Kun linja-autot maagisesti tyhjentyivät

Henkan provot ovat toisinaan hiukan mauttomia. Kuten nyt esimerkiksi tämä. Kommenttipalstalla keskustelu jatkuu, KTM ihmettelee, miksi 40-50-vuotiaita miehiä ei kukaan kaappaa orjaksi (kuka haluaisi?) ja Ilta-Sanomien ehdottoman vakuuttavaan auktoriteettiin nojaten esittää, että georgialaisnaiset olisivat tulleet Suomeen torikauppiaiksi (onneksi uutinen on sentään alun perin STT:n eikä Iltsukan oma). Anna kaikkien kukkien kukkia puolestaan on Henkan linjoilla ja kertoo meille feministeille, mitä mieltä me asiasta olemme, ennen kuin ehdimme itse erityisemmin asiaan paneutua. Kiitos ANK, kun säästit minultakin vaivan. Ensi kerralla, kun tulee hätä käteen, soitan sinulle ja sinä saat antaa nimissäni lausunnon. Pääsithän sentään jo hyvään alkuun.

Katsotaanpa sitten hiukan uutisointia asian tiimoilta, lähteenä toimii eilinen ja tämänpäiväinen Helsingin Sanomat.

Tarkastuksessa 26-60-vuotiailla naisilla ei ollut riittävästi rahaa matkan keston huomioon ottaen (Tbilisi-Moskova-Helsinki-Tukholma-Kööpenhamina-Saksa-
Itävalta-Italia-Kreikka-Turkki-Georgia, osan mukaan) eivätkä kaikki tienneet matkan määränpäätä. [Helsingin Sanomat 17.3.2005]

Vaalimaan kautta arvioidaan kolmen viime vuoden aikana tulleen noin 1500 naisen samalla tavalla bussimatkoilla Eurooppaan. Asia paljastui marraskuussa, kun Kreikan viranomaiset kertoivat muille EU-maille, että bussit palaavat Georgiaan ilman matkustajia. [Helsingin Sanomat 17.3.2005]

Viisumit myönsi Ruotsin Moskovan-konsulaatti. Sisäasiainministeriö on ollut yhteydessä Ruotsin sisäministeriöön. Valtiosihteeri Kari Salmi kertoi ruotsalaisten ensireaktioksi, että georgialaisten käyttämä ruotsalainen matkanjärjestäjä on luotettava ja viisumit on annettu oikein perustein. [Helsingin Sanomat 17.3.2005]

Keskusrikospoliisin ja rajavartioston (toim. huom. ei feministejä kuulustelemassa, järkyttävää!!) kuulustelijat ovat saaneet puhutetuiksi runsaat puolet 48 georgialaisnaisesta, jotka olivat kertomansa mukaan turisti- ja liikematkalla. [Helsingin Sanomat 18.3.2005]

Nuoria naisia ei seurueessa ole Ihaksisen (toim. huom. juttua tutkiva rikoskomisario) mukaan sen vuoksi, että viisumeita ei ole myönnetty alle 25-vuotiaille. [Helsingin Sanomat 18.3.2005]

Matkansa yksityiskohdista he (naiset) ovat tienneet vain Tukholmaan asti. Siitä eteenpäin heillä ei ole kuvaa majoituksista eikä matkakohteista toria (italialainen tori, josta piti ostaa halpaa tavaraa) lukuun ottamatta. Ihaksinen ihmettelee, millä ostokset maksetaan. [Helsingin Sanomat 18.3.2005]

Summataan asioita. Kreikka kertoo EU-maille, että bussit lähtevät sieltä takaisin Georgiaan tyhjinä. Suomi tietää, että ne tulevat täysinä Eurooppaan sen kautta. Poliisi pysäyttää rajalla yhden georgialaisnaisia kuljettavan bussin. Naisilla ei ole kylliksi rahaa elääkseen pitkällä matkalla saati tehdäkseen ostoksia jollain torilla eikä ilmeisesti kauppatavaraa myytäväksi asti. Naiset eivät edes tiedä kunnolla, mihin heidät Tukholman jälkeen viedään, missä on majoitus tai missä matkakohteissa he käyvät - sitä italialaista toria lukuun ottamatta.

Henkan ja kumppaneiden mielestä tuossa kuviossa ei ole mitään mätää. Ihan tavallinen turisti/torimyyjäryhmä vain päätti jostain syystä matkustaa Georgiasta Italiaan Suomen kautta ilman rahaa tai tietoa matkareitistä. Pikainen silmäys karttaan kertoo, että matkaa kertyy 2-3 kertaa enemmän kuin jos porukka olisi suoraan mennyt Etelä-Euroopan kautta. Millä naiset tätä perustelivat? Sillä, että laivamatka Suomesta Ruotsiin on elämys. Georgian ja Bulgarian välissä on Musta meri, mutta ilmeisesti laivamatka sillä ei olisi elämys. Puhumattakaan siitä, että tulee takuulla reilusti kalliimmaksi matkustaa kalliin Pohjois-Euroopan poikki kuin mennä suoraan Etelä-Euroopan kautta, mutta hei, georgialaisnaisethan ovat tunnetusti rikkaita, heillä on varaa.

Voihan se vielä ollakin, että juuri tämä nimenomainen bussi sisälsi aitoja torimyyjiä, jotka olisivat palanneet Georgiaan, jos olisivat päässeet Kreikkaan asti. Mutta mikä ihmettelyn aihe tuo pysäytys muka on, jos kerran Kreikka ilmoittaa, että georgialaisbussit häipyvät tyhjinä? Jonnekinhan ne matkustajat ovat jääneet eikä liene erityisen ihmeellistä, jos Suomen viranomaiset tästä lähin epäilevät joka ikistä georgialaisbussia, erityisesti, jos se sisältää pelkkiä naisia.

Henkka ja kumppanit ovat myös sitä mieltä, että georgialaisnaiset eivät voi olla ihmiskaupan uhreja, koska eivät tienneet mitään mokomasta. Ajatelkaapa nyt, jos sinulle sanotaan, että sinut viedään maahan X ja myydään seksiorjaksi, lähdetkö reissuun? Tuskin. Mutta jos olet köyhän maan köyhä asukas, sinulla on rahaa kaipaava perhe ja sinulle sanotaan, että Euroopassa olisi töitä ahkeralle tarjoilijatytölle, lähdetkö? Moni lähtee. Moni ei edes tiedä jossain Moldovan pikkukylässä, mitä ihmiskauppa oikeastaan on, eivät he osaa varoa sitä. Ovathan he sinisilmäisiä ja hyväuskoisia, toisin kuin ennaltanäkijän lahjan omaavat 40-50-vuotiaat miehet, mutta onko se niin suuri rikos, että orjuus on kohtuullinen rangaistus?

Valitettavasti ihmiskauppa on siitä ongelmallinen järjestelmä, että sen ennaltaehkäisy menee näemmä juuri tuohon. Koska naiset eivät ole vielä päätyneet kansainvälisen "koplan" kynsiin, he eivät siitä juuri mitään tiedä, eivätkä silloin tietenkään kuulusteluissa ole juuri avuksi. Näin vastapuoli pääsee syyttelemään "feministejä" (ihan siistiä tosin, että keskusrikospoliisi ja rajavartiolaitos ovat nykyisin täynnänsä feministejä) siitä, että nämä paisuttelevat asiaa ja yrittävät tehdä kaikista uhreja. Ihmiskaupan uhrien vapauttaminen taas on eräällä tavalla "myöhäistä", sillä uhrit ovat jo ehtineet ne kauhut kokea. Ojasta allikkoon.

Mikähän ratkaisu Henkalle ja kumppaneille kelpaisi? Onko ihmiskauppaa heistä edes olemassa? Onko se vain pieni, mitätön ongelma sen rinnalla, että miehet eivät saa kyllikseen nuorilta, fiksuilta, näteiltä naisilta? Jos Kreikka ilmoittaa, että georgialaisbussit lähtevät tyhjinä, jos Suomi tietää, että ne tulevat Eurooppaan juuri sen kautta, mitä Suomen pitäisi tehdä? Vilkuttaa sinisellä liinalla ja toivottaa onnea?

Jännä mies on hakkaava mies

Nyt, kun kiltit miehet ovat poissa päiväjärjestyksestä, sananen vielä jännittävistä miehistä, joista Peggykin on kertonut. Jälleen termien sotkuisuus hämmentää. Jännittävä elokuva on hyvä asia, sitä on kiva katsoa. Jännittävä matka on upea kokemus. Mutta entä jännittävä mies? Silloin termi "jännittävä" saakin yhtäkkiä niskaansa oikean kielteisten mielleyhtymien vyöryn. Jännittävä mies imartelee, hurmaa, hakkaa, ryyppää, kiroilee, haukkuu ja tekee naisen elämästä helvettiä, joka on kuorrutettu satunnaisin kermavaahtonokarein, ainakin alussa.

Taas kysyn: miten tässä näin kävi. Miksi kiltti mies on ameeba ja jännittävä mies väkivaltainen psykopaatti? Näissä keskusteluissa kiltti ja jännittävä sulkevat toisensa ehdottomasti ulos. Kiltti ei ole jännittävä, ei ikinä ja jännittävän lähin kosketus kiltteyteen on se, kun hän hyppii kiltin päällä.

Suurin osa naisista ei halua kilttiä ameebaa. Se syö hermoja, ihan oikeasti. Suurin osa ei myöskään pidemmän päälle halua jännittävää psykopaattia. Toiset ymmärtävät sen alusta asti, toiset vasta otettuaan muutaman kerran turpaansa jännittävältä psykopaatilta. Kontrollifriikit ja turpaansaamisen rakkauteen sotkevat naiset ovat ihan oma lukunsa. Sitä paitsi, kaikki hakkaavat miehet eivät ole jännittäviä. Jopa ameeba voi oikein nurkkaan ahdistettuna käydä käsiksi, jos muuta keinoa konfliktin pakenemiseksi (= akan suun sulkemiseksi) ei löydy.

Monien naisten tielle ei koskaan osu jännittävää psykopaattia. Tämä ehkä järkyttää naisvihasaarnaajia, mutta on totta. Osa naisista ei edes ihastu näihin psykoihin eikä kiltin miehen kanssa rakastellessaan kuvittele naapurin jännittävää Jaskaa miehensä tilalle. Tämä ei silti tarkoita, että nämä naiset huolisivat kenet hyvänsä, joka on kiltti. Mutta on aina helpompaa syyttää naisia siitä, että nämä haluavat vain jänniä psykoja kuin hyväksyä, että itsessä voi olla ominaisuuksia, jotka eivät vain sytytä - niiden hyvien ominaisuuksien lisäksi.

Minun elämäni on yksi monien joukossa, mutta käytän sitä esimerkkinä. Ihastuin ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen 17-vuotiaana. Minähän olin lihava tyttö ja lihaville tehtiin kyllä selväksi, mikä heidän asemansa pariutusmispelissä on, joten aiemmin olin vain onnistunut sulkemaan kaiken tehokkaasti ulos. Mies oli kiltti lapatossu. Ei siitä tietenkään tullut yhtikäs mitään ja hyvä niin.

Seuraaviin meni pari vuotta. Olin pidemmän aikaa kroonisen ihastunut erääseen, joka jätti minut hiukan kuin nallin kalliolle. Ei ihan, koska hän ei ikinä luvannut mitään, itsepä siinä nessuuni kerjäsin. Hän ei ollut ameeba, mutta kiltti kylläkin. Myöhemmistä tapauksista jännittävimmäksi voitaneen laskea se, joka festareilla viilsi itseään ja sopotti itsemurhasta. Mitään muuta jännittävää hänessä ei sitten ollutkaan. Viimeisin on nykyinen kumppanini. Osuin hänen kanssaan yksiin sattumalta, en tiennyt, onko hän kiltti, jännittävä tai psykopaatin oireilusta kärsivä. Kieltämättä minulla kävi tuuri, hän on sekä kiltti että jännittävä ja molempia myönteisesti.

Joo, elinhän minäkin sen hurrrjan, sekoilevan "nuoruuteni". Se tapahtui 19-vuotiaana ja kesti kolme kuukautta.

Kiltteyden problematiikkaa

Eksyin Henkan kautta lukemaan Elleistä tätä keskustelua. Nainen, joka omien sanojensa mukaan on naimisissa "kiltin" miehen kanssa, ei ole tyytyväinen tilanteeseen. Viiden vuoden avioliiton jälkeen mies ärsyttää häntä jo pelkällä läsnäolollaan.

Useimmiten naisia syyllistetään siitä, että heille ei kelpaa kiltti mies vaan pitää olla hakkaava räyhäri. Myös keskustelun vaimolle esitettiin, että hän oikeasti kaipaisi "johtajaurosta", joka määräisi ja näyttäisi kaapin paikan (ja Henkka muisti uskollisesti tuoda esiin vain tämän näkökulman). Heikkoina hetkinään vaimo on jopa ajatellut, että tarvitsisi kunnon turpaanvedon arvostaakseen miehensä kiltteyttä - lausahdus, joka saa jokaisen naisvihasaarnaajaan ratkeamaan tyytyväisyydestä.

Mutta onko kyseisen naisen mies sitten "kiltti"? Itse sain sen käsityksen, että kyseessä on lähinnä lapatossumainen ameeba, joka laukkaa konflikteja pakoon henkensä hädässä eikä omaa mielipidettä edes siitä, minkä värisen paidan laittaisi tänään päälleen. Eihän kyseessä ole mikään mies, joka kykenisi olemaan kumppani naiselle vaan lapsi, josta naisen tulee huolehtia. Tietenkään seksi ei silloin maistu. Kuten Minttu joskus sanoi, kukapa omaa poikaansa himoitsisi?

Termi "kiltti" on kärsinyt pahan inflaation, sillä tarkoitetaan nykyään ihmistä, joka antaa muiden kävellä ylitseen, hyppiä päällä ja vielä kauniisti kiittää kaikesta sonnasta, jota hänelle syötetään. Ajatelkaapa vaikka termiä "kiltin tytön syndrooma". Sillähän viitataan nimenomaan sellaisiin tyttöihin, jotka eivät edes unissaan sano ei, ovat aina samaa mieltä ja taipuvat kuin pajunvitsat kenen hyvänsä komentoon.

Missä mentiin vikaan? Itse olen pitänyt kiltteyttä hyvänä ominaisuutena. Kyllä kiltti ihminen voi osata sanoa ei ja usein sanookin. Hän on toisinaan eri mieltä, hän suuttuu joskus, räyhää ja huutaa, mutta rauhoittuu nopeasti, pyytää ja antaa anteeksi eikä kanna kaunaa. Uskon, että monella naisella ei olisi mitään tällaista kilttiä miestä vastaan - miestä, joka kohtelee naista hyvin, mutta on samalla täysiveroinen kumppani ja vaatii itsekin hyvää kohtelua. Lapatossuameebat ovat ihan erikseen. Jos nainen ei kestä lapatossua, ei se tarkoita, että hän edes alitajuisesti kaipaisi johtajaurosta, joka istuttaa hänet tukevasti hellan ja nyrkin väliin. Hän kaipaa vain kumppania, miestä, jonka kanssa voisi selvittää asiat, riidellä ja sopia. Lapatossu pakenee konflikteja ja se on suhteessa hyvin tuhoisa tapa "käsitellä" niitä. Ihmekö tuo, jos se ärsyttää sitä osapuolta, joka olisi valmis ne kohtaamaan.

Selvyyden vuoksi noista lapatossuihmisistä voisi puhua vaikkapa ylikiltteinä, ihmisinä, jotka vievät kiltteyden kosmisiin sfääreihin ja alistuvat sen myötä muiden määräysvallalle. Hekään eivät tosin välttämättä ole läpeensä kilttejä, he vain pelkäävät. Raivo kasaantuu vähitellen kiukkuiseksi möykyksi rintaan ja jos huonosti käy, se räjähtää sieltä silmille. Ja silloin kärsii niin lapatossu kuin hänen läheisensäkin.

Kuka kokoaisi pyötäni?

Hesarissa kerrottiin tänään, että Ikeaa on moitittu naisten syrjinnästä, sillä sen huonekalujen kokoamista esittävissä kuvissa ei esiinny naisia lainkaan. Ikea esitti omat syynsä, muslimien huomioonottamisen, jotka Henkka jätti mainitsematta tyytyessään provoilemaan tuttuun tapaansa:

Tuohon syrjintään on olemassa luonnollisia syitä. Ensinnäkin, kenenkään naisen ei ole ikinä nähty kokoavan huonekaluja ja siten tuollainen ohje olisi epäuskottava. Toisekseen, vaikka nainen osaisikin koota huonekaluja, niin silti on täysin mahdotonta, että hän kokoaisi ne sen sijaan, että laittaisi miehensä tekemään tuon tehtävän. (Koska se on miesten homma ja kotityöt tulee jakaa - paitsi miesten hommat)

Ymmärrän provoilun silloin, jos tilanne jossain määrin muistuttaa provoa tai se saa lukijat havaitsemaan jonkun epäkohdan. Valitettavasti Henkan provoon ei päde kumpikaan, naiset todella kokoavat huonekaluja ja tekevät runsaasti niin kutsuttuja "miesten hommia". Ja jos he kerran tekevät, missä on se epäkohta?

Itse olen kasvanut perheessä, jossa isä on ollut kolmas lapsi. Äiti on meillä hoitanut niin auton kuin remontit ja lainat. Jos hän ei olisi raahannut Aria pankkiin, asuisimme yhä vuokralla. Aria ei ole koskaan kiinnostanut laittaa tikkua ristiin kodin hyväksi muuten kuin pitkän naputtamisen jälkeen suostumalla maksamaan puolet kuluista äidin maksaessa toisen puolikkaan ja hoitaessa käytännön järjestelyt. Äiti on siivonnut, koonnut huonekaluja, sisustanut, pessyt, kyydinnyt meitä kolmea (Arilla ei ole edes korttia eikä se autoista mitään ymmärrä), käynyt pihatalkoissa, maalannut seiniä ja kaiken kukkuraksi huolehtinut ukrainaisesta suvustaan. Ja sitten joku sanoo, että "naiset eivät tee miesten hommia". Täytyy muistaa kertoa äidille ensi kerralla, että hän ei ole nainen.

Toki voidaan sanoa, että monet naiset tekevät "miesten hommat" käytännön pakosta, koska heillä ei ole miestä niitä tekemässä. Toisinaan tämä pitää paikkansa. Äitini on yksi näistä vanhan koulukunnan jäsenistä, mikä on tullut ilmi nyt, kun seurustelen. Enää hän ei pyydäkään minua kokoanaan huonekaluja vaan miestäni.

Kaikkiin tämä ei kuitenkaan päde. Itse kun olen kasvanut ympäristössä, jossa nainen tekee huoletta kaikki hommat, jotka vain osaa ja tarvittaessa opettelee ne, joita ei osaa, teen monia "miesten hommia" mielelläni. Autoista en tiedä mitään, sen myönnän, mutta eipä tiedä miehenikään eikä kummallakaan ole edes korttia. Remontoida en osaa, ei ole tarvinnut, mutta jos tilanne tulee eteen, opettelen mielelläni. Silti, joihinkin hommiin on vain palkattava asiantunteva henkilö, en minä luottaisi jotain kylpyhuoneremonttia kenenkään käsiin vain siksi, että tyyppi sattuu olemaan mies. Eivät miehet synny remontointitaitoisina sen enempää kuin naiset ruonalaittotaidoilla varustettuina.

Kotitöistä inhoan erityisesti tiskaamista, imuroimista ja lattioiden pesua. Sitten, jos joskus jonkun miehen kanssa asun, toivon, että saan delegoitua ainakin nämä hommat hänelle. Minä olen kyllä valmis tekemään ja opettelemaan kaikki mahdolliset "miesten hommat", kunhan ei tarvitse tiskata eikä imuroida. Niin ja en sitten silitä sen miehen kauluspaitoja. Silittäköön omansa, minä silitän omani.

Välivuosihörhöt

Piitu Kauppi jakelee uusimmassa Ylioppilaslehdessä (11/3/2005) neuvoja ylioppilaille. Hän kertoo saaneensa niitä itsekin lakkiaisissa, joten hän lienee varsin pätevä neuvomaan, mitä neuvoja kannattaa kuunnella ja mitä ei. Jälkimmäisiin kuuluu isoäidin kummin kaiman vinkki, että kirjoitusten jälkeen kannattaa pitää välivuosi. Eieiei, Piitun mukaan pian eivät ylioppilaat pääse töihin mihinkään eikä jouten kannata olla, koska se tietää vain koloa kukkaroon. Sitä paitsi, kynnys voi olla suuri, kun pääsykokeissa kimmeltävät myöhemmin saman vuoden ylioppilaat lisukepisteineen. Siinä ei välivuoden pitäneellä enää ole juuri mahdollisuuksia koulutusputkeen, eihän?

Täällä eräs välivuoden pitänyt rohkenee olla eri mieltä. Välivuosi kului lähes kokonaan Englannissa au pairina ja kokemus oli erittäin arvokas siitäkin huolimatta, että loppuajan olin siellä lähes kroonisen masentunut. Opin englantia, pääsin sisään skottiyliopistoihin, opin sen hakusysteemin ja ymmärtämään paikallisia tapoja jonkin verran ja ennen kaikkea löysin ikioman opiskelupaikkani. Jos en olisi lähtenyt, olisin nyt opiskelemassa fysiikkaa enkä todennäköisesti tietäisi juuri mitään uskontotieteestä. Olen enemmän kuin tyytyväinen välivuoteeni, suorastaan muikea siitä, että tajusin pitää sen. Eikä minulle käynyt huonosti pääsykokeissakaan, olin niissä paras. Lällällää sen vuoden ylioppilaat!

Tämä ei silti tarkoita, että kaikkien kannattaisi pitää välivuosi. Jos ei halua eikä tunne sitä tarpeelliseksi, senkun syöksyy opintoputkeen. Toki pääainetta voi vaihtaa myöhemminkin, ei sitä välttämättä tarvitse ottaa vuotta vapaaksi pähkäilläkseen, mitä opiskelisi. Mutta jos haluaa pitää sen välivuoden, ei kannata kuunnella Piitua. Pitäkää se. Opistoilla näkee vanhuksiakin opiskelemassa, jos he ovat päässeet, ei teilläkään mitään hätää pitäisi olla.

Perikato

Saksalainen Hitleristä kertova Perikato (Untergang) on parhaillaan keskustelunaiheena A-talkissa. Erityisesti keskustellaan siitä, että elokuvassa Hitler esitetään inhimillisenä olentona, ei pellenä tai demonina, joina hänet yleensä esitetään. Ilmeisesti joitakin tämä Hitlerin inhimillisen puolen näyttäminen on loukannut niin paljon, että elokuvaa on railakkaasti kritisoitu myös siitä eikä vain sen elokuvallisista ansioista.

Hitler oli ihminen. Hän ei ollut pelle tai demoni vaan lihaa ja verta, ristiriitainen, vihaan ja rakkauteen kykenevä persoona. Ihminen, jonka johtama koneisto aloitti historian hirveimmän sodan ja murhasi käsittämättömän määrän ihmisiä (no, Stalin ilmeisesti pystyi parempaan, mutta hänellä oli enemmän aikaakin). Koneistoon kuului myös muita ihmisiä, Goebbels, Himmler, Bormann, Speer. Heistäkään kukaan ei ollut hirviö. Toisissa olosuhteissa, toisenlaisten valintojen edessä he olisivat saattaneet elää kunniakkaan ja arvostetun elämän. Nyt he ovat murhaajia.

He olivat tavallisia ihmisiä, jotka osuivat aivan väärään paikkaan huonoimmalla hetkellä. Se siinä onkin pelottavinta. Jos minä olisin ollut Himmlerin housuissa, en tietenkään olisi tehnyt mitään pahaa. Vai olisinko? Historian hirviöiden esittäminen inhimillisinä vihjaa, että lähes kenestä tahansa voi tulla hirviö - minustakin.

Kadonneita: Newfoundlandin turska

Hesarista lisää, kalauutisia ulkomaat -sivuilta: Pohjanmeren turska on pahoissa vaikeuksissa ja sen pyynti kielletään kokonaan kahdeksi kuukaudeksi, minkä jälkeen mietitään jatkoa. Mukana on pienempi juttu New Foundlandin turskasta, jolle ehti jo käydä kehnosti vuonna 1992, kanta romahti tyystin eikä ole toipunut. 42 000 kanadalaista jäi työttömäksi ja tietysti touhu vaikutti heidän perheisiinsä myös.

Ihmiset kalastavat ihan liikaa, se on tunnettu tosiasia, mutta monet eivät vain usko. Ymmärrän kyllä, että kalastajat vihaavat kiintiöitä, koska ne rajoittavat heidän elinkeinoaan, mutta miksi se ei mene millään päähän, että jos he jatkavat tätä tahtia, heillä ei pian ole sitä elinkeinoa? Kanadassa ei uskottu, kalastajat viis veisasivat kiintiöistä, kalastivat entiseen malliin ja tulos on nähtävissä. Vaikka tunnenkin myötätuntoa heitä kohtaan, he kyllä ansaitsivat työttömyytensä tuhoamalla ihan itse päätulonlähteensä.

Ilmastonmuutoksen, monien ympäristötuhojen ja vastaavien kohdalla on niin helppoa olla välinpitämätön, koska ne koskettavat vasta seuraavia sukupolvia. Mitäs me niistä. Mutta kalakannat ovat eri juttu, ne romahtavat jo meidän elinaikanamme, jos kalastusta ei hillitä. Tämän vuoksi minusta on järjetöntä, että kiintiöistä nillittävät juuri ne, jotka ovat kaikken riippuvaisimpia kalakantojen hyvinvoinnista.

Varo Viinaa

Hesarissa oli hauska uutispätkä, josa kerrottiin, että viina tappaa sen ja sen verran ihmisiä vuodessa. Ihan kuin viina olisi joku mörkö, joka käy ihmisten kimppuun ja vie hengen.

Ei se viina niitä ihmisiä tapa vaan ihmiset tappavat itsensä viinalla.

Kaksinaamaisten kuningatar: Cosmopolitan

Olenhan minä aina tiennyt, että Cosmopolitan kilpailee tosissaan vuosisadan kaksinaamaisimman lehden tittelistä, mutta aina joskus sekin jaksaa yllättää.

Uusimmassa Cosmossa ihmetellään, miten vain 1% suomalaisista naisista pitää itseään kauniina ja käsketään mennä peilin eteen hokemaan "olen kaunis, olen kaunis, olen kaunis." Ja samassa lehdessä tungetaan silmille sitä laihaa kauneusihannetta kymmenien sivujen verran, kauneusihannetta, jota ehkä juuri tuo 1% suomalaisista naisista vastaa.

Ei juma, kuinka pitkälle Cosmo vielä tästä pääsee? Nyt alkaa jo jännittää, kykenevätkö ne vielä paremaan.

Keväisiä ilmiöitä

Ollaanpa vaihteeksi myönteisiä. Aurinko paistaa! Kevät on tulossa, pitkän, pimeän ja vähälumisen talven jälkeen. Minä olen talvilapsi, rakastan talvea, mutta on kieltämättä ihanaa herätä aamuseitsemältä siihen, että aurinko kutittelee nenää. Pimeys väsyttää, erityisesti aamulla.

Kohta näkyy jo krookuksia, lumi sulaa ja voi mennä rakentelemaan metsikköön pieniä puroja. Ja Pariisiin! Keväinen Pariisi odottaa. :)

Kaksi tavallista tarinaa

Se tavallinen tarina

Katri ja Petri tapaavat toisensa osakunnan juhlissa. Petri tekee hyvän ensivaikutelman, hän on puhelias, hauska, avoin ja fiksu. Katri viihtyy hyvin hänen seurassaan, hurmaantuu jopa hiukan. Hän on vallattomalla tuulella ja Petrin seura rohkaisee häntäkin kevyeen flirttailuun. Illan myötä he istuvat tiiviimmin vierekkäin, juttelevat niitä näitä ja hymyilevät toisilleen.

Jossain vaiheessa lähdetään jonkun luo jatkoille. Katri ja petri lähtevät yhdessä kiherrellen. Jatkopaikka on iso, porukka vähenee vähitellen viisareiden siirtyessä eteenpäin ja Petri humaltuu yhä enemmän. Katrin tunnelma alkaa vähitellen laskea, mutta hän ei oikein kehtaa sanoa mitään. Petri on niin innoissaan, selvästi ilahtunut vaikutuksesta, jonka on Katriin tehnyt.

Jotain kautta ollaan lopulta lähes makuuasennossa, Petri hyväilee Katria, suutelee ja työntää käsiään vaatteiden alle. Katri ymmärtää vähitellen, että häntä ei oikein huvittaisi, Petri ei enää miellytä häntä. Hipelöivät kädet tuntuvat kiusallisilta, hengitys haisee, suudelmat ovat liian märkiä. Mutta mitä tehdä? Hänen pitäisi kieltäytyä nyt? Hän ei tosiaan haluaisi... Voiko hän tehdä kieltäytyä? Silloinhan hän on nainen, joka antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Ja Petri suuttuisi, loukkaantuisi ja järjestäisi kohtauksen. Vähemmällä varmaan pääsee, jos vain antaa mennä, Katri ajattelee. Eihän se kamalaa ole, vaikka hän ei ole yhtään mukana. Petri nukahtaa ja lopulta Katrikin.

Aamulla Katri hätkähtää varhain hereille. Petri kuorsaa vieressä. Katria hävettää hirvittävästi, hänellä on paha olo. Mitä hän on tehnyt? Voi luoja, kuinka ällöttävää, hän tuntee olonsa likaiseksi ja käytetyksi - ja syylliseksi. Äkkiä Katri pukeutuu ja rynnistää ulos. Hän toivoo, ettei enää ikinä, ikinä näkisi Petriä.

Loppu

Ja mitä tapahtui tavallisen tarinan jälkeen?

Moni nainen osuu elämässään samaan tilanteeseen kuin Katri; mies, joka olikin aluksi ihana ja hurmaava, ei viehätä enää yhtään, enemmänkin ärsyttää. Kaikki eivät päädy yhtä pitkälle kuin Katri, he joko ymmärtävät aiemmin tai sattuman oikusta pelastuvat moisista tilanteista. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, erityisesti nuorilla, kokemattomilla ja humalaisilla.

Siinä vaiheessa, kun mies lääppii ja itse on aiemmin selvästi näyttänyt vihreää valoa, kieltäytyminen voi toisinaan olla yllättävän vaikeaa. Naista hävettää, että hän on sellainen tuuliviiri, hän pelkää olevansa se, joka "antaa ymmärtää ymmärtämättä antaa", pelkää loukata miestä, pelkää tämän vihaa ja kiukkua, jos tämä ei saakaan haluamaansa, haluaa vain selvitä nopeasti ja helpolla, tuntee sääliä, ei vain kehtaa sanoa mitään, koska tietää, että toinen ei saa - syitä on satoja. Usein ne johtavat siihen, että nainen ei sano ei, sillä hän ei vielä tiedä, mikä häntä aamulla odottaa. Sen jälkeen hän yleensä oppii, että mitä tahansa kieltäytyessä tapahtuukin, se on lähes poikkeuksetta (raiskaus yms.) parempi vaihtoehto kuin aamuinen, ällöttävä olotila, kun ymmärtää, mitä on tehnyt ja ennen kaikkea, mihin on suostunut.

Miehet pelkäävät, että heitä syytetään raiskaajiksi ja tässä on yksi tilanne, jossa niin voi käydä. Petri ei raiskannut Katria. Katri oli antanut selviä merkkejä, häntä ei uhkailtu eikä hän missään vaiheessa erityisemmin viestittänyt, että anna olla saati sitten sanonut selvästi "ei". Petri ei ole telepaatti, hän ei voinut tietää. Siitä huolimatta, monet Katrit eivät aamulle kestä sitä syyllisyyttä, se on kaadettava jonkun niskaan ja kukapa olisikaan sopivampi syntipukki kuin aktin toinen osapuoli? Syyttämällä miestä näissä tilanteissa eräät naiset kieltäytyvät näkemästä syytä itsessään, sillä se tuntuisi liian pahalta.

Nuorten naisten tulisi osata sanoa "ei". Heidän itsetuntonsa pitäisi olla sen verran hyvällä pohjalla, että he uskaltaisivat ja kehtaisivat tehdä sen, jos heidän ei tee mieli, vaikka kuinka oltaisiin aiemmin illalla söpöilty. Näin ei kuitenkaan ole, moni nainen suostuu seksiin, vaikka häntä ei juuri lainkaan huvita usein näyttämättä miehelle, että häntä ei lainkaan huvita tai sitten mies on ihan liian humalassa tajutakseen.

Opimmekohan me koskaan?

Kampaajan painajainen

Jossain satunnaisessa salilehdessä oli juttu kampaamoista ja kampaajista, erityisesti siitä, kun peiliin katsoessa kampaajan jäljiltä eläväksi hirviöksi muuttunut tukka saa kyyneleet puristumaan silmistä. Tuttu tunne. Annoin ukrainalaisen kampaajan tehdä hiuksilleni mitä lystäsi, koska hän kuulemma oli kaupungin paras ja suosituin ja muotitietoinen ja muuta ja lopputulos näyttikin hienolta - aina suihkuun asti. Sen jälkeen minua tuijotti peilistä olento, jolla oli takatukk!! En vihaa mitään niin kuin takatukkaa ja poikaystäväni sai lohdutella minua, kun paruin murhettani ääneen ja vannoin meneväni uudelle kampaajalle (eniten minua kyllä kirpaisi rahan meno eikä tukka). En mennyt, totuin tukkaani ja kasvoihan se lopulta pois se takatukka.

Se olikin edellinen kerta, kun olen kampaajalla käynyt ja siitä on pian kaksi vuotta. Mutta ei minun kampaajakammoni siitä alkanut, olen aina inhonnut kampaajalla käyntiä. Joko kohdalle osuu joku, joka haluaa laittaa tukkani toisin kuin minä (kumman pää se on, häh??) tai sitten turhan tuttavallinen jutustelija. Erityisesti nykyiset muoti-ikonikampaajat ovat edellisiä, he tietävät täsmälleen, miten kenenkin hiukset on laitettava ja saavat sydänkohtauksen, jos asiakas uskaltautuu huomauttamaan, että ei ehkä haluaisikaan geometrisesti muotoiltua kuontaloa. Ehei, näille tyypeille asiakas ei ole kuningas vaan he itse. Minä en moiseen suostu, jos minä haluan mopin päähäni niin kampaajahan sen minulle laittaa eikä urputa, että ei se sovi. Minun pääni, minun tukkani, minun haluni, kampaaja tehköön, mitä minä käsken. Jos antaa vapaat kädet, se on eri asia, mutta minulle ei enää yksikään kampaaja tule nillittämään, että se ja se sävy ei sovi minun päähäni. Viimeksi ryöstöhinnan siitä, että pääni näytti raitojen vuoksi vaaleammalta, kun sen piti näyttää tummemmalta. Seuraava urputtaja kampaaja saa minulta lakkapurkista päähänsä.

Ja sitten ne tuttavalliset aatut. Kun minä olen kampaajalla, haluan vaieta. Kerron, miten pää laitetaan ja keskityn lehteen. Akkain lehdet kelpaavat, jos muuta ei ole saatavilla, mutta kampaamo saa pisteitä tiedelehdistä ja Suomen kuvalehdestä. Minulla ei ole mitään asiaa tuntemattomalle ihmiselle, joka leikkelee hiuksiani. Heillä sen sijaan tuntuu olevan asiaa minulle, mikä on suunnattoman ärsyttävää. En minä voi olla vastaamatta, kun toinen kysyy. Ja sitten onkin valloillaan niin paksu hiljaisuus, että kampaaja voisi nirhiä siitä saksillaan palasia. Enkä minä inhoa mitään niin paljon kuin vaivaantunutta hiljaisuutta.

Piti muuten savolaisen osakunnan juhlia varten mennä teettämään kampaus. Arvatkaa, meninkö.