
Helsingin yliopistolla on runsaasti rakennuksia. Yksi niistä on Tieteiden talo, joka sijaitsee osoitteessa Kirkkokatu 6. Koska olin aikoinani Suomen keltologisen seuran jäsen ja virallinen postintarkastaja ja koska tieteellisten seurojen tilat sijaisevat usein siellä, olin usein nähty vieras Tieteiden talolla. Avaimet piti joka kerran pyytää vahtimestarilta, joka oli selkeästi ulkomaista syntyperää. Hänen ihonsa oli kermakahvin sävyinen ja aksentti vieras. Ja joka kerran hänet tavattuani tulin hyvälle tuulelle. Hän oli ystävällinen, hymyileväinen ja ennen kaikkea ulkomaalaista syntyperää.
Muitakin on. Helsingin yliopiston liikuntakeskuksessa on töissä eräs ulkomaista syntyperää oleva muslimi, jonka kanssa olen ollut samalla kurssilla. Hän lukee ilmeisesti uskontotieteitä. Lehdistä löytyy myös juttuja aiheesta, esimerkiksi eräästä (olikohan somali?) mustasta miehestä, joka toimii nykyään Hämeenlinnassa silmälääkärinä (loistavaa!) ja toisesta, joka toimii jossain pohjoisessa eläinlääkärinä. Juttujen perusteella heidän asiakkaansa arvostivat heitä ja pitivät heistä.
On toki hieno asia, jos ja kun suomalaisella on töitä, mutta yhä jokaisen kerran, kun kohtaan jonkun ulkomaalaissyntyisen töissä, se hymyilyttää. Ei siksi, että hän ei ole laiska ulkomaalaispelle, vaan tekee töitä vaan siksi, että hän on saanut töitä. Se antaa minulle toivoa, mitä tulee suomalaisiin. Ehkä meilläkin on mahdollisuus olla olematta niin mustavalkoista, sisäänpäin lämpiävää porukkaa, jonka ainoat keinot reagoida erilaiseen ihonväriin ovat väkivalta tai pilkallinen nauru.
Ja sanottakoon vielä, että toki muidenkin ulkomaalaisten työllistyminen on hieno asia, mutta ranskalaisilla ja ruotsalaisilla tuskin on yhtä vaikeaa työmarkkinoilla kuin vaikkapa somaleilla ja kenialaisilla. Venäläiset ovat ehkä jossain siinä välissä. Minusta on hienoa, että kohtaamilleni ihmisille on annettu mahdollisuus ja että he ovat käyttäneet sen.
Helsingin yliopistolla on runsaasti rakennuksia. Yksi niistä on Tieteiden talo, joka sijaitsee osoitteessa Kirkkokatu 6. Koska olin aikoinani Suomen keltologisen seuran jäsen ja virallinen postintarkastaja ja koska tieteellisten seurojen tilat sijaisevat usein siellä, olin usein nähty vieras Tieteiden talolla. Avaimet piti joka kerran pyytää vahtimestarilta, joka oli selkeästi ulkomaista syntyperää. Hänen ihonsa oli kermakahvin sävyinen ja aksentti vieras. Ja joka kerran hänet tavattuani tulin hyvälle tuulelle. Hän oli ystävällinen, hymyileväinen ja ennen kaikkea ulkomaalaista syntyperää.
Muitakin on. Helsingin yliopiston liikuntakeskuksessa on töissä eräs ulkomaista syntyperää oleva muslimi, jonka kanssa olen ollut samalla kurssilla. Hän lukee ilmeisesti uskontotieteitä. Lehdistä löytyy myös juttuja aiheesta, esimerkiksi eräästä (olikohan somali?) mustasta miehestä, joka toimii nykyään Hämeenlinnassa silmälääkärinä (loistavaa!) ja toisesta, joka toimii jossain pohjoisessa eläinlääkärinä. Juttujen perusteella heidän asiakkaansa arvostivat heitä ja pitivät heistä.
On toki hieno asia, jos ja kun suomalaisella on töitä, mutta yhä jokaisen kerran, kun kohtaan jonkun ulkomaalaissyntyisen töissä, se hymyilyttää. Ei siksi, että hän ei ole laiska ulkomaalaispelle, vaan tekee töitä vaan siksi, että hän on saanut töitä. Se antaa minulle toivoa, mitä tulee suomalaisiin. Ehkä meilläkin on mahdollisuus olla olematta niin mustavalkoista, sisäänpäin lämpiävää porukkaa, jonka ainoat keinot reagoida erilaiseen ihonväriin ovat väkivalta tai pilkallinen nauru.
Ja sanottakoon vielä, että toki muidenkin ulkomaalaisten työllistyminen on hieno asia, mutta ranskalaisilla ja ruotsalaisilla tuskin on yhtä vaikeaa työmarkkinoilla kuin vaikkapa somaleilla ja kenialaisilla. Venäläiset ovat ehkä jossain siinä välissä. Minusta on hienoa, että kohtaamilleni ihmisille on annettu mahdollisuus ja että he ovat käyttäneet sen.
lauantaina, tammikuuta 08, 2005
otappa onkeesi,tai muuten...!!!
Juttelin Saksassa erään iäkkäämmän suomalaisleidin kanssa, joka oli sitä mieltä, että suomen kieli rappeutuu. Vaikka en ole hänen kanssaan aivan samaa mieltä, erityisesti netissä huomaa, kuinka monin tavoin suomen kieltä voi rääkätä. Huolimattomuusvirheet ovat ihan oma asiansa (minäkin teen niitä jatkuvasti), ne eivät vielä kerro sitä, etteikö ihminen osaisi muuten käyttää kieltä hyvin. Mutta miksi ei voi opetella muutamaa perussääntöä, esimerkiksi sitä, milloin tulee tuplakonsonantti ja milloin ei tai milloin käytetään kirjainta n, vaikka se lausuttaessa kuulostaa kirjaimelta m?
Lähellekkään -> lähellekään
Puollustaa -> puolustaa
Otappa -> otapa
Niimpä -> niinpä
Halusi ihminen tai ei, monille yllämainitut, säännöllisesti toistuvat virheet antavat sen kuvan, että suomen kieli ei ole oikein hallussa. Ja millaisilla ihmisillä suomen kieli ei ole hallussa? Tietenkään en voi ryhtyä määrittämään ihmisen persoonallisuutta sen mukaan, kirjoittaako hän niinpä vai niimpä, mutta kieltämättä se vaikuttaa hiukan siihen, kuinka hänen kirjoittamansa viestin otan vastaan. Ja niin se vaikuttaa moneen muuhunkin.
Yksi kirjain ei kuitenkaan tuhoa viestin luettavuutta, se on aivan totta. Karmeimpia tapoja onkin ison kirjaimen unohtaminen kaikkialta, mihin se kuuluisi, kolmoispisteen hirmuinen väärinkäyttö (ja muidenkin välimerkkien väärinkäyttö) sekä tekstiviesteistä lainattu tapa olla laittamatta välilyöntiä välimerkin jälkeen. Hyvin usein moiset väärinkäytökset tekevät tekstistä niin vaikeasti luettavan, että minä jätän väliin. Jos ihminen ei osaa kirjoittaa luettavaa tekstiä, turha itkeä, jos sitä ei jakseta lukea.
enmä niinku ala...mun mielestä toi on ainakin sellainen juttu,,että kukin tekee,mitä tykkääenkä mä kamalasti välitä...luulisin...mutta voihan se olla,että se ei ole lähellekkään niin paha kun miltä vaikuttaa...kamalaa,en mä ainakaan,haluaisi...!!!onko mun pakko?!...
Ei neljä riviä vielä mitään, mutta kun kun pahimmillaan moista mokellusta seuraa kappaletolkulla. Jos ja kun on tilanne, jossa mielikuvan ihmisistä voi muodostaa vain hänen tekstiensa perusteella (koska muuta tietoa ei yleensä ole saatavilla), moista tekstiä suoltavasta ihmisestä jää kyllä minulle hyvin huono kuva.
Kaiken lisäksi, jos kirjoitusvirheistä keskustelee jollain palstalla, seuraa hirvittävä hulina. Ihmisiä nyt ei vain saa loukata kertomalla, että he kirjoittavat suomen kielioppisääntöjen vastaisesti. Lukihäiriöiset nousevat barrikadeille puolustamaan ongelmaansa, vaikka moneen kertaan vakuutetaan, että lukihäiriö on ihan eri asia kuin huolimattomuus ihmiseltä, joka kykenee huolellisuuteen. Ja viimeisimpänä tulevat ne, joiden mielestä kielioppisääntöjen raiskaaminen on vain "on mun tyyli". Mikäs siinä sitten, jos haluaa pitäytyä tyylissä, joka saa näyttämään muiden kuin samanlaisten raiskarien mielestä hölmöltä. Ja vika ei aina ole katsojan silmässä. Jos rustaa tekstiä, jonka lukeminen sattuu aivoihin esitysasun, ei sisällön vuoksi, kyllä vika on esittäjässä.
Lähellekkään -> lähellekään
Puollustaa -> puolustaa
Otappa -> otapa
Niimpä -> niinpä
Halusi ihminen tai ei, monille yllämainitut, säännöllisesti toistuvat virheet antavat sen kuvan, että suomen kieli ei ole oikein hallussa. Ja millaisilla ihmisillä suomen kieli ei ole hallussa? Tietenkään en voi ryhtyä määrittämään ihmisen persoonallisuutta sen mukaan, kirjoittaako hän niinpä vai niimpä, mutta kieltämättä se vaikuttaa hiukan siihen, kuinka hänen kirjoittamansa viestin otan vastaan. Ja niin se vaikuttaa moneen muuhunkin.
Yksi kirjain ei kuitenkaan tuhoa viestin luettavuutta, se on aivan totta. Karmeimpia tapoja onkin ison kirjaimen unohtaminen kaikkialta, mihin se kuuluisi, kolmoispisteen hirmuinen väärinkäyttö (ja muidenkin välimerkkien väärinkäyttö) sekä tekstiviesteistä lainattu tapa olla laittamatta välilyöntiä välimerkin jälkeen. Hyvin usein moiset väärinkäytökset tekevät tekstistä niin vaikeasti luettavan, että minä jätän väliin. Jos ihminen ei osaa kirjoittaa luettavaa tekstiä, turha itkeä, jos sitä ei jakseta lukea.
enmä niinku ala...mun mielestä toi on ainakin sellainen juttu,,että kukin tekee,mitä tykkääenkä mä kamalasti välitä...luulisin...mutta voihan se olla,että se ei ole lähellekkään niin paha kun miltä vaikuttaa...kamalaa,en mä ainakaan,haluaisi...!!!onko mun pakko?!...
Ei neljä riviä vielä mitään, mutta kun kun pahimmillaan moista mokellusta seuraa kappaletolkulla. Jos ja kun on tilanne, jossa mielikuvan ihmisistä voi muodostaa vain hänen tekstiensa perusteella (koska muuta tietoa ei yleensä ole saatavilla), moista tekstiä suoltavasta ihmisestä jää kyllä minulle hyvin huono kuva.
Kaiken lisäksi, jos kirjoitusvirheistä keskustelee jollain palstalla, seuraa hirvittävä hulina. Ihmisiä nyt ei vain saa loukata kertomalla, että he kirjoittavat suomen kielioppisääntöjen vastaisesti. Lukihäiriöiset nousevat barrikadeille puolustamaan ongelmaansa, vaikka moneen kertaan vakuutetaan, että lukihäiriö on ihan eri asia kuin huolimattomuus ihmiseltä, joka kykenee huolellisuuteen. Ja viimeisimpänä tulevat ne, joiden mielestä kielioppisääntöjen raiskaaminen on vain "on mun tyyli". Mikäs siinä sitten, jos haluaa pitäytyä tyylissä, joka saa näyttämään muiden kuin samanlaisten raiskarien mielestä hölmöltä. Ja vika ei aina ole katsojan silmässä. Jos rustaa tekstiä, jonka lukeminen sattuu aivoihin esitysasun, ei sisällön vuoksi, kyllä vika on esittäjässä.
sunnuntaina, tammikuuta 02, 2005
Uusi vuosi
Se oli sitten uusi vuosi tällä kertaa Pohjois-Saksan pikkukaupungissa. Päädyimme teinibileisiin, joiden ikäraja oli 16, joten voi arvata, millaisia pissisehdokkaita siellä loikki vastaan. Vaikka eivätpä saksalaiset ikävännäköisiä usein ole. Oma suosikkini on kuitenkin se markkinatorin bratwurstimyyjä, joka on tumma, hymyileväinen ja kotoisin Georgiasta, minkä vuoksi hän osaa venäjää ja sehän on aina lisäpiste miehelle. Aikoinani haaveilin joko skotista tai jostakusta, joka osaa venäjää. Kun mies nykyään tuota venäjää opiskelee, haaveeni näyttää toteutuvan. :) (Vielä kun se oppisi puhumaan englantia skottiaksentilla... hih.)
Alkuilta ei ollut erityisesti mieleeni. LÄhdin niihin bileisiin hiukan epäilevällä mielellä (hei, olen vain realisti) ja epäilyni kävivät toteen. Siellä oli aaaaaivan liian meluista minun korvilleni, joten vetäydyin nurkkaan syömään suolatikkuja ja keinuttamaan päätäni, koska tulpat hiersivät korviani. En mahda sille mitään, mutta minulla on sisäinen inho sellaisia paikkoja kohtaan. Minulla on aina niin kerta kaikkisen tylsää niissä paikoissa, koska en voi edes jutella kenellekään huutamatta ja huutamiseen väsyy nopeasti. Sisäänpääsymaksu oli hulppeat 5 euroa, joka tosin sisälsi ilmaiset kaljat - erinomainen hyöty absolutistille. Minua hiukan riepookin se, kun sisäänpääsy sisältää "ilmaiset juomat". Koskaan "ilmaisiin juomiin" eivät lukeudu alkoholittomat versiot, joten minä saan sitten pärjäillä kuivin suin. Sama juttu muuten ravintoloissa, jos ne tarjoavat talon puolesta loppudrinkit. Niissä on aina alkoholia ja alkoholitonta versiota on turha toivoa. Me olemme niin pieni vähemmistö.
Murjotettuani kyllin kauan poistuimme metelistä ja ilta parani huomattavasti. Kello läheni silloin puoltayötä ja juuri vuoden vaihtumisen aikaan ennätimme asuinalueelle. Saksassa on tapana paukutella raketteja, kuten Suomessakin, joten rätinää, pauketta, vinkunaa, vihellystä, ujellusta, sähinää ja räjähdyksiä kuului joka puolelta. Erivärisiä valoja välkkyi, säihkyi ja liukui räjähtelevinä kiekkoina taivaan pimeyteen. Ilma sakeni pian ammusten sylkemästä savusta, ikään kuin kaikkialle olisi levinnyt paksu, ruudinhajuinen sumu, jonka läpi rakettien valoteatteri näkyi varsin vinkeänä. Komea kokemus kerta kaikkiaan. Kuljimme talojen ohi ja huutelimme paukutteleville ihmisille "hyvää uutta vuotta", HEidi ja Antti saksaksi, minä venäjäksi.
Kotiin päästyämme söimme jotain sekalaista ja minä menin pehkuihin. Antti ja Heidi jäivät pelaamaan Aasi -peliä. Älkää kysykö, mikä se on, aivan älytön peli.
Mitä tulee syntymäpäiviini, ne sujuivat varsin mukavasti. Yritimme ensin kiinalaiseen ravintolaan, mutta se ole täynnä, joten taivalsimme sitten keskustan kreikkalaiseen. Heidi ravitsi itseään moussakalla, Antti valitsi gyroksen ja minä popsin lampaanfilettä. Lammas on muuten varsin maukasta. Harmi, että se on Suomessa on mahdottoman kallista.
Tänään sää on ollut hämmentävän vaihteleva. Herätessäni joskus yhdentoista aikoihin, aurinko pilkisti pilven takaa ja linnut julistivat alkavaa taistoa. Pian sade hakkasi ikkunoita ja tuuli yritti tehdä selvää naapuruston puisto. Sateen jälkeen taivas kirkastui, kunnes oli raekuuron vuoro. Niitä on tähän mennessä tullut kolme ja niiden välillä taivas on ollut selkeä ja kirkas, mitä nyt illemmalla hiukan pimeä. Ensimmäisen kuuron aikana paistoi vieläpä aurinko. Hämärää.
Kaiken kaikkiaan on ollut varsin laiskaa. Tämä nyt on muutenkin pikkuinen kaupunki, mutta lisäksi paikat ovat olleet pyhinä kiinni, minkä vuoksi olemme lähinnä laiskotelleet. Tenttikirjaa olen onnistunut hiukan lukemaan ja olen taas innostunut kirjoittamaan historiallista romaania Aleksandrian diasporajuutalaisista, mutta saas nähdä. Joka tapauksessa, huomenna menemme Hampuriin ja ylihuomenna Lyypekkiin ja Kieliin. Mikäli selviän hengissä, kirjoitan ehkä jotain lisää!
Alkuilta ei ollut erityisesti mieleeni. LÄhdin niihin bileisiin hiukan epäilevällä mielellä (hei, olen vain realisti) ja epäilyni kävivät toteen. Siellä oli aaaaaivan liian meluista minun korvilleni, joten vetäydyin nurkkaan syömään suolatikkuja ja keinuttamaan päätäni, koska tulpat hiersivät korviani. En mahda sille mitään, mutta minulla on sisäinen inho sellaisia paikkoja kohtaan. Minulla on aina niin kerta kaikkisen tylsää niissä paikoissa, koska en voi edes jutella kenellekään huutamatta ja huutamiseen väsyy nopeasti. Sisäänpääsymaksu oli hulppeat 5 euroa, joka tosin sisälsi ilmaiset kaljat - erinomainen hyöty absolutistille. Minua hiukan riepookin se, kun sisäänpääsy sisältää "ilmaiset juomat". Koskaan "ilmaisiin juomiin" eivät lukeudu alkoholittomat versiot, joten minä saan sitten pärjäillä kuivin suin. Sama juttu muuten ravintoloissa, jos ne tarjoavat talon puolesta loppudrinkit. Niissä on aina alkoholia ja alkoholitonta versiota on turha toivoa. Me olemme niin pieni vähemmistö.
Murjotettuani kyllin kauan poistuimme metelistä ja ilta parani huomattavasti. Kello läheni silloin puoltayötä ja juuri vuoden vaihtumisen aikaan ennätimme asuinalueelle. Saksassa on tapana paukutella raketteja, kuten Suomessakin, joten rätinää, pauketta, vinkunaa, vihellystä, ujellusta, sähinää ja räjähdyksiä kuului joka puolelta. Erivärisiä valoja välkkyi, säihkyi ja liukui räjähtelevinä kiekkoina taivaan pimeyteen. Ilma sakeni pian ammusten sylkemästä savusta, ikään kuin kaikkialle olisi levinnyt paksu, ruudinhajuinen sumu, jonka läpi rakettien valoteatteri näkyi varsin vinkeänä. Komea kokemus kerta kaikkiaan. Kuljimme talojen ohi ja huutelimme paukutteleville ihmisille "hyvää uutta vuotta", HEidi ja Antti saksaksi, minä venäjäksi.
Kotiin päästyämme söimme jotain sekalaista ja minä menin pehkuihin. Antti ja Heidi jäivät pelaamaan Aasi -peliä. Älkää kysykö, mikä se on, aivan älytön peli.
Mitä tulee syntymäpäiviini, ne sujuivat varsin mukavasti. Yritimme ensin kiinalaiseen ravintolaan, mutta se ole täynnä, joten taivalsimme sitten keskustan kreikkalaiseen. Heidi ravitsi itseään moussakalla, Antti valitsi gyroksen ja minä popsin lampaanfilettä. Lammas on muuten varsin maukasta. Harmi, että se on Suomessa on mahdottoman kallista.
Tänään sää on ollut hämmentävän vaihteleva. Herätessäni joskus yhdentoista aikoihin, aurinko pilkisti pilven takaa ja linnut julistivat alkavaa taistoa. Pian sade hakkasi ikkunoita ja tuuli yritti tehdä selvää naapuruston puisto. Sateen jälkeen taivas kirkastui, kunnes oli raekuuron vuoro. Niitä on tähän mennessä tullut kolme ja niiden välillä taivas on ollut selkeä ja kirkas, mitä nyt illemmalla hiukan pimeä. Ensimmäisen kuuron aikana paistoi vieläpä aurinko. Hämärää.
Kaiken kaikkiaan on ollut varsin laiskaa. Tämä nyt on muutenkin pikkuinen kaupunki, mutta lisäksi paikat ovat olleet pyhinä kiinni, minkä vuoksi olemme lähinnä laiskotelleet. Tenttikirjaa olen onnistunut hiukan lukemaan ja olen taas innostunut kirjoittamaan historiallista romaania Aleksandrian diasporajuutalaisista, mutta saas nähdä. Joka tapauksessa, huomenna menemme Hampuriin ja ylihuomenna Lyypekkiin ja Kieliin. Mikäli selviän hengissä, kirjoitan ehkä jotain lisää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
