Tarja Turunen

Panu kaipasi kommenttiosastolla kannanottoa Tarja Turusen potkuihin Nightwishista. Enpä yllättynyt, kun Panu omassa blogissaan hekumoi, että jälleen tuli todistettua naisten ylivertainen pahuus. Siitäkin huolimatta, että meillä on Tarjan pahuudesta vain Tuomaksen sana, mutta toki miehen sana on aina painavampi... Mitähän olisi tapahtunut, jos Tarja olisi lähtenyt pötkimään bändistä ja haistatellut Tuomakselle vastaavanlaisella kirjeellä? Panu olisi varmaan julistanut, kuinka ilkeitä ja kenkkuja naiset osaavat olla, kun kehtaavat kirjoitella mokomia ja solvata kunniallisia, hyviä miehiä! [Muuten, Panu, älä unohda, että Tuomas on pahimman luokan YTM, jolla vielä on "alkoholiongelma" sellaisena kuin sinä sen ymmärrät.]

Minun kannanottoni aiheeseen on, että Tuomaksen kirjoittama "avoin kirje" oli halpamainen temppu, ihan huolimatta siitä, onko Tarja niin kenkku kuin Tuomas antaa ymmärtää. Minusta tuollaiset asiat sanotaan päin kasvoja eikä kuuluteta kaikelle kansalle, kun "toi on tyhmä ja kiusaa!" Se on lapsellista ja halpamaista. Tuomasta on kehuttu rehellisyydestä tämän kirjeen vuoksi, mutta minusta rehellisyys ei mene hienotunteisuuden yli. Jos minulla on lihava ystävä, en kutsu häntä "helvetin läskiksi", vaikka se olisi rehellistä. On tilanteita, joissa voi olla rehellinen olematta kohtuuttoman loukkaava ja tämä olisi ollut sellainen. Sen sijaan Tuomas lähti suoraan "piestään siitä ilman pihalle" -linjalle.

Minun olisi kai pitänyt haukkua Tarjaa, jotta Panu olisi ollut tyydytetty. Nyt olen tietysti vähintään yhtä itserakas ja epäsympaattinen kuin Tarjakin, kun en liity solvauskuoroon. Mutta minä en liity. En mollaa ihmisiä vain siksi, että joku Panu Turusta olisi tyytyväinen. Erityisesti en mollaa ihmisiä, joita en tunne ja joista minulla ei ole mitään tietoa. En tunne Tarjaa, en ole koskaan puhunut hänen kanssaan, en ole edes lukenut hänen haastattelujaan. Niin suuri Tarja-fani minä olen, etten tiedä hänestä juuri mitään. Ainoa tietolähteeni on Tuomaksen kirje, mutta se on vain yksi puoli tarinasta.

Tuomaksen kirje voi toki olla kutakuinkin paikkansa pitävä. Varmasti Tarja on muuttunut. Kukapa ei muuttuisi yhdeksän vuoden jälkeen, semminkin, kun niinä yhdeksänä vuotena on vieläpä karttunut menestystä, kunniaa ja mammonaa. Tarja voi olla prikulleen sellainen vittumainen diiva kuin Tuomas kuvaa. Voi olla, että hänen ulkomaalainen miehensä [naisen suurin mahdollinen rikos] on vaikuttanut vaimoonsa kielteisesti.

Mutta kun minä en tiedä. En kerta kaikkiaan tiedä. Ja kun en tiedä, en voi ottaa kantaa siihen, onko Tarja kenkku vai ei. Se on Tarjan ja muun bändin asia.

Lisäys: Ikkuna-blogissa oli tietoa Turusen ja Holopaisen ansioista. Holopainen ansaitsi viime vuonna 234 833 euroa, kun taas Turusen saldo oli 31 025 euroa. Holopainen siis ansaitsi yli seitsemän kertaa niin paljon kuin nainen, jota hän haukkui "rahanahneeksi".

Lukijatoive 2

Toteutamme toisen lukijatoiveen. Olkaa hyvä:

Tissit

Pylly

Olepa hyvä, Junakohtaus.

Lukijatoive 1; Hyvä päivä

Viimeisin hyvähyvä päivä oli lauantai. Olin silloin töissä. Voi kuulostaa hassulta, että hyvänä päivänä on töissä, kun töitä kuitenkin on enintään kaksi kertaa viikossa, mutta minä viihdyn töissäni. Homma on melko mekaanista, mutta olen siinä hyvä ja ehdin sivussa surffata, irkata ja vääntää omia juttujani. Eikä minulla ole työkavereistanikaan mitään valitettavaa. En ehkä ottaisi heitä ylimmiksi ystäviksini, mutta ketään kauhukollegaa piiriin ei onneksi kuulu. Tiedättehän, sellainen hirmuinen juorukellokälättäjä taikka "minätiedänosaantunnenkainen" -tapausta tai selkään puukottajaa.

Lauantaisin töissä on muutenkin mukavampaa kuin viikolla. Puhelin ei soi koko ajan eikä ole kiire selvitellä kymmentä eri asiaa yhtä aikaa ja yrittää hoitaa vielä rutiinihommat siihen päälle. Toimistolla on vähän porukkaa, se on rauhallinen ja hiljainen, taustalla kuuluu vain jonkun huonon radiokanavan humputus.

Viime lauantaina lähdin töistä vähän aiemmin kuin tavallisesti, vähän kolmen jälkeen. Olin nähkääs kutsunut itseni ystäväni J:n luokse testaamaan hänen saunansa uusia kiukaankiviä, jotka hän lauantainpäivänä haki Jumbosta. J haki minut autolla töistä ja menimme vuokraamaan elokuvaa. Pieniä valintavaikeuksia syntyi, kun J halusi joko Perikadon tai Harry Potter kolmosen ja minä olin tiukasti molempia vastaan. Lopulta käsin sitten J:tä valitsemaan minkä hyvänsä, kunhan se ei olisi Hitler tai Harry Potter -elokuva ja suksin itse karkkihyllylle. J toi sitten Nicholas Cagen tähdittämän Kansallisaarteen.

Kansallisaarre oli yllättävän hyvä. Olin ollut siinä käsityksessä, että se on luokattoman huono, mutta siinä oli muutama ihan hauska jippo, esimerkiksi kohtaus, jossa Diane Kruger pakenee pahiksia loikaten lihatiskin taakse, missä iso, afroamerikkalainen myyjä käskee häntä häipymään, ellei hän ole pihvi. Kruger valittelee, että hän pakenee exäänsä, jolloin musta nainen kommentoi, että jää niin pitkäksi aikaa kuin haluat. Se musta nainen oli kerrassaan loistava.

Sean Beaniin olin pettynyt. Minä pidän Sean Beanista, mutta hänestä oli tehty tahvo. Hän oli elokuvan pahis, rikas nulikka, joka säntäili sinne tänne takatukassaan ja yritti vohkia Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Sen takana oli nimittäin tärkeän tärkeä kartta, joka johdatti huikean aarteen äärelle. Elokuvan suhtautuminen itsenäisyysjulistukseen oli jokseenkin samanlaista kuin kristittyjen suhtautuminen Jeesukseen.

Elokuvan jälkeen kävimme testaamassa ne uudet kivet. Hyvin toimivat. Olen sanonut kerran aiemminkin J:llä ja silloin saunassa oli hiukan liian kuuma, mutta nyt oli juuri sopiva. Vuodenaikakin on oikea, saunakertojen välillä voi kekkuloida pihamaalla. J asuu rivitalokämpässä, joten siihen pihalle uskaltaa jopa mennä. Ja ei, en ollut alasti siellä, pahoittelen.

Kotiin J heitti minut Esson kautta, mistä ostin suklaata, maitoa ja kinkkua. Kotona sitten popsin popkorneja ja puolet Fazerin sinisestä. Luin jotain, todennäköisesti Suurta henkilökaskukirjaa ja irkkasin.

Kuulostaa varmaan melko tylsältä, mutta ei se mitään. Minä en harrasta extreme -päiviä tai maanisdepressiivistä vuoristorataa. Minulla on hyvä päivä, kun näen ystäviäni, luen ja vietän leppoisasti aikaani.

Pienoishelvetti metrossa

Minä eksyin tänään kalojen pariin. Siellä kerrottiin, että suomalaiset ovat rasittavaa matkustuskansaa, rynnivät, säntäilevät, pökkivät kyynärpäillä ja täyttävät mokomat bussia väärästä päästä.

Annan suosituksen; käykää Venäjällä tai Ukrainassa. Ihan oikeasti, käykää siellä niin ette enää ikinä valita suomalaisten liikennekäyttäytymisestä. Pietarin metro on sellainen helvetti, että Piru on varmasti käyttänyt sitä esimerkkinä luodessaan omaansa. Sääntöjä on vain yksi: ketään ei väistetä. Jos haluat ulos vaunusta, sinun on mentävä etukenoon ja puskettava kuin muuli vaunuun virtaavan ihmismeren lomitse.

Ukrainalaiset ovat suunnilleen yhtä ihania, erityisesti vanhukset. Itäblokin maissa vanhuksilla on pyhä oikeus liiskata kaikki eteen sattuva. Bussiin mahtuu aina muutama vanhus lisää, jos ei seisomaan niin sitten jonkun muun matkustajan syliin. Jos uskallat edes vihjata, että siinä on jotain mätää, kun täpötäyteen bussiin lappaa kukkurallinen mummoja, mummot ryhtyvät kuorossa sellaiseen alttoveisuun, että bussi uhkaa kaatua kyljelleen. Jesusmaria varjelkoon minua enää ikinä joutumasta Sevastopolin bussiin. *puistatus*

Minusta suomalaiset ovat noin keskimäärin kohteliaita ja järkeviä matkustaessaan. Kun metro tai ratikka tulee, sisäänpyrkijät ryhmittyvät oven sivuille ja lähtevät lappaamaan sisään vasta, kun ulospyrkijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään. Lastenvaunujen kanssa olevaa autetaan poikkeuksetta. Lontoosta kotoisin olevan tuutoroitavani kertoi hämmästyneensä tätä lastenvaunu -juttua. Lontoossa kukaan ei kuulemma auta ketään, kaikki vain vilkuilevat sivuille ihan kuin mitään ei tapahtuisi. Mummot ja papatkin autetaan bussiin, jos he niin pyytävät.

Ja minun kokemukseni mukaan bussi nimenomaan täytyy perä- eikä etupäästä. Piirre, joka minua henkilökohtaisesti sieppaa, vaikka onkin järkevää. En nimittäin ymmärrä, miksi joku änkee peräpäähän minun viereeni, kun edessä olisi tuplapenkkejä ihan vapaana. Käsittämätöntä.

Keväällä sitten Pietariin. Täytyy hankkia terässuojat kyynärpäihin ennen sitä. Hähä, varrokaahan vaan, huligaanit, täältä tulen minä!

Henki toteuttaa toiveesi

Laitetaanpa vähän vuorovaikutusta peliin. Seuraavan päreen aihe on "lukijatoive", eli ehdottakaa, vesselit, ehdottakaa. Mitä vaan, ei ole olemassa asiaa, mistä minulla ei olisi mitään sanottavaa. Tai toisaalta, voihan sellaisen yrittää keksiä, se on melkein yhtä hauskaa kuin kirjoittaminen.

Eikä kyse sitten ole ideapulasta, kyllä niitä löytyy vielä. Mutta annetaan lukijoillekin mahdollisuus vaikuttaa!

Politiikan kulmapöytä

Millaiselta näyttää politiikan teko täältä ruohonjuuritasolta silmäiltynä?

TEKIJÄNOIKEUSLAIN VALMISTELUA:

Valiokunnan Puheenjohtaja: No niin, meillä on tässä EU-direktiivi, jonka mukaan pitäisi sorvata laki. Mistäs aloitetaan?

Kansan ääni: Mulla olisi hyvä ehdotus!

Jäsen 1: Kutsutaan asiantuntijat. Ensimmäinen sisään!

Herra isokiholevy-yhtiön pomo: Siis onhan se kaverit niin, että mp3:sia ei saisi kopsia omilta levyiltään. Kato, meiltä hukkuu rahaa siinä. Jos vaikka tehtäisiin niin, että itse ei saa tuoda levyjä ulkomailta eikä ainakaan semmoiset pienet yritykset ja sitten eihän noissa levyissä tartte mitään kopionsuojamerkintää olla, kato, me vaan tässä piratismia vastaan tapellaan, joojoo. Voiskos näitä hintoja vähän vielä nostaa? Ja artistien palkkioita laskea. Voiko sen kirjata lakiin?

Kansan ääni: Hei, eihän toi sovi, eihän se ole reilua, ettei saataisi kopsia omia levyjä tai tuoda ulkomailta...

Jäsen 2: Pitäisköhän meidän kuunnella jotain muutakin? Vaikka artisteja?

Puheenjohtaja: Nää, mitä niillä. Levypomoillahan sitä hynää on.

Kansan ääni: Voisko joku kuunnella mua?...

Jäsen 2: Entäs kansa?

Jäsen 1: Ai Tapani Kansa?

Jäsen 2: Eikun ihmiset. Juunou, se porukka, joka äänesti eduskunnan.

Valiokunnan puheenjohtaja: Hahahahahah, älä nyt hulluja puhu. Sanotaan vaan, että me kuunneltiin asiantuntijoita.

Kansan ääni: Halojaa?

Jäsen 1: Kuuletteko jotain kummaa ininää? Ihan kuin täällä olisi itikoita.

Valiokunnan puheenjohtaja: Joo, kutsutaan myrkyttäjät. Mt tää laki on nyt purkissa, mennääs taksilla Torniin syömään. Onhan jollakulla edustusluottokortti mukana?

Kansan ääni: Nyyh.


KESKUSTELUA OPISKELIJOIDEN TUESTA

Ministeri (maisteri, 10v opintoja): Mitähän me noilla perkeleille keksittäis, kun ei ne valmistu ajoissa!

Vaatimaton ääni nurkasta: Saataisko lisää tukea? Ei tarttis käydä töissä, jotta eläis ni työt ei häiritsisi opintoja.

Valiokunnan jäsen (maisteri, 9v opintoja): Jos vaikka leikattaisi tukea ja laitettaisiin lukukausimaksut? Haloo, eihän jossain Kamerunissakaan mitään opintotukia ole. Saataisiin koko porukalle uudet mersut sillä rahalla.

Vaatimaton ääni nurkasta: Iiik!

Ministeri 2 (maisteri, 2v opintoja): Ei se onnaa, kai siitä on joku laki. Mut jos lyhennettäisiin opiskeluaikoja?

Vaatimaton ääni nurkasta: No voihan tota jotain, jos vaikka laitetaan kirjoille ns. haamuopiskelijat, mutta jos sitä tukea nyt kuitennii?...

Valiokunnan jäsen (maisteri, 9v): Joo. Perkele, mäkin luin vaan kaksi vuotta (rikas isi, sitä ei kerrota)!

Ministeri 1 (maisteri, 10v): Niijust. Aatteles, käyttävät vaan Burberryn huiveja ja syövät joka ilta jossain Mecassa tai Kämpissä. Kun me oltiin nuoria, me juotiin vettä ja syötiin hapankorppuja, ja käveltiin 15 kilometriä suuntaansa yliopistolle, missä ei ollut edes penkkejä saati sitten opettajia! Itse piti tehdä itselleen kysymykset ja vastata niihin. Pullamössösukupolvea tämä nykyinen, sano.

Valiokunnan jäsen (maisteri, 2v): Se on kato ku ne tekee liikaa hommia. Ei hommia ennen valmistumista, piste!

Vaatimaton ääni nurkasta: Kuuleeko kukaan? Hei haloo? Voitaisko mua kuunnella? Mä meinaan opiskelen nykyään.

Valiokunnan jäsen (maisteri, 9v): Kai niille on pakko jotain antaa. Ne rahanahneet törkiöt.

Ministeri 1 (maisteri, 10v): No okei, mut vaan 30e asumislisää. Ei senttiäkään enempää. Tai no, opintolainaa voidaan nostaa, maksakoon sitten sitä. Kjeh kjeh.

Puheenjohtaja: No niin, tämähän meni hyvin. Suomen tulevaisuus on taattu! Seitsemän vuoden opintoaika, 30e asumistukea, kannustetaan opiskeluun eikä työntekoon, lisää lainaa, lainaa, lainaa ja lainaa.

Vaatimaton ääni nurkasta: snif.


SUUNNITELMIA SYNTYVYYDEN LISÄÄMISEKSI:

Sailas: Naiset ei lisäänny! Suatana. Kohtahan on Suomi täynnä neekereitä.

Vanhanen: Käsketään naisia synnyttämään.

Hiljainen naisääni: Anteeks? Hei? On vähän hankalaa, kun kotona olemisesta ei eläkettä kerry, ura tyssää, työnantaja ei muutenkaan halua meitä, kun me voidaan saada lapsia, päiväkotisysteemiä ajetaan alas, isyysloma on vitsi, kustannukset maksaa vain äidin työnantaja ja silleen...

Sailas: Mut tarvitaan konkreettisia keinoja. Ideoita?

Niinistö: Jos laitettais verot? 30% lisäveroa, jos ei 25-vuotiaana ole yhtään lasta ja 40% jos ei kolmikymppisenä.

Hiljainen naisääni: Ei mut kyllä mä haluaisin lapsia, jos nyt vaikka isänkin työnantaja maksaisi osan ja kotona olosta kertyisi eläkettä tai nyt jotain...

Vanhanen: Ja vähintään kolme lasta pitää olla, että saa normaaliverotuksen. Neljäs lapsi saa 10e valtiolta ja sitä seuraavat mukulat kans.

Sailas: Hyvä idis. Ja sit sakkoja, jos ei 30-vuotiaana ole lapsia eikä voi todistaa olevansa täysin hedelmätön.

Niinistö: Ja ilmainen (pakollinen) hedelmöityshoito hedelmättömille

Vanhanen: Näin saadaan suomalainen perhe nousuun. Synnyttäkää, naiset, s-y-n-n-y-t-t-ä-k-ä-ä!

Hiljainen naisääni: Mä menen sukupuolenvaihdosleikkaukseen.

Lihavuuden problematiikkaa

Ruun tarinassa kysellään, voiko lihava olla älykäs. Vastaus on helppo: kyllä voi. Eikä tämä ole yksinäinen, kapinallinen mielipide vaan yleisön mielipide. Lihavan, erityisesti lihavan naisen on oltava älykäs, sillä se on ainoa keino, jolla lihava nainen voi osoittaa olevansa ihmisen arvoinen.

Älykäs nainen on ruma, mikä on usein yhtä kuin lihava, kun taas kaunis nainen on tyhmä. Tämä ei välttämättä johdu siitä, etteikö kauniilla naisella olisi aivokapasiteettia olemassa, hänen ei vain tarvitse käyttää sitä, sillä kaunis nainenhan pääsee elämässään niin helpolla. Sen kun marssii mallitoimistoon, käärii rahat ja nai monimiljonäärin, joka kolmen vuoden kuluttua kuolee tuntemattomaan keuhkosairauteen. Tai tarkalleen ottaen kauniin ei tarvitse tehdä edes tätä. Riittää, kun hän kaunistautuu ja menee ulos. Oitis on rappusilla rikkaita ja komeita miehiä levällään tarjoamassa timantteja, linnoja ja katettua tietä paratiisiin.

Lihavan (eli ruman) sen sijaan täytyy taistella. Ensin hänen täytyy taistella siitä, että joku ottaa hänet vakavasti. Sen jälkeen hänen täytyy taistella, jotta joku huomaa hänet naisena. Sen jälkeen hänen täytyy taistella, jotteivät avuliaat "vittukusä oot ruma, laihduttaisit, lehemä" -aatut silkkaa hyvyyttään ja lähimmäisenrakkauttaan ajaisi häntä itsemurhaan. Ja tästä kaikesta huolimatta lihava nainen voi saada ainoastaan ATM:n, joka oikeasti inhoaa häntä, mutta pitää parempana pillua lihavassa paketissa kuin jos ei olisi pillua laisinkaan. Ja voihan siinä lihavaa älykköä nussiessa aina tiirailla niiden laihojen, kauniiden ja tyhmien perään, josko vastaan osuisi niin tyhmä yksilö, että siltä lohkeaisi aateeämmällekin.

Saatoin toki kärjistää. Ehkä. Ihan pikkupikkiriikkisen.

Tunnen itseni tyhmäksi. Olenko siis kaunis?...

Tekopyhyys kunniassaan.

Onko teillä koskaan avuttoman ärtynyt olo? Sellainen, että teillä olisi sanottavaa keskusteluun, joka on käyty jo aikoja sitten, mutta ette viitsisi pöyhiä vanhoja jätteitä esiin, koska loppujen lopuksi kukaan ei hyödy siitä yhtään mitään. Itselle tulee ehkä sekunniksi parempi olo, kun on purkanut julkisuuteen äksynsä, mutta virtuaalionanoinnin hurma ei kauan kestä - ainakaan minulla. Tiedä toisista.

Sanonpa kuitenkin sen, että en arvosta tekopyhiä henkilöitä. Nämä ihmiset katsovat oikeudekseen kohdella toisia tavalla, jolla eivät hyväksy itseään kohdeltavan. Heillä on oikeus piikitellä muita, ilkeillä ja vittuilla heille suoraan ja rivien välistä, jättää ja pettää, mutta auta armias, jos joku tekee heille samaa. Sitten alkaa sellainen poru ja parku, että Jumalakin tarvitsee korvatulpat. Kun muut ovat niin ilkeitä ja pahansuopia ja ryömivät pusikossa ihan vain loukatakseen näitä marttyyreitä.

Niin makaat kuin petaat, piru vie. Jos lyöt muita, turha itkeä ja ihmetellä, kun muut lyövät takaisin. Se ei kerro vain porupellen omasta järjenjuoksusta vaan myös siitä, kuinka hölmönä hän yleisöään pitää.

Jos minun tuttavapiiriini yrittää yksikään moinen herranterttu, sillä on pian kivulias korkokengän kuva ahterissaan. Minä en varoita kahta kertaa.

Oikeakielisyys on intohimomme

Minähän en ole kirjailija enkä kirjallisuuden ammattilainen, kuten eräät muut Bloginnean ihmiset. Olen kuitenkin ansainnut kirjoituksillani jokusen lantin, sijoittunut kilpailuissa ja kirjoittanut useita vuosia tarkoituksenani jonain päivänä olla sivutoiminen kirjailija. Ja koko tämän ajan minua on ottanut hiilipannuun eräs pienen pieni asia.

Se alkaa, kun kirjoitat tekstin. Pakerrat sitä riemulla, hampaita kiristellen, sormi- ja pakaralihakset vinkuen, kahvia, maitoa ja karpalomehua kuluu, arkielämä yrittää väittää, että muitakin töitä pitäisi tehdä. Lopulta selviät voittajana; tekstin ensimmäinen versio on valmis. Olet mykkyrällä onnesta. Joka kerta. Lähetät tyytyväisenä jutun arvioitavaksi tutulleri/kaverillesi/työnantajallesi/pienille vihreille miehille marsista. Ja sitten!

"Hei. Ihan kiva teksti. Huomasit kai, että sulla on virhe tossa ykkössivulla? 'Nähdän' pitäisi olla 'nähdään'. Ja sit tuolta puuttuu pilkku, tuossa on kaksi pistettä, vaikka pitäisi olla yksi, olet kirjoittanut 'Karjalankunnailla' yhteen ja 'hiili hangon' erikseen. 'Suomenkieli' kirjoitetaan muuten myös erikseen. Kolmannella sivulla lopussa lukee 'äksilö', 'samako' ja 'ehittopussi'. Niin ja neljännellä sivulla sitten ja blaablaablaa."

IAAAAAARGH!

Jos minä haluan oikolukua, minä pyydän sitä erikseen. Jos tekstissä on niin hypermaksiultimaalinen virhe, että lausetta tai kappaletta ei ymmärrä käsin kävelemälläkään, sitten siitä voi huomautta. Muussa tapauksessa ampukaa itsenne niillä oikeinkirjoitusvirheillänne.

Ihminen blogin takana

Minun pääni surisee interblogismista. Se on outo tunne, kun on tottunut elämään omalla saarekkeellaan. Syytän tästä kaikesta koulua; luen mieluummin blogeja kuin tenttikirjoja. EU -opintokokonaisuuden johdantotentti vilkuilee minua jo oven rakosesta ja virnuilee ilkeästi. Sitten, kun jonain päivänä ymmärrän, kuinka EU - erityisesti EU:n päättävä, ylin taso - toimii, tarjoan itselleni maljan jotain kallista ja hyvää. Kenties karpaloviinirypälemehua.

Valejoutilaana ehdin miettiä enemmän ja vähemmän syviä syntyjä. Potkun aivotoiminnalle antoivat Lilan kirjoitus virtuaalihenkilöistä ja Ikkuna-blogi.

Kyse on ensivaikutelmista. Olen huomannut, että sellainen syntyy hyvin nopeasti jo muutaman merkinnän ja kommentin jälkeen. Enkä tarkoita vain blogia itseään vaan kirjoittajaa blogin takana. Oivalsin tämän lukiessani Ikkunaiineksen blogia ja sen kommentteja. Ei mennyt kuin hetki, kun minulla oli jo varsin selvä vaikutelma Ikkinaiineksestä, ei vain kirjoittajana vaan myös ihmisenä.

Olen käsittänyt, että monet eivät hyväksy tällaista. Blogeja lukiessa pitäisi jotenkin kyetä "sammuttamaan" se sisäänrakennettu ajuri, joka käsittää, että tekstin takana on ihminen ja ryhtyy muovaamaan mielipidettä tästä ihmisestä. Minusta taas olisi epäreilua kieltää se tosiasia, että ihmiset muodostavat vaikutelman vaikka puupölkystä, jos se heidän kokemuspiiriinsä ilmestyy. Tätä ei voi eikä minusta tarvitsekaan estää. Semminkin, kun jokainen blogin kirjoittaja voi pitkälti määritellä sen, mitä tietoa lukijalla on käytettävissään ensivaikutelmansa tekemisessä. Turha siinä vaiheessa enää on nostaa porua, jos on altistanut itsensä julkisuudelle. Jokaisella on silloin oikeus muodostaa oma näkemyksensä tästä ihmisestä.

Tulkinnat ovat kuitenkin eri juttu. Jos minun mielestäni joku bloggaaja on ilkeämielinen, tekopyhä kuivakana kirjoitustensa perusteella, ei minulla ole mitään oikeutta ryhtyä väittämään, että hän siksi on käynyt psykiatrilla ja ollut isänsä hyväksikäyttämä. Tämä on ylipäätään kummallinen ilmiö. Mistä johtuu, että epäpidetty henkilö automaattisesti olisi tehnyt tai kokenut elämässään jotain maailmaa mullistavia kauheuksia?

Jo pelkkä blogin ulkoasu tietysti vaikuttaa ensivaikutelmaan. Se on ehkä yksi syy, miksi ryhdyin tätä muokkaamaan. ;) Merkittävämpi tosin on se, että kyllästyin mustaan. En tunne enää itseäni kovin synkäksi, joten aika vaihtaa leiskaa johonkin säväyttävämpään.

Ei ihan niin turhaa säätöä

Ulkoasu säädön alla. Älkää häiriintykö. Harjoittelen vasta. Tai sitten ylipuhun jonkun minuun rakastuneen nörtin puuhaan ja hylkään hänet julmasti sen jälkeen, kun blogini on ehoinen kuin vastasyntyneen vauvan peppu.

Tai, mitäs noista. Häiriintykää vaan.

Luurankotanssi

Tein historiaa ja surffasin muidenkin kuin vakiblogieni sivuilla. Päädyin tänne, missä kirjoittajan mielestä naiset eivät ole kovin humoristisia, tai jos ovat, he ovat sitä jotensakin ilkeämielisellä ja aggressiivisella tavalla.

Doh. Minusta on jokseenkin outoa, että joku ihan tosissaan väittää, ettei naisista ole huumoriveikoiksi siksi, että hänen mielestään naisten kirjoittamat blogit eivät ole kovin hauskoja. Missä niitä monopoliosuuksia jaetaan, joiden perusteella voi sanoa, mikä on hauskaa, mikä surullista ja mikä ylipäätään hyvää materiaa? Minä nimittäin ottaisin mieluusti pari monopolia, esimerkiksi laadukkaan tekstin monopolin. Sitten voisin aina sanoa, mikä teksti on laadukasta ja mikä ei eikä kukaan voisi väittää vastaan, sillä eriäviä mielipiteitä ei suvaita.

Koen tämä hassuksi siksi, että itse en jaksa pitää kovin hauskoina niitä blogeja, joita tämä ikkunaiines hehkuttaa. En edes jaksa lukea niitä erityisemmin. Esimerkiksi Jäädykepiirikunta on minusta hyvin satunnaisesti hymyhermoja kutkuttava. En kuitenkaan väitä, etteikö Piirikunta olisi hauska blogi, sillä monen mielestähän se on enkä minä voi määrätä sitä, mitä muut pitävät hauskana. Se on toki harmi, olisin mielelläni jumala, mutta kun ei. Ehkä synnyn seuraavassa elämässäni jumalaksi. Voisin elää kilttinä hinduna ja syntyä sitten uudestaan jumalaksi. Ovathan jumalatkin osa karman pyörää, mutta he elävät jopa miljoonia vuosia. Siinä ajassa ehtisi hyvin järkätä universumia vähän uusiksi.

Toisekseen, minusta ne huumoriblogit (siis yleisesti tunnustetut sellaiset), joita olen lukenut, eivät ole olleet mitenkään erityisen lempeitä ja sydämellisiä. Jossain joskus hutkittiin, että paras ilo aivan oikeasti on vahingonilo ja jos nyt elokuvia ja muuta multimediaa pohtii, niinhän se on. Me nauramme, kun joku tekee itsestään tollon, kun kissa pieraisee räjähteen jonkun syliin, kun tyypin hiuksiin takertuu spermaa ja nainen luulee sitä hiusgeeliksi. Vahingonilossa tuskin on mitään erityisen sydämellistä ja lempeää.

Kolmanneksi, Iineksen jutun luettuani ryhdyin heti hahmottelemaan päässäni huumoriblogia. Siis huumoriblogia tyyliin Piirikunta ja Mitvit ihan vain todistaakseni, että kyllä nainenkin osaa kirjoittaa hauskasti. Mutta jokin haraa vastaan. Se on se, että minun pitäisi kirjoittaa kuten Mitvit ja VT, jotta olisin hauska - en siis hauska Iineksen mielestä, vaan hauska ylipäätään, sillä Iines on jostain sen hauskuuden monopolin saanut (mistä pirusta, mäkin haluuuuuun!).

Enkä minä ole samaa mieltä. En sitten yhtään, lainkaan, ollenkaan ja päälle niin iso piste, ettei sitä nostaisi edes pitkätukkainen Simson kaikkien filistealaisten avustuksella. Ja minä olen oikeassa. Omin tämän monopolin nyt. Eikä puhe ole pelistä. Kyllä minä tiedä, että te luulette olevanne oikeassa, mutta älkää yrittäkö. Minulla on takanani tuhatvuotinen hindutraditio ja Shiva tanssii teidän luidenne päällä ennen kuin edes ehditte avata suunne!

Ja jos te ette tiedä, kuka on Shiva, sitä suuremmalla syyllä joudatte luurangoiksi.

Tuulen tavoittelija

Vaihteeksi vähän henkilökohtaisempaa materiaa. Olen jo erinäisissä yhteyksissä maininnut olleeni aikanani hyvin ypö yksinäinen lyllertäjä. Toisinaan olen vieläkin yksinäinen, mutta en siinä määrin kuin kolme vuotta sitten. Olin epäsuosittu lapsi, hikipinko yläasteella, lihava ja vakuuttunut rumuudestani enkä osannut, kyennyt enkä halunnutkaan tosissani avautua kenellekään. Mopo karkasi lopullisesti käsistä vuonna 2002 ollessani au pairina Englannissa. Näin jälkikäteen on kurja myöntää, mutta minä epäonnistuin siinä katastrofaalisesti. En tutustunut Fleetissä keneenkään ja viimeisen kuukaudet vietin liimautuneena tietokoneeseen, joka lievitti kalvavaa ikävää edes vähän. Ei mikään ihme, että perhe kohteliaasti vihjasi hankkivansa lastenhoitajan ja au pairin sopii pakata laukkunsa ja suksia Suomeen. Totta puhuen olin suunnattoman iloinen. Alun perin oli sovittu, että olisin Fleetissä kesäkuun loppuun, mutta pääsin pois jo huhtikuun alussa. Elämä saattoi alkaa.

Tai sitten ei.

En aio kertoa, mitä kaikkea hölmöä sinä kesänä tein, mutta itse olen itseäni sen jälkeen soimannut. Mitään peruuttamatonta ja tuhoisaa ei onneksi sattunut, sillä en pohjimmiltani ole lainkaan itsetuhoinen luonne. Muutin heinäkuussa Helsinkiin ja siitä alkoi pahin alamäki ikinä. Minä olin yksin. Minä olin niin kammottavan yksin, että ala-asteen sammakkoreppukin olisi käynyt seurasta, ellei se olisi kadonnut aikoja sitten Purran maahan. Se oli minun parini ala-asteella, sillä tyttöjä oli luokallamme 11, mikä merkitsi, että yksi tyttö jäi aina ilman paria ja liki poikkeuksetta se olin minä.

Huoneessani oli aluksi vain kaksi patjaa, lamppu ja pari laatikkoa, jotka toimittivat pöydän virkaa. En päässyt purkamaan itseäni mihinkään, kun ei ollut edes tietokonetta. Huoneessa oli omituinen tuoksu, jotenkin laastinen ja kliininen. Tuoksut jäävät hyvin mieleen. Vielä nykyäänkin, jos haistan jossain sen tuoksun, nousee pala kurkkuun ja kädet hikoavat. Sitä muistaa ne kammottavat kuukaudet tyhjässä solussa, tyhjässä elämässä eikä ikinä, ikinä, ikinä halua kokea sitä uudelleen.

Lokakuussa elämä kohentui hiukan poikaystävän myötä. Sain hitusen uskoa itseeni, vaikka pari paniikkikohtausta iskikin. Tavallaan "yllättävää", sillä olen aina pitänyt itseäni hyvin tervejärkisenä. Minulla ei ole koskaan diagnosoitu masennusta tai paniikkihäiriöitä (eikä niitä ole ollutkaan vuoden 2002 jälkeen ja tämä on ainoa kerta, kun suostun niitä paniikkihäiriöiksi kutsumaan). Ryömiessani yksinäisyyden rämeessä pohdin kyllä monet kerrat, pitäisikö mennä psykiatrille, hakea apua nyytistä tai jotain, mutta en koskaan saanut mitään aikaiseksi. Minulla oli pari varaventtiiliä irkissä (lokakuussa sain huonekalut ja koneen), joille saatoin rutista enkä minä loppujen lopuksi koskaan halunnut "olla masentunut". Kutsun kyllä joskus olotilaani masentuneeksi, mutta se on eri asia kuin olla diagnosoitu masentuneeksi. Olla sairas. Minä en halunnut olla sairas, en uskonut sitä ja kieltäydyin siitä. En tiedä, olinko. Enää sillä ei liene erityisemmin väliä.

Minulla on pitkään ollut maaginen kyky "olla tutustumatta ihmisiin lähemmin". Nimitin itseni ihmiseksi, josta "kukaan ei kiinnostu kylliksi pyytääkseen kahville omasta aloitteestaan" ja uhrasin paljon aikaa miettiessäni, mikä minussa oli vikana (jokseenkin samoin kuin jotkut naisettomat miehet pohtivat, mikä heissä on, kun eivät naista saa). Minulla oli kyllä pari ystävää yläaste- ja lukioajoilta, mutta he olivat ihmisiä, jotka olin tuntenut ala-asteelta saakka. Uusia syvempiä tuttavuuksia miestäni lukuun ottamatta en kyennyt muodostamaan. Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuonna en tutustunut yliopistolla keneenkään ja lähes pelkäsin mennä laitokselleni.

Olen saanut kuulla lukuisia syitä, mikä minussa on "vikana" - tenttasin tätä pitkään kaikilta, joilta kehtasin kysyä. Mies sanoi, että minä alan "keskustella" liian nopeasti, en höpötä hassuja kuulumisia vaan olen liian asiallinen. Yksi sanoi, että olen liian etäinen, toinen totesi, että säälin itseäni (yksi tyyppi taitaa vieläkin pitää minua toivottomana itsesäälijänä), kolmas selitti, että mökötän yksin kotonani. Pohdin pääni puhki, kuinka voisin parantaa asioita. Innostuin lapsenomaisesti aina, kun joku vähänkään osoitti kiinnostusta ja masennuin, kun mistään ei tullut mitään. Harkitsin kuoroa, nyytin seurailtoja ja kävin jopa raamattupiirissä osin sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin mieheni ja peilikuvani.

Toiset sanovat, että syyn etsiminen itsestä masentaa - siksi se on siirrettävä muiden niskaan. Minusta tuntuu, että minä selvisin yksinäisyydestäni nimenomaan siksi, että etsin syytä itsestäni. Jos minä en kykene muodostamaan ystävyyssuhteita, syyn on oltava minussa. Ennen kaikkea otin kuitenkin vastuun siitä, etten kykene niitä muodostamaan. En niinkään enää miettinyt, mikä minussa on vikana tai mitä teen väärin vaan aloin tarkkailla itseäni ja ajatuksiani - ja ymmärtää, että minä itse, tiedostamattani työnsin ihmisiä luotani. Että en edes halunnut ystävystyä läheisesti suurimman osan kanssa. Että minä itse suhtauduin muihin (erityisesti naisiin) tavalla, joka piti minut heistä etäällä, halusivat he sitä tai eivät. Minun on hyvin vaikeaa tuntea itseni naisen kanssa tasaveroiseksi, tunnen itseni yleensä ylemmäksi tai alemmaksi (ei sama asia kuin huonompi/parempi ihmisenä) ja minun täytyy tuntea itseni tasaveroiseksi kietäkseni ystävyyteen.

Sen jälkeen, kun tajusin, että olen itse pitkälti vastuussa tilanteesta, lakkasin stressaamasta. En ottanut itseäni enää niin vakavasti. En pyrkinyt miellyttämään ja murehtinut, kun miellyttämiseni ei (tietenkään) toiminut. En säälinyt itseäni netissä ja päiväkirjassa. Itse asiassa menetin tarpeeni avautua päiväkirjalleni lähes kokonaan. En kutsunut enää irkissä itseäni jumalaksi, mikä oli toiminut megalomaanisena kääntöpeilinä todellisuudessa kurjalle itsetunnilleni. En enää ajatellut heti ensimmäisenä, että ei tuo minusta kuitenkaan tykkää enkä ollut koko ajan hälytysvalmiudessa. Aistin kyllä vieläkin melko herkästi, jos en ole toivottu, yläasteella opittu taito tuskin katoaa koskaan, mutta en kulje antennit vainoharhaisesti pystyssä hakemassa pienimpiäkin merkkejä epätoivottavuudesta.

Ja ennen kaikkea minä sosialisoiduin. Lähdin esimerkiksi viime keväänä Pietariin sellaisten ihmisten kanssa, joita en tuntenut lainkaan. Totta kai olin aluksi huolissani, mutta päätin kuitenkin ottaa riskin (onhan se sentään Pietari). Sitä ennen olin hiippaillut sisään savolaisen osakunnan toimintaan ja varovaisesti tapaillut erinäisiä irkissä kohtaamiani ihmisiä. Menin rientoihin ja päätin jo etukäteen, että 1) minulla on hauskaa, 2) olen hyvä tyyppi ja 3) ihmiset eivät inhoa minua, voin siis jutella heille. Se toimi.

Tiedättekö. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla ei ole yksinäinen olo. En enää pelkää, että jos jonain päivänä ratikka törmäisi minuun, kukaan perhettä ja miestä lukuun ottamatta ei surisi. Ja olen minä vähän ylpeäkin; tein sen itse. Otin niskaotteen ja painovoimanlakia uhmaten nostin itseni suosta.

Se on aika hemmetin mukava tunne. Ja kiitos kuuluu kaikille niille, joilla on kunnia kutsua itseään ystävikseni ja tovereikseni. Malja teille (rasvatonta maitoa).

Taparikollinen minäkin

Tiedättekö, mikä minua ottaa päähän ehkä eniten tämän uuden tekijänoikeuslain suhteen? Onhan se susi niin monella tapaa, että ei ilkeä enää edes miettiä, mutta minua jurppii eniten asiaa valmistelleen valikunnan puheenjohtajan lausunto. Valitettavasti minulla ei ole tallella sitä Hesaria, missä tämä pikku-uutinen oli, mutta referoituna se meni kuta kuinkin seuraavasti. Eduskunta kuulusteli valikunnan puheenjohtajaa ja syytti lain huonosta valmistelusta (kun se kerran piti palauttaa takaisin valikuntaan säädettäväksi). Puheenjohtaja kommentoi, että he olivat kuunnelleet 66 asiantuntijaa! Taisi jättää mainitsematta, keitä tahoja nämä asiantuntijat edustivat. On aina hyvä piiloutua nimeltä mainitsemattomien "asiantuntijoiden" taakse. Yllättyisikö kukaan, jos ja kun selviäisi, että nämä "asiantuntijat" ovat levy-yhtiöiden pomoja ja muuta porukkaa, joka hyötyy rahallisesti tästä uudesta laista?...

Toiseksi täti selitti vuolaasti, kuinka sähköpostikampanja oli vain parin hassun hörhön ilkeämielinen tempaus. Kaiken kaikkiaan korkean poliittisen elimen puheenjohtaja antoi suoraan ymmärtää rivien välistä, että me kansalaiset olemme idiootteja. Emme siksi, että vastustamme kyseistä lakia vaan siksi, että täti oikeasti tuntui kuvittelevan, että hänen syöttämänsä soopa menee läpi! Minä tunsin itseni liki tulkoon loukatuksi. Saman asian olisi ajanut jos rouva valiokunnan puheennjohtaja olisi tullut ovelle ja läimmäissyt minua kasvoihin. Että kiitos. Ei ihme, että laki on kuluttajan kanssalta katastrofi, kun valiokunnan puheenjohtajakin kunnioittaa kansalaisia yhtä paljon kuin kuollutta oravaa.

Eräässä mielipidekirjoituksessa (Metro tai Satanen, en muista kumpi) hämmästeltiin, millaisiksi äänitteiden hinnat ovat kivunneet. Yksi CD maksaa Suomessa ylen määrin enemmän kuin vinyyli aikanaan, vaikka tuontantokustannukset ovat 80% pienemmät. Ja kuka saa säästyneet rahat? Se artisti, jonka oikeuksia laki muka suojelee? Tuskin. Kuten kirjoittaja totesi, jos tosissaan halutaan taistella piratismia vastaan, levyistä tehdään halvempia. Venäjällä tämä on tajuttu, aidotkin levyt maksavat siellä usein murto-osan siitä, mitä ne maksavat täällä. Minä en enää yhtään suurempien bändien levyjä Suomesta ostele, ainoastaan Pietarista. Ovathan ne vähäsen kalliimpia kuin piraatit (aito 5-7e, piraatti 2-4e), mutta ero on niin mitätön, että otan mieluiten aidon yksilön. Niin ja kuvitelkaapa, tämä on jopa kannattavaa toimintaa. Ok, ei kukaan oleta, että hintojen täytyisi olla täällä samaa luokaa kuin Venäjällä (vaikka totta puhuen monet tuotteet ovat siellä kalliimpia...), mutta herranjestas 22e uudesta levystä! Ja Pietarista sen sai 5 eurolla. Arvatkaa, kumman minä valitsin.

Niin no, saas nähdä, miten sitä levyjen tuontia EU:n ulkopuolelta rajoitetaan. Kohta minäkin lienen rikollinen, kun tuon Suomeen pari levyä Pietarista...