Kuka kasvattaa lapset?

Karpela ajaa edelleen sitä maan mainiota nettilukkoaan, kuten voi Hesarista todeta:

"Opetusministeriössä on tekeillä sopimus, jonka avulla koulujen ja kirjastojen tietokoneisiin voitaisiin yhteisesti hankkia nettilukko, se suojelisi lapsia mediaväkivallalta. Lukon käyttö olisi kunnille vapaaehtoista."

Näin se vastuu lasten netin käytöstä siirtyy kouluille ja kirjastoille eikä lasten omille vanhemmille. Alkaa tuntua, että vanhemmat eivät ole enää vastuussa mistään, televisionkatselusta vastaa se lautakunta, joka lätkii ikärajat, kasvatuksesta koulu, netin käytöstä kirjastot, koulut ja opetusministeriö, syömisestä ravitsemustieteilijät jne. Tämä johtuu siitä, kun molemmat vanhemmat paiskivat niiin pitkää työpäivää, ettei heillä ole aikaa kakaroille.

Tyhmä kysyy: jos teet hemmetin pitkää työpäivää, jos miehesi/vaimosi tekee hemmetin pitkää työpäivää, mikä ihme pakotti hommaamaan jälkikasvua? Jos sinulla ei ole aikaa pennuille, älä hommaa niitä.

Valittajien luvattu maa

Kyllä sitä nyt tohistaan ja kohistaan. Taas on bloggaajaa uhkailtu oikeustoimilla sen vuoksi, mitä hän on blogissaan tai nettiin rustannut. Nyt lasku olisi 80 000 ekua ja varmaan kaikki oikeuskulut päälle. Kiva kakku herra Hietaselle. Vaikka se ei koskaan muuttuisi todellisuudeksi, on se sentään ajatuksen tasolla... aikamoinen.

Sinänsä Lehtovaaran omistajan säätäminen oli toki tökeröä ja hölmöä, mutta uskoakseni kaikki tarpeellinen juuri tästä aiheesta on jo sanottu moneen kertaan tämän päivän aikana. Totean vain lyhyesti olevani kuta kuinkin samaa mieltä ja siirryn siihen, mistä oikeasti haluan nyt kirjoittaa ja minkä tämä kohu mieleeni toi.

Olen minäkin saanut huonoa palvelua ravintoloissa, niin suomalaisissa kuin ulkomaisissakin. Karmein ravintolakokemukseni oli Ukrainassa, Sevastopolissa. Menimme mieheni kanssa todella upean näköiseen kiinalaiseen ravintolaan, joka oli suuren suuri - ja tyhjä. Me olimme sillä hetkellä AINOAT asiakkaat. Jo se oli aika pelottavaa, mutta jatkoa seurasi. Tarjoilija kohteli meitä tylysti, varmaankin siksi, että olimme juosseet koko päivän pitkin Sevastopolia ja näytimme hieman ryvettyneiltä, mutta ei se silti ammattimaista ole. Keittiö tuntui olevan lakossa. Kun halusimme lisukkeeksi (Itä-Euroopassa peruna, riisi yms. lisukkeet eivät yleensä kuulu ateriaan, ne tilataan erikseen) keitettyä riisiä, sitä ei ollut. Siis ei ollut tavallista keitettyä valkoista riisiä. Sen sijaan oli paistettua, maustettua ja höystettyä riisiä, joka siis käytönnössä on jo oma ateriansa.

Tilausvaiheessa olin unohtanut, että lisukkeet tilataan erikseen enkä ollut valmistautunut. Mieheni ei osannut venäjää, joten minun oli käännettävä listaa hänelle, sillä jostain mystisestä syystä Sevastopolilaisessa (Krimi, turistikohde, haloo?!) ravintolassa ei ollut englanninkielistä listaa. Tietysti kääntäminen ja päättäminen sujuu siinä tilanteessa hitaasti (varsinkin, kun tarjoilija seisoo koko ajan vieressä kyttäämässä) ja kun tarjoilija alkoi näyttää, mitä harvoja lisukkeita lakkoileva kettiö saattoi valmistaa, mieheltäni paloi käpy ja hän vaati minua vain tilaamaan jotain nopeasti. Minähän tilasin - ja sain eteeni lähes puoli kiloa ruokaa. Puoli kiloa! Ajattelin, että kuolen, jos syön sen kaiken. Mieheni sitten söikin osan (ja omansa, älkää kysykö, miten). Lisäksi paistettu riisi oli kuivaa ja kanassa mukana kaikki läskit, jäneet ja muut roskat, mitä kanan rintapaloissa nyt on, ellet niitä poisteta ennen pilkkomista. Ikävää, ettei ravintola ollut tyystin lakossa.

Kallis ateria ei sinänsä ollut meidän mittapuillamme, mutta ukrainalaisilla kylläkin. Tässä se ero kuitenkin tulee. Me emme valittaneet mistään, nielimme kaiken kiltisti ja minä rutisin vain miehelleni. Olisiko kukaan ukrainalainen tehnyt niin? Oman kokemukseni mukaan itäiset naapurimme ja heidän eteläiset serkkunsa ovat armoitettuja valittajia. Minulla on mennyt aikaa ja tarmoa basaarilla, kun olen serkkuni mukana yrittänyt vaivihkaa opetella oikeaa tyyliä puhua napakasti ja topakasti ja valittaa, jos löytyy pientäkin aihetta. Usein sitä löytyy ja kälätys onkin sitten korviahuumaavaa.

Ravintola Lehtovaaraa ja sen omistajaa on syytetty siitä, että he ottivat kritiikin vastaan hyvin huonosti. Tämä on tietysti totta, mutta laittaa miettimään, kuinka usein huonosta ravintolakokemuksesta oikeasti valitetaan ravintolalle itselleen? Useimmiten tuntuu, että suomalaiset eivät jaksa, välitä tai uskalla antaa kriittistä palautetta ravintolalle, ainakaan välittömästi paikan päällä. Voin heti tunnustaa, että itse olen juuri sellainen klassinen tapaus, jolle voisi melkeinpä syöttää sikaa nautana ja vaikka tajuaisin sen olevan sikaa (hei, en ole NIIN hölmö), en varmaan kehtaisi valittaa. Ehkä suomalaisravintolat tuudittautuvat siihen uskoon, että kritiikkiä kohtaa niin harvoin, ettei siitä tarvitse välittää sen kummemmin. Ehkä ne tosissaan ajattelevat, että myyjä on aina oikeassa, ei asiakas.

Voisihan sitä toivoa, että tämä Lehtovaara-tapaus olisi jonkinlainen oppitunti muille ravintoloitsijoille. Että älkää jättäkö kritiikkiä huomiotta, pitäkää henkilökuntanne ruodussa älkääkä ainakaan haastako oikeuteen sitä, joka julkaisee kriittistä palautetta ravintolastanne.

Äiti Teresa vaiko Venetsian kurtisaani?

Eräät eivät osaa päättää. Me naiset olemme joko ahneita huoria (naimme miehen rahasta) tai kukkahattutätejä, joille kelpaa vain tuilla elävä, juoppo sosiaalipummi. Näitä kirjoituksia ja "tutkimuksiahan" näkee siellä täällä. Useimmiten tutkimukset tosin toistavat ensimmäistä eli naisille ei kelpaa köyhä mies, rikas pitää olla, tilipussin täytyy ehdottomasti olla suurempi kuin naisen. Joskus sitä miettii, kuinka nämä "tutkimukset" tehdään? Katsotaan, että millaiset ovat pariutuneiden ja sinkkumiesten tulot ja päätellään, että naiset ottavat sen varakkaamman? Eihän esim. voisi käydä niin, että jotkut miehet eivät kestä sitä, että vaimo tuo kotiin enemmän rahaa tai että joidenkin kohdalla juuri avioituminen nostaa tulotasoa, varsinkin, jos vaimo jää kotiin tuuppimaan miestä uralla eteenpäin. Nämä tutkimuksethan eivät välttämättä ota kantaa siihen, mihin pariutuneiden miesten suuremmat tulot hupenevat.

Mutta eiväthän vain ne tutkimukset vaan eräät, katkeroituneet miehetkin. He purnaavat, että kun olivat köyhiä, naiset eivät huolineet. Jotkut ovat yhä köyhiä eikä kukaan huoli (koska ovat köyhiä), toiset rikastuivat ja nyt naiset jonottavat oven takana, mutta yhä nämä miehet vain purnaavat. Onhan se niin, että ainoa syy, miksi nainen ei köyhää miestä ota, on raha. Muita syitä ei ole, sillä kaikki köyhät miehet ovat ihania joka äidin unelmavävyjä.

Sitten ovat ne varakkaammat miehet, joita kukaan ei huoli. He valittavat, että naiset ottavat vain moniongelmaisia valtion elättejä, jotka muotoilevat jokaperjantaisen ryyppyreissun jälkeen vaimon kasvot uusiksi. Heillä on koulutusta, mutta se on usein teknilliseltä tai luonnontieteelliseltä puolelta, joten he päättelevät, että naiset juoksevat rahattomien humanistien perässä. Jokuhan ne naiset saa eikä valtakunnassa ole kylliksi rikkaita perintömiljonäärejä meille kaikille naisille.

Tilanne on siis aika ristiriitainen. En väitä, että samat miehet tekevät molempia, kyllä ne taitavat olla eri yksilöitä. Siksi minä haluaisinkin joskus nähdä nämä kaksi äijää keskustelemassa keskenään. Toinen änkkäisi naama punaisena, että naiset ottavat vain varakkaita, sellaisia kuin SINÄ, sinun takiasi minulla ei ole naista!! Toinen kiukkuilisi, että eihän, sinun syytäsi kaikki on, naisille kelpaavat vain kaltaisesi valtion loiset, miksi MINÄ muuten olisin ilman naista?!

Sillä kaikki vika on siinä, että naiset eivät vain osaa valita "oikein" - eli niitä äijiä, jotka purnaavat. Purnaajissa itsessään ei ole ikinä mitään vikaa.

Tunnelmapoppia

Njaha. Sitä pukkaa meemiä taas, Blogstar heitti pallon. Jos sitä nyt sitten...

Aria - Vozmi majo serdtse (Ota minun sydämeni)
Laura Pausini - It's Not Goodbye
Gazebo - I Like Chopin
Ivanushki International - Snigiri (Punatulkut)
Disney - Beauty And The Beast
Aria - Ja Svoboden (Olen vapaa)

Ja bonustrack: Kikka - Geisha mä olen sun!

Kunnia meni, mutta maine kasvaa! (Olisitte vaan kiitollisia, etten listannut Rednexia ja Kim Wildea)

Oma Kokemus puhuu jälleen

Olen tässä lueskellut sitä uudehkoa Miesten kanssa blogia ja miettinyt. Monessa suunnassa pohditaan niin kovasti näitä sukupuolten eroja ja epäilemättä niitä onkin, mutta itse olen selvästi äärimmäisen heikkolahjainen niitä havaitsessani. Olen seurustellut pian kolme vuotta enkä kuitenkaan osaisi kirjoittaa miehestäni sellaisia "miehisiä paljastuksia", jotka voitaisiin lukea koko miessukukunnan tilille (poikkeuksia lukuun ottamatta).

Esimerkiksi nyt tämä ruokapuoli. Raavas mies ei stereotypian mukaan koske kasviksiin ja nostaa metakan, jos niitä löytyy lautaselta. Minun mieheni lempiruokaa on tonnikalasalaatti, johon kuuluu tonnikalan lisäksi jäävuorisalaattia, kurkkua, hapanta omenaa, ananasta yms. vaihdellen. Keittoon hän kippaa aina vuoren vihanneksia. Hän ei IKINÄ ole valittanut minulle, että laittamassani ruoassa olisi liikaa vihanneksia vaan syö tyytyväisenä kaiken. Ainoa, mitä hän ei oikeastaan syö, on sinihomejuusto. Sen kanssa voin ehkä elää.

Tämä pätee lähiympäristööni muutenkin. Kai minä olen sitten sukupuolinen puolisilmä. Tunnista stereotypiat siksi, että niistä kerrotaan minulle (naiset/miehet tekevät/ovat X) enkä siksi, että oikeasti havainnoisin niitä ympäristössäni. Mitähän tästä voisi päätellä, kun se Oma Kokemushan jyrää kaiken edelle... ;)

Muinoin Marokossa

Minä olin nuorempana lihava ja epäsuosittu. Yksikään mies ei vilkaissut minuun toista kertaa, ellei niitä kolmea Ruotsin laivan känniääliötä lasketa. Sitten matkustin lukion toisella Marokkoon ystäväni ja hänen perheensä kanssa ja yhtäkkiä miehet huomioivat minua - positiivisesti! Voitte uskoa, että tyttö, joka ei koskaan uskonut kenenkään miehen itsestään välittävän, oli miellyttävästi yllättynyt. Olihan niitä ylilyöntejäkin, mutta läheisen Boulangerien mies oli oikein flirttailevan kohtelias. Vau. Enhän minä sieltä ketään mukanani tuonut, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni miehet katsoivat minua "sillä silmällä", ystävällisesti, hymyillen.

Enkä minä todellakaan ole ainoa nuori nainen, joka oli nuorempana hyljeksitty, monet ovat vieläkin. Jos suomalaisilta miehiltä tuleva palaute on enimmäkseen rumaa ja huonoa, onko se mikään ihme, että väheksytty neitonen kapsahtaa sen ulkomaalaisen kaulaan, joka ymmärtää kehua neitosta. Oi, kyllä kuulemma on sankoin joukoin näitä "ATM:iä", jotka ottaisivat kaikki väheksytyt neitoset avosylin vastaan (paitsi jos he ovat lihavia, opiskelevat ammattilaitoksessa jne.), mutta eipä se juuri hyödytä, jos väheksytyt neitoset eivät heitä kohtaa. Väheksytyt neidot eivät näet osaa tulla kotoa hakemaan ja pyydellä kohteliaisuuksia. Se remuava, solvaava joukkio on se, minkä väheksytty neitonen miehistä näkee ja se saa hänet hyvin varuilleen. Ja sitten itketään, että ne pahuksen nartut ottavat ulkkareita eivätkä huoli meitä "kunnon suomalaisia miehiä."

Ja väheksyttyjä tai sellaiseksi itsensä tuntevia nuoria tyttöjä on PALJON. Tämä ei nyt tarkoita, että vain he ottaisivat ulkomaalaisen miehen tai että kaikki heistä tekisivät niin vaan yksikertaisesti sitä, että positiivinen palaute tuntuu hemmetin hyvältä ja jos sitä ei kotomaassa saa, houkutus lähteä muualle on suuri. Toki tämä pätee miehiinkin, mutta minähän en lainkaan vastusta samaa toimintaa miehiltä. Suksikaa hyvä ihme ihan minne vaan, jos löydätte sieltä hyvän puolison. Ongelma vain on, että osaa ei oikeasti kiinnosta hyvä puolison hommaaminen ulkomailta, vaikka he korottavatkin ulkomaalaiset naiset/miehet suomalaisten yläpuolelle. Heistä on hauskempaa kieriskellä katkeruudessa ja haukkua muita. No, ehkä se tekee heidän onnellisiksi.

Riitelyoppia

Tiedättekö, mitä inhoan erityisesti. Ihmisiä, joiden kanssa ei voi riidellä kunnolla. Homma tyssää joko toisen puhumattomuuteen tai siihen, että toinen ilmaisee ärtymystään erinäisin tavoin, mutta ei kerro, missä on vika. Tästähän muuten usein syytetään nimenomaan naisia, mutta kyllä ne miehetkin osaavat.

Joidenkin kanssa voi riidellä, jos olet itse sählännyt, sitten kyllä tulee palautetta. Mutta annas olla, jos sinulla olisi jotain sanomista. Kaikki valuu kuin vesi hanhen selästä, toisella on tuhat ja yksi puolustusta ja jos ne loppuvat kesken, taikurinhattu, josta vedellä lisää. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tee väärin, ellei kyse ole Kilimandjaron kokoisista mokista. He eivät millään ymmärrä, että joskus pienetkin jutut voivat nyppiä, hämmästelevät vain, että mitä se nyt pikkuasioista ruikuttaa ja loukkaantuvat, kun joku on kehdannut nipottaa heille.

Oli aika, jolloin minäkään en osannut riidellä, ainakaan niin, että olisin valittanut edes tutuille. Miehen kanssa sitä oppi kuitenkin nopeasti. Se ei vain antanut minun murjottaa rauhassa vaan vaati saada tietää, mikä on vikana enkä minä toisaalta edes osaa murjottaa. Sikäli epästereotyyppinen mies (onneksi). Valitettavasti joidenkin kanssa tästä uudesta kyvystäni ei ole iloa. Monet väittävät naisten harrastavan ilkeää selän takana valittamista, kun taas miehet sanovat asiansa suoraan (enpä usko, mutta se on jo toinen tarina). Olen alkanut ymmärtää niitä naisia, jotka tosiaan valittavat toisistaan ihan muille kuin valituksen kohteelle. Minä valittaisin oikein mielelläni kohteelle, mutta kun se ei onnistu. Sen lisäksi, että valituksen kohde on maantieteellisesti muualla, sille on turha rutista mistään mitään, se on syytön nyt, aina, ikuisesti ja vielä sen jälkeenkin. Amen.