Toinen viikko töissä. Olen joka päivä pyöräillyt töihin ja takaisin, ja usein vielä keskustaan tai jonnekin muualle sillä välillä. Nyt on painuttava joka päivä Töölöön, koska minulla on japanin iltatunteja siellä. Järjetön kieli, mutta kai sitä nyt on opiskeltava, kun kurssit maksoin ja kirjan ostin.
Helsinki on kaupunkina varsin pyöräystävällinen, pyöräteitä on runsaasti ja jopa ydinkeskustassa on pätkä pelkästään pyöräilijöitä varten. Kamppi on tietysti hankalampi alue, mutta Kampin keskuksen myötä sinnekin ilmeisesti rakennetaan jokunen pyörätie, jotta ihmiset pääsevät työpaikoille. Kaupunkisuunnittelun osalta homma on siis hanskassa.
Mutta ne autot. Ja ne ihmiset. Voi luoja. Ihan kuin eivät olisi ikipäivänä pyöräilijää nähneetkään tai tajuaisi kulkevansa pyörätiellä. Siinä vaiheessa, kun porhaltaa täyttä vauhtia mäkeä alas ja joku hengellään leikkivä uutitonttu hypähtää keskelle pyöräväylää, tekee mieli ajaa surutta yli. Saatanaako hypit siinä pyöräreitillä. Ei kukaan mene noin vaan loikkimaan autoteille, mutta pyörien oletetaan aina väistävän. Ja sitten eräät kehtaavat vielä valittaa, jos soittaa kelloa! Selvä, ensi kerralla en soita vaan huristan suoraan yli. Itkekää siinä sitten.
Suurin osa jalankulkijoista sentään väistää kellon kuullessaan, mutta autoihin se ei tehoa. Auto puuskuttaa suoraan ohi, vaikka pyörä olisi vain parinkymmenen sentin päässä. Autollahan on nähkääs kiire, ei sillä pääse kuin yli 100 kilometriä tunnissa eikä sinne sisälle sada, mutta toki autoilijan on silti päästävä ensin, vaikka pyöräilijä ajelisi kaatosateessa. Mitäs siitä. Valitettavasti en voi ajaa auton päälle, koska siinä kuolen minä. Kehittelenkin tässä muunlaisia strategioita ilkeiden autoilijoiden kukistamiseksi. Sinko voisi olla hyvä. Tai tankki.
Onneksi saan sentään nauttia vahingonilosta polkiessani aamulla paikoilleen jumittuneiden autojen ohitse. Autolla pääsee ehkä lujempaa kuin pyörällä, mutta se ei paljoa lohduta, koska pyörä luovii ties mistä rakosesta eikä jumitu ruuhkaan. Olen siis perillä aiemmin kuin autoilija komealla mobiilillaan. Sen lisäksi minä saan samalla liikuntaa, kun taas autoilija vain läskistyy istuessaan tunnin ruuhkassa. Hähä. Kärsikää.
tiistaina, toukokuuta 31, 2005
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
Rouva Afrikka
Mariakristiina kirjoitti ATN/M-määrittelyn vaikeuksista ja heitti, että naisen ATN-asemaa voisi yrittää arvioida jotenkin esimerkiksi siitä, kuinka usein naista isketään. Ryhdyin sitten pohtimaan, kuinka monta kertaa minua on isketty. Kolme kertaa laivalla, kun olin 15-vuotias ja myöhemmin kuusi ulkomaalaista. Jos minä siis olisin aloittanut suhteeni sen perusteella, kuka minut tulee iskemään, seurustelisin juuri nyt ulkkarin kanssa, koska suomalaisia miehiä ei näemmä ole kiinnostanut tulla vonkaamaan!
lauantaina, toukokuuta 21, 2005
Suuri Salaliittoteoria
On se hassu tämä kokemuksen syvääkin syvempi rintaääni, joka kumisee kautta internetin keskustelupalstojen ja blogien. Se kertoo totuuksia, joita ei parane kyseenalaistaa tai epäillä, sillä muuten kokemuksen syvä rintaääni muuttuukin leikki-ikäisen ulinaksi siitä, että hänen kokemuksilleen ei anneta tilaa eikä niitä hyväksytä. Yleensä tämä tilan antaminen ja hyväksyminen tosin tarkoittaa, että muiden tulisi hyväksyä se, että ulisevan leikki-ikäisen kokemukset menevät heidän kokemustensa yli ja ympäri. Sillä leikki-ikäisen kokemukset ovat se oikea näkemys maailmasta. Muut ovat väärässä.
Kokemuksen syvä rintaääni perustaa asenteensa välittömään lähipiiriinsä. Tähän asti tilanteessa ei ole mitään hassua, näinhän kaikki tekevät. Ongelmat alkavat, kun Kokemuksen syvä rintaääni lähtee linjalle, että jos jokin asia uupuu hänen lähipiiristään, sitä ei muuallakaan ole ja toisaalta, jos jotain asiaa on runsaasti, sitä on kaikkialla muuallakin. Tämä merkitsee, että jos Kokemuksen rintaääni tuntee joukon nutipäitä, hän ajattelee, että lähes kaikki muutkin ovat nutipäitä. Tämän jälkeen, kun hän törmää uusiin tuttavuuksiin, hän tulkkaa näiden puheen ja käytöksen nutipää-linssiensä läpi. Tuloksena uudetkin tuttavuudet usein luokitellaan nutipää-luokkaan, varsinkin, jos nämä ovat Kokemuksen kanssa eri mieltä.
Tämä pätee aina, kun joku meuhkaa, että naiset/opossumit/mustalaiset/pienet vihreät miehet marsista ovat sitä ja tätä. Meuhkaaja tuntee rajallisen määrän opossumeja, mutta se ei estä häntä ajattelemasta, että kaikki opossumit ovat tismalleen samanlaisia. Tosin, aina hänen ei tarvitse edes tuntea ketään kohderyhmänsä jäsenistä, pelkkä lyhyt kontakti tai kuulopuhekin voi riittää. Jos joku uskaltaa huomauttaa, että on muunkinlaisia opossumeja, Meuhkaaja kiljuu, että ei takuulla ole, koska hän ei ole törmännyt sellaiseen.
Tiedättekö, minä en tunne ainuttakaan ihmistä, joka keräilee postimerkkejä. En ainuttakaan. En myöskään tunne aitoja punapäitä, murhaajia, paperityöläisiä, parisuhteessa pettäneitä naisia, alkoholisteja, varastelevia mustalaisia, lasinpuhaltajia, dopingin käyttäjiä, hyperälykkäitä, väkivallakkoja, talousrikollisia, huorittelijoita, pornonäyttelijöitä tai lintubongareita. Täten päädyn johtopäätökseen, että näitä ihmisiä ei oikeasti ole olemassa, sillä kokemukseni eivät puolla heidän olemassaoloaan. Paperi tulee mustasta aukosta ja väkivaltatilastot ovat pelkkää feminististä huijausta, suuri salaliitto meitä kilttejä pilttejä vastaan.
Joka uskaltaa olla kanssani eri mieltä, halveksuu kokemukseni syvää rintaääntä ja ammutaan aamun koitteessa ilman oikeudenkäyntiä. Täällä sinä olet syyllinen, kunnes toisin todistetaan - millä ei ole merkitystä, sillä sinut on jo ehditty ampua.
Kokemuksen syvä rintaääni perustaa asenteensa välittömään lähipiiriinsä. Tähän asti tilanteessa ei ole mitään hassua, näinhän kaikki tekevät. Ongelmat alkavat, kun Kokemuksen syvä rintaääni lähtee linjalle, että jos jokin asia uupuu hänen lähipiiristään, sitä ei muuallakaan ole ja toisaalta, jos jotain asiaa on runsaasti, sitä on kaikkialla muuallakin. Tämä merkitsee, että jos Kokemuksen rintaääni tuntee joukon nutipäitä, hän ajattelee, että lähes kaikki muutkin ovat nutipäitä. Tämän jälkeen, kun hän törmää uusiin tuttavuuksiin, hän tulkkaa näiden puheen ja käytöksen nutipää-linssiensä läpi. Tuloksena uudetkin tuttavuudet usein luokitellaan nutipää-luokkaan, varsinkin, jos nämä ovat Kokemuksen kanssa eri mieltä.
Tämä pätee aina, kun joku meuhkaa, että naiset/opossumit/mustalaiset/pienet vihreät miehet marsista ovat sitä ja tätä. Meuhkaaja tuntee rajallisen määrän opossumeja, mutta se ei estä häntä ajattelemasta, että kaikki opossumit ovat tismalleen samanlaisia. Tosin, aina hänen ei tarvitse edes tuntea ketään kohderyhmänsä jäsenistä, pelkkä lyhyt kontakti tai kuulopuhekin voi riittää. Jos joku uskaltaa huomauttaa, että on muunkinlaisia opossumeja, Meuhkaaja kiljuu, että ei takuulla ole, koska hän ei ole törmännyt sellaiseen.
Tiedättekö, minä en tunne ainuttakaan ihmistä, joka keräilee postimerkkejä. En ainuttakaan. En myöskään tunne aitoja punapäitä, murhaajia, paperityöläisiä, parisuhteessa pettäneitä naisia, alkoholisteja, varastelevia mustalaisia, lasinpuhaltajia, dopingin käyttäjiä, hyperälykkäitä, väkivallakkoja, talousrikollisia, huorittelijoita, pornonäyttelijöitä tai lintubongareita. Täten päädyn johtopäätökseen, että näitä ihmisiä ei oikeasti ole olemassa, sillä kokemukseni eivät puolla heidän olemassaoloaan. Paperi tulee mustasta aukosta ja väkivaltatilastot ovat pelkkää feminististä huijausta, suuri salaliitto meitä kilttejä pilttejä vastaan.
Joka uskaltaa olla kanssani eri mieltä, halveksuu kokemukseni syvää rintaääntä ja ammutaan aamun koitteessa ilman oikeudenkäyntiä. Täällä sinä olet syyllinen, kunnes toisin todistetaan - millä ei ole merkitystä, sillä sinut on jo ehditty ampua.
tiistaina, toukokuuta 17, 2005
Haukkumisen orgastinen ihanuus
Tämä Ellien keskustelu on kaunis ja upea, ja kertoo siitä sivustosta niin paljon, että minua on turha maanitella sataa virtuaalimetriä likemmäs mokomaa. Yhteisessä loassa rämpiminen on netissä niin hurjan kivaa, että monet sitä harrastavat. Tällä kertaa lokasaavissa kinataan siitä, onko syy suomalaisten naisten miesten taholta vastaanottamaan haukkuryöppyyn miesten kypsymättömyydessä ja kyvyttömyydessä ilmaista yhtään mitään muuta kuin solvauksia vai naisten itsekkyydessä ja lutkamaisuudessa. Ai niin ja kaikki naiset polttavat ja ovat alkoholistiongelmaisia. Se, joka tuon sanoi, on löytänyt jostain viinakätköni... Aika mestari, kun se on minultakin hukassa! Täytyy varmaan antaa sille, jotta se kertoisi minulle, missä kätkö on. Vieroitusoireet alkavat olla hirmuiset. Viinaa... *tärinää, vapinaa, kielen lerpattamista, silmien pyörimistä, pyörtyminen lattialle*
Selvä, suomalaiset naiset ovat hirvittäviä ja suomalaiset miehet ällöttäviä. Tämä on ihan ok ja sallittua, ei kaikesta eikä kaikista voi tykätä. Eikä tarvitse. Mutta, miksi, oi miksi (vastaathan, universumi?) on pakko solvata lyttyyn se toinen osapuoli? Jos suomalaiset naiset ovat kammottavia juoppoketjupolttajalutkahuoria ja venäläiset naiset niin ihania ja sirpakoita, eikö sitä vain voisi kiireen vilkkaa suksia sinne naapuriin vokottelemaan kaunista Tatjaanaa? Ja jos suomalaiset miehet ovat epäkypsiä sovinistihakkaajasikoja, kun taas ranskalaiset miehet ovat ah-niin-kohteliaita-ja-ihania, eikö olisi järkevämpää varata ensimmäinen lento Pariisiin ja tehdä itseään tykö hurmaavalle Pierrelle?
Mutta ei. Vaikka naiset ja miehet ulkomailla ovat sanoinkuvaamattoman moninkertaisesti upeampia, hyväkäytöksisempiä ja aina kaikessa parempia kuin paikalliset, ainoa, mitä paikallisiin tyytymättömät osaavat tehdä, on solvata paikallisia netissä sellaisin sanankääntein, että universumikin punastuu. Eikö näidenkin ihmisten elämä olisi paljon onnellisempaa Venäjällä/Ranskassa/Kuussa sen ihqihanan ei-ainakaan-suomalaisen kumppanin kanssa? Vai saako siitä nettisäksätyksest jotain sellaista orgastista tyydytystä, jota minä en ymmärrä? Siis sen tason henkisen orkun, että mieluinen ulkomaalaiskumppani on sen rinnalla valju kuin sumuinen aamu tehdasalueella?
Eihän minun ole pakko lukea näitä suomalaisiin miehiin tai naisiin kohdistuvia rienauksia - enkä yleensä luekaan. Suomen lain puitteissahan kullakin yksilöllä on toki oikeutensa ilmaista vastenmielisyytensä niin netitse kuin keskellä Haminan toria, kunhan ei liikaa häiritse ohikulkijoita huutelullaan. Silti, joskus, ihan vain satunnaisesti, hämmästelen hiukan, mikseivät nämä vastenmielisyytensä ilmaisijat hae sitä, mikä ei ole heille vastenmielistä. Mutta ehkä minä en vain ole koskaan oikein oivaltanut sitä hienosyistä mekaniikkaa, jonka ansiosta netissä anonyymisti** ilkeily on henkisesti niin maksimaalisen tyydyttävää, että se ihana ulkkarikumppani hiipii mieleen ainoastaan silloin, kun sillä mielikuvalla voi liiskata vastenmielisyyden kohteen vielä pienempään maan rakoon. Sitten voi hihittää orgastisesti päälle ja tuntea itsensä kukoksi tai kanaksi tunkiolla. Ja olla välittämättä siitä jätteiden löyhkästä, joka nenään tulvii.
**Suurin osa näistä anonyymeistä ei kehtaisi solvata kohdettaan päin kasvoja, varsinkaan sellaisin ilmauksin, joita netissä käyttävät. Ne, jotka tosielämässä kohteitaan kurnuttavat, eivät taas tarvitse nettiä siihen.
Selvä, suomalaiset naiset ovat hirvittäviä ja suomalaiset miehet ällöttäviä. Tämä on ihan ok ja sallittua, ei kaikesta eikä kaikista voi tykätä. Eikä tarvitse. Mutta, miksi, oi miksi (vastaathan, universumi?) on pakko solvata lyttyyn se toinen osapuoli? Jos suomalaiset naiset ovat kammottavia juoppoketjupolttajalutkahuoria ja venäläiset naiset niin ihania ja sirpakoita, eikö sitä vain voisi kiireen vilkkaa suksia sinne naapuriin vokottelemaan kaunista Tatjaanaa? Ja jos suomalaiset miehet ovat epäkypsiä sovinistihakkaajasikoja, kun taas ranskalaiset miehet ovat ah-niin-kohteliaita-ja-ihania, eikö olisi järkevämpää varata ensimmäinen lento Pariisiin ja tehdä itseään tykö hurmaavalle Pierrelle?
Mutta ei. Vaikka naiset ja miehet ulkomailla ovat sanoinkuvaamattoman moninkertaisesti upeampia, hyväkäytöksisempiä ja aina kaikessa parempia kuin paikalliset, ainoa, mitä paikallisiin tyytymättömät osaavat tehdä, on solvata paikallisia netissä sellaisin sanankääntein, että universumikin punastuu. Eikö näidenkin ihmisten elämä olisi paljon onnellisempaa Venäjällä/Ranskassa/Kuussa sen ihqihanan ei-ainakaan-suomalaisen kumppanin kanssa? Vai saako siitä nettisäksätyksest jotain sellaista orgastista tyydytystä, jota minä en ymmärrä? Siis sen tason henkisen orkun, että mieluinen ulkomaalaiskumppani on sen rinnalla valju kuin sumuinen aamu tehdasalueella?
Eihän minun ole pakko lukea näitä suomalaisiin miehiin tai naisiin kohdistuvia rienauksia - enkä yleensä luekaan. Suomen lain puitteissahan kullakin yksilöllä on toki oikeutensa ilmaista vastenmielisyytensä niin netitse kuin keskellä Haminan toria, kunhan ei liikaa häiritse ohikulkijoita huutelullaan. Silti, joskus, ihan vain satunnaisesti, hämmästelen hiukan, mikseivät nämä vastenmielisyytensä ilmaisijat hae sitä, mikä ei ole heille vastenmielistä. Mutta ehkä minä en vain ole koskaan oikein oivaltanut sitä hienosyistä mekaniikkaa, jonka ansiosta netissä anonyymisti** ilkeily on henkisesti niin maksimaalisen tyydyttävää, että se ihana ulkkarikumppani hiipii mieleen ainoastaan silloin, kun sillä mielikuvalla voi liiskata vastenmielisyyden kohteen vielä pienempään maan rakoon. Sitten voi hihittää orgastisesti päälle ja tuntea itsensä kukoksi tai kanaksi tunkiolla. Ja olla välittämättä siitä jätteiden löyhkästä, joka nenään tulvii.
**Suurin osa näistä anonyymeistä ei kehtaisi solvata kohdettaan päin kasvoja, varsinkaan sellaisin ilmauksin, joita netissä käyttävät. Ne, jotka tosielämässä kohteitaan kurnuttavat, eivät taas tarvitse nettiä siihen.
Tavan roisto ja afrikkalainen lintu
Tänään aamulla söin kaikessa rauhassa aamiaistani ja lueskelin Helsingin Sanomia. Rento aamiaistuokioni päättyi kuitenkin äkisti. Silmäni pysähtyivät järkyttävään, suorastaan hirvittävään lehtijuttuun sivulla A 15. En voinut purskauttaa kahvia ulos suustani elokuvamaisen dramaattisesti, sillä minulla ei ollut kahvia. Maidonkin olin jo ehtinyt juoda loppuun. Minun oli siis vain haukottava henkeä ja kerättävä feministinen paheksuntani täyteen iskuun lukiessani, kuinka Helsingin Sanomat tapasi Kari Haklin.
Hakli on valokuvaaja, joka jokunen aika sitten piipahti Afrikassa, Beninissä. Siellä hän ystäviensä kautta tapasi togolaisen Martina Napon, joka nyt on ollut Suomessa jo jonkin aikaa ja häitä ollaan järjestämässä. Häitä! Suomalainen, siis huomatkaa, suomalainen mies kehtaa tuoda tänne jonkun afrikkalaishutsun naidakseen tämän! Eikä siinä kaikki, Kari Hakli on 65-vuotias, kun taas afrikkamorsiamella on ikää vain 29 vuotta. Hakli voisi siis olla morsiamensa isä! Kuinka se julkeaa. Kuinka se saattaa tälla tavalla häväistä meidät, se mato, ajattelin. Tai tiesin, että minun oli ajateltava näin, sillä feministinä en muuta voi. Haklin olisi pitänyt tyytyä elämään loppuikänsä yksin tai ottaa joku ikäisensä, ruma suomalaisfeministi. Olisi se voinut toki olla vähän Haklia vanhempikin.
Luettuani jutun istuin pitkään lehti sylissä ja odotin raivokohtausta. Päässäni raksuttivat ne kymmenet ajatukset, jotka feministinaisen päässä tällaisella tappion hetkellä vilkkuvat. Se roisto. Se tavan atm. Se pukki. Se rahanahne narttu. Onpa ulkona ikävä ilma. Millaisen hamekankaan kävisin ostamassa tänään. Onkohan tilillä rahaa? Aijai, nyt ajatukset harhautuvat.
Odoteltuani puoli tuntia turhaan maailman seisauttavaa naksahdusta, ajattelin, että kenties olen vielä liian shokissa. Minun on rauhoituttava, luettava juttu uudelleen, blogattava siitä, kuinka ällöttäviä suomalaiset atm:t ovat. Niinpä menin harjaamaan hampaani, luin sähköpostini, pukeuduin, söin omenan. Sitten istuuduin uudestaan, otin lehden käteeni ja luin jutun. Kyllä, yhä oli 65-vuotias Kari Hakli menossa naimisiin 29-vuotiaan togolaisen Martina Napon kanssa. Mikään ei ollut muuttunut puolessa tunnissa.
Istuin ja odotin. Muutama pisara iskeytyi ikkunaan. Kämppiksen huoneesta kuului kolistelua. Odotin. Aurinko kurkisti pilven takaa, koivut huojuivat tuulessa kuin anorektiset mielipuolet. Odotin. Odotin. Ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Ei yhtään mitään.
Nousin tuoliltani, kävin tunkemassa Helsingin Sanomat lehtiroskakoriin ja lähdin ostamaan kangasta.
Hakli on valokuvaaja, joka jokunen aika sitten piipahti Afrikassa, Beninissä. Siellä hän ystäviensä kautta tapasi togolaisen Martina Napon, joka nyt on ollut Suomessa jo jonkin aikaa ja häitä ollaan järjestämässä. Häitä! Suomalainen, siis huomatkaa, suomalainen mies kehtaa tuoda tänne jonkun afrikkalaishutsun naidakseen tämän! Eikä siinä kaikki, Kari Hakli on 65-vuotias, kun taas afrikkamorsiamella on ikää vain 29 vuotta. Hakli voisi siis olla morsiamensa isä! Kuinka se julkeaa. Kuinka se saattaa tälla tavalla häväistä meidät, se mato, ajattelin. Tai tiesin, että minun oli ajateltava näin, sillä feministinä en muuta voi. Haklin olisi pitänyt tyytyä elämään loppuikänsä yksin tai ottaa joku ikäisensä, ruma suomalaisfeministi. Olisi se voinut toki olla vähän Haklia vanhempikin.
Luettuani jutun istuin pitkään lehti sylissä ja odotin raivokohtausta. Päässäni raksuttivat ne kymmenet ajatukset, jotka feministinaisen päässä tällaisella tappion hetkellä vilkkuvat. Se roisto. Se tavan atm. Se pukki. Se rahanahne narttu. Onpa ulkona ikävä ilma. Millaisen hamekankaan kävisin ostamassa tänään. Onkohan tilillä rahaa? Aijai, nyt ajatukset harhautuvat.
Odoteltuani puoli tuntia turhaan maailman seisauttavaa naksahdusta, ajattelin, että kenties olen vielä liian shokissa. Minun on rauhoituttava, luettava juttu uudelleen, blogattava siitä, kuinka ällöttäviä suomalaiset atm:t ovat. Niinpä menin harjaamaan hampaani, luin sähköpostini, pukeuduin, söin omenan. Sitten istuuduin uudestaan, otin lehden käteeni ja luin jutun. Kyllä, yhä oli 65-vuotias Kari Hakli menossa naimisiin 29-vuotiaan togolaisen Martina Napon kanssa. Mikään ei ollut muuttunut puolessa tunnissa.
Istuin ja odotin. Muutama pisara iskeytyi ikkunaan. Kämppiksen huoneesta kuului kolistelua. Odotin. Aurinko kurkisti pilven takaa, koivut huojuivat tuulessa kuin anorektiset mielipuolet. Odotin. Odotin. Ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Ei yhtään mitään.
Nousin tuoliltani, kävin tunkemassa Helsingin Sanomat lehtiroskakoriin ja lähdin ostamaan kangasta.
sunnuntaina, toukokuuta 15, 2005
Rakas Kovanaama
Olen rakastunut. Rakkaani on musta ja kovapintainen, suurikokoinen, mutta linjakas. Käytön jälkeen hieron ja öljyän rakkaani joka puolelta.
Kyllä, kultaseni on Hackmanin Kovanaama wokpannu, 28 senttiä, kunnon pinnoite. Ruoanlaitto voi todellakin olla nautinto.
Ja mun pannua ei sitten kohdella kaltoin. Joka uskaltaa edes yrittää, törmää upouuteen ja terävääkin terävämpään keittiöveitseeni. Hähää.
Kyllä, kultaseni on Hackmanin Kovanaama wokpannu, 28 senttiä, kunnon pinnoite. Ruoanlaitto voi todellakin olla nautinto.
Ja mun pannua ei sitten kohdella kaltoin. Joka uskaltaa edes yrittää, törmää upouuteen ja terävääkin terävämpään keittiöveitseeni. Hähää.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Päästänsä vialla
Ai seitan. Kynsi katkesi. Eikä se ole sellainen naisellinen "iih, kynsi meni poikki" -tapaus vaan puolet kynnestäni on poissa. Siinä samalla meni iso palanen sitä osaa, joka on kiinni ihossa. Ja sitten piti leikellä repalepalaa tylsillä saksilla! Nyt pitäisi kyllä mennä punkkaan parkumaan ja vaatimaan hoitoa.
Suomi muuten pelasi tasan Latvian kanssa. Minähän en juuri urheilua arvosta eikä jääkiekko ole poikkeus. Jääkiekossa tosin on vielä se vika, että siitä kohkataan aivan hirvittävästi. Ihmiset kirkuvat ja parkuvat, kun vastustaja tekee maalin ja kun Suomi lataa sen mustan palluran verkkoon, ulvonta ja hurraa-huudot ovat niin kovia, että tärykalvot paukkuvat. Ja sitten, kun Suomi häviä... voi murhe ja SUURI kyynel, koko kansakunta on tuomittu perikatoon, maailmanloppu, tuomiopäivä eikä me ainakaan päästy taivaaseen, koska hävittiin Ruotsille 2-1.
Hei, oikeasti, ei se ole niin vakavaa. Se on peliä. Kukaan ei kuole, kukaan ei edes saa mitään. Suurinta osaa maailman ihmisistä ei kiinnosta likaisen nopan vertaa, häviääkö vai voittaako Suomi (= ei maailmanlaajuista kunniaa ja mammonaa). Suurin osa ei edes tiedä koko mm-kisoista ja vielä suurempi osa ei tiedä, että jossain Pohjolan peräalueilla on läiskä nimeltä Suomi.
Ja sitten joku voisi keksiä tälle sosiaalisti lahjakkaalle ja saakelin laajan kaveripiirin omaavalle verbaalinerolle (=naiselle) keinon, jolla saisi vokoteltua jonkun pyytämään tätä häikäisevää sananvääntelijää kahville. Ei jaksaisi viedä ilmoa yliopiston ilmoitustaululle. Ja voisi se näyttää vähän epäilyttävältä:
Haetaan iltapäiväkahviseuraa. Soita 050-*******.
Suomi muuten pelasi tasan Latvian kanssa. Minähän en juuri urheilua arvosta eikä jääkiekko ole poikkeus. Jääkiekossa tosin on vielä se vika, että siitä kohkataan aivan hirvittävästi. Ihmiset kirkuvat ja parkuvat, kun vastustaja tekee maalin ja kun Suomi lataa sen mustan palluran verkkoon, ulvonta ja hurraa-huudot ovat niin kovia, että tärykalvot paukkuvat. Ja sitten, kun Suomi häviä... voi murhe ja SUURI kyynel, koko kansakunta on tuomittu perikatoon, maailmanloppu, tuomiopäivä eikä me ainakaan päästy taivaaseen, koska hävittiin Ruotsille 2-1.
Hei, oikeasti, ei se ole niin vakavaa. Se on peliä. Kukaan ei kuole, kukaan ei edes saa mitään. Suurinta osaa maailman ihmisistä ei kiinnosta likaisen nopan vertaa, häviääkö vai voittaako Suomi (= ei maailmanlaajuista kunniaa ja mammonaa). Suurin osa ei edes tiedä koko mm-kisoista ja vielä suurempi osa ei tiedä, että jossain Pohjolan peräalueilla on läiskä nimeltä Suomi.
Ja sitten joku voisi keksiä tälle sosiaalisti lahjakkaalle ja saakelin laajan kaveripiirin omaavalle verbaalinerolle (=naiselle) keinon, jolla saisi vokoteltua jonkun pyytämään tätä häikäisevää sananvääntelijää kahville. Ei jaksaisi viedä ilmoa yliopiston ilmoitustaululle. Ja voisi se näyttää vähän epäilyttävältä:
Haetaan iltapäiväkahviseuraa. Soita 050-*******.
Sodassa ei ole voittajia - paitsi Vladimir Putin
Sedis kirjoitti aiheesta, josta olen itsekin ajatellut kirjoittaa, joskin hiukan erilaisesta näkökulmasta. Venäjä juhlii Toisen maailman sodan voittoa ja Putin suitsuttaa kultaa ja kunniaa Neuvostoliitolle ja Stalinille. No, siitä hetken kuluttua, ensin Suomen osuudesta sodassa, mistä Sediskin kertoi.
Minun käsitykseni Suomen kahdesta sodasta on aina ollut se, että Talvisota oli puolustussota ja Jatkosota hyökkäyssota. Tähän tulokseen päädyin koulukirjojen, Tuntemattoman sotilaan ja omien päätelmieni tuloksena. Talvisota nyt on selvä, Neuvostoliitto kävi kiinni ja sillä sipuli. Mutta vaikka Jatkosotaa kuinka puolustussodaksi nimitettäisiin, niin mikä "puolustussota" se sellainen on, kun marssitaan vihollisen maille saakka rellestämään? Ehkä olisi vain pitänyt pysähtyä siihen, missä raja oli ollut ennen sotaa, vaikka turhahan sitä nyt on enää spekuloida, mitä sitten olisi käynyt. Hyökättiin ja takkiin tuli.
Kun sota oli sitten paketissa ja voittajat selvittelivät keskenään, kuka saa mitä ja keneltäkin, on tietysti selvää, että Suomi oli häviäjien puolella. Me olimme olleet Saksan liittolainen ja Saksa oli hävinnyt, minkä lisäksi me olimme hävinneet Neuvostoliitolle. Mutta kuka tietää, mitä olisi tapahtunut, jos jatkosotaa ei olisi sodittu? Jos voidaan ajatella, että Jatkosota vaikutti merkittävästi Suomen itsenäisyyden säilymiseen, en yhtään ihmettele, että eräät kutsuvat sitä voitoksi. Olisi ollut aika hapan tilanne joutua liitetyksi Neuvostoliittoon, kuten Baltian maiden kävi (vaikka Suomen asema ei toki ole suoraan verrannollinen Baltian maiden tilanteeseen).
Oudointa on minusta väite, että Suomi olisi pystynyt pysymään puolueettomana - pysyihän Ruotsikin. Kyllä, Ruotsi pysyi, mutta Ruotsilla ei ollut vieressään valtavaa naapuria, joka teki "tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä" (sen liki saman, jonka se teki Baltian maille). Kun NL:n karhu ärjäisee, että maaläntit tänne ja niinku olis jo, mitä siinä voi tehdä? Selittää, että ei se nyt oikein, kato kun me ollaan puolueettomia. Suomi ei ottanut tarjousta vastaan ja karhu kävi kiinni. Mitä puolueettomuutta se on, kun Suomi vedettiin mukaan Talvisotaan? Siinä vaiheessahan se puolueettomuus meni jo. Joko laitetaan kampoihin tai antaudutaan. Sitä voi sitten miettiä, olisiko Suomea enää, jos Neuvostoliiton vaateisiin olisi suostuttu.
Minun mielestäni puolueettomuus menetettiin Talvisodassa. Jatkosota eli hyökkäys ei ehkä olisi ollut välttämätön, mutta tuskin Suomi olisi esimerkiksi lähtenyt hakemaan apua Neuvostoliitolta sen jälkeen, kun NL on ensin vaatinut alueita, hakannut Suomen rikki ja vienyt ne alueet väkisin. Eiköhän Suomi ollut siinä tilanteessa Neuvostoliittoa vastaan ihan siitä huolimatta, olisiko Jatkosota sodittu vai ei. Sitä paitsi, on varmaan helpompaa olla puolueeton (Ruotsi), kun naapurivaltio ei sodalla vie sinulta alueita. Puhumattakaan esimerkiksi Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta. Eihän siitä lopulta pidetty kiinni, mutta se kertoo jotain NL:n suhtautumisesta Suomeen. Jos NL piti Suomea käytännössä omanaan, mitä mahdollisuuksia Suomella oli olla puolueeton?
Venäjä
Saksa on aina ollut se suuri sotasyyllinen, jota on lyöty kuin vierasta sikaa ja joka joutuu yhä vielä tekemään katumusharjoituksia hyvittääkseen natsi-Saksan rikokset. Sen sijaan voittajamaat ovat voineet sulkea silmänsä omien armeijoidensa tihutöiltä ja pitää itseään Jumalan maanpäällisinä sanansaattajina - kuten Venäjä tekee juuri nyt. Ei siinä mitään, saahan sitä voittoa juhlia, mutta on enemmän kuin röyhkeää pyyhkiä omat hirmutekonsa syrjään. Se on vaarallista.
Voin hyvin ymmärtää Baltian maiden kiukun. Venäjä on kuin iso koulukiusaaja, joka koulussa rökitti pikkumaat lähes henkihieveriin ja myöhemmin, kun kaikki ovat jo aikuisia, ihmettelee, että "mitä pahaa mä muka tein, mehän oltiin kavereita". No ei oltu. Voitte kysyä vaikka minun isoäidiltäni, jonka 18-vuotiaan veljen neuvostoarmeija haki Talvisotaan, jonne tämä jäi. Ei isoenoni olisi halunnut sotia Neuvostoliiton puolesta ainakaan mitään Suomea vastaan, mutta kuka häneltä mitään kysyi? Sotaan vaan. Sotaan, jonka NL aloitti.
Ukraina on vähän kuin Puola. Ensin tulivat saksalaiset ja jyräsivät maan. Sen jälkeen neuvostoarmeija teki saman. On sulaa, absurdia hulluttaa väittää, että mikään armeija olisi valloitettujen alueiden asukkaille kiva ja kiltti. Ei se ole armeijan tehtävä ja vaikka olisi, kuka sitä siinä tilanteessa pystyisi tai haluaisi noudattaa? NL:n armeijassa sääntö oli, että joko kuolet tai olet maanpetturi. Isoäitini tapasi isoisäni Saksan vankileirillä. Sodan jälkeen heidän oli lahjottava viranomaiset, jotta saisivat uudet passit. Passeihin nimittäin merkittiin mahdollinen sotavankeus ja sellaisen leiman kanssa oli kirotun hankala elää. Näin toimii kunniakas Neuvostoliitto.
Ja se Sankari-Stalin. Huru-ukko suorittaa ensin halvaannuttavan leikkauksen armeijansa päällystössä ja yrittää johtaa sotaa itse. Mikä on tulos? Saksalaiset Staliningradin porteilla. Kyllä, Neuvostoliiton kansat kärsivät suuresti Toisessa maailmansodassa, mutta osa siitä kärsimyksestä on Stalinin puusilmäisyyden syytä. Kannattiko tapattaa ne, jotka olisivat osanneet? Sitä paitsi, yksi suuri kärsijä oli jo mainittu Ukraina, joka kärsi yhtä lailla neuvostoarmeijan käsissä. Että kiitos vain suuri isänmaa. Ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, eivät olleet silloinkaan. Ja tätä nykyä esim. Länsi-Ukrainassa venäläisiä vihataan kuin ruttoa, mutta se osa Ukrainasta kärsikin sodassa eniten.
Neuvostoliiton voitto ei ollut mitenkään Stalinin ansiota vaan hänen kenraaliensa. Stalinin juhliminen on kaikkien hänen uhriensa muistolle sylkemistä. Mutta vielä huvittavampaa Venäjän voitonjuhlassa on se, että siellä ei itse asiassa juhlita pääasiassa Neuvostoliittoa tai Stalinia vaan Putinia. Uutisissa nähtiin vähän aikaa sitten, kuinka Putin koketeeraa ja kuinka veteraanit häipyivät omiin juhliinsa, koska valtio ei ollut heille järkännyt mitään sen kummempaa.
Pitäisikö tästä päätellä, että Putin voitti Toisen maailmansodan?
Minun käsitykseni Suomen kahdesta sodasta on aina ollut se, että Talvisota oli puolustussota ja Jatkosota hyökkäyssota. Tähän tulokseen päädyin koulukirjojen, Tuntemattoman sotilaan ja omien päätelmieni tuloksena. Talvisota nyt on selvä, Neuvostoliitto kävi kiinni ja sillä sipuli. Mutta vaikka Jatkosotaa kuinka puolustussodaksi nimitettäisiin, niin mikä "puolustussota" se sellainen on, kun marssitaan vihollisen maille saakka rellestämään? Ehkä olisi vain pitänyt pysähtyä siihen, missä raja oli ollut ennen sotaa, vaikka turhahan sitä nyt on enää spekuloida, mitä sitten olisi käynyt. Hyökättiin ja takkiin tuli.
Kun sota oli sitten paketissa ja voittajat selvittelivät keskenään, kuka saa mitä ja keneltäkin, on tietysti selvää, että Suomi oli häviäjien puolella. Me olimme olleet Saksan liittolainen ja Saksa oli hävinnyt, minkä lisäksi me olimme hävinneet Neuvostoliitolle. Mutta kuka tietää, mitä olisi tapahtunut, jos jatkosotaa ei olisi sodittu? Jos voidaan ajatella, että Jatkosota vaikutti merkittävästi Suomen itsenäisyyden säilymiseen, en yhtään ihmettele, että eräät kutsuvat sitä voitoksi. Olisi ollut aika hapan tilanne joutua liitetyksi Neuvostoliittoon, kuten Baltian maiden kävi (vaikka Suomen asema ei toki ole suoraan verrannollinen Baltian maiden tilanteeseen).
Oudointa on minusta väite, että Suomi olisi pystynyt pysymään puolueettomana - pysyihän Ruotsikin. Kyllä, Ruotsi pysyi, mutta Ruotsilla ei ollut vieressään valtavaa naapuria, joka teki "tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä" (sen liki saman, jonka se teki Baltian maille). Kun NL:n karhu ärjäisee, että maaläntit tänne ja niinku olis jo, mitä siinä voi tehdä? Selittää, että ei se nyt oikein, kato kun me ollaan puolueettomia. Suomi ei ottanut tarjousta vastaan ja karhu kävi kiinni. Mitä puolueettomuutta se on, kun Suomi vedettiin mukaan Talvisotaan? Siinä vaiheessahan se puolueettomuus meni jo. Joko laitetaan kampoihin tai antaudutaan. Sitä voi sitten miettiä, olisiko Suomea enää, jos Neuvostoliiton vaateisiin olisi suostuttu.
Minun mielestäni puolueettomuus menetettiin Talvisodassa. Jatkosota eli hyökkäys ei ehkä olisi ollut välttämätön, mutta tuskin Suomi olisi esimerkiksi lähtenyt hakemaan apua Neuvostoliitolta sen jälkeen, kun NL on ensin vaatinut alueita, hakannut Suomen rikki ja vienyt ne alueet väkisin. Eiköhän Suomi ollut siinä tilanteessa Neuvostoliittoa vastaan ihan siitä huolimatta, olisiko Jatkosota sodittu vai ei. Sitä paitsi, on varmaan helpompaa olla puolueeton (Ruotsi), kun naapurivaltio ei sodalla vie sinulta alueita. Puhumattakaan esimerkiksi Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta. Eihän siitä lopulta pidetty kiinni, mutta se kertoo jotain NL:n suhtautumisesta Suomeen. Jos NL piti Suomea käytännössä omanaan, mitä mahdollisuuksia Suomella oli olla puolueeton?
Venäjä
Saksa on aina ollut se suuri sotasyyllinen, jota on lyöty kuin vierasta sikaa ja joka joutuu yhä vielä tekemään katumusharjoituksia hyvittääkseen natsi-Saksan rikokset. Sen sijaan voittajamaat ovat voineet sulkea silmänsä omien armeijoidensa tihutöiltä ja pitää itseään Jumalan maanpäällisinä sanansaattajina - kuten Venäjä tekee juuri nyt. Ei siinä mitään, saahan sitä voittoa juhlia, mutta on enemmän kuin röyhkeää pyyhkiä omat hirmutekonsa syrjään. Se on vaarallista.
Voin hyvin ymmärtää Baltian maiden kiukun. Venäjä on kuin iso koulukiusaaja, joka koulussa rökitti pikkumaat lähes henkihieveriin ja myöhemmin, kun kaikki ovat jo aikuisia, ihmettelee, että "mitä pahaa mä muka tein, mehän oltiin kavereita". No ei oltu. Voitte kysyä vaikka minun isoäidiltäni, jonka 18-vuotiaan veljen neuvostoarmeija haki Talvisotaan, jonne tämä jäi. Ei isoenoni olisi halunnut sotia Neuvostoliiton puolesta ainakaan mitään Suomea vastaan, mutta kuka häneltä mitään kysyi? Sotaan vaan. Sotaan, jonka NL aloitti.
Ukraina on vähän kuin Puola. Ensin tulivat saksalaiset ja jyräsivät maan. Sen jälkeen neuvostoarmeija teki saman. On sulaa, absurdia hulluttaa väittää, että mikään armeija olisi valloitettujen alueiden asukkaille kiva ja kiltti. Ei se ole armeijan tehtävä ja vaikka olisi, kuka sitä siinä tilanteessa pystyisi tai haluaisi noudattaa? NL:n armeijassa sääntö oli, että joko kuolet tai olet maanpetturi. Isoäitini tapasi isoisäni Saksan vankileirillä. Sodan jälkeen heidän oli lahjottava viranomaiset, jotta saisivat uudet passit. Passeihin nimittäin merkittiin mahdollinen sotavankeus ja sellaisen leiman kanssa oli kirotun hankala elää. Näin toimii kunniakas Neuvostoliitto.
Ja se Sankari-Stalin. Huru-ukko suorittaa ensin halvaannuttavan leikkauksen armeijansa päällystössä ja yrittää johtaa sotaa itse. Mikä on tulos? Saksalaiset Staliningradin porteilla. Kyllä, Neuvostoliiton kansat kärsivät suuresti Toisessa maailmansodassa, mutta osa siitä kärsimyksestä on Stalinin puusilmäisyyden syytä. Kannattiko tapattaa ne, jotka olisivat osanneet? Sitä paitsi, yksi suuri kärsijä oli jo mainittu Ukraina, joka kärsi yhtä lailla neuvostoarmeijan käsissä. Että kiitos vain suuri isänmaa. Ukrainalaiset eivät ole venäläisiä, eivät olleet silloinkaan. Ja tätä nykyä esim. Länsi-Ukrainassa venäläisiä vihataan kuin ruttoa, mutta se osa Ukrainasta kärsikin sodassa eniten.
Neuvostoliiton voitto ei ollut mitenkään Stalinin ansiota vaan hänen kenraaliensa. Stalinin juhliminen on kaikkien hänen uhriensa muistolle sylkemistä. Mutta vielä huvittavampaa Venäjän voitonjuhlassa on se, että siellä ei itse asiassa juhlita pääasiassa Neuvostoliittoa tai Stalinia vaan Putinia. Uutisissa nähtiin vähän aikaa sitten, kuinka Putin koketeeraa ja kuinka veteraanit häipyivät omiin juhliinsa, koska valtio ei ollut heille järkännyt mitään sen kummempaa.
Pitäisikö tästä päätellä, että Putin voitti Toisen maailmansodan?
sunnuntaina, toukokuuta 08, 2005
Suomalaisia sankareita
Suomalaisten sanotaan olevan työhullua kansaa. Me raadamme ilmaiseksi ylitöissä, viemme työt kotiin ja lomalle, palamme loppuun, stressaannumme, masennumme, teemme itsemurhan. Ehkä tämä tosiaan pätee vanhempaan polveen ja hyvin tunnollisiin yksilöihin, mutta varsinkin nuoremman polven tietokonetta työssään käyttävät työntekijät tekevät ainakin omien sanojensa mukaan kaikkea muuta enemmän kuin varsinaista. Eivät toki kaikki, mutta ihmeellisintä on se sävy, millä tästä puhutaan: se on kehuva. Nämä työloiset kehuskelevat ylpeinä, kuinka töissään surffaavat netissä, latailevat pornoa ja pöllivät työnantajalta. Siitä on tullut jonkinlainen ylpeiden aihe, että saa palkkaa, mutta ei tee töitä nimeksikään.
Mutta ehkä ei pitäisi ihmetellä, kun ajattelee, mikä on suomalaisten suurin sankariteko. Mitä kovempi känni ja mitä hirveämpi krapula, sen euforisempia seuraavan päivän ylistykset ja kehut. Suomalaista sankaruutta on vetää persekännit, tehdä jotain niin älyttömän typerää, että universumiakin hävettäisi ja sitten ultimaalisessa krapulassa suitsuttaa kaikille kavereille. Jotka sitten suitsuttavat takaisin.
Mutta ehkä ei pitäisi ihmetellä, kun ajattelee, mikä on suomalaisten suurin sankariteko. Mitä kovempi känni ja mitä hirveämpi krapula, sen euforisempia seuraavan päivän ylistykset ja kehut. Suomalaista sankaruutta on vetää persekännit, tehdä jotain niin älyttömän typerää, että universumiakin hävettäisi ja sitten ultimaalisessa krapulassa suitsuttaa kaikille kavereille. Jotka sitten suitsuttavat takaisin.
perjantaina, toukokuuta 06, 2005
Kaksi vuotta sisaruksille
Suomen rikoslaista löytää joka kerta jotain uutta. En edes tiennyt, että tällainenkin laki on olemassa. Olen aina kuvitellut, että esimerkiksi sisarukset saavat harrastaa seksiä keskenään, kunhan ovat täysi-ikäisiä eikä asiaan liity mitään hyväksikäyttöä tai vastaavaa. Mutta ei sitten. No, onneksi laki on sellainen, jota kovin moni tuskin rikkoo.
Joka on sukupuoliyhteydessä oman lapsensa tai tämän jälkeläisen kanssa, oman vanhempansa tai tämän vanhemman tai isovanhemman kanssa taikka veljensä tai sisarensa kanssa, on tuomittava sukupuoliyhteydestä lähisukulaisten kesken sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. [Finlex]
Joka on sukupuoliyhteydessä oman lapsensa tai tämän jälkeläisen kanssa, oman vanhempansa tai tämän vanhemman tai isovanhemman kanssa taikka veljensä tai sisarensa kanssa, on tuomittava sukupuoliyhteydestä lähisukulaisten kesken sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. [Finlex]
torstaina, toukokuuta 05, 2005
Kukkuu sanoi kuukkeli
No niin, nyt ne ovat netissä, kuukkeligaalan kuvat nimittäin. Olen parhaani mukaan poistellut näkyvistä ihmisiä, jotka eivät halunneet julkisuuteen, mutta jos joku kokee tulleensa loukatuksi, on hyvä ja laittaa sähköpostia, jotta asia voidaan selvittää.
Kuukkeligaala 2004
En selvästikään ole hyvä kuvaaja tai sitten lavalla oli kummallinen valaistus, kun kuvat ovat niin tummia. Emmätajuu.
Lisäys 6.5.
Siellä on Fabulan Jaakkoo kuvatekstillä "sedis". Olin vähän töttöröö, kun myöhään yöllä noita muokkailin, joten inhimillinen lipsahdus! Eikö Jaakko muka näytä Sedikseltä, häh? No, onneksi kumpikaan ei lue tätä. Ehkä. Toivottavasti.
Kuukkeligaala 2004
En selvästikään ole hyvä kuvaaja tai sitten lavalla oli kummallinen valaistus, kun kuvat ovat niin tummia. Emmätajuu.
Lisäys 6.5.
Siellä on Fabulan Jaakkoo kuvatekstillä "sedis". Olin vähän töttöröö, kun myöhään yöllä noita muokkailin, joten inhimillinen lipsahdus! Eikö Jaakko muka näytä Sedikseltä, häh? No, onneksi kumpikaan ei lue tätä. Ehkä. Toivottavasti.
Meemeillään jälleen
Osallistutaan nyt sitten meemiin, kun Lordin arpa minuun osui. Vaikka vastaukseni eivät kyllä tule olemaan mielenkiintoisia, en lue hienoja, maailmankirjallisuuden klassikoita tai muuten vain mullistavia teoksia.
Olet jumissa Fahrenheit 451:ssä. Mikä kirja haluaisit olla?
Olisin joko L.M. Montgomeryn Sininen linna tai joku uskontotieteellinen perusteos, kenties Pascal Boyerin "Religion explained". Edellinen siksi, että oikeasti hyvää romantiikkaa on järjettömän vaikeaa kirjoittaa ja jälkimmäinen siksi, että täytyyhän minun tukea tieteenalani selviytymistä.
Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
En ihan ihastunut, mutta kyllä Sandman-sarjakuvien Sandman ja Elfquestin Terä ovat aika namupaloja. *hysteeristä hihitystä*
Viimeksi lukemasi kirja?
Kummallinen "kummitustarina" Rebekan varjo. Ainakin luulisin, minulla on kerrallaan useampi kesken, joten en voi vannoa.
Mitä kirjaa tällä hetkellä luet?
Varleyn Japanese Culture, Celtic Tradition in Beowulf ja an Introduction to Film Studies ovat kesken.
Viisi kirjaa, jotka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
1. Täydellinen kokoelma Robert E. Howardin novelleja
2. Thai-keittokirja (olettaen, että siellä autiolla saarella kasvaa esim. inkivääriä ja valkosipulia)
3. L.M. Motngomery: Sininen linna - Paras ikinä lukemani romanttinen teos. Montgomery kirjoittaa upeasti ja hahmot voisivat milloin tahansa astua ulos kirjasta.
4. Joku valittujen palojen luontoteos. Ne vaan ovat niin ihania ja ne voi lukea mooonta kertaa peräkkäin.
5. Saima Harmajan kootut runot. Sniis.
Nyt kun miettii, noita olisi paljon enemmänkin. Ainakin jonkun julmetun ison satukokoelman haluaisin lisäksi mukaan ja kattavan kokoelman maailman taruista ja... no, ehkä lopetan tähän.
Kenen haluaisivat vastaavan tähän (3 hloä), ja miksi?
Oman mieheni, hänen vastauksensa voisivat olla jänniä, koska hän ei hirveästi lue muuta kuin alaansa liittyvää kirjallisuutta. Yhden kirjan tosin tiedän jo, minkä hän ottaisi mukaansa. Muista en oikein tiedä, osa lienee jo blogimaailmassa vastannut ja toisaalta, olen häpeämättömän epäkiinnostunut muiden kirjallisesta mausta.
Olet jumissa Fahrenheit 451:ssä. Mikä kirja haluaisit olla?
Olisin joko L.M. Montgomeryn Sininen linna tai joku uskontotieteellinen perusteos, kenties Pascal Boyerin "Religion explained". Edellinen siksi, että oikeasti hyvää romantiikkaa on järjettömän vaikeaa kirjoittaa ja jälkimmäinen siksi, että täytyyhän minun tukea tieteenalani selviytymistä.
Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
En ihan ihastunut, mutta kyllä Sandman-sarjakuvien Sandman ja Elfquestin Terä ovat aika namupaloja. *hysteeristä hihitystä*
Viimeksi lukemasi kirja?
Kummallinen "kummitustarina" Rebekan varjo. Ainakin luulisin, minulla on kerrallaan useampi kesken, joten en voi vannoa.
Mitä kirjaa tällä hetkellä luet?
Varleyn Japanese Culture, Celtic Tradition in Beowulf ja an Introduction to Film Studies ovat kesken.
Viisi kirjaa, jotka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
1. Täydellinen kokoelma Robert E. Howardin novelleja
2. Thai-keittokirja (olettaen, että siellä autiolla saarella kasvaa esim. inkivääriä ja valkosipulia)
3. L.M. Motngomery: Sininen linna - Paras ikinä lukemani romanttinen teos. Montgomery kirjoittaa upeasti ja hahmot voisivat milloin tahansa astua ulos kirjasta.
4. Joku valittujen palojen luontoteos. Ne vaan ovat niin ihania ja ne voi lukea mooonta kertaa peräkkäin.
5. Saima Harmajan kootut runot. Sniis.
Nyt kun miettii, noita olisi paljon enemmänkin. Ainakin jonkun julmetun ison satukokoelman haluaisin lisäksi mukaan ja kattavan kokoelman maailman taruista ja... no, ehkä lopetan tähän.
Kenen haluaisivat vastaavan tähän (3 hloä), ja miksi?
Oman mieheni, hänen vastauksensa voisivat olla jänniä, koska hän ei hirveästi lue muuta kuin alaansa liittyvää kirjallisuutta. Yhden kirjan tosin tiedän jo, minkä hän ottaisi mukaansa. Muista en oikein tiedä, osa lienee jo blogimaailmassa vastannut ja toisaalta, olen häpeämättömän epäkiinnostunut muiden kirjallisesta mausta.
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2005
Parhaiten pukeutunut blogi
Nyt on kuvia siitä hurmaavasta asusta, joka oli ylläni kuukkeligaalassa ja josta olisi pitänyt lohjeta parhaiten pukeutuneen blogin pysti. No, ehkä ensi vuonna.
Kaunotar
Kaunotar 2
Oli aivan itse tehty ja mekko aitoa, ohutta silkkiä!
Kaunotar
Kaunotar 2
Oli aivan itse tehty ja mekko aitoa, ohutta silkkiä!
Yksin kaikkia vastaan
Eksyin lukemaan Finnpunditin blogia Philin kautta. Jo parin viimeisimmän postauksensa kommenttiosastolla Finnpundit onnistui antamaan kuvan, että ainoa todellinen syy eurooppalaisten esittämälle kritiikille USA:aa vastaan on antiamerikkalaisuus. Ja sama pätee ilmeisesti Israeliin, kaikki kritiikki johtuu vain siitä, että eurooppalaiset ovat perusteellisen antisemitistisiä, suomalaiset erityisesti.
Minä myönnän kyllä olevani antiamerikkalainen. En voi perustellusti inhota koko maata, enhän ole edes käynyt siellä, mutta eräät asiat aiheuttavat ikävää värinää selkäpiissä. Esimerkiksi nyt se, että siellä suurin osa ihmisistä saa kantaa asetta. En pidä sitä hyvänä ideana. Ymmärrän osittain sitä ajatusmallia (USA:ssa asuva ystäväni selvensi sitä eilen), mutta en silti pidä moista hyvänä ideana. Toisaalta, minä en asu siellä, joten saavat sitten ammuskella toisiaan rauhassa. Se on USA:n sisäpolitiikkaa, eikä minun pitämiseni tai ei-pitämiseni siihen pitäisikään vaikuttaa.
Ongelma on, että USA on toistaiseksi vielä supervalta, joka änkee nenänsä joka paikkaan. Se on oikeastaan odotettavaa ja tavallaan luonnollista supervallalta, mutta onko se nyt sitten ihme, jos muut eivät siitä pidä? Eurooppalaisia nyppii, kun USA tulee sotimaan melkeinpä takapihalle täysin älyttömin motiivein. Ei yksikään supervalta oikeasti lähde sotimaan humanitäärisen avun vuoksi, ei ikinä ja kaikki tietävät sen. Toisaalta, yhdysvaltaisia ymmärrettävästi nyppii eurooppalaisten kritiikki. Edellisten mielestä jälkimmäiset eivät tee mitään ja kehtaavat ruikuttaa, vaikka USA:n omat pojat kuolevat Irakissa. Ja keskinäinen syyttely- ja anti-se-ja-se-suma onkin valmis.
Mutta vaikka voin myöntää olevani antiamerikkalainen, en silti ole sitä mieltä, että se olisi ainoa perusteeni kritisoida amerikkaa. Moinen väite vihjaa, että Amerikassa ei oikeasti ole mitään kritisoitavaa, kaikki on vain ilkeämielisten antiamerikkalaisten panettelua. Ei se nyt ihan niinkään mene, Amerikassa moni asia on huonosti ja se hoitaa monia ulkopoliittisia asioitaan huonosti. Totuus lienee jossain antiamerikkalaisuuden ja amerikkafanien välimaastossa. Yritän hiljalleen rämpiä sinnepäin.
Antisemistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Ei, en todellakaan kannata Israelin politiikkaa, mutta ei Israel edusta kaikkia juutalaisia. Osa juutalaisistakaan ei pidä Israelista, eräitä korpeaa sen politiikka, eräitä häiritsee uskonnollinen näkökanta. Heidän mukaansa "messiasta ei saa pakottaa" ja koska on luvattu, että messias saapuu, kun juutalaiset saavat luvatun maan takaisin, luvatun maan valloittaminen on messiaan pakottamista. Mutta ehkä nämäkin juutalaiset ovat vain antisemitistejä, kun kehtaavat arvostella Israelia...
Se, mikä minua Israelin ja kristittyjen suhteessa hämmentää on se, että yllättävän monet jälkimmäisistä kannattavat Israelin politiikkaa, osa lähes sokeasti. Siis kannattavat sellaisen maan politiikkaa, joka ei suhtaudu kristittyihin hyvin! Israelissa on esimerkiksi säädetty laki lähetystyötä vastaan ja vaikka siinä ei kristittyjä erityisesti mainita, on täysin selvää, että juuri kristittyjä vastaan se on suunnattu, sillä muslimit tai juutalaiset eivät ihmeemmin ole tehneet lähetystyötä Israelissa. Lisäksi messiaaniset juutalaiset, eli juuri ne juutalaiset, jotka tunnustavat Jeesuksen messiaaksi toteuttaen kristittyjen toiveita juutalaisten kääntymisestä, on Israelissa laitettu ahtaalle. Israel on enemmänkin teokratia kuin demokratia, niin paljon juutalaisuus siellä politiikkaan ja erityisesti perhelakiin vaikuttaa.
En voi sanoa, etteikö minussa olisi lainkaan rasistisia piirteitä, mutta eivät ne kyllä erityisemmin juutalaisiin kohdistu. Totta, en henkilökohtaisesti tunne juutalaisia, mutta en liiku sellaisissa "piireissä" tai sitten asia ei ole tullut puheeksi kenenkään kanssa, osittain siksi, että minua ei juuri kiinnosta ihmisen etninen/uskonnollinen alkuperä ellei se vaikuta todella merkittävästi väleihimme, esimerkiksi niin, että fundikristittynä hän ei voi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka harrastaa esiaviollista seksiä. Olen kiinnostunut juutalaisesta kulttuurista, olen suorittanut juutalaisuuskursseja, opiskelen hepreaa ja olen käynyt synagogassa kaksi kertaa. Kolmatta en jaksanut, koska se esittely oli aina samanlainen.
Finnpundit ja kumppanit voivat toki rauhassa syytellä kaikkia kritisoijia antiamerikkalaisuudesta ja -semitismistä, mutta ei moinen keskustelua eteenpäin vie. Ei minua ainakaan huvita "keskustella" ihmisen kanssa, jonka tärkeimmät vasta-argumentit kuuluvat: "No kun sinä olet tuollainen anti-se-ja-se niin totta kai olet tuota mieltä." Ja vaikka henkilö olisikin anti-mikä-lie on silti tehokkaampaa osoittaa hänen väitteensä vääräksi kuin vain syyttää häntä anti-mistä-lie. Jälkimmäisestähän todelliset antisemitistit ynnä kumppanit saavat kunnolla vettä myllyynsä.
Minä myönnän kyllä olevani antiamerikkalainen. En voi perustellusti inhota koko maata, enhän ole edes käynyt siellä, mutta eräät asiat aiheuttavat ikävää värinää selkäpiissä. Esimerkiksi nyt se, että siellä suurin osa ihmisistä saa kantaa asetta. En pidä sitä hyvänä ideana. Ymmärrän osittain sitä ajatusmallia (USA:ssa asuva ystäväni selvensi sitä eilen), mutta en silti pidä moista hyvänä ideana. Toisaalta, minä en asu siellä, joten saavat sitten ammuskella toisiaan rauhassa. Se on USA:n sisäpolitiikkaa, eikä minun pitämiseni tai ei-pitämiseni siihen pitäisikään vaikuttaa.
Ongelma on, että USA on toistaiseksi vielä supervalta, joka änkee nenänsä joka paikkaan. Se on oikeastaan odotettavaa ja tavallaan luonnollista supervallalta, mutta onko se nyt sitten ihme, jos muut eivät siitä pidä? Eurooppalaisia nyppii, kun USA tulee sotimaan melkeinpä takapihalle täysin älyttömin motiivein. Ei yksikään supervalta oikeasti lähde sotimaan humanitäärisen avun vuoksi, ei ikinä ja kaikki tietävät sen. Toisaalta, yhdysvaltaisia ymmärrettävästi nyppii eurooppalaisten kritiikki. Edellisten mielestä jälkimmäiset eivät tee mitään ja kehtaavat ruikuttaa, vaikka USA:n omat pojat kuolevat Irakissa. Ja keskinäinen syyttely- ja anti-se-ja-se-suma onkin valmis.
Mutta vaikka voin myöntää olevani antiamerikkalainen, en silti ole sitä mieltä, että se olisi ainoa perusteeni kritisoida amerikkaa. Moinen väite vihjaa, että Amerikassa ei oikeasti ole mitään kritisoitavaa, kaikki on vain ilkeämielisten antiamerikkalaisten panettelua. Ei se nyt ihan niinkään mene, Amerikassa moni asia on huonosti ja se hoitaa monia ulkopoliittisia asioitaan huonosti. Totuus lienee jossain antiamerikkalaisuuden ja amerikkafanien välimaastossa. Yritän hiljalleen rämpiä sinnepäin.
Antisemistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Ei, en todellakaan kannata Israelin politiikkaa, mutta ei Israel edusta kaikkia juutalaisia. Osa juutalaisistakaan ei pidä Israelista, eräitä korpeaa sen politiikka, eräitä häiritsee uskonnollinen näkökanta. Heidän mukaansa "messiasta ei saa pakottaa" ja koska on luvattu, että messias saapuu, kun juutalaiset saavat luvatun maan takaisin, luvatun maan valloittaminen on messiaan pakottamista. Mutta ehkä nämäkin juutalaiset ovat vain antisemitistejä, kun kehtaavat arvostella Israelia...
Se, mikä minua Israelin ja kristittyjen suhteessa hämmentää on se, että yllättävän monet jälkimmäisistä kannattavat Israelin politiikkaa, osa lähes sokeasti. Siis kannattavat sellaisen maan politiikkaa, joka ei suhtaudu kristittyihin hyvin! Israelissa on esimerkiksi säädetty laki lähetystyötä vastaan ja vaikka siinä ei kristittyjä erityisesti mainita, on täysin selvää, että juuri kristittyjä vastaan se on suunnattu, sillä muslimit tai juutalaiset eivät ihmeemmin ole tehneet lähetystyötä Israelissa. Lisäksi messiaaniset juutalaiset, eli juuri ne juutalaiset, jotka tunnustavat Jeesuksen messiaaksi toteuttaen kristittyjen toiveita juutalaisten kääntymisestä, on Israelissa laitettu ahtaalle. Israel on enemmänkin teokratia kuin demokratia, niin paljon juutalaisuus siellä politiikkaan ja erityisesti perhelakiin vaikuttaa.
En voi sanoa, etteikö minussa olisi lainkaan rasistisia piirteitä, mutta eivät ne kyllä erityisemmin juutalaisiin kohdistu. Totta, en henkilökohtaisesti tunne juutalaisia, mutta en liiku sellaisissa "piireissä" tai sitten asia ei ole tullut puheeksi kenenkään kanssa, osittain siksi, että minua ei juuri kiinnosta ihmisen etninen/uskonnollinen alkuperä ellei se vaikuta todella merkittävästi väleihimme, esimerkiksi niin, että fundikristittynä hän ei voi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka harrastaa esiaviollista seksiä. Olen kiinnostunut juutalaisesta kulttuurista, olen suorittanut juutalaisuuskursseja, opiskelen hepreaa ja olen käynyt synagogassa kaksi kertaa. Kolmatta en jaksanut, koska se esittely oli aina samanlainen.
Finnpundit ja kumppanit voivat toki rauhassa syytellä kaikkia kritisoijia antiamerikkalaisuudesta ja -semitismistä, mutta ei moinen keskustelua eteenpäin vie. Ei minua ainakaan huvita "keskustella" ihmisen kanssa, jonka tärkeimmät vasta-argumentit kuuluvat: "No kun sinä olet tuollainen anti-se-ja-se niin totta kai olet tuota mieltä." Ja vaikka henkilö olisikin anti-mikä-lie on silti tehokkaampaa osoittaa hänen väitteensä vääräksi kuin vain syyttää häntä anti-mistä-lie. Jälkimmäisestähän todelliset antisemitistit ynnä kumppanit saavat kunnolla vettä myllyynsä.
tiistaina, toukokuuta 03, 2005
Pietariin ja takaisin
Pikainen tarina siitä, mitä Pietarissa tapahtui, miten siitä selvittiin ja kuka astui koirankakkaan.
To 28.4. päivä 1.
Kuukkeligaalasta suoraan kotiin pakkaamaan ja pehkuihin, mutta unet jäivät ymmärrettävästi lyhyiksi. Univajetta paikkailtiin bussissa, joskin matkaseurue pyrki häiritsemään allekirjoittaneen kuorsausta pitämällä yllä keskustelua, johon oli pakko osallistua. Ei niin, että siinä keskustelussa olisi ollut mitään järkeä. Tullissa oli taas yhtä vinkeää kuin aina. Miksi muka on pakko nousta bussista pois?
Matkaseurueessamme oli 12 henkilöä, joista jokunen oli aiemmin piipahtanut Pietarissa, muun muassa matkan pääjärjestäjä Meri ja hänen siippansa. Kaikki kuuluvat Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden salaseuraan nimeltä Mythos – siihen samanlaiseen, elitistiseen sisäpiirijengiin kuin kuukkeliraatikin.
Ja sitten seuraa mainos: kokeile matkatoimisto Zerkaloa, jonka kämpässä mekin majoituimme. Kolme huonetta, kunnon punkat ja tyynyt, kaasuliesi, punaiset puulattiat, pytyn narusta ei saa vetää liian kovaa, tai se jää käteen. Ja suihku, se on elämys! Kylmää - no nyt lämpeni, suihkuun - aijai, kuumaa, auauauau!! - noni, taas hetki lämmintä - eih, jäätävää, pakko odottaa - lämmintä - polttaa!! - ja niin edespäin. Itä-Euroopan suihkuissa on sitä jotakin, ihan niin kuin naisissa. Ei, en tuonut kumpiakaan mukanani.
Kävimme vaihtamassa rahaa ja syömässä halpaa ja hyvää ruokaa kiinalaisessa. Jo tässä vaiheessa matkaa oli selvää, kuka toimii tulkkina. Mutta sehän sopi tälle angstisäkille, ainakaan en voinut väittää, ettei kukaan tarvitsisi minua! Nevskillä toki pärjää englannilla, mutta siellä kiinalaisessa ravintolassa olisi voinut saada eteensä jotain jännää. No, Taneli kyllä saikin, mutta itse hän halusi sitä hypertulista setsuaninpossua tilata. Tulkki ei ota vastuuta.
Illalla käväisin jäätelöllä kaverini Julian vanhempien (jes!) kanssa ja näin pikaisesti Juliaakin. Sen jälkeen yhytin jälleen seurueeni, joka oli majoittunut venäläiseen räkälään. Paikan vessoja rienattiin kovasti, mutta sen jälkeen, kun on käynyt Brdjanskin (Asovan meren rannalla) lomakylän hirviövessassa, mikä tahansa on Vaihtoehto. Ja sen baarin vessoissa oli sentään pytty ja siedettävä hajumaailma.
Pe 29.4. päivä 2.
Aamulla aikaisin ylös. Seurue poistui Aleksanteri Nevsin luostarialueelle, itse lähdin Julian ja hänen poikaystävänsä Igorin kanssa etsimään miehelleni levyjä. Hintahaitari oli 140-110 ruplaa eli ei valittamista. En minä tiedä, ovatko aitoja vai eivät. Voisi kyllä kuvitella, että ainakin nuo venäläisbändien levyt ovat. Ostin myös kaksi kirjaa, toinen kertoo japanilaisista samuraista ja toinen kiinalaisten seksielämästä keskiajalla.
Seurue löytyi myöhemmin Pietarin suurimmasta ostoskeskuksesta, mistä matka jatkui Kunstkameraan eli Pietari suuren antropologiseen ja etnografiseen museoon. Suurin osa museosta on varattu ihan tavanomaiselle aineistolle, vaatteita, käyttöesineitä, eri kulttuurien esittelyä, mutta sitten on se erityinen huone, josta löytyy säilöttyjä sikiöitä, kaksipäisen vasikan luuranko ja muuta jännittävää. Ei suositella heikkovatsaisille.
Jalat alkoivat kipeytyä, mutta jaksoimme vielä kävellä Idioottiin syömään kasvisherkkuja. En ollutkaan koskaan aiemmin syönyt simpukoita, mutta meniväthän nekin. Sellofaaninuudeliannostani ihmeteltiin koko pöydässä, joku taisi ottaa kuvankin.
Seurueen vakaa aikomus oli lähteä illalla baariin, mutta sen jälkeen kun kämpillä oli syöty suklaakakkua ja juotu vodkaa, kiinnostus lisäkävelyyn vähitellen hiipui. Allekirjoittanut olisi tyytyväisenä kyllä jäänyt kämpille nukkumaan muiden riekkuessa kaupungilla, mutta sitä ei suotu. Kämpässä ei ollut minkäänlaisia äänieristeitä ja humalaisten pitämä möykkä vetää vertoja Niagaran metelille. Halusin kuristaa ne. Ihan oikeasti. Mutta jos et voi voittaa, liity mukaan. En kyllä tiedä, uskallanko tämän jälkeen mennä enää Mythoksen pippaloihin. Ainakaan, jos siellä on Antti ja kukkia…
La 30.1. päivä 3.
Ponkaisin pystyyn yhdeksältä. Ainoa, joka kykeni eilisen jälkeen samaan, oli Katri, joka oli mennyt nukkumaan kahdentoista maissa. Pikaisen aamiaisen jälkeen suunnistin hakemaan lisää levyjä miehelleni ja seikkailin noin tunnin Ligovskin prospektilla, koska miehen antama osoite oli väärä. Onneksi sain neuvoja ja löysin sen heviotusten kaupan, Castle Rockin. Pari Arian t-paikaa maksoi yhteensä 300 ruplaa, Masterin levy taas 95. Sinne on varmaan mentävä uudestaan.
Ja sitten se ruokabasaari! Minä rakastan elintarvikemarkkinoita! Kun menen Pietariin vaihtoon, en osta ikinä ruokaa mistään muualta kuin basaareilta. Hedelmiä, vihanneksia, lihaa, juustoja, makkaroita, maitoa, piirakoita ja eläviä sampia akvaariossa. Pääni oli mennä sekaisin – ainakin sen jälkeen, kun onnistuin vahingossa tinkimään puolet pois mansikoiden hinnasta. Kävellessäni takaisin kämpille minä oikeasti helisin onnesta.
Kämpille seurue oli alkanut heräillä ja eräät vaikeroivat huonoa oloa. Kaikki pääsivät kuitenkin ensin aamiaiselle blinipaikkaan ja sen jälkeen krääsäbasaarille. Pia ostin nahkatakin, Enna laukun ja minun oli pakko sijoittaa hansikkaisiin, sillä sormeni uhkasivat jäätyä. Sää ei muutenkaan suosinut meitä, sillä jatkuvasti oli hirvittävän kylmä.
Yritimme päästä vielä Eremitaasiinkin, mutta kassat olivat jo kiinni, joten tyydyimme läheisen kuppilan antimiin. Huono kuppila, en suosittele. Se on siinä, kun Nevskiltä oikaistaan Aleksanterin aukiolle. Huonoa palvelua, Pian juoma unohdettiin kokonaan ja Mikko sai ihan väärän annoksen. Ja kaikki kesti hirvittävän kauan.
Muun porukan suunnistaessa katsomaan verikirkkoa, minä kirmasin ruokabasaarille, jonne en kyllä sitten ikinä mennyt. Sen sijaan kävin kaupassa ostamassa makkaraa, maitoa, juustoa ja kaalipiirakoita, joihin Meri oli rakastunut. Yhytettyäni seurueen jälleen se päätti mennä syömään Nevskillä, lähellä Moskovan rautatieasemaa sijaitsevaan ravintolaan. Minulla ei ollut nälkä ja paikan livemusiikki maksoi ylimääräiset 30 ruplaa, joten ilmoitin seikkailevani jossain kaupungilla, kunnes muut ovat syöneet. Seikkailin sitten suoraan nettikahvilaan toteamaan, että ei mitään uutta auringon alla. Lähinnä mieliala vain laski.
Tein samanlaisen katoamistempun myöhemmin illalla uudelleen, kun seurue halusi baariin, jonne maksoi sisään 120 ruplaa bändin takia. En ole muutenkaan innostunut baareista ja 120 ruplaa… eäh. Menin kämpille, söin creme brûle –jäätelöä ja luin Tom Sjöblomin kirjaa ”Early Irish Taboos”, jonka joku seurueen jäsenistä oli tuonut mukanaan.
Että sellainen vappu. Oli kyllä huimasti hauskempaa kuin suomalaisissa ryyppyistujaisissa ikinä. Vappu on muutenkin inhottava juhla, ainakin illalla. Päivällä on vielä kiva käydä torilla, ostaa saippuakuplamömmöä ja metrilakua, mutta illalla umpihumalainen nuoriso vain konttaa pitkin katuja ja oksentelee joka nurkkaan. Voisin olla myös ensi vappuna jossain ihan muualla.
Su 1.5. päivä 4.
Päivän ensimmäinen työ oli vierailla Vladimirin kirkon jumalanpalveluksessa – se kun sattui olemaan lähin. Venäjällä 1.5. on uskonnollinen juhlapäivä ja jumalanpalvelukset alkavat jo edellisenä iltana ja kestävät yön yli. Puoli tuntia jaksoimme seisoa siellä, minkä jälkeen kävimme perinteisessä blinipaikassa, missä Mikolle kävi taas hullusti annoksen kanssa. Hän halusi kaksi munaa, mutta tarjoilija käsitti sen kahdeksi annokseksi ja yksi annos sisältää kolme munaa. Näin ollen Mikko söi sitten kuusi munaa.
Taneli oli jäänyt kämpille eikä osannut laittaa ovea kiinni. Venäläiset lukot tapaavat olla hiukan monimutkaisia, pitää vääntää tietty määrä kierroksia tiettyyn suuntaan ja lukon täytyy olla kokonaan auki ennen kuin sen voi laittaa kiinni. Kävimme sitten vapauttamassa Tanelin ja kiiruhdimme kohti Eremitaasia, jotta ehtisimme käymään siellä. Tiemme tukki Nevskillä järjestetty mielenosoitus eikä olo ollut kovin mukava, kun piti pujotella mellakkapoliisiketjun lomitse päästäkseen Aleksanterin aukiolle.
Ja sitten lopulta, Eremitaasi. Vajaa kaksi tuntia me siellä vietimme kierrellen Pietarin rakennuttamaa valtavaa kompleksia. Oli venäläistä, italialaista ja ranskalaista taidetta, oli antiikin ja Egyptin historiaa ja jalokivinäyttelyitä ja nyrpeitä vahtimummoja joka huoneessa. Jalat kipeytyivät jo alussa eivätkä aivot kyenneet rekisteröimään esiteltävien esineiden hienouksia. Puolet ajasta istuin Pyryn ja Katjan seurassa alakerran pehmopenkillä. En enää ikinä halua sinne uudestaan.
Jäljellä oli sitten enää ruokailu siinä samassa kiinalaisessa, jossa kävimme torstaina, eväiden osto ja pakkaaminen. Lähtö soljui sutjakasti eikä bussiasemalle ollut liian pitkä matka. Tuliaisia en jaksanut ostaa, mies sai pärjätä niillä levyillä (12kpl) ja kahdella bändipaidalla.
Ma 2.5. päivä 5
Bussi saapui Helsinkiin kuuden maissa Suomen aikaa. Matka sujui yllättävän uneliaasti, en yleensä saa nukuttua bussissa niin hyvin. Tullimuodollisuudet hoidettiin sukkelasti, joskin tällä kertaa myös Suomen tulli ajoi meidät bussista ulos kylmään ulkoilmaan. Verovapaakauppa oli nuiva eikä juuri halvempi kuin esim. Sokos Helsingissä. Silkalla joukkovoimalla seurueemme onnistui pitämään matkan aikana valloittamansa bussin takaosan, vaikka paikkamme olivat oikeasti edessä. Itse köllötin takapenkillä, koska siellä on mukavinta nukkua.
Lopuksi voisin kiittää kaikkia seurueen jäseniä ja erityisesti Meriä, joka hoiti enimmän osa järjestelyistä. En tuntenut ketään etukäteen, mutta viihdyin erinomaisen hyvin. Siitä kertoo jo se, että vain kerran matkan aikana tuli hinku olla hetken aikaa yksin, mikä kyllä sitten järjestyikin.
Ja seuraavaksi Mythos reissaa Ukrainaan! Eikö? ;)
To 28.4. päivä 1.
Kuukkeligaalasta suoraan kotiin pakkaamaan ja pehkuihin, mutta unet jäivät ymmärrettävästi lyhyiksi. Univajetta paikkailtiin bussissa, joskin matkaseurue pyrki häiritsemään allekirjoittaneen kuorsausta pitämällä yllä keskustelua, johon oli pakko osallistua. Ei niin, että siinä keskustelussa olisi ollut mitään järkeä. Tullissa oli taas yhtä vinkeää kuin aina. Miksi muka on pakko nousta bussista pois?
Matkaseurueessamme oli 12 henkilöä, joista jokunen oli aiemmin piipahtanut Pietarissa, muun muassa matkan pääjärjestäjä Meri ja hänen siippansa. Kaikki kuuluvat Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden salaseuraan nimeltä Mythos – siihen samanlaiseen, elitistiseen sisäpiirijengiin kuin kuukkeliraatikin.
Ja sitten seuraa mainos: kokeile matkatoimisto Zerkaloa, jonka kämpässä mekin majoituimme. Kolme huonetta, kunnon punkat ja tyynyt, kaasuliesi, punaiset puulattiat, pytyn narusta ei saa vetää liian kovaa, tai se jää käteen. Ja suihku, se on elämys! Kylmää - no nyt lämpeni, suihkuun - aijai, kuumaa, auauauau!! - noni, taas hetki lämmintä - eih, jäätävää, pakko odottaa - lämmintä - polttaa!! - ja niin edespäin. Itä-Euroopan suihkuissa on sitä jotakin, ihan niin kuin naisissa. Ei, en tuonut kumpiakaan mukanani.
Kävimme vaihtamassa rahaa ja syömässä halpaa ja hyvää ruokaa kiinalaisessa. Jo tässä vaiheessa matkaa oli selvää, kuka toimii tulkkina. Mutta sehän sopi tälle angstisäkille, ainakaan en voinut väittää, ettei kukaan tarvitsisi minua! Nevskillä toki pärjää englannilla, mutta siellä kiinalaisessa ravintolassa olisi voinut saada eteensä jotain jännää. No, Taneli kyllä saikin, mutta itse hän halusi sitä hypertulista setsuaninpossua tilata. Tulkki ei ota vastuuta.
Illalla käväisin jäätelöllä kaverini Julian vanhempien (jes!) kanssa ja näin pikaisesti Juliaakin. Sen jälkeen yhytin jälleen seurueeni, joka oli majoittunut venäläiseen räkälään. Paikan vessoja rienattiin kovasti, mutta sen jälkeen, kun on käynyt Brdjanskin (Asovan meren rannalla) lomakylän hirviövessassa, mikä tahansa on Vaihtoehto. Ja sen baarin vessoissa oli sentään pytty ja siedettävä hajumaailma.
Pe 29.4. päivä 2.
Aamulla aikaisin ylös. Seurue poistui Aleksanteri Nevsin luostarialueelle, itse lähdin Julian ja hänen poikaystävänsä Igorin kanssa etsimään miehelleni levyjä. Hintahaitari oli 140-110 ruplaa eli ei valittamista. En minä tiedä, ovatko aitoja vai eivät. Voisi kyllä kuvitella, että ainakin nuo venäläisbändien levyt ovat. Ostin myös kaksi kirjaa, toinen kertoo japanilaisista samuraista ja toinen kiinalaisten seksielämästä keskiajalla.
Seurue löytyi myöhemmin Pietarin suurimmasta ostoskeskuksesta, mistä matka jatkui Kunstkameraan eli Pietari suuren antropologiseen ja etnografiseen museoon. Suurin osa museosta on varattu ihan tavanomaiselle aineistolle, vaatteita, käyttöesineitä, eri kulttuurien esittelyä, mutta sitten on se erityinen huone, josta löytyy säilöttyjä sikiöitä, kaksipäisen vasikan luuranko ja muuta jännittävää. Ei suositella heikkovatsaisille.
Jalat alkoivat kipeytyä, mutta jaksoimme vielä kävellä Idioottiin syömään kasvisherkkuja. En ollutkaan koskaan aiemmin syönyt simpukoita, mutta meniväthän nekin. Sellofaaninuudeliannostani ihmeteltiin koko pöydässä, joku taisi ottaa kuvankin.
Seurueen vakaa aikomus oli lähteä illalla baariin, mutta sen jälkeen kun kämpillä oli syöty suklaakakkua ja juotu vodkaa, kiinnostus lisäkävelyyn vähitellen hiipui. Allekirjoittanut olisi tyytyväisenä kyllä jäänyt kämpille nukkumaan muiden riekkuessa kaupungilla, mutta sitä ei suotu. Kämpässä ei ollut minkäänlaisia äänieristeitä ja humalaisten pitämä möykkä vetää vertoja Niagaran metelille. Halusin kuristaa ne. Ihan oikeasti. Mutta jos et voi voittaa, liity mukaan. En kyllä tiedä, uskallanko tämän jälkeen mennä enää Mythoksen pippaloihin. Ainakaan, jos siellä on Antti ja kukkia…
La 30.1. päivä 3.
Ponkaisin pystyyn yhdeksältä. Ainoa, joka kykeni eilisen jälkeen samaan, oli Katri, joka oli mennyt nukkumaan kahdentoista maissa. Pikaisen aamiaisen jälkeen suunnistin hakemaan lisää levyjä miehelleni ja seikkailin noin tunnin Ligovskin prospektilla, koska miehen antama osoite oli väärä. Onneksi sain neuvoja ja löysin sen heviotusten kaupan, Castle Rockin. Pari Arian t-paikaa maksoi yhteensä 300 ruplaa, Masterin levy taas 95. Sinne on varmaan mentävä uudestaan.
Ja sitten se ruokabasaari! Minä rakastan elintarvikemarkkinoita! Kun menen Pietariin vaihtoon, en osta ikinä ruokaa mistään muualta kuin basaareilta. Hedelmiä, vihanneksia, lihaa, juustoja, makkaroita, maitoa, piirakoita ja eläviä sampia akvaariossa. Pääni oli mennä sekaisin – ainakin sen jälkeen, kun onnistuin vahingossa tinkimään puolet pois mansikoiden hinnasta. Kävellessäni takaisin kämpille minä oikeasti helisin onnesta.
Kämpille seurue oli alkanut heräillä ja eräät vaikeroivat huonoa oloa. Kaikki pääsivät kuitenkin ensin aamiaiselle blinipaikkaan ja sen jälkeen krääsäbasaarille. Pia ostin nahkatakin, Enna laukun ja minun oli pakko sijoittaa hansikkaisiin, sillä sormeni uhkasivat jäätyä. Sää ei muutenkaan suosinut meitä, sillä jatkuvasti oli hirvittävän kylmä.
Yritimme päästä vielä Eremitaasiinkin, mutta kassat olivat jo kiinni, joten tyydyimme läheisen kuppilan antimiin. Huono kuppila, en suosittele. Se on siinä, kun Nevskiltä oikaistaan Aleksanterin aukiolle. Huonoa palvelua, Pian juoma unohdettiin kokonaan ja Mikko sai ihan väärän annoksen. Ja kaikki kesti hirvittävän kauan.
Muun porukan suunnistaessa katsomaan verikirkkoa, minä kirmasin ruokabasaarille, jonne en kyllä sitten ikinä mennyt. Sen sijaan kävin kaupassa ostamassa makkaraa, maitoa, juustoa ja kaalipiirakoita, joihin Meri oli rakastunut. Yhytettyäni seurueen jälleen se päätti mennä syömään Nevskillä, lähellä Moskovan rautatieasemaa sijaitsevaan ravintolaan. Minulla ei ollut nälkä ja paikan livemusiikki maksoi ylimääräiset 30 ruplaa, joten ilmoitin seikkailevani jossain kaupungilla, kunnes muut ovat syöneet. Seikkailin sitten suoraan nettikahvilaan toteamaan, että ei mitään uutta auringon alla. Lähinnä mieliala vain laski.
Tein samanlaisen katoamistempun myöhemmin illalla uudelleen, kun seurue halusi baariin, jonne maksoi sisään 120 ruplaa bändin takia. En ole muutenkaan innostunut baareista ja 120 ruplaa… eäh. Menin kämpille, söin creme brûle –jäätelöä ja luin Tom Sjöblomin kirjaa ”Early Irish Taboos”, jonka joku seurueen jäsenistä oli tuonut mukanaan.
Että sellainen vappu. Oli kyllä huimasti hauskempaa kuin suomalaisissa ryyppyistujaisissa ikinä. Vappu on muutenkin inhottava juhla, ainakin illalla. Päivällä on vielä kiva käydä torilla, ostaa saippuakuplamömmöä ja metrilakua, mutta illalla umpihumalainen nuoriso vain konttaa pitkin katuja ja oksentelee joka nurkkaan. Voisin olla myös ensi vappuna jossain ihan muualla.
Su 1.5. päivä 4.
Päivän ensimmäinen työ oli vierailla Vladimirin kirkon jumalanpalveluksessa – se kun sattui olemaan lähin. Venäjällä 1.5. on uskonnollinen juhlapäivä ja jumalanpalvelukset alkavat jo edellisenä iltana ja kestävät yön yli. Puoli tuntia jaksoimme seisoa siellä, minkä jälkeen kävimme perinteisessä blinipaikassa, missä Mikolle kävi taas hullusti annoksen kanssa. Hän halusi kaksi munaa, mutta tarjoilija käsitti sen kahdeksi annokseksi ja yksi annos sisältää kolme munaa. Näin ollen Mikko söi sitten kuusi munaa.
Taneli oli jäänyt kämpille eikä osannut laittaa ovea kiinni. Venäläiset lukot tapaavat olla hiukan monimutkaisia, pitää vääntää tietty määrä kierroksia tiettyyn suuntaan ja lukon täytyy olla kokonaan auki ennen kuin sen voi laittaa kiinni. Kävimme sitten vapauttamassa Tanelin ja kiiruhdimme kohti Eremitaasia, jotta ehtisimme käymään siellä. Tiemme tukki Nevskillä järjestetty mielenosoitus eikä olo ollut kovin mukava, kun piti pujotella mellakkapoliisiketjun lomitse päästäkseen Aleksanterin aukiolle.
Ja sitten lopulta, Eremitaasi. Vajaa kaksi tuntia me siellä vietimme kierrellen Pietarin rakennuttamaa valtavaa kompleksia. Oli venäläistä, italialaista ja ranskalaista taidetta, oli antiikin ja Egyptin historiaa ja jalokivinäyttelyitä ja nyrpeitä vahtimummoja joka huoneessa. Jalat kipeytyivät jo alussa eivätkä aivot kyenneet rekisteröimään esiteltävien esineiden hienouksia. Puolet ajasta istuin Pyryn ja Katjan seurassa alakerran pehmopenkillä. En enää ikinä halua sinne uudestaan.
Jäljellä oli sitten enää ruokailu siinä samassa kiinalaisessa, jossa kävimme torstaina, eväiden osto ja pakkaaminen. Lähtö soljui sutjakasti eikä bussiasemalle ollut liian pitkä matka. Tuliaisia en jaksanut ostaa, mies sai pärjätä niillä levyillä (12kpl) ja kahdella bändipaidalla.
Ma 2.5. päivä 5
Bussi saapui Helsinkiin kuuden maissa Suomen aikaa. Matka sujui yllättävän uneliaasti, en yleensä saa nukuttua bussissa niin hyvin. Tullimuodollisuudet hoidettiin sukkelasti, joskin tällä kertaa myös Suomen tulli ajoi meidät bussista ulos kylmään ulkoilmaan. Verovapaakauppa oli nuiva eikä juuri halvempi kuin esim. Sokos Helsingissä. Silkalla joukkovoimalla seurueemme onnistui pitämään matkan aikana valloittamansa bussin takaosan, vaikka paikkamme olivat oikeasti edessä. Itse köllötin takapenkillä, koska siellä on mukavinta nukkua.
Lopuksi voisin kiittää kaikkia seurueen jäseniä ja erityisesti Meriä, joka hoiti enimmän osa järjestelyistä. En tuntenut ketään etukäteen, mutta viihdyin erinomaisen hyvin. Siitä kertoo jo se, että vain kerran matkan aikana tuli hinku olla hetken aikaa yksin, mikä kyllä sitten järjestyikin.
Ja seuraavaksi Mythos reissaa Ukrainaan! Eikö? ;)
maanantaina, toukokuuta 02, 2005
Se paha elitistijengi
Olen hämmästellyt tässä samaa asiaa kuin Turisti ja muutama muukin: me hesalaiset bloggaajat olemme muodostaneet elitistisen sisäpiirin ja jakelemme silkkaa ilkeyttämme palkintoja toisillemme. Tähän eräät muut bloggaajat eivät ole tyytyväisiä. Näemmä niiden, jotka ovat aktiivisia, pitäisi tulla hakemaan nämä eliittisisäpiiristä valittavat kotoaan tapaamisiin, koska he ovat joko liian laiskoja tulemaan itse tai asuvat hirmuisen kaukana. Se, että itse ryhtyisi omalla paikkakunnallaan aktiiviksi, on tietysti poissuljettu vaihtoehto.
Miten siinä käy aina niin, että kun on suurempi ryhmä X niin jos osa siitä ryhmästä ryhtyy toimimaan aktiivisesti keskenään, oitis alkaa sadella sisäpiirisyytteitä? Siis siitäkin huolimatta, toivottaako tämä aktiiviporukka muita tervetulleeksi vai ei. Sama juttu pätee meidän ainejärjestöömme. Ajattelin ennen itsekin, että se on sellainen sisäpiiriklikki, johon minulla ei ole asiaa, mutta sitten lähdin niiden tyyppien kanssa Pietariin ja minulla on älyttömän hauskaa. Siitäkin huolimatta, että perjantai-iltana halusin murhata muutaman heistä, mutta pieni murhamieli on aina virkistävää.
Minä olen melko epäsosiaalinen ja hyvin herkkä havaitsemaan, jos minusta ei tykätä eikä minua haluta seuraan. Vietin sentään koko yläasteen antennit pystyssä tutkien, kenen seuraan kelpaan, sillä jos erehtyi väärään porukkaan, siitä seurasi kivulias äkkilähtö. Olen käynyt kahdessa blogitapaamisessa ja kummassakaan antennini eivät lainkaan reagoineet - minut on toivotettu tervetulleeksi, minulle on juteltu, minusta on kiinnostuttu, minua on kehuttu. Mikä ihmeen eliittisisäpiiri tekee niin ihmiselle, joka törmää mukaan ensimmäistä kertaa?
Suomessa ei kerta kaikkiaan ole paikkaa, joka olisi lähellä kaikkia. Kun hesalaiset ovat näissä asioissa aktiivisia, onko se nyt ihme, että he järjestävät miittinsä Hesassa? Eivät seinäjokelaisetkaan tulisi Hesaan järjestämään miittiä vaan pitäisivät sen Seinäjoella, jonne taas esim. minulla ei olisi varaa tulla. Jos ei ole varaa tulla Hesan blogirientoihin, voi ihan hyvin aktivoitua omalla paikkakunnallaan. Tästä jää vähän sellainen maku, että kaikki pitäisi tuoda valmiina tarjottimella ovelle tai vähintään kilometrin säteelle omasta kotikoneesta.
Jos asutte kaukana ettekä halua tulla Hesaan tai teillä ei ole varaa, alkakaa aktiiveiksi. Muutkin ovat tehneet niin esimerkiksi Tampereella.
P.S. On muuten siistiä kerrankin kuulua siihen ilkeään elitistisisäpiiriin. \o/
Miten siinä käy aina niin, että kun on suurempi ryhmä X niin jos osa siitä ryhmästä ryhtyy toimimaan aktiivisesti keskenään, oitis alkaa sadella sisäpiirisyytteitä? Siis siitäkin huolimatta, toivottaako tämä aktiiviporukka muita tervetulleeksi vai ei. Sama juttu pätee meidän ainejärjestöömme. Ajattelin ennen itsekin, että se on sellainen sisäpiiriklikki, johon minulla ei ole asiaa, mutta sitten lähdin niiden tyyppien kanssa Pietariin ja minulla on älyttömän hauskaa. Siitäkin huolimatta, että perjantai-iltana halusin murhata muutaman heistä, mutta pieni murhamieli on aina virkistävää.
Minä olen melko epäsosiaalinen ja hyvin herkkä havaitsemaan, jos minusta ei tykätä eikä minua haluta seuraan. Vietin sentään koko yläasteen antennit pystyssä tutkien, kenen seuraan kelpaan, sillä jos erehtyi väärään porukkaan, siitä seurasi kivulias äkkilähtö. Olen käynyt kahdessa blogitapaamisessa ja kummassakaan antennini eivät lainkaan reagoineet - minut on toivotettu tervetulleeksi, minulle on juteltu, minusta on kiinnostuttu, minua on kehuttu. Mikä ihmeen eliittisisäpiiri tekee niin ihmiselle, joka törmää mukaan ensimmäistä kertaa?
Suomessa ei kerta kaikkiaan ole paikkaa, joka olisi lähellä kaikkia. Kun hesalaiset ovat näissä asioissa aktiivisia, onko se nyt ihme, että he järjestävät miittinsä Hesassa? Eivät seinäjokelaisetkaan tulisi Hesaan järjestämään miittiä vaan pitäisivät sen Seinäjoella, jonne taas esim. minulla ei olisi varaa tulla. Jos ei ole varaa tulla Hesan blogirientoihin, voi ihan hyvin aktivoitua omalla paikkakunnallaan. Tästä jää vähän sellainen maku, että kaikki pitäisi tuoda valmiina tarjottimella ovelle tai vähintään kilometrin säteelle omasta kotikoneesta.
Jos asutte kaukana ettekä halua tulla Hesaan tai teillä ei ole varaa, alkakaa aktiiveiksi. Muutkin ovat tehneet niin esimerkiksi Tampereella.
P.S. On muuten siistiä kerrankin kuulua siihen ilkeään elitistisisäpiiriin. \o/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)