Seuraan laumaa.
1. Laulaja. Isäni esiintyi joulun alla useammissakin vanhainkodeissa ja minä olin mukana laulamassa. 50 markkaa sain kerralta.
2. Yleiskonttoristi. Yläasteella oli kahden päivän mittainen työharjoittelu, jonka vietin isäni työpaikalla. Muistaakseni varsinaisia töitä tein tunnin molempina päivinä.
3. Karkkikaupan yleisapulainen. Yhdeksännen luokan työharjoittelujakson ajaksi pääsin karkkikauppaan. Pesin karkkilaatikoita, hain karkkeja ja imuroin. Palkaksi sain lopulta kilon karkkeja.
4. Siivooja. Siivosin kolme kesää isäni työpaikalla. Ihan mukavaa se oli, ainoa huono puoli oli jatkuvasti toistuva rutiini.
5. Au pairina 8 kuukautta Iso-Britanniassa. Näin vanhempana ja viisaampana täytyy todeta, että olin liian nuori tuolloin, minkä lisäksi minulla oli liian vähän töitä. Pojat olivat 10- ja 12-vuotiaita, joten heitä ei tarvinnut vahtia. Päivätyötä oli vain ruoanlaittoa ja silitys tai yleinen siivoilu. En osannut tutustua kehenkään, joten vetäydyin omiin oloihini, laihdutin ja masennuin - mitä en silloin ymmärtänyt enkä olisi myöntänyt. Nyt nolottaa hiukan, että hoidin varsinkin loppuajat niin huonosti, kun en masennukseltani jaksanut tehdä kuin välttämättömimmät, mutta kokemuksena aika oli hieno. En kadu enkä vaihtaisi pois.
6. Markkinointiassistentti. Titteli on hieno, mutta käytännössä työ vastasi puhelinmyyntiä. Ja minä olen selkeästi huono myyjä. Ei enää ikinä.
7. Tutkimusavustaja. Kuvasin enimmäkseen vanhojen ihmisten silmiä ennen leikkausta eri puudutusmenetelmien tutkimiseksi.
8. Opettajan sijainen. Opetin pari viikkoa lukiolaisille uskontoa. Olin vain muutaman vuoden vanhempi kuin he ja täysin paniikissa. Se taisi näkyä. Lisäksi muutamat tolvanat nolasivat itsensä ja minut Synagogassa ryhtymällä naureskelemaan. Kireä esittelijä luuli, että he nauravat hänelle.
9. Tuote-esittelijä ja tulkki. Tämä on yhä jatkuvaa työtä. Tulkkaan ja esittelen venäläisille sisäänostajille L-Fashion Groupin vaatteita. Tätä firmaa ei juuri kukaan tunne, mutta auttanee, jos sanon, että kyseessä on suurehko suomalainen vaatealan yritys, jonka kuuluisimpia merkkejä ovat Luhta, Rukka ja Ril's.
10. Tuontiliikenteen hoitaja ja keikanavaaja. Tämä on varsinanen työni. Kesäisin tuuraan lomailevia liikenteenhoitajia, eli kyse on ihan kunnon kesätyöstä. Lukukausien aikana käyn viikonloppuna avaamassa keikkaa ja tuuraan satunnaisesti poissaolevia liikenteenhoitajia 1-3 päivää viikossa.
11. Free-lance kirjoittaja. Kirjoittelen novelleja muutamiin lehtiin. En kerro mitä ja minne. :)
Tällä haavaa pullat ovat työnteon kannalta uunissa erinomaisesn hyvin. Tuontiliikenteenhoitajan homma on sellaista, että se loppuu käytännössä silloin, kun minä itse niin päätän, jollei yhtiö suorastaan mene konkurssiin - ja se on sen verran suuri, että tuskin menee. Palkka on varsin kohtuullinen näin nuorelle, jolla ei alalta aiempaa kokemusta ole. Myyntityöstä, jota olen lähinnä hakenut, saisin reilusti vähemmän. Oman alan hommia kyseinen työ ei tietenkään ole, mutta se on ihan mukavaa hommaa ja olen sen verta puusilmä, etten osaa huomata työpaikalla mahdollisesti leijuvia jännitteitä, joten työtoverit eivät lainkaan häiritse minua.
tiistaina, tammikuuta 31, 2006
sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006
Kun ruoka on huumetta
Laihduttaminen on periaatteessa helppoa. Riittää, kun syö kulutustaan vähemmän ja liikkuu. Jo pelkästään kävely on hyvää laihdutusliikuntaa. Tunnin pari kun käpsyttelee reippaasti ympäriinsä päivittäin ja vahtii, että syö sopivasti alle kulutuksensa, kiloja tipahtelee matkan varrelle.
Tästä huolimatta suomalaiset lihovat eivätkä jo lihoneet hevin laihduta tai laihdu. Hoikat syyllistäjät ovat sitä mieltä, että he ovat vain laiskoja otuksia, joilla ei ole itsekuria. Ansaitsevatkin vähemmän palkkaa. Mutta sanoisiko kukaan amfetamiinin orjalle, että hei, amfetamiinista on helppo päästä eroon, sinä olet vain laiska ja vailla itsekuria!
Villakoiran ydin on siinä, että monelle ruoka on huumetta, johon on jääty tehokkaasti koukkuun. Laihtuminen on tällöin yhtä tuskallista kuin huumevieroitus vaikkapa amfetamiinista riippuvaiselle. Psyykkinen riippuvuus on yleensä pahin, vaikka sokeri voi aiheuttaa myös jonkin tasoista fyysistä riippuvuutta. Ja tätä eivät "hyväntahtoiset" laihdutusneuvojat oivalla eivätkä ymmärrä, sillä heidän suhteensä ruokaan on kokonaan toinen. Heille ruoka on vain materiaa, jolla pysytään hengissä ja täytetään se vaivaava kolo mahassa väliaikaisesti. Ruokariippuvaiselle ruoka on paljon, paljon enemmän.
Ruokariippuvainen syö, kun hän on masentunut, onnellinen, hermostunut, väsynyt, juhlimassa. Hän lääkitsee itseään ruoalla, kun murhe painaa ja palkitsee itseään herkuilla, kun on aihetta juhlaan. Ruoan on oltava hyvänmakuista, mikä usein tarkoittaa epäterveellistä ruokaa, sillä senhän on tarkoituskin kutkuttaa makuhermoja. Mutta ehdottomassa avainasemassa on itse syömistapahtuma. Ruokariippuvainen voi syödä niin kauan, kunnes hänen napansa paukkuu ja sittenkin hän söisi mieluusti lisää pelkästään syömisnautinnon vuoksi, mutta ei valitettavasti voi, sillä napa uhkaa ratketa.
Silti, ruorariippuvainenkin voi kyllä laihtua eikä se ole edes toivottoman hankalaa, mikäli tietää, kuinka se tulee tehdä. Ongelma vain on, että keskimääräiset laihdutusoppaat eivät huomioi ruokariippuvuuttaa vaan kertovat ainoastaan laihtumisen fysiikasta, kalorimääristä, oikeasta ruokavaliosta jne. Tärkeitä asioita nämäkin, mutta ruokariippuvaisen on huomioitava muitakin seikkoja kuin syömiensä ruokien energiamäärät.
Minä itse olen ruoasta riippuvainen enkä varmaan tule koskaan pääsemään sille tasolle, että suhteeni ruokaan olisi niin sanotusti "normaali". Olen kuitenkin elävä todiste siitä, että laihtuminen on ruokariippuvaiselle mahdollistta, mutta varsinkaan alussa se ei ole helppoa, sillä keskimääräiset laihdutusoppaat eivät huomioi ruokariippuvaisen erityistarpeita. On kyllä tärkeää tietää, paljonko syö, mitä on hyvä syödä ja mitä ei, miten tulee liikkua ja niin päin pois, mutta se ei riitä. Ja kun hyviä neuvoja on tarjolla hirvittävän vähän, laihdutuksen alku on tarpomista suossa, rapsahtamisia, pettymyksiä, hampaiden kiristelyä, kärsimättömyyttä, masennusta ja äksyilyä. Ja juuri siksi moni jättää kesken tai päätyy jojo-laihduttajaksi. Tarpeen olisi, että joku kokoaisi hyvän laihdutysoppaan ruokariippuvaiselle. Kaikki eivät tietenkään sen myötä ryhtyisi hilaamaan painoaan alas, mutta ainakin se helpottaisi niiden matkaa, jotka päättävät edes yrittää.
Tästä huolimatta suomalaiset lihovat eivätkä jo lihoneet hevin laihduta tai laihdu. Hoikat syyllistäjät ovat sitä mieltä, että he ovat vain laiskoja otuksia, joilla ei ole itsekuria. Ansaitsevatkin vähemmän palkkaa. Mutta sanoisiko kukaan amfetamiinin orjalle, että hei, amfetamiinista on helppo päästä eroon, sinä olet vain laiska ja vailla itsekuria!
Villakoiran ydin on siinä, että monelle ruoka on huumetta, johon on jääty tehokkaasti koukkuun. Laihtuminen on tällöin yhtä tuskallista kuin huumevieroitus vaikkapa amfetamiinista riippuvaiselle. Psyykkinen riippuvuus on yleensä pahin, vaikka sokeri voi aiheuttaa myös jonkin tasoista fyysistä riippuvuutta. Ja tätä eivät "hyväntahtoiset" laihdutusneuvojat oivalla eivätkä ymmärrä, sillä heidän suhteensä ruokaan on kokonaan toinen. Heille ruoka on vain materiaa, jolla pysytään hengissä ja täytetään se vaivaava kolo mahassa väliaikaisesti. Ruokariippuvaiselle ruoka on paljon, paljon enemmän.
Ruokariippuvainen syö, kun hän on masentunut, onnellinen, hermostunut, väsynyt, juhlimassa. Hän lääkitsee itseään ruoalla, kun murhe painaa ja palkitsee itseään herkuilla, kun on aihetta juhlaan. Ruoan on oltava hyvänmakuista, mikä usein tarkoittaa epäterveellistä ruokaa, sillä senhän on tarkoituskin kutkuttaa makuhermoja. Mutta ehdottomassa avainasemassa on itse syömistapahtuma. Ruokariippuvainen voi syödä niin kauan, kunnes hänen napansa paukkuu ja sittenkin hän söisi mieluusti lisää pelkästään syömisnautinnon vuoksi, mutta ei valitettavasti voi, sillä napa uhkaa ratketa.
Silti, ruorariippuvainenkin voi kyllä laihtua eikä se ole edes toivottoman hankalaa, mikäli tietää, kuinka se tulee tehdä. Ongelma vain on, että keskimääräiset laihdutusoppaat eivät huomioi ruokariippuvuuttaa vaan kertovat ainoastaan laihtumisen fysiikasta, kalorimääristä, oikeasta ruokavaliosta jne. Tärkeitä asioita nämäkin, mutta ruokariippuvaisen on huomioitava muitakin seikkoja kuin syömiensä ruokien energiamäärät.
Minä itse olen ruoasta riippuvainen enkä varmaan tule koskaan pääsemään sille tasolle, että suhteeni ruokaan olisi niin sanotusti "normaali". Olen kuitenkin elävä todiste siitä, että laihtuminen on ruokariippuvaiselle mahdollistta, mutta varsinkaan alussa se ei ole helppoa, sillä keskimääräiset laihdutusoppaat eivät huomioi ruokariippuvaisen erityistarpeita. On kyllä tärkeää tietää, paljonko syö, mitä on hyvä syödä ja mitä ei, miten tulee liikkua ja niin päin pois, mutta se ei riitä. Ja kun hyviä neuvoja on tarjolla hirvittävän vähän, laihdutuksen alku on tarpomista suossa, rapsahtamisia, pettymyksiä, hampaiden kiristelyä, kärsimättömyyttä, masennusta ja äksyilyä. Ja juuri siksi moni jättää kesken tai päätyy jojo-laihduttajaksi. Tarpeen olisi, että joku kokoaisi hyvän laihdutysoppaan ruokariippuvaiselle. Kaikki eivät tietenkään sen myötä ryhtyisi hilaamaan painoaan alas, mutta ainakin se helpottaisi niiden matkaa, jotka päättävät edes yrittää.
perjantaina, tammikuuta 20, 2006
Outoja kuvia
Jestas. Ensin oli matka. Sitten oli matkakrapula. Ja sitten tarttui flunssa. Vasta nyt, viikon kuluttua paluusta, olo alkaa olla sellainen, että jaksaa tehdä muutakin kuin maata ja syödä.
Ukrainassa tuli kuvattua runsaasti. Siksipä netissäkin on nyt kuva-albumi. Matkakertomus ehkä myöhemmin. Jos jaksan. Sitä paitsi, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja koska noita kuvia on 78, ne kertovat enemmän kuin 78 000 sanaa. Enkä minä niin pitkää juttua jaksaisi kirjoittaakaan.
Minut on myös haastettu siihen omituinen otus -meemiin. Haasteen toimittivat Siren, Peggy G. ja Xheli.
1. Kellot. En siedä tikittäviä kelloja öisin. Tapan ne. Aamulla on joskus noloa selitellä isäntäperheelle, miksi kello on kodinhoitohuoneessa kymmenen tyynyn alla tai ilman pattereita.
2. Minulla on levottomat kädet. Ne eivät pysy paikoillaan. Kun olen kahvilla jonkun kanssa, näpelöin, revin ja paloittelen lautasliinoja, kupin ympäryspahvia tai hammastikkuja. Luennoilla piirtelen silmiä, huulia ja jalkoja muistiinpanoihini tai virkkaan. Lukiessani syön, raavin päätäni tai kasvojani tai pyörittelen kynääni. Tai jotain.
3. Karkkikaupassa minulla on vakiopussi. Otan vain tiettyjä karkkeja vain tietyn määrän, yleensä yksi karkki joka lajia (paitsi jos on eri värejä, sitten otan jokaista väriä yhden). Tämän vuoksi inhoan jakaa karkkejani - pussini huolellinen harmonia särkyy, minkä lisäksi menetän sen nimenomaisen karkin, jonka toinen ottaa pussista. Mieheni kanssa varaudun tähän ostamalla ylimääräiseksi hänen lempikarkkejaan, joita sitten tyrkytän hänelle.
4. En syö kaikkea, mitä ostan. Tämä johtuu siitä, että en luota itsehillintääni. 300 gramman sipsipussi on liikaa, mutta minä pystyn kyllä syömään sen. Siksi ostan sipsit, kaadan 100-150g erilleen (ennen myytiin 100 gramman pusseissa Estrellan tavallisia, eipä enää), murskaan loput pieneksi hötöksi ja vien biojätteeseen. Samoin toimin suklaan ja eräiden muiden epäterveellisten herkkujen kanssa, sillä yleensä niitä ei saa sopivan kokoisissa paketeissa.
5. Luen harlekiineja.
Ukrainassa tuli kuvattua runsaasti. Siksipä netissäkin on nyt kuva-albumi. Matkakertomus ehkä myöhemmin. Jos jaksan. Sitä paitsi, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja koska noita kuvia on 78, ne kertovat enemmän kuin 78 000 sanaa. Enkä minä niin pitkää juttua jaksaisi kirjoittaakaan.
Minut on myös haastettu siihen omituinen otus -meemiin. Haasteen toimittivat Siren, Peggy G. ja Xheli.
1. Kellot. En siedä tikittäviä kelloja öisin. Tapan ne. Aamulla on joskus noloa selitellä isäntäperheelle, miksi kello on kodinhoitohuoneessa kymmenen tyynyn alla tai ilman pattereita.
2. Minulla on levottomat kädet. Ne eivät pysy paikoillaan. Kun olen kahvilla jonkun kanssa, näpelöin, revin ja paloittelen lautasliinoja, kupin ympäryspahvia tai hammastikkuja. Luennoilla piirtelen silmiä, huulia ja jalkoja muistiinpanoihini tai virkkaan. Lukiessani syön, raavin päätäni tai kasvojani tai pyörittelen kynääni. Tai jotain.
3. Karkkikaupassa minulla on vakiopussi. Otan vain tiettyjä karkkeja vain tietyn määrän, yleensä yksi karkki joka lajia (paitsi jos on eri värejä, sitten otan jokaista väriä yhden). Tämän vuoksi inhoan jakaa karkkejani - pussini huolellinen harmonia särkyy, minkä lisäksi menetän sen nimenomaisen karkin, jonka toinen ottaa pussista. Mieheni kanssa varaudun tähän ostamalla ylimääräiseksi hänen lempikarkkejaan, joita sitten tyrkytän hänelle.
4. En syö kaikkea, mitä ostan. Tämä johtuu siitä, että en luota itsehillintääni. 300 gramman sipsipussi on liikaa, mutta minä pystyn kyllä syömään sen. Siksi ostan sipsit, kaadan 100-150g erilleen (ennen myytiin 100 gramman pusseissa Estrellan tavallisia, eipä enää), murskaan loput pieneksi hötöksi ja vien biojätteeseen. Samoin toimin suklaan ja eräiden muiden epäterveellisten herkkujen kanssa, sillä yleensä niitä ei saa sopivan kokoisissa paketeissa.
5. Luen harlekiineja.
sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006
Kuulumisia
Ukrainassa ei ole lunta. Kaikki suli jokunen paiva sitten. Suomessa talvi on yhta aikaa kuollut ja kaunis, mutta taalla se on vain kuollut. Mikaan ei peita kaikkialla lojuvia roskia ja jatteita, ja kostea ilma pitaa huolen siita, etta kuralatakoita on riittamiin.
Lapsuuteni Ukraina ei ollut aivan tallainen. Kyllahan siihen kuului tietty rahjaisyys ja sekaisuus, joka oli taysin toista kuin siisti ja puhtoinen Suomi. Oli villin jannittavaa, etta kaupungin keskustassa saattoi pitaa hanhia ja kanoja, kun taas Suomessa moinen olisi jokseenkin absurdia. Kesalla heinikko oli pitka ja leikimme ystavani kanssa Haisuli-puron luona kotia. Puron vesi oli matalalla, minka vuoksi kaksi betoniputkea oli liki tyhjana vedesta ja niihin saattoi perustaa kodin. Lahella oli kasa suuria elementtitalon rakennusosia, joiden paalla oli hauska kiipeilla.
Ei enaa. Nyt alueelle on rakennettu hirmuinen maara rautaisia varastopompeleita. Niita ei ollut viela silloin, kun olin 16, joten ne ovat korkeintaan 8 vuotta vanhoja, mutta jo nyt ne ovat rumia ja umpiruosteessa. Vuohet eivat enaa purosen partaalla laidunna. Vetta on niin paljon, etta betoniputkia tuskin nakyy, mutta pahinta on nakyma, joka avautuu niiden toisella puolella: massoittain hylattyja muovipulloja ja roskia. Haisuli-purosesta, missa ennen jopa kalastettiin kaloja, on tullut yleinen kaatopaikka.
Eika Haisuli suinkaan ole ainoa. Kavin tanaan kavelylla ja vaikuttaa silta, etta ukrainalaiset ihan oikeasti kippaavat roskansa kaikkialle muualle paitsi valvottuihin puistoihin. Eika kyse ole siita, etta muutama ryyppyveikko vetaa puron partaalla kannit ja hylkaa pullonsa sinne. Roskakasat ovat suuria ja niista loytyy kaikkea kengista ruosteisiin ampareihin. Taytyy ihmetella kansaa, joka nakee sen vaivan, etta lahempana sijaitsevan roskalaatikon sijaan kavelee hankalan reitin purosen ohi maen rinteelle ja kippaa jatteensa sinne. Se vaatii jo vaivannakoa.
Uusi vuosi oli silti vallan hieno. Se ei oikeastaan kauheasti poikkea Suomalaisesta muuten kuin etta lapsille annetaan silloin usein lahjoja. Rakettien paukuttelu on aivan toisella tasolla, kun ottaa huomioon, etta Zaporozhjessa on 800 000 asukasta ja Lahdessa, missa olen yleensa uudet vuoteni viettanyt, 100 000. Ja ihmiset todella laittavat niihin rahaa. Eika taalla ole semmoisia saantoja, jotka kieltaisivat paukuttelun muulloin kuin lyhyena aikana juuri uuden vuoden koittaessa. Taalla paukuttelu alkoi jo aatonaattona ja on jatkunut tanaan.
Uuden vuoden televisio-ohjelmisto oli kova. Venalainen koomikko/nayttelija/juontaja/laulaja Maksim Galkin oli kutakuinkin joka paikassa: aina, kun vaihtoi kanavaa, siella oli taas Maksim Galkin! Aloin jo epailla, etta jos nyt suljemme toosan, Galkin kavelee olohuoneeseen heittamaan Putin-vitseja. Ja muutenkin touhu oli niin ylivedettya karnevaalimeininkia glittereineen ja jaakarhuineen, etta huimasi.
Ja erityisen ihanaa on, etta itikoita ei ole! Ei yhden ainutta.
Mutta silti taidan tulla tanne ensi kerralla kesalla. Silloin saa sita paitsi paaaaljon halpoja viinirypaleita ja kampassakin on lammin. Nyt siella on melko viileaa, silla kaasun hinta on kova ja nousee entisestaan, kun Gazprom kuppaa Ukrainaa.
Lapsuuteni Ukraina ei ollut aivan tallainen. Kyllahan siihen kuului tietty rahjaisyys ja sekaisuus, joka oli taysin toista kuin siisti ja puhtoinen Suomi. Oli villin jannittavaa, etta kaupungin keskustassa saattoi pitaa hanhia ja kanoja, kun taas Suomessa moinen olisi jokseenkin absurdia. Kesalla heinikko oli pitka ja leikimme ystavani kanssa Haisuli-puron luona kotia. Puron vesi oli matalalla, minka vuoksi kaksi betoniputkea oli liki tyhjana vedesta ja niihin saattoi perustaa kodin. Lahella oli kasa suuria elementtitalon rakennusosia, joiden paalla oli hauska kiipeilla.
Ei enaa. Nyt alueelle on rakennettu hirmuinen maara rautaisia varastopompeleita. Niita ei ollut viela silloin, kun olin 16, joten ne ovat korkeintaan 8 vuotta vanhoja, mutta jo nyt ne ovat rumia ja umpiruosteessa. Vuohet eivat enaa purosen partaalla laidunna. Vetta on niin paljon, etta betoniputkia tuskin nakyy, mutta pahinta on nakyma, joka avautuu niiden toisella puolella: massoittain hylattyja muovipulloja ja roskia. Haisuli-purosesta, missa ennen jopa kalastettiin kaloja, on tullut yleinen kaatopaikka.
Eika Haisuli suinkaan ole ainoa. Kavin tanaan kavelylla ja vaikuttaa silta, etta ukrainalaiset ihan oikeasti kippaavat roskansa kaikkialle muualle paitsi valvottuihin puistoihin. Eika kyse ole siita, etta muutama ryyppyveikko vetaa puron partaalla kannit ja hylkaa pullonsa sinne. Roskakasat ovat suuria ja niista loytyy kaikkea kengista ruosteisiin ampareihin. Taytyy ihmetella kansaa, joka nakee sen vaivan, etta lahempana sijaitsevan roskalaatikon sijaan kavelee hankalan reitin purosen ohi maen rinteelle ja kippaa jatteensa sinne. Se vaatii jo vaivannakoa.
Uusi vuosi oli silti vallan hieno. Se ei oikeastaan kauheasti poikkea Suomalaisesta muuten kuin etta lapsille annetaan silloin usein lahjoja. Rakettien paukuttelu on aivan toisella tasolla, kun ottaa huomioon, etta Zaporozhjessa on 800 000 asukasta ja Lahdessa, missa olen yleensa uudet vuoteni viettanyt, 100 000. Ja ihmiset todella laittavat niihin rahaa. Eika taalla ole semmoisia saantoja, jotka kieltaisivat paukuttelun muulloin kuin lyhyena aikana juuri uuden vuoden koittaessa. Taalla paukuttelu alkoi jo aatonaattona ja on jatkunut tanaan.
Uuden vuoden televisio-ohjelmisto oli kova. Venalainen koomikko/nayttelija/juontaja/laulaja Maksim Galkin oli kutakuinkin joka paikassa: aina, kun vaihtoi kanavaa, siella oli taas Maksim Galkin! Aloin jo epailla, etta jos nyt suljemme toosan, Galkin kavelee olohuoneeseen heittamaan Putin-vitseja. Ja muutenkin touhu oli niin ylivedettya karnevaalimeininkia glittereineen ja jaakarhuineen, etta huimasi.
Ja erityisen ihanaa on, etta itikoita ei ole! Ei yhden ainutta.
Mutta silti taidan tulla tanne ensi kerralla kesalla. Silloin saa sita paitsi paaaaljon halpoja viinirypaleita ja kampassakin on lammin. Nyt siella on melko viileaa, silla kaasun hinta on kova ja nousee entisestaan, kun Gazprom kuppaa Ukrainaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)