Joulua riittää vielä kymmenen minuuttia. Sen jälkeen on tapaninpäivä ja matka alkaa. Kello 8 länsiterminaalista Tallinnaan ja Tallinnasta lentokoneella Kiovan Borispolin lentokentälle. Pian ollaankin sukulaisten lihapatojen ääressä juhlimassa uutta vuotta ja ortodoksista joulua, jota vietetään 7.1.
Miehenpuolen kunniaksi on sanottava, että lahjat se osaa valita. Sain BBC:n "pride adn Prejudice" -minisarjan! Sen saman, jota olen hehkuttanut ja kuolannut jo vuosia aina siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran televisiossa näin. Ja vielä kun ostin itse itselleni joululahjaksi mustat varvassukat, joiden varpaissa lukee "Night owl" ja jalkapöydän päällä on pöllön kuva, joka hohtaa pimeässä, voiko joulu olla parempi?
Kyllä minun mieheni on rakas. :)
sunnuntaina, joulukuuta 25, 2005
maanantaina, joulukuuta 19, 2005
Uskoisinko Jumalaan?
Minä olen siitä hassu ei-uskova, että olen käynyt konservatiiviuskovien raamattupiirissä, lukenunut raamatuntutkimusta, pitänyt pienenä Lasten Kuvaraamattua lempikirjanani ja perehtynyt myös varsinaiseen (luterilaiseen) Raamattuun. Yksin en toki ole, teologisesta meitä löytyy kourakaupalla, mutta olenpa ainakin pohtinut asioita.
Minä en usko Jumalaan. En koe sitä varsinaisesti valintakysymykseksi vaan olemassaolevaksi faktaksi. En ole havainnut mitään merkkejä Jumalan olemassalosta, en edes heikkoa, henkistä aavistusta. Konservatiivit ovat usein minulle selittäneet, että se on kahden kauppa, joku palikka tulee Jumalalta ja joku ihmiseltä, mutta en oikein koskaan ole ymmärtänyt. He ovat innokkaita vetoamaan jumalallisiin paradokseihin, mikäli joku asia on selvästi epäjohdonmukainen, mutta muilta uskonnoilta samaa ei suvaita. Muiden epäjohdonmukaisuuksia ei paradokseilla voi selittää, ne vain osoittavat, kuinka väärässä muut uskonnot ovat.
Vanhan ja Uuden testamentin Jumalat ovat varsin erilaisia. VT:n Jumala, Jahve, El tai Elohim (Elin monikkomuoto, muuten) on nurkkakuntainen sadisti. Hän on selkeästi vain ja ainoastaan Israelin jumala, ei kenenkään muun. Tästä kertoo jo se, kuinka innokkaasti Jahve usuttaa kansaansa Luvatuun maan asukkaiden kimppuun käskien vihkiä tuhon omaksi niin miehet, naiset kuin lapsetkin. (Tämä ei muuten ollut normaalikäytäntö Välimeren alueella ja oli varmasti omiaan antamaan israelilaisista hyvin väkivaltaisen ja raa'an kuvan . Tavallisesti näet voitetun kaupungin miehet surmattiin ja naiset ja lapset myytiin orjiksi. Israelin jumala ei kuitenkaan halunnut tahrata kansansa rodullista puhtautta, joten myös naisten ja lasten oli kuoltava. Ei varmasti ollut tavatonta, että orjatyttö synnytti isännälleen lapsia, mikä olisi merkinnyt vieraan veren sekoittumista israelilaiseen.)
Kuvaavaa on myös Jahven roolin hienoinen muuttuminen. Alussa Jahve on vain yksi jumalista, Israelin jumala, joskin voimakkaampi muita. Myöhemmin hän on jo varsinainen jumala, muut kansat vain palvovat typeryyksissään kuvia (voidaan kyllä kysyä, että mitäs he sitten palvoisivat, koska Jahve on varattu Israelille). Mutta Saatanaa ei ole - Saatana ilmaantuu ensimmäisen kerran vasta Kuningasten kirjoihin (Kohdassa, jossa kuningas Daavid suorittaa väestönlaskennan, mikä on suuri synti. Sama kohta löytyy aikaisemmista Samuelin kirjoista, mutta siellä Daavidin korvaan ei kuiskuttelekaan Saatana vaan itse Jahve. Jahve siis ensin ajaa Daavidin tekemään syntiä ja sen jälkeen vaatii Daavidilta katumusta, kun tämä on syntiä tehnyt ja Daavidhan kilttinä poikana katuu.)ja myöhemmin Jobin kirjaan ollen niissäkin pelkästään Jahven käskyjä totteleva vasalli. Jahve siis edustaa VT:ssä sekä pahaa että hyvää, hän on tuomari, antaja ja rankaisija samalla kertaa. Ennen kaikkea Jahve on reilu, hän ei väitäkään olevansa pelkästään hyvis, vaikka samalla kurmottaa ihan reippaasti omaakin väkeään, jos väki ei ole hänelle mieliksi.
UT:n Jumala sen sijaan on huijari. Tässä vaiheessa Saatanasta on tullut hänen vastapelurinsa, se, jolle kaikki huonot puolet voidaan kasata. Siinä missä Jahve otti reilusti vastuun sekä hyvistä että pahoista töistään, Jumala vierittää vastuun ilkitöistä Saatanalle. Hän on kaikkitietävä, ikiarmollinen ja huippuhyvä - hän nyt vain sattumalta loi Luciferin, joka vajosi Saatanaksi. Ja jos oletetaan, että Jumala on kaikkitietävä, hän tuntee myös tulevaisuuden. Hän siis tiesi, että Lucifer lankeaa ja silti loi tämän ihan tieten tahtoen. Kuinka hyvä on Jumala, joka tuo maailmaan pahuuden?
Toinen, mikä minua on UT:n Jumalassa häirinnyt, on hänen Tuomarin roolinsa. Tämä heppu (sillä heppu hän vaikuttaa olevan) määrää kevyesti ihmisiä ikuiseen kadotukseen ainoana varsinaisena perusteenaan se, että nämä eivät usko häneen. Sillä ei ole merkitystä, kuinka huimia rikkomuksia ihmisen tilillä on. Koko elämänsä kiltisti elänyt ja muille hyvää tehnyt päätyy Helvettiin siksi, ettei hän usko, kun taas sarjamurhaajaa ja -raiskaaja pääsee Paratiisiin, koska hän katui kuolinvuoteellaan ja uskoi Pyhään Kolminaisuuteen.* Tämä sotii niin pahasti minun oikeustajuani vastaan, että puistattaa. Eikä tässä kaikki; kaikkihyvä Jumala ihan oikeasti tuomitsee ihmisiä ikuiseen kidutukseen (juutalaisten helvetin, Gehennan, tuli ei sentään pala ikuisesti). Minun silmissäni sellainen Jumala on kaukana hyvästä ja armollisesta. UT:n Jumala sanoo: "jos et leiki niinku mä haluan, mä potkin sua munille". Ja sitten tällaista Jumalaa tulisi palvella ja kunnioittaa. Eh?
Minä olen aikoinani rehellisesti ja reilusti pohtinut, että uskonko. En usko. Joku sanoi, että kannattaisi varmuuden vuoksi uskoa, mutta se olisi huijaamista. Jos Jumala katsoo parhaaksi tuomita minut Helvettiin siksi, että olen ollut rehellinen, olkoon niin. Minä en leiki sadistien kanssa. Jos minun täytyisi valita, ottaisin Jahven ja ryhtyisin juutalaiseksi. Jahve sentään on rehellisesti myös kenkku ilkimys. Kristittyjen Jumala näyttää pulmuselta pökkien samalla toisella kädellään ihmisiä ikuiseen tuskaan ja kadotukseen. Jos se ei ole sadismia, mikä on (ja Allah on ihan samanlainen kuin Jumala tässä mielessä)?
Ja sitten minulta kysellään, miksi en usko. Tietenkään uskovat eivät ajattele näin, eiväthän he muuten uskoisi. Mutta minä myönnän, että minusta on joskus vähän kummallista se, kuinka itsepäisesti Jumalan täydellisestä hyvyydestä halutaan pitää kiinni samalla, kun väitetään, että Jumala on "täydellinen". Itse en käsitä, kuinka joku voi olla täydellinen vain puolikkaansa - sillä kaikkihyvä ja ikiarmollinen Jumala on puolikas. Täydellisyyteen kuuluvat niin valo kuin pimeys, niin hyvyys kuin pahuus. Minun silmissäni täydellisen Jumalan on oltava sekä hyvä että paha.
Mutta minusta tuntuukin, että tämä on enemmän ihmisten kuin Jumalan juttu. Juutalaiset jostain syystä hyväksyvät pimeyden omassa jumalassaan, kristityt eivät.
*Tiedän kyllä sen "armosta vaan ei teoista"-ajatusmallin, joka kristityillä on - satun vain itse olemaan jossain määrin eri mieltä. Raamislaiseni aikoinaan paheksuivat suuresti muita uskontoja, joissa tavoitteeseen päästään omin voimin, joko tekemällä runsaasti hyvää tai valaistumalla. Eivät ehkä tulleet ajatelleeksi, että muut näkevät kristinuskon armon ihan yhtä absurdina kuin he näkivät muiden pelastustiet.
Minä en usko Jumalaan. En koe sitä varsinaisesti valintakysymykseksi vaan olemassaolevaksi faktaksi. En ole havainnut mitään merkkejä Jumalan olemassalosta, en edes heikkoa, henkistä aavistusta. Konservatiivit ovat usein minulle selittäneet, että se on kahden kauppa, joku palikka tulee Jumalalta ja joku ihmiseltä, mutta en oikein koskaan ole ymmärtänyt. He ovat innokkaita vetoamaan jumalallisiin paradokseihin, mikäli joku asia on selvästi epäjohdonmukainen, mutta muilta uskonnoilta samaa ei suvaita. Muiden epäjohdonmukaisuuksia ei paradokseilla voi selittää, ne vain osoittavat, kuinka väärässä muut uskonnot ovat.
Vanhan ja Uuden testamentin Jumalat ovat varsin erilaisia. VT:n Jumala, Jahve, El tai Elohim (Elin monikkomuoto, muuten) on nurkkakuntainen sadisti. Hän on selkeästi vain ja ainoastaan Israelin jumala, ei kenenkään muun. Tästä kertoo jo se, kuinka innokkaasti Jahve usuttaa kansaansa Luvatuun maan asukkaiden kimppuun käskien vihkiä tuhon omaksi niin miehet, naiset kuin lapsetkin. (Tämä ei muuten ollut normaalikäytäntö Välimeren alueella ja oli varmasti omiaan antamaan israelilaisista hyvin väkivaltaisen ja raa'an kuvan . Tavallisesti näet voitetun kaupungin miehet surmattiin ja naiset ja lapset myytiin orjiksi. Israelin jumala ei kuitenkaan halunnut tahrata kansansa rodullista puhtautta, joten myös naisten ja lasten oli kuoltava. Ei varmasti ollut tavatonta, että orjatyttö synnytti isännälleen lapsia, mikä olisi merkinnyt vieraan veren sekoittumista israelilaiseen.)
Kuvaavaa on myös Jahven roolin hienoinen muuttuminen. Alussa Jahve on vain yksi jumalista, Israelin jumala, joskin voimakkaampi muita. Myöhemmin hän on jo varsinainen jumala, muut kansat vain palvovat typeryyksissään kuvia (voidaan kyllä kysyä, että mitäs he sitten palvoisivat, koska Jahve on varattu Israelille). Mutta Saatanaa ei ole - Saatana ilmaantuu ensimmäisen kerran vasta Kuningasten kirjoihin (Kohdassa, jossa kuningas Daavid suorittaa väestönlaskennan, mikä on suuri synti. Sama kohta löytyy aikaisemmista Samuelin kirjoista, mutta siellä Daavidin korvaan ei kuiskuttelekaan Saatana vaan itse Jahve. Jahve siis ensin ajaa Daavidin tekemään syntiä ja sen jälkeen vaatii Daavidilta katumusta, kun tämä on syntiä tehnyt ja Daavidhan kilttinä poikana katuu.)ja myöhemmin Jobin kirjaan ollen niissäkin pelkästään Jahven käskyjä totteleva vasalli. Jahve siis edustaa VT:ssä sekä pahaa että hyvää, hän on tuomari, antaja ja rankaisija samalla kertaa. Ennen kaikkea Jahve on reilu, hän ei väitäkään olevansa pelkästään hyvis, vaikka samalla kurmottaa ihan reippaasti omaakin väkeään, jos väki ei ole hänelle mieliksi.
UT:n Jumala sen sijaan on huijari. Tässä vaiheessa Saatanasta on tullut hänen vastapelurinsa, se, jolle kaikki huonot puolet voidaan kasata. Siinä missä Jahve otti reilusti vastuun sekä hyvistä että pahoista töistään, Jumala vierittää vastuun ilkitöistä Saatanalle. Hän on kaikkitietävä, ikiarmollinen ja huippuhyvä - hän nyt vain sattumalta loi Luciferin, joka vajosi Saatanaksi. Ja jos oletetaan, että Jumala on kaikkitietävä, hän tuntee myös tulevaisuuden. Hän siis tiesi, että Lucifer lankeaa ja silti loi tämän ihan tieten tahtoen. Kuinka hyvä on Jumala, joka tuo maailmaan pahuuden?
Toinen, mikä minua on UT:n Jumalassa häirinnyt, on hänen Tuomarin roolinsa. Tämä heppu (sillä heppu hän vaikuttaa olevan) määrää kevyesti ihmisiä ikuiseen kadotukseen ainoana varsinaisena perusteenaan se, että nämä eivät usko häneen. Sillä ei ole merkitystä, kuinka huimia rikkomuksia ihmisen tilillä on. Koko elämänsä kiltisti elänyt ja muille hyvää tehnyt päätyy Helvettiin siksi, ettei hän usko, kun taas sarjamurhaajaa ja -raiskaaja pääsee Paratiisiin, koska hän katui kuolinvuoteellaan ja uskoi Pyhään Kolminaisuuteen.* Tämä sotii niin pahasti minun oikeustajuani vastaan, että puistattaa. Eikä tässä kaikki; kaikkihyvä Jumala ihan oikeasti tuomitsee ihmisiä ikuiseen kidutukseen (juutalaisten helvetin, Gehennan, tuli ei sentään pala ikuisesti). Minun silmissäni sellainen Jumala on kaukana hyvästä ja armollisesta. UT:n Jumala sanoo: "jos et leiki niinku mä haluan, mä potkin sua munille". Ja sitten tällaista Jumalaa tulisi palvella ja kunnioittaa. Eh?
Minä olen aikoinani rehellisesti ja reilusti pohtinut, että uskonko. En usko. Joku sanoi, että kannattaisi varmuuden vuoksi uskoa, mutta se olisi huijaamista. Jos Jumala katsoo parhaaksi tuomita minut Helvettiin siksi, että olen ollut rehellinen, olkoon niin. Minä en leiki sadistien kanssa. Jos minun täytyisi valita, ottaisin Jahven ja ryhtyisin juutalaiseksi. Jahve sentään on rehellisesti myös kenkku ilkimys. Kristittyjen Jumala näyttää pulmuselta pökkien samalla toisella kädellään ihmisiä ikuiseen tuskaan ja kadotukseen. Jos se ei ole sadismia, mikä on (ja Allah on ihan samanlainen kuin Jumala tässä mielessä)?
Ja sitten minulta kysellään, miksi en usko. Tietenkään uskovat eivät ajattele näin, eiväthän he muuten uskoisi. Mutta minä myönnän, että minusta on joskus vähän kummallista se, kuinka itsepäisesti Jumalan täydellisestä hyvyydestä halutaan pitää kiinni samalla, kun väitetään, että Jumala on "täydellinen". Itse en käsitä, kuinka joku voi olla täydellinen vain puolikkaansa - sillä kaikkihyvä ja ikiarmollinen Jumala on puolikas. Täydellisyyteen kuuluvat niin valo kuin pimeys, niin hyvyys kuin pahuus. Minun silmissäni täydellisen Jumalan on oltava sekä hyvä että paha.
Mutta minusta tuntuukin, että tämä on enemmän ihmisten kuin Jumalan juttu. Juutalaiset jostain syystä hyväksyvät pimeyden omassa jumalassaan, kristityt eivät.
*Tiedän kyllä sen "armosta vaan ei teoista"-ajatusmallin, joka kristityillä on - satun vain itse olemaan jossain määrin eri mieltä. Raamislaiseni aikoinaan paheksuivat suuresti muita uskontoja, joissa tavoitteeseen päästään omin voimin, joko tekemällä runsaasti hyvää tai valaistumalla. Eivät ehkä tulleet ajatelleeksi, että muut näkevät kristinuskon armon ihan yhtä absurdina kuin he näkivät muiden pelastustiet.
sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005
Ja mie ko en maksa!
Huh. Luin juuri keskustelua perinnöstä, perintöverosta ja "verosuunnittelusta" - josta siis osa on laillista ja laitonta.
Keskustelun kulku oli kyllä vastenmielinen. Aloittaja kertoo tuttavaperheestään, jotka siirtävät "valeoikeustoimin" rahojaan lapsilleen eli kyse on siis ilmeisesti laittomista konsteista, oikeastan veronkierrosta. Hän mietti, pitäisikö hänen käräyttää tuttavaperheensä viranomaisille.
Jotkut kehottivat käräyttämään, mutta suurin osa syytti aloittajaa ahneudesta ja kateudesta, suorastaan hyvin kiukkuiseen sävyyn. Pilkkasivat, että mahtaa aloittajaa nyppiä, kun ei ole osannut verosuunnitella omia varojaan - vaikka kyse oli siis nimenomaan laittomasta veronkierrosta eikä mistään verosuunnittelusta. Henkilökohtaisesti "verosuunnittelu" tuntuu kyllä hivenen epäreilulta, mutta se on laillista, en näe siinä valittamisen aihetta.
Toinen huvittava valituksen aihe oli se, että "et kai sinä kehtaa kavereitasi käräyttää". Toisin sanoen, jos kaverisi tekevät rikoksen, älä ilmianna! Missä menee raja? Jos kaveri tekee murhan, pitääkö siitä käräyttää vai onko kaveruus silti tärkeämpää? Tai huumerikoksen, tai kavalluksen tai varkauden, tai mitä vain. Tuntematon pitää toki käräyttää, kuka hyvänsä ilmoittaisi poliisille, jos joku tuntematon selvästi olisi voroamassa jonkun autoa - mutta ilmeisesti, jos selviäisi, että se voro onkin kaveri-Pena, parasta pitää puhelin taskussa. Ei kaveria sovi rikoksesta ilmiantaa!
Paras on kuitenkin se valtava porun aihe, että kun omaisuudesta on jo kertaalleen maksettu verot, minkä ihmeen vuoksi siitä pitäisi maksaa verot uudelleen. Mutta kun ei kyse ole siitä - kyse on siitä, että aina, kun yksi tietty henkilö saa rahaa tai muuta omaisuutta, hän maksaa ne verot. Kyse ei siis ole omaisuudesta vaan henkilöistä. Ei omaisuus ole mikään entiteetti, jota verotetaan kerran ja sitten se liikuskelee yhteiskunnassa vapaasti. Maksanhan minäkin kaupassa ostoksista samalla verot, vaikka olen maksanut jo palkastani verot ja samoin kauppa on maksanut niistä tuostteista verot. Kukaan ei kuitenkaan paru, että kaupasta pitäisi tavara saada tyystin verovapaana. Alvin suuruudesta toki keskustellaan, mutta kukaan ei ole edes leikillään ehdottanut sen poistoa.
Minusta ei ole mitään mieltä poistaa perintöveroa. Se on yksi niistä harvoista veroista, jotka enää koskevat rikkaimpia. Varallisuusverohan on nyt poistettu. Ja sitten kokoomuslaiset parkuvat irkissä, kuinka Suomessa potkitaan rikkaita päähän ja ajetaan heidät jonnekin Bahamalle. Hah. Rikkaita nimenomaan hyysätään. Varallisuusvero on poistettu ja lakejakin säädetään nykyään rikkaiden yhtiöiden ja lobbareiden sanelujen mukaan.
Ehkä minun pitäisi lähteä sinne Bahamalle?
Keskustelun kulku oli kyllä vastenmielinen. Aloittaja kertoo tuttavaperheestään, jotka siirtävät "valeoikeustoimin" rahojaan lapsilleen eli kyse on siis ilmeisesti laittomista konsteista, oikeastan veronkierrosta. Hän mietti, pitäisikö hänen käräyttää tuttavaperheensä viranomaisille.
Jotkut kehottivat käräyttämään, mutta suurin osa syytti aloittajaa ahneudesta ja kateudesta, suorastaan hyvin kiukkuiseen sävyyn. Pilkkasivat, että mahtaa aloittajaa nyppiä, kun ei ole osannut verosuunnitella omia varojaan - vaikka kyse oli siis nimenomaan laittomasta veronkierrosta eikä mistään verosuunnittelusta. Henkilökohtaisesti "verosuunnittelu" tuntuu kyllä hivenen epäreilulta, mutta se on laillista, en näe siinä valittamisen aihetta.
Toinen huvittava valituksen aihe oli se, että "et kai sinä kehtaa kavereitasi käräyttää". Toisin sanoen, jos kaverisi tekevät rikoksen, älä ilmianna! Missä menee raja? Jos kaveri tekee murhan, pitääkö siitä käräyttää vai onko kaveruus silti tärkeämpää? Tai huumerikoksen, tai kavalluksen tai varkauden, tai mitä vain. Tuntematon pitää toki käräyttää, kuka hyvänsä ilmoittaisi poliisille, jos joku tuntematon selvästi olisi voroamassa jonkun autoa - mutta ilmeisesti, jos selviäisi, että se voro onkin kaveri-Pena, parasta pitää puhelin taskussa. Ei kaveria sovi rikoksesta ilmiantaa!
Paras on kuitenkin se valtava porun aihe, että kun omaisuudesta on jo kertaalleen maksettu verot, minkä ihmeen vuoksi siitä pitäisi maksaa verot uudelleen. Mutta kun ei kyse ole siitä - kyse on siitä, että aina, kun yksi tietty henkilö saa rahaa tai muuta omaisuutta, hän maksaa ne verot. Kyse ei siis ole omaisuudesta vaan henkilöistä. Ei omaisuus ole mikään entiteetti, jota verotetaan kerran ja sitten se liikuskelee yhteiskunnassa vapaasti. Maksanhan minäkin kaupassa ostoksista samalla verot, vaikka olen maksanut jo palkastani verot ja samoin kauppa on maksanut niistä tuostteista verot. Kukaan ei kuitenkaan paru, että kaupasta pitäisi tavara saada tyystin verovapaana. Alvin suuruudesta toki keskustellaan, mutta kukaan ei ole edes leikillään ehdottanut sen poistoa.
Minusta ei ole mitään mieltä poistaa perintöveroa. Se on yksi niistä harvoista veroista, jotka enää koskevat rikkaimpia. Varallisuusverohan on nyt poistettu. Ja sitten kokoomuslaiset parkuvat irkissä, kuinka Suomessa potkitaan rikkaita päähän ja ajetaan heidät jonnekin Bahamalle. Hah. Rikkaita nimenomaan hyysätään. Varallisuusvero on poistettu ja lakejakin säädetään nykyään rikkaiden yhtiöiden ja lobbareiden sanelujen mukaan.
Ehkä minun pitäisi lähteä sinne Bahamalle?
perjantaina, joulukuuta 16, 2005
Viva la EU
Oletteko törmänneet tunteeseen, että teksti ja todellisuus eivät iiihan vastaa toisiaan? Että jossain on jotain mätää? Vähän niin kuin jos lukee Uutta Testamenttia ja sitten katsoo, miten kristinusko varsinaisesti ilmenee maan päällä. Tai Koraania, jonka jälkeen voi asettua sohvalle ihailemaan Saudi-Arabian menoa. Minulle tuli juuri äsken sellainen tunne luettuani Kasvin blogista Euroopan parlamentin teletunnistetieto-päätöksestä.
Tällä haavaa yksi sivuaineistani on HElsingin yliopiston tarjoama EU-opintokokonaisuus, jonka johdantokurssin tentin kolmisen viikkoa sitten. Tenttiä varten luin kirjat Opiskellen uudistuvaan unioniin ja Euroopan rajat (toim. Raunio & Tiilikainen). Edellinen kuvasi unionin toimintaa, jälkimmäinen keskittyi itälaajenemiseen ja sen dynamiikkaan.
Kirjat antoivat EU:sta hyvin myönteisen ja asiantuntevan kuvan. Toki kritiikkiäkin esiintyi, mutta ei itse Euroopan Unionin toimintaa kohtaan, vaan lähinnä itälaajenemista silmällä pitäen tehtyjä rakennemuutoksia kohtaan. Päätöksen teon esimerkiksi katsottiin monimutkaistuvan ja vaikeutuvan, sillä uusien jäsenmaiden myötä määräenemmistöön tarvittava prosentuaalinen määrä nousee pari prosenttiyksikköä. Ongelmiksi mainittiin myös kansalaisten epäluottamus ja tyytymättömyys Unionia kohtaan, mikä tuntui kirjoja lukiessa typerältä. Niistä välittyi vaikutelma, että kansalaiset eivät vain tunne EU:a, minkä vuoksi he suhtautuvat siihen epäillen ja ovat yksinkertaisesti ennakkoluuloisia kauhukuvamaakareita. Katsottiin, että EU:n olisi syytä tehdä itseään tykö kansalaisille, eritoten niille, jotka olivat kyllin ennakkoluuloisia hylätäkseen perustuslain kansanäänestyksessä. Itse ajattelin jalosti, että nythän minä ymmärrän EU:a paljon paremmin enkä ainakaan sorru inhoamaan sitä. On se niin hienoa kuulua Unioniin!
Ja sitten. Euroopan parlamentti päättää teletunnistetietojen tallentamisesta. [Wtf?! Senhän piti olla mun kaveri!] Euroopan parlamentti päättää, että tekijänoikeusrikoksessa vahingon kohteella on oikeus julkistaa tekijän tiedot tekijän kustannuksella. [Heeeetkinen...] EU huijaa WTO:n kokouksessa suostumalla muka alentamaan maataloustukia, vaikka oikeasti niitä siirrellään vain laatikosta toiseen eikä EU:lla ole pienintäkään aietta vapauttaa kauppaansa kehitysmaiden kanssa. [Ai, ei pyritäkään vapaakauppaan?] Mitähän sieltä seuraavaksi tulee?
Ei jumalauta. Jos täällä nyt olisi äänestys EU:n perustuslaista, olisin tasan yhtä kenkku (siis viisas) kuin tanskalaiset ja äänestäisin varmasti vastaan. Ihan vain näyttääkseni, mitä mieltä olen siitä rupujengistä, joka hengaa EU-parlamentissa, ministerineuvostossa ja komissiossa. Pieni viesti teille, ummikot: tämä ei ole oikea tapa tehdä itseään suosituksi kansalaisten parissa! Itse asiassa se on täysin väärä tapa.
Sivuaineestani en kuitenkaan luovu. Tunne vihollisesi. Soluttaudun EU-virkailijaksi koneistoon ja mädätän sen sisältä päin. Kaikki suurimman järjestelmät mätänevät aina sisältä, ennen kuin joku ulkoa pyyhkäisee ne historiaan. Tosin, en ole ihan varma, tarvitaanko minua, osaavat ne näemmä itsekin, mutta ei vara venettä kaada.
Tällä haavaa yksi sivuaineistani on HElsingin yliopiston tarjoama EU-opintokokonaisuus, jonka johdantokurssin tentin kolmisen viikkoa sitten. Tenttiä varten luin kirjat Opiskellen uudistuvaan unioniin ja Euroopan rajat (toim. Raunio & Tiilikainen). Edellinen kuvasi unionin toimintaa, jälkimmäinen keskittyi itälaajenemiseen ja sen dynamiikkaan.
Kirjat antoivat EU:sta hyvin myönteisen ja asiantuntevan kuvan. Toki kritiikkiäkin esiintyi, mutta ei itse Euroopan Unionin toimintaa kohtaan, vaan lähinnä itälaajenemista silmällä pitäen tehtyjä rakennemuutoksia kohtaan. Päätöksen teon esimerkiksi katsottiin monimutkaistuvan ja vaikeutuvan, sillä uusien jäsenmaiden myötä määräenemmistöön tarvittava prosentuaalinen määrä nousee pari prosenttiyksikköä. Ongelmiksi mainittiin myös kansalaisten epäluottamus ja tyytymättömyys Unionia kohtaan, mikä tuntui kirjoja lukiessa typerältä. Niistä välittyi vaikutelma, että kansalaiset eivät vain tunne EU:a, minkä vuoksi he suhtautuvat siihen epäillen ja ovat yksinkertaisesti ennakkoluuloisia kauhukuvamaakareita. Katsottiin, että EU:n olisi syytä tehdä itseään tykö kansalaisille, eritoten niille, jotka olivat kyllin ennakkoluuloisia hylätäkseen perustuslain kansanäänestyksessä. Itse ajattelin jalosti, että nythän minä ymmärrän EU:a paljon paremmin enkä ainakaan sorru inhoamaan sitä. On se niin hienoa kuulua Unioniin!
Ja sitten. Euroopan parlamentti päättää teletunnistetietojen tallentamisesta. [Wtf?! Senhän piti olla mun kaveri!] Euroopan parlamentti päättää, että tekijänoikeusrikoksessa vahingon kohteella on oikeus julkistaa tekijän tiedot tekijän kustannuksella. [Heeeetkinen...] EU huijaa WTO:n kokouksessa suostumalla muka alentamaan maataloustukia, vaikka oikeasti niitä siirrellään vain laatikosta toiseen eikä EU:lla ole pienintäkään aietta vapauttaa kauppaansa kehitysmaiden kanssa. [Ai, ei pyritäkään vapaakauppaan?] Mitähän sieltä seuraavaksi tulee?
Ei jumalauta. Jos täällä nyt olisi äänestys EU:n perustuslaista, olisin tasan yhtä kenkku (siis viisas) kuin tanskalaiset ja äänestäisin varmasti vastaan. Ihan vain näyttääkseni, mitä mieltä olen siitä rupujengistä, joka hengaa EU-parlamentissa, ministerineuvostossa ja komissiossa. Pieni viesti teille, ummikot: tämä ei ole oikea tapa tehdä itseään suosituksi kansalaisten parissa! Itse asiassa se on täysin väärä tapa.
Sivuaineestani en kuitenkaan luovu. Tunne vihollisesi. Soluttaudun EU-virkailijaksi koneistoon ja mädätän sen sisältä päin. Kaikki suurimman järjestelmät mätänevät aina sisältä, ennen kuin joku ulkoa pyyhkäisee ne historiaan. Tosin, en ole ihan varma, tarvitaanko minua, osaavat ne näemmä itsekin, mutta ei vara venettä kaada.
torstaina, joulukuuta 15, 2005
Seksi on suklaan korvike
Täytyy vielä kirota. Tiedättekö muuten, mikä on vihoviimeinen asia ja kiukuttelun aihe? Se, että on joko syntymälahjana saanut tai onnistunut jotenkin kehittämään itselleen taipumuksen lohtusyömiseen. Se siis tarkoittaa sitä, että aina, jos masentaa, ketuttaa, ottaa pannuun, vituttaa, apatia vaivaa, surettaa tai alakulo valloittaa mielen, pää ja kroppa lähtevät yksissä tuumin kohti kaupan "epäterveellinen ruoka" -osastoa. Kaikki kelpaa, popkornit, sipsit, meetwursti, homejuusto, suklaa, karkit, pähkinät, jäätelö.
Tämä kiukuttaa eniten juuri siksi, että suhtautuminen ruokaan pelkästään hengissäpitävänä entiteettinä on tällä haavaa mahdotonta. Sen pystyy ehkä vuosien kuluessa kehittämään, mutta se vaatii aikaa ja lasteittain itsekieltäymystä. Minulla on tällä hetkellä kaapissa sekä sipsejä että karkkeja, ja minun tekee niitä mieli. Ruumis ei tarvitse ruokaa - se ei oikeastaan edes halua ruokaa ja silti joudun tietoisesti pitämään koko ajan mielessä sen, että ei karkkia eikä sipsejä. Se on ärsyttävää. Ei siksi, että se veisi erityisesti voimia vaan siksi, että se asiaa ylipäätään ajattelee. Moni tuntemani ihminen ei uhraisi ajatustakaan herkuille, vaikka kaappi olisi niitä pullollaan, mutta minun alitajuntani möyrii jatkuvasti siihen suuntaan.
[Painokelvotonta tekstiä]
Niin ja joku voisi kysyä, miksi sitten ylipäätään pidän kaapissa karkkia ja sipsejä. Haluan todistaa itselleni, että pystyn olemaan syömättä niitä, vaikka ne lojuvat siellä. Mutta kaikkein hienointa on, kun kuluu päivä, kaksi tai useampikin, jolloin ei tule edes ajatelleeksi, että kaapissa olisi herkkuja, joita voisi syödä!
Enemmän sellaisia päiviä, kiitos.
Tämä kiukuttaa eniten juuri siksi, että suhtautuminen ruokaan pelkästään hengissäpitävänä entiteettinä on tällä haavaa mahdotonta. Sen pystyy ehkä vuosien kuluessa kehittämään, mutta se vaatii aikaa ja lasteittain itsekieltäymystä. Minulla on tällä hetkellä kaapissa sekä sipsejä että karkkeja, ja minun tekee niitä mieli. Ruumis ei tarvitse ruokaa - se ei oikeastaan edes halua ruokaa ja silti joudun tietoisesti pitämään koko ajan mielessä sen, että ei karkkia eikä sipsejä. Se on ärsyttävää. Ei siksi, että se veisi erityisesti voimia vaan siksi, että se asiaa ylipäätään ajattelee. Moni tuntemani ihminen ei uhraisi ajatustakaan herkuille, vaikka kaappi olisi niitä pullollaan, mutta minun alitajuntani möyrii jatkuvasti siihen suuntaan.
[Painokelvotonta tekstiä]
Niin ja joku voisi kysyä, miksi sitten ylipäätään pidän kaapissa karkkia ja sipsejä. Haluan todistaa itselleni, että pystyn olemaan syömättä niitä, vaikka ne lojuvat siellä. Mutta kaikkein hienointa on, kun kuluu päivä, kaksi tai useampikin, jolloin ei tule edes ajatelleeksi, että kaapissa olisi herkkuja, joita voisi syödä!
Enemmän sellaisia päiviä, kiitos.
Tonttuleikkiä myyjäisissä
Syksyn viimeinen luento on ohi. Onneksi. Luentofrekfenssini on tainnut olla matalin vuosiin. Yksi selitys on työ, toinen on se, että minä en vain viihdy luennoilla. Niillä on ahdistavaa. Meitä on ryhmässä viisi tyyppiä, joista ne neljä muuta tuntevat toisensa, mutta minä en heitä. Lisäksi he ovat pääaineopiskelijoita, minä vain sivuainehalpamakkara. Ja jos tässä ei ole kylliksi, tunnen itseni useimmiten talipalloksi tunneilla. Teen sellaisia virheitä, että jos se olisi fyysisesti mahdollista, haluaisin potkaista itseäni päähän. Haahuilen jotain, opettaja iskee skarppina ja epähuomiossa vastaukseni on jotain ihan muuta, kuin mitä piti.
Minä en osaa enää venäjää.
Joululahjoista en ole ottanut tänä vuonna stressiä. Toivon, että lauantaina olisi vielä jotain joulumyyjäisiä, joista voisin käydä napsimassa parhaat palat päältä tai jos ei, suksin Kiseleffin taloon ostamaan jotain kallista (siellä on kaikki kallista) käsityömateriaa.
Siitä, ettei kykene ystävystymään, on muuten joulun aikoihin iloa. Lahjalistalla ovat vain äiti, mies (pikkuveli ehkä, mitä 13-vuotias jätkä toivoo? Siis muuta kuin pornoa...) ja kaksi vanhaa ystävää. Ja no, yhdelle uudemmalle kans, kun sekin hommasi minulle. Joulukorttejakaan en jaksanut vääntää, joko teen ne itse tai en lähetä lainkaan. Yhtenä vuonna tein korttien sijaan joulupipareita. Sitä voisi tietysti harkita. Tein niistä tähdenmuotoisia ja koska minulla ei tietenkään ollut kyllin suurta tähtimuottia, jouduin soveltamaan. Piirsin pienen tähtimuotin ääriviivat paperille ja mittasin viivottimella sopivat pituudet sakaroille ja niiden väleille saadakseni isomman. Tähteen piti nimittäin mahtua teksti "hyvää joulua X".
Ja ostin minä itsellenikin joululahjan etukäteen, elämäni ensimmäisen DVD:n, North & South. Kyseessä on Elizabeth Gaskellin romaaniin, 1800-luvun teollistuvaan Englantiin sijoittuva neliosainen minisarja. BBC:n tuotantoa ja myönnän, että olen heikkona BBC:n historiallisiin draamoihin. Ennen pitkää hyllyssäni seilaavat myös Pride and Prejudice (ainoa oikea Elizabeth on Jennifer Ehle, Keira Knightley ei voi piestä häntä - mutta kai se uusi täytyy sitten kuitenkin nähdä) ja Wives and Daughters. Päätökseen hankkia North & South vaikutti vahvasti herra Thorntonin hahmo. Mutta en kerro enempää, ettei maineeni mene.
On vain yksi sarja, jonka hyvin kernaasti ottaisin DVD:nä, mutta sitä ei järkyttävää kyllä ole julkaistu! Mutta edelleen, Daria on idoli. Ainoa idoli.
Minä en osaa enää venäjää.
Joululahjoista en ole ottanut tänä vuonna stressiä. Toivon, että lauantaina olisi vielä jotain joulumyyjäisiä, joista voisin käydä napsimassa parhaat palat päältä tai jos ei, suksin Kiseleffin taloon ostamaan jotain kallista (siellä on kaikki kallista) käsityömateriaa.
Siitä, ettei kykene ystävystymään, on muuten joulun aikoihin iloa. Lahjalistalla ovat vain äiti, mies (pikkuveli ehkä, mitä 13-vuotias jätkä toivoo? Siis muuta kuin pornoa...) ja kaksi vanhaa ystävää. Ja no, yhdelle uudemmalle kans, kun sekin hommasi minulle. Joulukorttejakaan en jaksanut vääntää, joko teen ne itse tai en lähetä lainkaan. Yhtenä vuonna tein korttien sijaan joulupipareita. Sitä voisi tietysti harkita. Tein niistä tähdenmuotoisia ja koska minulla ei tietenkään ollut kyllin suurta tähtimuottia, jouduin soveltamaan. Piirsin pienen tähtimuotin ääriviivat paperille ja mittasin viivottimella sopivat pituudet sakaroille ja niiden väleille saadakseni isomman. Tähteen piti nimittäin mahtua teksti "hyvää joulua X".
Ja ostin minä itsellenikin joululahjan etukäteen, elämäni ensimmäisen DVD:n, North & South. Kyseessä on Elizabeth Gaskellin romaaniin, 1800-luvun teollistuvaan Englantiin sijoittuva neliosainen minisarja. BBC:n tuotantoa ja myönnän, että olen heikkona BBC:n historiallisiin draamoihin. Ennen pitkää hyllyssäni seilaavat myös Pride and Prejudice (ainoa oikea Elizabeth on Jennifer Ehle, Keira Knightley ei voi piestä häntä - mutta kai se uusi täytyy sitten kuitenkin nähdä) ja Wives and Daughters. Päätökseen hankkia North & South vaikutti vahvasti herra Thorntonin hahmo. Mutta en kerro enempää, ettei maineeni mene.
On vain yksi sarja, jonka hyvin kernaasti ottaisin DVD:nä, mutta sitä ei järkyttävää kyllä ole julkaistu! Mutta edelleen, Daria on idoli. Ainoa idoli.
keskiviikkona, joulukuuta 14, 2005
Unimaailma
Unet kertovat paljon ihmisistä. Mitähän nämä kertovat minusta?...
Olen salissa, missä on kuviollinen kivilattia ja oranssinhehkuinen valo. Salin yhteydessä on huone, jossa on muutama ihminen. Erotan heistä kunnolla vain kolme japanilaista nuorta naista, joista yksi on pukeutunut kokonaan mustiin, musta, pitkähihainen paita ja mustat housut. Seison oven suussa ja luokseni kävelee pieni, mustahiuksinen tyttö, jonka hiuksen roikkuvat silmissä. Kyseessä on Ringu -elokuvien paha haamu, Sadako, joskin hänen nimensä on nyt Anne (kutsun häntä silti Sadakoksi). Tunnelma on kolkko ja kammottava, pelkään. En saa koskettaa Sadakoa, sillä silloin kirous tarttuu minuun. Yritän lepytellä tyttöä juttelemalla hänelle, kun hän selvästi hämmästelee, miksen silitä hänen hiuksiaan.
Sadako ei kauaa välitä minusta vaan astuu sisälle huoneeseen ihmisten luo. Musta-asuinen japanilasityttö on liki huumaantunut hänen läsnäolostaan. Ihmiset kerääntyvät Sadakon ympärille, juttelevat hänelle, silittelevät hänen hiuksiaan ja olkapäitään. Minua kammottaa, koska tiedän kirouksen tarttuvan heihin, mutta en kykene varoittamaan. En saa sanaa suustani. Sadako kauhistuttaa minua. Erityisesti häntä koskettelee huumaantunut japanilaistyttö, jonka Sadako tuntuu hypnotisoineen.
Saatuaan ilmeisesti kyllikseen, Sadako lähtee pois ja japanilaistyttö seuraa häntä tahdottomana. Hän alkaa kuolla, tiedän sen, kirous korjaa hänet pois. Lähden hänen peräänsä ja löydän hänet salin koristekivilattialta kammottavassa kunnossa. Hänen jäsenensä, kädet ja jalat, ovat venyneet pitkiksi ja laihoiksi, hämähäkkimäisiksi ja jähmettyneet kuolonkouristukseen. Hän kuolee jäsen kerrallaan, mutta on vielä henkitoreissaan. Kasvojen ilme on pelon vääristämä. Vaikka olen itsekin kauhuissani, tartun toiseen pitkään, laihaan (hihat ovat myös venyneet pituutta, ne ovat melkein kiiltävät, muovimaiset) käteen ja lähden raahaamaan häntä takaisin huoneeseen.
Tässä vaiheessa heräsin. Suojelumekanismi, herään aina, jos uni käy liian pelottavaksi. No, ei tässä mitään, ajattelin hämmästyneenä (en ole katsonut Ringua aikoihin) ja käänsin kylkeä.
Minulla on kissoja, kaikkiaan kuusi pientä, karvaista kissanpentua. Ne ovat valkoisia ja niissä on vaaleanharmaita läiskiä. Minulla on myös pikkusisar, joka on sairaalassa ja lähden katsomaan häntä. Otan kissat mukaani. Ensin kannan niitä sylissäni, mutta huomaan pian, ettei se onnistu. Sairaala on kellarissa ja sinne pääsee luukun kautta kiipeämällä seinään hakattuja askelmiä myöten, mutta kissat eivät sitä pysty tekemään. Se käy selväksi, kun laitan yhden kissan yrittämään ja se putoaa maahan, mutta sille ei onneksi käy kuinkaan. Haen siis laatikon, laitan kissat siihen ja kiipeän alas.
Tuon sisareni kellarihuoneeseen, jossa hän voi leikkiä kissojen kanssa, sillä niitä ei voi viedä sairaalaan. Kun tulee aika lähteä, joudun selittämään hänelle, että hän ei tosiaan voi ottaa kissoja mukaansa, sillä joku voi sairastua niiden vuoksi sairaalassa. Hän palaa, minä lähden kissojen kanssa kotiin.
Kellariin on tullut pimeä. Minun täytyy nousta portaita, jotka johtavat täydelliseen pimeyteen, edes omaa kättä ei voi erottaa. Yhtäkkiä minun ja pimeyden välissä seisoo Sadako, vaanivana. Pelko nousee kurkkuuni, mutta otan yhden kissan laatikosta ja kohotan sen kohti Sadakoa. Tämä kavahtaa heti kauemmas ja perääntyy. Sadako pelkää selvästi kissoja. Minua kammottaa mennä pimeyteen, jossa vaanii Sadako odottaen, että kissat eivät ole enää turvavani, yrittäen tartuttaa kirouksen minuun. Eikä minulla ole vaihtoehtoja.
Ja ei kun hereille taas. Tässä vaiheessa kello oli jo puoli kahdeksan, joten päätin luovuttaa. Pitäkää tunkkinne.
Olen salissa, missä on kuviollinen kivilattia ja oranssinhehkuinen valo. Salin yhteydessä on huone, jossa on muutama ihminen. Erotan heistä kunnolla vain kolme japanilaista nuorta naista, joista yksi on pukeutunut kokonaan mustiin, musta, pitkähihainen paita ja mustat housut. Seison oven suussa ja luokseni kävelee pieni, mustahiuksinen tyttö, jonka hiuksen roikkuvat silmissä. Kyseessä on Ringu -elokuvien paha haamu, Sadako, joskin hänen nimensä on nyt Anne (kutsun häntä silti Sadakoksi). Tunnelma on kolkko ja kammottava, pelkään. En saa koskettaa Sadakoa, sillä silloin kirous tarttuu minuun. Yritän lepytellä tyttöä juttelemalla hänelle, kun hän selvästi hämmästelee, miksen silitä hänen hiuksiaan.
Sadako ei kauaa välitä minusta vaan astuu sisälle huoneeseen ihmisten luo. Musta-asuinen japanilasityttö on liki huumaantunut hänen läsnäolostaan. Ihmiset kerääntyvät Sadakon ympärille, juttelevat hänelle, silittelevät hänen hiuksiaan ja olkapäitään. Minua kammottaa, koska tiedän kirouksen tarttuvan heihin, mutta en kykene varoittamaan. En saa sanaa suustani. Sadako kauhistuttaa minua. Erityisesti häntä koskettelee huumaantunut japanilaistyttö, jonka Sadako tuntuu hypnotisoineen.
Saatuaan ilmeisesti kyllikseen, Sadako lähtee pois ja japanilaistyttö seuraa häntä tahdottomana. Hän alkaa kuolla, tiedän sen, kirous korjaa hänet pois. Lähden hänen peräänsä ja löydän hänet salin koristekivilattialta kammottavassa kunnossa. Hänen jäsenensä, kädet ja jalat, ovat venyneet pitkiksi ja laihoiksi, hämähäkkimäisiksi ja jähmettyneet kuolonkouristukseen. Hän kuolee jäsen kerrallaan, mutta on vielä henkitoreissaan. Kasvojen ilme on pelon vääristämä. Vaikka olen itsekin kauhuissani, tartun toiseen pitkään, laihaan (hihat ovat myös venyneet pituutta, ne ovat melkein kiiltävät, muovimaiset) käteen ja lähden raahaamaan häntä takaisin huoneeseen.
Tässä vaiheessa heräsin. Suojelumekanismi, herään aina, jos uni käy liian pelottavaksi. No, ei tässä mitään, ajattelin hämmästyneenä (en ole katsonut Ringua aikoihin) ja käänsin kylkeä.
Minulla on kissoja, kaikkiaan kuusi pientä, karvaista kissanpentua. Ne ovat valkoisia ja niissä on vaaleanharmaita läiskiä. Minulla on myös pikkusisar, joka on sairaalassa ja lähden katsomaan häntä. Otan kissat mukaani. Ensin kannan niitä sylissäni, mutta huomaan pian, ettei se onnistu. Sairaala on kellarissa ja sinne pääsee luukun kautta kiipeämällä seinään hakattuja askelmiä myöten, mutta kissat eivät sitä pysty tekemään. Se käy selväksi, kun laitan yhden kissan yrittämään ja se putoaa maahan, mutta sille ei onneksi käy kuinkaan. Haen siis laatikon, laitan kissat siihen ja kiipeän alas.
Tuon sisareni kellarihuoneeseen, jossa hän voi leikkiä kissojen kanssa, sillä niitä ei voi viedä sairaalaan. Kun tulee aika lähteä, joudun selittämään hänelle, että hän ei tosiaan voi ottaa kissoja mukaansa, sillä joku voi sairastua niiden vuoksi sairaalassa. Hän palaa, minä lähden kissojen kanssa kotiin.
Kellariin on tullut pimeä. Minun täytyy nousta portaita, jotka johtavat täydelliseen pimeyteen, edes omaa kättä ei voi erottaa. Yhtäkkiä minun ja pimeyden välissä seisoo Sadako, vaanivana. Pelko nousee kurkkuuni, mutta otan yhden kissan laatikosta ja kohotan sen kohti Sadakoa. Tämä kavahtaa heti kauemmas ja perääntyy. Sadako pelkää selvästi kissoja. Minua kammottaa mennä pimeyteen, jossa vaanii Sadako odottaen, että kissat eivät ole enää turvavani, yrittäen tartuttaa kirouksen minuun. Eikä minulla ole vaihtoehtoja.
Ja ei kun hereille taas. Tässä vaiheessa kello oli jo puoli kahdeksan, joten päätin luovuttaa. Pitäkää tunkkinne.
sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005
Mummo in memorian
Tänä aamuna mummoni kuoli sairaalassa. Kuolema oli rauhallinen, mummo nukahti eikä enää herännyt. Hyvä niin.
Minun kuuluisi kai olla kovin surullinen. En ole. Enkä tunne olevani shokissakaan. Olen haikea ja samalla iloinen. Ehkä siksi, että tämä on ollut odotettavissa jo pitkään ja tähän on ehtinyt totutella. Mummo oli vanha ja huonokuntoinen. Hän ei voinut olla enää edes vanhankodissa, sillä hän ei kyennyt kävelemään. Polvet olivat pettäneet lopullisesti oikuteltuaan pitkään. Kahden hoitajan oli nostettava hänet sängystä ylös, jotta hän pääsi vessaan ja yövuorossa on kerrallaan vain yksi hoitaja. Mummo kärsi raudanpuutteesta, oli heikko ja väsynyt. Lihashallinta alkoi pettää, kädet tärisivät jo niin, ettei hän voinut kirjoittaa, mikä on aina ollut hänelle kovin tärkeää. Ja mikä "pahinta", mummon järki oli loppuun saakka kirkas. Lyhytmuisti ei ollut yhtä terävä kuin aiemmin, mutta kaukana dementiasta. Hän toivoi kuolemaa.
Muistan, millainen mummo oli, kun olin lapsi. Hänen ensimmäinen avioliittonsa ukkini kanssa oli ollut vaikea ja johti ukin vaatimuksesta eroon. Toinen avioliitto vaikutti onnistuneelta, aviomies, Väinö, oli minulle enemmän ukki kuin oikea ukkini, jota en edes muista. He asuivat omakotitalossa, jota ympäröi komea puutarha, mummon silmäterä. Hän sai aina kaiken kasvamaan, liljat, kurjenmieket ja pelargoniat siinä missä perunat ja herneetkin.
Kesäisin olin usein mummolla, toisinaan saatoin mennä sinne koulun jälkeen ihan huvikseni. Väinö-setä oli rakentanut minulle talon kylkeen vinon leikkimökin, jollaista ei takuulla ollut kenelläkään muulla. Siinä oli oma kukkapenkkikin, missä kasvoi annansilmiä. Mummo antoi käyttööni vanhoja kattiloita ja keittiökapineita, joiden kanssa sitten keittelin lupiineista, villikaurasta ja ruohoista keittoja. Mummo laittoi ihan oikeaa ruokaa, lihapullia ja perunoita. Hän teki tolkuttoman hyvää ruskeaa kastiketta. Minun on aina ollut sitä ikävä sen jälkeen, kun mummo meni vanhainkotiin.
Jouluisin olimme aina mummolla. Kuusi oli suuri ja koristeet ikivanhoja punaisia ja kultaisia pallukoita. Ulkona keikkui lyhty, joka valaisi kinosten peittämää pihaa jaa suurta sementtiallasta, johon kertyi kesäisin vettä ja vesieläimiä, muun muassa malluaisia, joita pyydystin vedenalaiseen eläintarhaani. Kynttilöitä oli joka puolella, ateria oli suurenmoinen ja maittava; monenlaista laatikkoa, silliä, rosollia, valtavia pipareita kuorrutuksella, kahvia, perunoita ja huikeankokoinen pata täynnä lihapullia ja kastiketta! Ja jännitys oli aina suuri, kun täytyi odottaa kello kuuteen asti, että vetäydytään lukemaan jouluevankeliumia, jonka jälkeen pukki tuo kilistellen lahjat ovelle.
Tavallaan haluaisin sanoa, että mummolla oli hyvä elämä. Että hän kuoli tyytyväisenä. Niinhän kaikki aina sanovat. Mutta en minä tiedä. Tiedän, että mummolla oli monesti vaikeaa. Tiedän, että hänen poikansa (isän) välinpitämättömyys loukkasi häntä suuresti. Ja minäkin purnasin usein mummosta, mutta onneksi en sentään koskaan hänelle. Jälkeen päin ajatellen purnauksen aiheet olivat varsin mitättömiä.
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että olisi hyvä, jos olisi olemassa taivas. Mummo uskoi siihen aina, Jumalaan ja armoon. Ja mummo jos kuka kuuluisi taivaaseen.
Minun kuuluisi kai olla kovin surullinen. En ole. Enkä tunne olevani shokissakaan. Olen haikea ja samalla iloinen. Ehkä siksi, että tämä on ollut odotettavissa jo pitkään ja tähän on ehtinyt totutella. Mummo oli vanha ja huonokuntoinen. Hän ei voinut olla enää edes vanhankodissa, sillä hän ei kyennyt kävelemään. Polvet olivat pettäneet lopullisesti oikuteltuaan pitkään. Kahden hoitajan oli nostettava hänet sängystä ylös, jotta hän pääsi vessaan ja yövuorossa on kerrallaan vain yksi hoitaja. Mummo kärsi raudanpuutteesta, oli heikko ja väsynyt. Lihashallinta alkoi pettää, kädet tärisivät jo niin, ettei hän voinut kirjoittaa, mikä on aina ollut hänelle kovin tärkeää. Ja mikä "pahinta", mummon järki oli loppuun saakka kirkas. Lyhytmuisti ei ollut yhtä terävä kuin aiemmin, mutta kaukana dementiasta. Hän toivoi kuolemaa.
Muistan, millainen mummo oli, kun olin lapsi. Hänen ensimmäinen avioliittonsa ukkini kanssa oli ollut vaikea ja johti ukin vaatimuksesta eroon. Toinen avioliitto vaikutti onnistuneelta, aviomies, Väinö, oli minulle enemmän ukki kuin oikea ukkini, jota en edes muista. He asuivat omakotitalossa, jota ympäröi komea puutarha, mummon silmäterä. Hän sai aina kaiken kasvamaan, liljat, kurjenmieket ja pelargoniat siinä missä perunat ja herneetkin.
Kesäisin olin usein mummolla, toisinaan saatoin mennä sinne koulun jälkeen ihan huvikseni. Väinö-setä oli rakentanut minulle talon kylkeen vinon leikkimökin, jollaista ei takuulla ollut kenelläkään muulla. Siinä oli oma kukkapenkkikin, missä kasvoi annansilmiä. Mummo antoi käyttööni vanhoja kattiloita ja keittiökapineita, joiden kanssa sitten keittelin lupiineista, villikaurasta ja ruohoista keittoja. Mummo laittoi ihan oikeaa ruokaa, lihapullia ja perunoita. Hän teki tolkuttoman hyvää ruskeaa kastiketta. Minun on aina ollut sitä ikävä sen jälkeen, kun mummo meni vanhainkotiin.
Jouluisin olimme aina mummolla. Kuusi oli suuri ja koristeet ikivanhoja punaisia ja kultaisia pallukoita. Ulkona keikkui lyhty, joka valaisi kinosten peittämää pihaa jaa suurta sementtiallasta, johon kertyi kesäisin vettä ja vesieläimiä, muun muassa malluaisia, joita pyydystin vedenalaiseen eläintarhaani. Kynttilöitä oli joka puolella, ateria oli suurenmoinen ja maittava; monenlaista laatikkoa, silliä, rosollia, valtavia pipareita kuorrutuksella, kahvia, perunoita ja huikeankokoinen pata täynnä lihapullia ja kastiketta! Ja jännitys oli aina suuri, kun täytyi odottaa kello kuuteen asti, että vetäydytään lukemaan jouluevankeliumia, jonka jälkeen pukki tuo kilistellen lahjat ovelle.
Tavallaan haluaisin sanoa, että mummolla oli hyvä elämä. Että hän kuoli tyytyväisenä. Niinhän kaikki aina sanovat. Mutta en minä tiedä. Tiedän, että mummolla oli monesti vaikeaa. Tiedän, että hänen poikansa (isän) välinpitämättömyys loukkasi häntä suuresti. Ja minäkin purnasin usein mummosta, mutta onneksi en sentään koskaan hänelle. Jälkeen päin ajatellen purnauksen aiheet olivat varsin mitättömiä.
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että olisi hyvä, jos olisi olemassa taivas. Mummo uskoi siihen aina, Jumalaan ja armoon. Ja mummo jos kuka kuuluisi taivaaseen.
lauantaina, joulukuuta 10, 2005
Viinille sijainen
Viini on vakava asia. Helsingin sanomien ruokasivuilla arvioidaan useamman kerran vuodessa viinejä. Ravintolat ylpeilevät joko aidoilla viinimestareilla, joiden tuikitärkeä tehtävä on päättää, sopiiko rosmariinimallasmarinoidun karitsan seläkkeen seuraksi portugalilainen, bulgarialainen vai italialainen punaviini, tai vähintäänkin kunnianarvoisilla kokeilla, jotka huolellisesti valikoivat ruokalistaan sopivat viinit, joita asiantuntevat tarjoilivat asiakkaille myöhemmin suosittelevat.
Tämä on kaikki varmasti hienoa ja huippuhauskaa ja kovin ystävällistä asiakasta kohtaan. Mutta! Mitäs me absolutistihassuttelijat, jotka emme juo edes viintä? Emme sitten millään. No, ehkä kirveellä, mutta kuka semmoiseen ravintolaan haluaisi, jossa pakotetaan kirveen kera juomaan viintä ja... no, katkaistaan tämä ajatusketju tähän.
Missään ei koskaan kerrota, mitä meille suositellaan lampaan, savumaksan tai graavilohen kyytipojaksi. Tässä olisikin varmasti haastetta huippukokeille. He kun huolellisesti, kieli keskellä suuta ja suurella rakkaudella valitsevat juuri oikeat viinit annoksiin, miksi meidän tulisi tyytyä vähempään? Haluaisin joskus nähdä jossain asiantuntevan raadin pohdinnan, mikä alkoholiton juoma sopii minkäkin ruokalajin kanssa. "Lammasta? Hmm, ehkä maitoa. Tai jotain hedelmäistä mehua. Karpaloa, rypälettä, tuoretta omenamehua? Hirveä? Ooo, tähän sopiikin varmasti raikas, makea appelsiinimehu. Kylläkyllä." Ja sitten he nyökyttelisivät.
Tämä tuli mieleeni, kun luin jostain lehdestä ravintola Kuurnasta, jonka on perustanut kaksi Lontoossa vaikuttanutta huippukokkia. Nämä kokit, kertoilivat, kuinka olennaista on valita oikea viini. Se on hienoa, pojat. Mutta kun minä tulen Kuurnaan, haluan oikeaa alkoholitonta juomaa.
Alkoholikulttuuri on niin vahva, ettei absolutisteja ajatella juuri ollenkaan. Mutta piru vie, jos minä tyydyn vähempään kuin viininkittaajaseurueeni. Minähän en toiste sellaiseen ravinteliin mene, joka ei osaa huomioida alkoholittomuuttani. Jos ateriaan kuuluvia alku/jälkipala juomia ei alkoholittomina saa, voitte olla satavarmoja, että minua ei toiste puljussanne nähdä.
Tämä on kaikki varmasti hienoa ja huippuhauskaa ja kovin ystävällistä asiakasta kohtaan. Mutta! Mitäs me absolutistihassuttelijat, jotka emme juo edes viintä? Emme sitten millään. No, ehkä kirveellä, mutta kuka semmoiseen ravintolaan haluaisi, jossa pakotetaan kirveen kera juomaan viintä ja... no, katkaistaan tämä ajatusketju tähän.
Missään ei koskaan kerrota, mitä meille suositellaan lampaan, savumaksan tai graavilohen kyytipojaksi. Tässä olisikin varmasti haastetta huippukokeille. He kun huolellisesti, kieli keskellä suuta ja suurella rakkaudella valitsevat juuri oikeat viinit annoksiin, miksi meidän tulisi tyytyä vähempään? Haluaisin joskus nähdä jossain asiantuntevan raadin pohdinnan, mikä alkoholiton juoma sopii minkäkin ruokalajin kanssa. "Lammasta? Hmm, ehkä maitoa. Tai jotain hedelmäistä mehua. Karpaloa, rypälettä, tuoretta omenamehua? Hirveä? Ooo, tähän sopiikin varmasti raikas, makea appelsiinimehu. Kylläkyllä." Ja sitten he nyökyttelisivät.
Tämä tuli mieleeni, kun luin jostain lehdestä ravintola Kuurnasta, jonka on perustanut kaksi Lontoossa vaikuttanutta huippukokkia. Nämä kokit, kertoilivat, kuinka olennaista on valita oikea viini. Se on hienoa, pojat. Mutta kun minä tulen Kuurnaan, haluan oikeaa alkoholitonta juomaa.
Alkoholikulttuuri on niin vahva, ettei absolutisteja ajatella juuri ollenkaan. Mutta piru vie, jos minä tyydyn vähempään kuin viininkittaajaseurueeni. Minähän en toiste sellaiseen ravinteliin mene, joka ei osaa huomioida alkoholittomuuttani. Jos ateriaan kuuluvia alku/jälkipala juomia ei alkoholittomina saa, voitte olla satavarmoja, että minua ei toiste puljussanne nähdä.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Älähtävä koira
On olemassa yksi keskustelun pysäyttäjä, jota inhoan erityisestä. Mielestäni sen käyttäjät ovat niin alhaisia ja ilkeitä, etten ryhdy heitä tarkemmin tässä kuvailemaan, koska voisin saada kunnianloukkaussyytteen.
Touhu alkaa yleensä näin: joku päästää hyppysistään kiukkuisen, ryhmää Y ilkkuvan ja solvaavan tekstin. "Miehet ovat raiskaajia, naiset ovat huoria, somalit rikollisia kaikki, mustat pitäisi tappaa." Tämä tyyppi myös "perustelee" asiaansa, yleensä laveasti ja pitkään. Hän on vakuuttunut olevansa oikeassa ja pyhällä ristiretkellä vihaamaansa ryhmää vastaan (joskus hän tosin haluaisi tekemisiin jonkun sen ryhmän jäsenen kanssa, mutta syystä X näin ei ole tapahtunut, joten vika on siinä ilkeässä ryhmässä Y).
No, jos satut kuulumaan haukuttuun ryhmään, sinulla on kolme yhtä huonoa vaihtoehtoa:
1.) Olet samaa mieltä ilkkujan kanssa. = Ilkkuja on siis oikeassa, aamen.
2.) Vaikenet. = Vaikeneminen on myöntymisen merkki, ilkkuja on siis oikeassa. Aamen.
3.) Väität vastaan. Sillä, perusteletko kantasi rauhallisesti ja sivistyneesti vaiko sylki suusta pärskyen, ei ole mitään merkitystä, koska se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa eli ilkkuja on TAAS oikeassa. Aamen.
Suomalaisista sanonnoista "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa" on raivostuttavin. Sen käyttäjillä ei ole muuta päämäärää kuin halpamainen keskustelunpako ja yliylpeä oikeassaolemisen kiihko. Jos olisin yhtään ilkeämpi, toivottaisin heidät joukolla saunan taakse. Jos...
Touhu alkaa yleensä näin: joku päästää hyppysistään kiukkuisen, ryhmää Y ilkkuvan ja solvaavan tekstin. "Miehet ovat raiskaajia, naiset ovat huoria, somalit rikollisia kaikki, mustat pitäisi tappaa." Tämä tyyppi myös "perustelee" asiaansa, yleensä laveasti ja pitkään. Hän on vakuuttunut olevansa oikeassa ja pyhällä ristiretkellä vihaamaansa ryhmää vastaan (joskus hän tosin haluaisi tekemisiin jonkun sen ryhmän jäsenen kanssa, mutta syystä X näin ei ole tapahtunut, joten vika on siinä ilkeässä ryhmässä Y).
No, jos satut kuulumaan haukuttuun ryhmään, sinulla on kolme yhtä huonoa vaihtoehtoa:
1.) Olet samaa mieltä ilkkujan kanssa. = Ilkkuja on siis oikeassa, aamen.
2.) Vaikenet. = Vaikeneminen on myöntymisen merkki, ilkkuja on siis oikeassa. Aamen.
3.) Väität vastaan. Sillä, perusteletko kantasi rauhallisesti ja sivistyneesti vaiko sylki suusta pärskyen, ei ole mitään merkitystä, koska se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa eli ilkkuja on TAAS oikeassa. Aamen.
Suomalaisista sanonnoista "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa" on raivostuttavin. Sen käyttäjillä ei ole muuta päämäärää kuin halpamainen keskustelunpako ja yliylpeä oikeassaolemisen kiihko. Jos olisin yhtään ilkeämpi, toivottaisin heidät joukolla saunan taakse. Jos...
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
Uitettu rakki
Kun vajaa viisi vuotta sitten ryhdyin laihduttamaan, ymmärsin jo silloin liikunnan tärkeyden operaation onnistumisessa. Minä en ole koskaan ollut liikunnallinen ihminen (isäni, hiihtomitalistin pettymykseksi, paikalliskilpailut, mutta kuitenkin) eivätkä koulujen liikuntatunnit auttaneet asiaa lainkaan. Ala-luokilla rakastin polttopalloa, mutta koripallossa olin hidas ja taitamaton, pesäpallossa en juuri koskaan osunut palloon ja hiihto ja juoksu olivat täysin ala-arvoisia.
Yläaste ei oikeastaan parantanut asiaa. Olin jo lihonut, mikä tietysti hidasti esimerkiksi juoksua - laittakaa nyt itse 30 kiloa niskaanne ja lähtekään lenkille. Kyllä siinä aika nopeasti huonokuntoisempi hengästyy. Kaiken kukkuraksi opettajamme oli hiihto- ja juoksuhullu pikkuatleetti, joka juoksutti meitä jopa vesisateessa. Joukkueisiin tulin aina valituksia viimeisenä - yksi niistä nihkeistä keinoista, joilla sinun paikkasi koulun sosiaalisessa asteikossa osoitetaan.
Oli silti joitain lajeja, joista pidin. Yksi oli voimistelu. Olen aina ollut notkea, jopa reilusti ylipainoisena olin huomattavasti notkeampi kuin luokan laiheliinit. Kun kuntotestissä tehtiin se notkeuskoe, minä menin, istuin, läväytin sormeni 100 prosentin viivan yli ja se oli siinä. Muut tytöt kiskoivat ja nihkeilivät venyäkseen 80 prosenttiin. Ehkä tämän vuoksi voimistelu sujui hyvin. Ei minusta aerobicin tahtiin ollut, mutta voimisteluliikkeet ja -sarjat sujuivat hyvin.
Toinen oli uinti. Se oli toinen laji, missä olin hyvä. Olin kyllä lihava, mutta minulla oli myös lihaksia. Vesi kannatteli painoa, joten siinä sitten mentiin. Kuulantyöntökin sujui, mutta yllättävin laji oli korkeushyppy. Opettaja yritti turhaan saada minua floppaamaan, menin aina siksak -tyylillä, mutta komeasti yli. Pesin lajissa kaikki luokan hoikat ja kevyet tytöt enkä ymmärrä miksi. Luulisi, että kevyt nousee korkeammalle, mutta ehkä minulla oli sitten enemmän ponnistusvoimaa. Näistä taidoista ei silti ollut suuresti iloa, sillä joukkuelajeissa se "ihmisyys" mitattiin. Ketä kiinnosti se, kuka pomppii korkeimmalle?
Tarinan opetus? En edelleenkään pidä ryhmälajeista. Tämä on ongelma, koska haluaisin esimerkiksi tanssia, mutta minua inhottaa tanssia ryhmässä. Huonot kokemukset kouluajoilta eivät tosin ole ainoa syy. Haluaisin edistyä nopeasti ja perusteellisesti ja koen ryhmän tahdin itselleni liian hitaaksi. Toki, jos kyseessä olisi pieni, noin viiden oppilaan ryhmä, se kävisi, mutta kun ne tuppaavat olemaan sellaisia 40 tyypin jumboryhmiä... eäh. Haluan olla hyvä. Todella hyvä. Enkä tanssahdella keskinkertaisesti vielä viiden vuoden jälkeen.
Olen sitten yksilölaji-ihminen. Juoksua ja hiihtoa vihaan yhä. Pyöräily on mukavaa, sen jälkeen on aina pirteä kuin peipponen, mutta uinti taas vie voimat. Kävin tänään uimassa 2000 metriä ja halusin sen jälkeen lähinnä ryömiä sänkyyn ja nukahtaa. Tämä on hiukan ongelmallista, kun pitäisi tehdä koulujuttuja...
Mutta toistaiseksi minä vain uiskentelen, pyöräilen ja kävelen. Ja haaveilen, että joskus menen tanssitunnille. Kenties Riverdancen mallia seuraten irkkutanssia... tai flamencoa!
Yläaste ei oikeastaan parantanut asiaa. Olin jo lihonut, mikä tietysti hidasti esimerkiksi juoksua - laittakaa nyt itse 30 kiloa niskaanne ja lähtekään lenkille. Kyllä siinä aika nopeasti huonokuntoisempi hengästyy. Kaiken kukkuraksi opettajamme oli hiihto- ja juoksuhullu pikkuatleetti, joka juoksutti meitä jopa vesisateessa. Joukkueisiin tulin aina valituksia viimeisenä - yksi niistä nihkeistä keinoista, joilla sinun paikkasi koulun sosiaalisessa asteikossa osoitetaan.
Oli silti joitain lajeja, joista pidin. Yksi oli voimistelu. Olen aina ollut notkea, jopa reilusti ylipainoisena olin huomattavasti notkeampi kuin luokan laiheliinit. Kun kuntotestissä tehtiin se notkeuskoe, minä menin, istuin, läväytin sormeni 100 prosentin viivan yli ja se oli siinä. Muut tytöt kiskoivat ja nihkeilivät venyäkseen 80 prosenttiin. Ehkä tämän vuoksi voimistelu sujui hyvin. Ei minusta aerobicin tahtiin ollut, mutta voimisteluliikkeet ja -sarjat sujuivat hyvin.
Toinen oli uinti. Se oli toinen laji, missä olin hyvä. Olin kyllä lihava, mutta minulla oli myös lihaksia. Vesi kannatteli painoa, joten siinä sitten mentiin. Kuulantyöntökin sujui, mutta yllättävin laji oli korkeushyppy. Opettaja yritti turhaan saada minua floppaamaan, menin aina siksak -tyylillä, mutta komeasti yli. Pesin lajissa kaikki luokan hoikat ja kevyet tytöt enkä ymmärrä miksi. Luulisi, että kevyt nousee korkeammalle, mutta ehkä minulla oli sitten enemmän ponnistusvoimaa. Näistä taidoista ei silti ollut suuresti iloa, sillä joukkuelajeissa se "ihmisyys" mitattiin. Ketä kiinnosti se, kuka pomppii korkeimmalle?
Tarinan opetus? En edelleenkään pidä ryhmälajeista. Tämä on ongelma, koska haluaisin esimerkiksi tanssia, mutta minua inhottaa tanssia ryhmässä. Huonot kokemukset kouluajoilta eivät tosin ole ainoa syy. Haluaisin edistyä nopeasti ja perusteellisesti ja koen ryhmän tahdin itselleni liian hitaaksi. Toki, jos kyseessä olisi pieni, noin viiden oppilaan ryhmä, se kävisi, mutta kun ne tuppaavat olemaan sellaisia 40 tyypin jumboryhmiä... eäh. Haluan olla hyvä. Todella hyvä. Enkä tanssahdella keskinkertaisesti vielä viiden vuoden jälkeen.
Olen sitten yksilölaji-ihminen. Juoksua ja hiihtoa vihaan yhä. Pyöräily on mukavaa, sen jälkeen on aina pirteä kuin peipponen, mutta uinti taas vie voimat. Kävin tänään uimassa 2000 metriä ja halusin sen jälkeen lähinnä ryömiä sänkyyn ja nukahtaa. Tämä on hiukan ongelmallista, kun pitäisi tehdä koulujuttuja...
Mutta toistaiseksi minä vain uiskentelen, pyöräilen ja kävelen. Ja haaveilen, että joskus menen tanssitunnille. Kenties Riverdancen mallia seuraten irkkutanssia... tai flamencoa!
Kirjoittaisinko hiuksista?
Päivitystahto on tiemmä romahtanut. Onhan minulla toki X koulujuttua tekemättä, mutta töissä ehtisi ihan hyvin blogata. Silti en ole blogannut. Aiheitakin olisi, tavallaan, olen vatvonut niitä mielessäni. Olen ajatellut kirjoittaa seksistä (kun Visukinttu kirjoitti ohjeita naisen käsittelyyn, sellainen pitäisi varmaan olla naisillekin miesten käsittelyyn, sillä eivät naisetkaan ole seppiä syntyessään, vaikka miehen "klitorista" ei tarvitsekaan etsimällä etsiä), syömisestä, omenista (pidän kovasti omenista, erityisesti Royal Gala -merkistä), Sonysta, tekijänoikeuslaista, englantilaisista historiallisista minisarjoista. Olen kuitenkin joka kerta törmännyt jonkinlaiseen "perfektionismiin"; haluaisin kirjoittaa kunnollisen, iskevän, ytimekkään ja kohtuullisen lyhyen jutun, mutta joko en tiedä aiheesta kylliksi, jolloin koko teksti olisi käytännössä pelkkää paheksuvaa räksytystä tai sitten touhu menee kaartelevaksi jaaritteluksi. Kuka sitä jaksaa lukea?
Minun piti esimerkiksi kirjoittaa hiusten tärkeydestä, kuten Molly toivoi. Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin. Voisin kirjoittaa omista hiuksistani, mitä niistä ajattelen, mitä ne merkitsevät - mutta taas, ketä kiinnostaa? Tietysti, jos olisi huippukirjoittaja, saisi väännettyä kiinnostavan tekstin vaikka napanöyhdästä, mutta ei minun lahjoillani. Eikä minulla sitä paitsi ole mitään ihmeellistä sanottavaa hiuksistani. Se on keskipitkä, ohut, keskiruskea ja inhoan kampaajalla käyntiä. Siinä se oli.
Ajattelin myös kaikkea lennokasta; hiusten kulttuurinen merkitys, hiusmuoti kautta aikain, kaljuuntuminen ja sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Mutta meni hiukan ylilennokkaaksi...
Hiukset tuntuvat aika vähäpätöiseltä aiheelta. Mitä niistä on sanottavaa? Kasa ylikasvanutta karvaa, joka roikkuu päässä. Ja silti, jotain niissä on. Niihin upotetaan huikeita määriä rahaa. On ihmisiä, jotka käyvät kampaajalla kerran kuussa ja monet hiustenhoitotuotteen maksavat sydämen pysähdyttäviä summia. Joku niitäkin ostaa eikä kampaajiakaan ole vain muutama hassu. Hiuksista tehdään taideteoksia. Niistä leikataan geometrisiä kuvioita ja julkimoiden hiustyylejä lehdet seuraavat kuin haukat. "Kopioi tähtityyli! Juliette Binochen pehmeät kiharat, Cindy Crawfordin kiiltävä suora, Keira Knightleyn poikatukka. Kokeile! Föönää! Tee näin ja noin." Hiukset ovat myös yksi osa, joista julkimoita arvostellaan, erityisesti naisia. 80-luvun takatukille nauretaan, esitellään Meg Ryanin ja Sarah Jessica Parkerin "kasarimuotia", kehutaan Natalie Portmania, valitetaan, että Kim Basinger värjäsi tukkansa mustaksi. Kuinka se kehtasi?!
Hiukset voivat myös olla kapinaa, lausunto omasta identiteetistä. Punkkareilla on oma tyylinsä, gootti ei ole gootti, ellei hänen kuontalonta ole musta tai jotenkin muuten synkänoloinen. Skinheadid ovat nimensä mukaisesti "paljaspäisiä" eli kaljuja. Hipeillä on pitkä tukka, joko muuten vaan sotkussa tai kampaajalla "tuhottu" eli rastat. Kiireisen virkanaisen päässä viipottaa tiukasti muotoon leikattu polkkatukka, jonka hoito on helppoa ja nopeaa.
Sitä paitsi, ajatelkaa kaljuuntuvaa miestä. Hänhän on kriisissä. Voi ei, tukka lähtee, mitä teen?! Toiset pääsevät kriisinsä yli; "no, kaljuunnun, mitäs tuosta. Oikeastaan näytän aika komealta kaljuna." Toiset kampaavat jäljelle jääneet hiuksensa kaljun yli ja yrittävät epätoivoisesti feikata. Kolmannet upottavat hurjia summia hiustenistutukseen, peruukkeihin ja salaperäisiin mömmöihin, joiden pitäisi palauttaa tuuhea kuontalo.
Naiset eivät kaljuunnu, mutta hiukset kyllä ohenevat ajan myötä ja joillain on ohut tukka jo lähtöasemissa. Sitä sitten vaikeroidaan ja hankitaan hiusten pidennys tai tuuhennus. Joskus se onnistuu, joskus tulee maksettua siitä, että viikon kuluttua lisätukka on kädessä eikä päässä. Mutta tukkaa on oltava. Kalju nainen on monin verroin hurjempi ilmestys kuin mies - sehän on rekkalesbo! Ja ruma kaiken lisäksi. (Tosin Sinead O'Connor oli kaljuna kaunotar.) Syöpähoidon myötä hiuksensa menettäneet naiset hankkivat peruukin.
Ja ne historialliset hiukset... Huh huh. Mitä tahansa kuvitettua historiankirjaa lukemalla löytyy kymmenittäin vinkeitä hiustyylejä. On niin korkeaa peruukkia, että naisen piti kumartua astuakseen huoneeseen. Kun oma väri ei Roomassa kelvannut, germaaninaisilta ajeltiin pää ja tehtiin peruukkeja, jotta roomattaretkin olisivat blondeja. Miehet olivat milloin lyhythiuksisia ja parrattomia, milloin karvaisempia kuin 60-luvun hipit. Toisinaan tukan piti olla ylhäällä, toisinaan alhaalla, joskus kihara, joskus suora. Tylsää ei ollut milloinkaan.
No, ehkä minä kirjoitan niistä hiuksista joskus. Kunhan keksin, että mitä.
Minun piti esimerkiksi kirjoittaa hiusten tärkeydestä, kuten Molly toivoi. Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin. Voisin kirjoittaa omista hiuksistani, mitä niistä ajattelen, mitä ne merkitsevät - mutta taas, ketä kiinnostaa? Tietysti, jos olisi huippukirjoittaja, saisi väännettyä kiinnostavan tekstin vaikka napanöyhdästä, mutta ei minun lahjoillani. Eikä minulla sitä paitsi ole mitään ihmeellistä sanottavaa hiuksistani. Se on keskipitkä, ohut, keskiruskea ja inhoan kampaajalla käyntiä. Siinä se oli.
Ajattelin myös kaikkea lennokasta; hiusten kulttuurinen merkitys, hiusmuoti kautta aikain, kaljuuntuminen ja sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Mutta meni hiukan ylilennokkaaksi...
Hiukset tuntuvat aika vähäpätöiseltä aiheelta. Mitä niistä on sanottavaa? Kasa ylikasvanutta karvaa, joka roikkuu päässä. Ja silti, jotain niissä on. Niihin upotetaan huikeita määriä rahaa. On ihmisiä, jotka käyvät kampaajalla kerran kuussa ja monet hiustenhoitotuotteen maksavat sydämen pysähdyttäviä summia. Joku niitäkin ostaa eikä kampaajiakaan ole vain muutama hassu. Hiuksista tehdään taideteoksia. Niistä leikataan geometrisiä kuvioita ja julkimoiden hiustyylejä lehdet seuraavat kuin haukat. "Kopioi tähtityyli! Juliette Binochen pehmeät kiharat, Cindy Crawfordin kiiltävä suora, Keira Knightleyn poikatukka. Kokeile! Föönää! Tee näin ja noin." Hiukset ovat myös yksi osa, joista julkimoita arvostellaan, erityisesti naisia. 80-luvun takatukille nauretaan, esitellään Meg Ryanin ja Sarah Jessica Parkerin "kasarimuotia", kehutaan Natalie Portmania, valitetaan, että Kim Basinger värjäsi tukkansa mustaksi. Kuinka se kehtasi?!
Hiukset voivat myös olla kapinaa, lausunto omasta identiteetistä. Punkkareilla on oma tyylinsä, gootti ei ole gootti, ellei hänen kuontalonta ole musta tai jotenkin muuten synkänoloinen. Skinheadid ovat nimensä mukaisesti "paljaspäisiä" eli kaljuja. Hipeillä on pitkä tukka, joko muuten vaan sotkussa tai kampaajalla "tuhottu" eli rastat. Kiireisen virkanaisen päässä viipottaa tiukasti muotoon leikattu polkkatukka, jonka hoito on helppoa ja nopeaa.
Sitä paitsi, ajatelkaa kaljuuntuvaa miestä. Hänhän on kriisissä. Voi ei, tukka lähtee, mitä teen?! Toiset pääsevät kriisinsä yli; "no, kaljuunnun, mitäs tuosta. Oikeastaan näytän aika komealta kaljuna." Toiset kampaavat jäljelle jääneet hiuksensa kaljun yli ja yrittävät epätoivoisesti feikata. Kolmannet upottavat hurjia summia hiustenistutukseen, peruukkeihin ja salaperäisiin mömmöihin, joiden pitäisi palauttaa tuuhea kuontalo.
Naiset eivät kaljuunnu, mutta hiukset kyllä ohenevat ajan myötä ja joillain on ohut tukka jo lähtöasemissa. Sitä sitten vaikeroidaan ja hankitaan hiusten pidennys tai tuuhennus. Joskus se onnistuu, joskus tulee maksettua siitä, että viikon kuluttua lisätukka on kädessä eikä päässä. Mutta tukkaa on oltava. Kalju nainen on monin verroin hurjempi ilmestys kuin mies - sehän on rekkalesbo! Ja ruma kaiken lisäksi. (Tosin Sinead O'Connor oli kaljuna kaunotar.) Syöpähoidon myötä hiuksensa menettäneet naiset hankkivat peruukin.
Ja ne historialliset hiukset... Huh huh. Mitä tahansa kuvitettua historiankirjaa lukemalla löytyy kymmenittäin vinkeitä hiustyylejä. On niin korkeaa peruukkia, että naisen piti kumartua astuakseen huoneeseen. Kun oma väri ei Roomassa kelvannut, germaaninaisilta ajeltiin pää ja tehtiin peruukkeja, jotta roomattaretkin olisivat blondeja. Miehet olivat milloin lyhythiuksisia ja parrattomia, milloin karvaisempia kuin 60-luvun hipit. Toisinaan tukan piti olla ylhäällä, toisinaan alhaalla, joskus kihara, joskus suora. Tylsää ei ollut milloinkaan.
No, ehkä minä kirjoitan niistä hiuksista joskus. Kunhan keksin, että mitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
