Näin opiskelijana sitä on tottunut laskemaan vuoden hiukan eri tavalla kuin kalenteri: uusi vuosi alkaa syksyllä, kun uudet kurssit alkavat. Siksi, kun kesällä sanon "ensi vuonna", en tarkoita välttämättä vuotta 2007 vaan jo ensi syksyä.
Eli, ensi vuonna (syksyllä 2006, haloo) minulla tuleekin olemaan runsaasti aikaa bloggailla. Pysyttelen nimittäin kokopäivätöissä elokuuhun 2007 asti. Tietäähän se viivästystä opinnoille, mutta houkutus (lue: ahneus) oli liian suuri hukattavaksi. On huomattavasti mukavampaa asua kivassa kämpässä, sisustaa, syödä silloin tällöin jäniksen fileetä (no, ei vielä, mutta onko kellään kivaa ohjetta?) ja lammasta, ostaa kalliit kengät, jos sattuu huvittamaan ja matkustella. Tietysti säästän myös kaiken, minkä jaksan ja pystyn, jossa jää rahaan tuleviin opintoihin, kun se opintotukikin joskus päättyy.
Suomi on mukava maa, mutta yhdessä mielessä hämmentävä. Pietarissa kävelin pitkä matkoja eikä se tuntunut juuri missään. Oli ihan luonnollista, että päivässä käveli n. 15 kilometriä, enemmäkin, eivätkä matkat tuntuneet pitkiltä. Kävelyreissu kämpältäni Moskovan juna-asemalle oli n. 6 kilometriä ja se tuntui huvireissulta.
Palattuani Helsinkiin kävely on ollut hankalampaa. Keskustasta on kotiini n. 5-6 kilometriä ja se tuntuu tappomatkalta. Töistä kaupunkiin on n. 4km ja sekin on tylsä, hirmuisen pitkä ja ikävä matka. Käsittämätöntä. Minä haluaisin kävellä, mutta kun Helsingissä yksi kilometri vastaa viittä Pietarin kilometriä!
Olen myös innostunut sisustamaan nyt, kun muutin uuteen asuntoon ja saanut rahaa. Aluksi harkitsin juoksevani kaikki tunnetut ja tunnetut kirpputorit ynnä muut vanhemman huonekalutavaran liikkeet läpi, mutta näin täystyöllisenä se olisi hiukan hankalaa. Siksi turvauduin nettisurffailuun ja valikoin huonekaluni netistä - tosin, kävin tietysti katsomassa niitä paikan päällä ennen kuin tein valintani. Kaikkea en ole vielä hommannut, mutta tässä näytteitä:
Sänkyni on Bellalunan tuotantoa. Olen heikkona metallirunkoisiin, goottilaistyylisiin sänkyihin. Vielä, kun saisi prinsessaverhot... uuuh.
Kirjoituspöytä taas on Laulumaan Viktoria-sarjaa. Oli hankalaa löytää mieleistäni kirjoituspöytää, sillä kaikki pöydät ovat joko näppäintasolla varusteltuja atk-pöytiä, joita en kannettavan ostettuani enää kaipaa tai jyhkeitä, multisuperlaatikollisia hyperkirjoituspöytiä. Tai pikkuisia, valkoisia lastulevykoulupöytiä ja herra minua valkoisilta huonekaluilta varjelkoon - ja lastulevyltä, minun huonekaluni ovat metallia tai massiivipuuta.
Sorruin myös Ikeaan ja tilasin itselleni Markör-kirjahyllyt, kaksi kappaleitta noita kapoisia, tummanruskeita. Viehätyin nimenomaan kapeista kirjahyllyistä, ne eivät ole aivan niin massiivia. Suorin siroa ja tummaa.
Siinä ne tärkeimmät. Vielä pitäisi hommata matto, cd-hylly, peili, verhot... Sisustaminen on kivaa. :)
keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2006
perjantaina, kesäkuuta 23, 2006
Tahtoisitko asua Afrikassa?
Kirjaillaan nyt pitkästä aikaa Juhannuksen kunniaksi jotain, etteivät armaat lukijani kuvittele minun vallan kuolleen. Tosin en tiedä, voiko juhannustyöläistä laskea elävienkään kirjoihin, sen verran zombimainen olo on, kun on joutunut ryömimään työpaikalle seitsemäksi ja herännyt kuudelta. Tänään ei grillata vaan luetteloidaan Aku Ankan taskukirjoja (haluaako joku ostaa?) ja siivotaan huonetta. Olisi jo aika saada se kuntoon muuton jäljiltä.
Helsingin sanomissa on viime aikoina käsitelty runsaasti siirtolaisuutta Afrikasta Espanjaan ja ylipäätään siirtolaisuus on kuuma peruna niin kansainvälisessä politiikassa, blogeissa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin - tai minun kohdallani IRC-keskusteluissa, en harrasta kahvipöytiä.
Kieltämättä minuakin ärsyttää joskus, kun luen sadoista afrikkalaisista, jotka ovat jälleen rantautuneet Espanjan maaperälle. Ei Eurooppaankaan loputtomasti ihmisiä mahdu ja siirtolaisuus tuntuu muutenkin aiheuttavat rekkalasteittain ongelmia ympäri Eurooppaa. Tulevat tänne elelemään meidän kustannuksellamme turvataloihin ja synnyttämään valtaisin lauman kakaroita eivätkä välitä kunnioittaa sääntöjämme. Ei niin, että tekisivät ikäviä rikoksia kaikki, mutta eivät suostu ymmärtämään, että Euroopassa ei nyt eletä sharian mukaan, toinen vaimo esimerkiksi on kielletty. Ei, pitäähän muslimimiehen kakkosvaimo saada...
Ja sitten toisaalta. Jos itse eläisin Afrikassa niissä oloissa, missä köyhät elävät, kyllä minäkin pyrkisin sieltä pois, jos vain suinkin olisi minkäänlainen mahdollisuus. Minulle on väitetty, että vain rikkaat pääsevät sieltä pois ja tulevat sitten elämään tänne sossun turvin (jos ovat niin rikkaita, mihin ne sossua tarvitsevat, eikö niillä ole rahaa?). Kuitenkin, jos ihminen on valmis henkensä uhalla vaeltamaan satojen, joskus jopa tuhannen kilometrin matkan savannien ja aavikon halki, ottamaan kuoleman riskin kurjassa veneessä, mihin on ahtautunut käsittämätön joukko ihmisiä ja juomaksi on varattu ihan liian vähän vettä, millä mitta-asteikolla hän on hyvinvoiva, rikas pullasorsa? Rikkaat eivät vaaranna henkeään aavikkoreissuilla ja huonokuntoisissa veneissä Afrikan myrskyisillä rantavesillä. Nämä ihmiset ovat niin epätoivoisia, että heillä ei ole mitään menetettävää, he mieluummin kuolevat aavikolle kuin jäävät kyläänsä asumaan. Hekö rikkaita ja etuoikeutettuja? On ihan mahdollista ja todennäköistä, etteivät he ole kaikkein alimpia, surkeimpia ja kurjimpia, mutta mitä se kertoo maan tilanteesta, että kaikki kynnelle kykenevät pakenevat sieltä sankoin joukoin?
Toiseksi, suurin osa ei tule elämään tänne sosiaalituilla. Suuri osa jää Espanjaan istumaan vastaanottokeskuksiin ja odottamaan karkotusta, toinen valtaisi joukko siirtyy laittomille työmarkkinoille, joilla eurooppalaiset työnantajat voivat melko surutta käyttää heitä hyväkseen. Espanjassa siirtolaiset poimivat tomaatteja huonoissa olosuhteissa, liki olemattomalla palkalla tai jopa täysin ilman palkkaa.
Tiedän kyllä ihmisiä, joita tämä ei haittaa. Heidän mielestään siirtolaisuus tuntuu olevan jo itsessään niin suuri rikos, ettei siirtolainen ansaitsekaan ihmisarvoista kohtelua. MItäs tuli tänne, voikoon nyt huonosti. Sekään ei auta, että siirtolainen olisi valmis tosissaan tekemään työtä, hän vain haluaisi palkkaa ja kohtuulliset asuinolosuhteet. Eivätkä palkkavaatimukset yleensä ole ihmeelliset, Suomessakin monet ulkomaalaiset sijoittuvat nimenomaan suomalaisten halveksimille, vähäpalkkaisille aloille, kuten siivoojiksi.
Eurooppa on ryhtynyt sotaan laitonta siirtolaisuutta vastaan. Rajoja tiivistetään, Espanja inuaa EU:lta lisää rahaa ja apua tulvan pysäyttämiseksi, Afrikan maiden kanssa tehdään sopimuksia, jotta ne valvoisivat satamiaan ja rantojaan. LÄhtöpää Afrikassa siirtyy aina etelämmäs ja etelämmäs, matka pitenee ja muuttuu vaarallisemmaksi, ihmisiä kuolee enemmän ja enemmän mahdottomilla matkoilla. Siirtolaisia käännytetään kotimaihinsa, missä heillä ei ole mitään toivoa tai syytä elää ja he lähtevät pyrkimään takaisin Eurooppaan.
Kovat keinot ovat Euroopan ainoa vastaus, mutta näyttää ilmeiseltä, etteivät ne toimi. Afrikkalaiset ovat liian epätoivoisia ja salakuljettajat liian ahneita. Siirtolaisuuden pysäyttämiseksi on vain yksi toimiva keino, mutta edes siirtolaisuuden äänekkäimmät vastustajat ja pelkääjät eivät tunnu halukkailta sitä käyttämään (mitäs syntyivät sinne, omapa on ongelmansa, itse ovat vaikeutensa aiheuttaneet). Se on yksinkertaisesti se, että kohennetaan afrikkalaisten elinoloja kotimaissaan niin, että ihmiset kokisivat voivansa elää siellä. Siirtolaisuuden tulvan pysäyttää vain se, etteivät ihmiset enää halua epätoivoisesti ja henkensä kaupalla pois kotoaan.
Vaikka afrikkalaiset olisivat kaikesta vastuussa aivan yksin, vaikka kaikki vaikeudet ja ongelmat olisivat vain ja ainoastaan heidän syytään, se ei muuta sitä, että kyseinen konsti on ainoa toimiva. Jos he eivät voi elää omissa maissaan, he pyrkivät sinne, missä voivat eli Eurooppaan. Eikä se kelpaa selitykseksi, että rahan syytäminen Afrikkaan ei auta, koska joku diktaattori kahmii kaiken ja tuhlaa sen limusiiniinsa. Sitten keksitään toimivia keinoja auttaa afrikkalaisia, jos todella halutaan katkaista siirtolaisuuden tulva. Siis todella.
Helsingin sanomissa on viime aikoina käsitelty runsaasti siirtolaisuutta Afrikasta Espanjaan ja ylipäätään siirtolaisuus on kuuma peruna niin kansainvälisessä politiikassa, blogeissa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin - tai minun kohdallani IRC-keskusteluissa, en harrasta kahvipöytiä.
Kieltämättä minuakin ärsyttää joskus, kun luen sadoista afrikkalaisista, jotka ovat jälleen rantautuneet Espanjan maaperälle. Ei Eurooppaankaan loputtomasti ihmisiä mahdu ja siirtolaisuus tuntuu muutenkin aiheuttavat rekkalasteittain ongelmia ympäri Eurooppaa. Tulevat tänne elelemään meidän kustannuksellamme turvataloihin ja synnyttämään valtaisin lauman kakaroita eivätkä välitä kunnioittaa sääntöjämme. Ei niin, että tekisivät ikäviä rikoksia kaikki, mutta eivät suostu ymmärtämään, että Euroopassa ei nyt eletä sharian mukaan, toinen vaimo esimerkiksi on kielletty. Ei, pitäähän muslimimiehen kakkosvaimo saada...
Ja sitten toisaalta. Jos itse eläisin Afrikassa niissä oloissa, missä köyhät elävät, kyllä minäkin pyrkisin sieltä pois, jos vain suinkin olisi minkäänlainen mahdollisuus. Minulle on väitetty, että vain rikkaat pääsevät sieltä pois ja tulevat sitten elämään tänne sossun turvin (jos ovat niin rikkaita, mihin ne sossua tarvitsevat, eikö niillä ole rahaa?). Kuitenkin, jos ihminen on valmis henkensä uhalla vaeltamaan satojen, joskus jopa tuhannen kilometrin matkan savannien ja aavikon halki, ottamaan kuoleman riskin kurjassa veneessä, mihin on ahtautunut käsittämätön joukko ihmisiä ja juomaksi on varattu ihan liian vähän vettä, millä mitta-asteikolla hän on hyvinvoiva, rikas pullasorsa? Rikkaat eivät vaaranna henkeään aavikkoreissuilla ja huonokuntoisissa veneissä Afrikan myrskyisillä rantavesillä. Nämä ihmiset ovat niin epätoivoisia, että heillä ei ole mitään menetettävää, he mieluummin kuolevat aavikolle kuin jäävät kyläänsä asumaan. Hekö rikkaita ja etuoikeutettuja? On ihan mahdollista ja todennäköistä, etteivät he ole kaikkein alimpia, surkeimpia ja kurjimpia, mutta mitä se kertoo maan tilanteesta, että kaikki kynnelle kykenevät pakenevat sieltä sankoin joukoin?
Toiseksi, suurin osa ei tule elämään tänne sosiaalituilla. Suuri osa jää Espanjaan istumaan vastaanottokeskuksiin ja odottamaan karkotusta, toinen valtaisi joukko siirtyy laittomille työmarkkinoille, joilla eurooppalaiset työnantajat voivat melko surutta käyttää heitä hyväkseen. Espanjassa siirtolaiset poimivat tomaatteja huonoissa olosuhteissa, liki olemattomalla palkalla tai jopa täysin ilman palkkaa.
Tiedän kyllä ihmisiä, joita tämä ei haittaa. Heidän mielestään siirtolaisuus tuntuu olevan jo itsessään niin suuri rikos, ettei siirtolainen ansaitsekaan ihmisarvoista kohtelua. MItäs tuli tänne, voikoon nyt huonosti. Sekään ei auta, että siirtolainen olisi valmis tosissaan tekemään työtä, hän vain haluaisi palkkaa ja kohtuulliset asuinolosuhteet. Eivätkä palkkavaatimukset yleensä ole ihmeelliset, Suomessakin monet ulkomaalaiset sijoittuvat nimenomaan suomalaisten halveksimille, vähäpalkkaisille aloille, kuten siivoojiksi.
Eurooppa on ryhtynyt sotaan laitonta siirtolaisuutta vastaan. Rajoja tiivistetään, Espanja inuaa EU:lta lisää rahaa ja apua tulvan pysäyttämiseksi, Afrikan maiden kanssa tehdään sopimuksia, jotta ne valvoisivat satamiaan ja rantojaan. LÄhtöpää Afrikassa siirtyy aina etelämmäs ja etelämmäs, matka pitenee ja muuttuu vaarallisemmaksi, ihmisiä kuolee enemmän ja enemmän mahdottomilla matkoilla. Siirtolaisia käännytetään kotimaihinsa, missä heillä ei ole mitään toivoa tai syytä elää ja he lähtevät pyrkimään takaisin Eurooppaan.
Kovat keinot ovat Euroopan ainoa vastaus, mutta näyttää ilmeiseltä, etteivät ne toimi. Afrikkalaiset ovat liian epätoivoisia ja salakuljettajat liian ahneita. Siirtolaisuuden pysäyttämiseksi on vain yksi toimiva keino, mutta edes siirtolaisuuden äänekkäimmät vastustajat ja pelkääjät eivät tunnu halukkailta sitä käyttämään (mitäs syntyivät sinne, omapa on ongelmansa, itse ovat vaikeutensa aiheuttaneet). Se on yksinkertaisesti se, että kohennetaan afrikkalaisten elinoloja kotimaissaan niin, että ihmiset kokisivat voivansa elää siellä. Siirtolaisuuden tulvan pysäyttää vain se, etteivät ihmiset enää halua epätoivoisesti ja henkensä kaupalla pois kotoaan.
Vaikka afrikkalaiset olisivat kaikesta vastuussa aivan yksin, vaikka kaikki vaikeudet ja ongelmat olisivat vain ja ainoastaan heidän syytään, se ei muuta sitä, että kyseinen konsti on ainoa toimiva. Jos he eivät voi elää omissa maissaan, he pyrkivät sinne, missä voivat eli Eurooppaan. Eikä se kelpaa selitykseksi, että rahan syytäminen Afrikkaan ei auta, koska joku diktaattori kahmii kaiken ja tuhlaa sen limusiiniinsa. Sitten keksitään toimivia keinoja auttaa afrikkalaisia, jos todella halutaan katkaista siirtolaisuuden tulva. Siis todella.
perjantaina, kesäkuuta 02, 2006
Markkinoiden sietämätön ihanuus
Olen palannut, lopullisesti. Ainakin joksikin aikaa. Olen myös aloittanut työt ja muuttanut. Ja todennut vihaavani muuttamista - tosin saman olen todennut kahdella aiemmallakin muuttokerralla. Mutta asuntomme on sentään hulvattoman hieno ja odotan innolla pääsyä sisustamaan eli toisin sanoen ensimmäistä palkkaani. Jihaa.
Pietarissa huomasin itsessäni tiettyä rasisminpoikasta - ei, en ole koskaan kuvitellutkaan olevani ennakkoluuloista vapaa, mutta en aivan niin ärsyyntynytkään. Kyseinen tunne ilmeni aina basaareilla (venäläiset eivät itse asiassa kutsu markkinoitaan basaareiksi, vain ukrainalaiset tekevät niin ja minä otan puoliukrainalaisena itselleni kyseisen oikeuden). Ne basaarit, joilla kävin, olivat siistejä, hoidettuja ja katettuja basaareita, joilla pitkät metallitiskit oli järjestetty säntillisesti riviin ja kullakin myyjällä oli oma paikkansa. Suurin osa myyjistä on Aasiasta, joko entisen NL:n alueelta tai sen lähimailta, tadzhikkeja, azerbaidzanilaisia ja niin päin pois. Miehiä on myyjinä enemmän kuin naisia ja miehet huutelevat kovaan ääneen "devushka, devushka, podoidi, krasavitsa, deshovye jabloki!!" (Neito, neito, tule lähemmäs, kaunokainen, halpoja omenia.)
Minä inhoan sitä heidän huuteluaan. Haluan tutkia myyntiartikkeleita rauhassa ja tehdä ostokseni tyynesti ilman yllä riekkuvaa, kiljuvaa myyjää, jonka aksentti tekee minut hulluksi. Myyjien aksentti on todella vastenmielinen, saan kylmiä väreitä tavasta, jolla he lausuvat sanan "devushka" (neito). He eivät osaa pehmentää ensimmäistä e-kirjainta, jolloin sana kuulostaa karkealta ja rumalta. Mutta vielä enemmän inhoan sanaa krasavitsa (kaunotar), jolla he yrittävät houkutella naisia ostamaan. Se on niin iljettävän läpinäkyvä myyntikikka. Sen jälkeen, kun olen vaeltanut tuntikausia pölyisessä Pietarissa meikittä, pukeutuneena lökäpöksyihin ja kuluneeseen takkiin, viimeinen termi, jolla minua voi kuvata, on "kaunotar" ja kun myyjät käyttävät sitä, tunnen vain inhoa - enkä takuulla osta heiltä yhtikäs mitään. Suosin yleensä naisia tai vähintäänkin sellaisia, jotka eivät huutele minulle mitään.
Torilla saa tosiaan pitää puolensa, sillä Venäjällä asiakas ei ylipäätään ole koskaan oikeassa, ellei asiakkaan takana satu olemaan muutamaa aseistettua vartijaa. Viinirypäleitä esimerkiksi on turha toivoa saavansa pienissä erissä. Sanot 400gr, myyjä läntää vaa'alle valtaisan tertun. Pyydettyäni 10 kappaletta avomaankurkkuja, havaitsin kotona saaneeni niitä 14. Olinkin ihmetellyt hintaa, mutta onneksi pidän kovasti kurkuista. Toisen kerran puolestaan sain liian vähän kurkkuja, 7 kpl, vaikka olin pyytänyt 10.
Huvittavin tapaus oli eräs hunajamyyjä. Eri tuotteiden myyjät eivät näet ole todellakaan torilla kaikki sikin sokin keskenään vaan samoja tuotteita myyvät ovat vierekkäin, osastoissaan: liha, makkarat, juusto, hedelmät ja vihannekset, säilötyt vihannekset, hunaja ja niin edelleen. Mieheni ja hänen kaverinsa olivat käymässä, ja kaveri halusi hunajaa, joten menimme hunajaosastolle, missä siis oli pitkä rivi hunajanmyyjiä. Nämä ryhtyivät oitis tunkemaan meille maistiaisia. Kaveri maisteli innolla erään myyjän tuotteita pohtiessaan, mitä valitsisi ja viereinen myyjä tunki maistiaistikkuja minun suuhuni sitä vauhtia, etten ehtinyt missään vaiheessa estää häntä. Kun olin lopulta maistanut kaikkea hänen tyrkyttämäänsä hunajaa reagoimatta sen kummemmin, hän kysyi: "etkö ostakaan". "No en, tuo tuli ostamaan," sanoin osoittaen mieheni kaveria. Naisen kasvot suorastaan venähtivät. On varmaan ikävää, jos ei osteta, mutta en minä pyytänyt niitä maistiaisia enkä saanut edes tilaisuutta kieltäytyä niistä. Syyttäköön itseään.
Halvempaa toreilla kuitenkin on, halvempaa kuin missään kaupassa, missä olen käynyt. Hintaero vaihtelee n. 20 ruplasta (n. 60cnt) jopa yli 100 ruplaan (n. 3e - esim. mansikat). Myös eri torien välillä on suuri ero, Vladimirskajan metroaseman lähellä sijaitsevat Kuznetshnyj rynok on jopa kallis, kun taas Sennajan ostoskeskuksen takana pönöttävä Sennoj rynok on huippuhalpa. Lihoja en tullut testanneeksi, sillä niistä ei ollut hintoja esillä enkä pidä sellaisesta, että hinnat täytyy aina erikseen kysyä. Sitä paitsi, liha on kaupoissakin niin merkittävästi suomalaista lihaa halvempaa (entrecoteeta sai alle kympillä kilo!), että jos siinä euron häviääkin suhteessa toriin, ei paljoa itketä.
Huonoin puoli eivät suinkaan ole äänekkäät ja jopa epäkohteliaat myyjät, joiden kanssa saa joskus vääntää kättä oikein kunnolla vaan se, että useinkaan hedelmiä ja vihanneksia ei saa valita itse. Silloin on aika hankala sanoa, mitä saa. Pitäisi kaivautua kapsäkkiin heti, kun sen saa käsiinsä ja tarkastaa, että tavara on laadukasta, mutta moniko niin tekee? Ja myyjät vielä tapaavat sitoa pussit tiukasti kiinni, ehkä juuri sen vuoksi, etteivät asiakkaat tarkistelisi ostoksiaan. Hiukan on kyllä nyrpinyt joskus, kun pussista kaivautuu kaksi hyvää ja kaksi kurjaa päärynää.
Mutta ne kurkut! Ja viinirypäleet! Oi, taivas. Avomaankurkkuja sai oleskeluni loppuaikoina eurolla kilo, viinirypäleet maksoivat yhdessä vaiheessa hiukan päälle euron. Suuren, makean ananaksen sai reilulla eurolla senkin.
No voi rutto. Tuli nälkä.
Pietarissa huomasin itsessäni tiettyä rasisminpoikasta - ei, en ole koskaan kuvitellutkaan olevani ennakkoluuloista vapaa, mutta en aivan niin ärsyyntynytkään. Kyseinen tunne ilmeni aina basaareilla (venäläiset eivät itse asiassa kutsu markkinoitaan basaareiksi, vain ukrainalaiset tekevät niin ja minä otan puoliukrainalaisena itselleni kyseisen oikeuden). Ne basaarit, joilla kävin, olivat siistejä, hoidettuja ja katettuja basaareita, joilla pitkät metallitiskit oli järjestetty säntillisesti riviin ja kullakin myyjällä oli oma paikkansa. Suurin osa myyjistä on Aasiasta, joko entisen NL:n alueelta tai sen lähimailta, tadzhikkeja, azerbaidzanilaisia ja niin päin pois. Miehiä on myyjinä enemmän kuin naisia ja miehet huutelevat kovaan ääneen "devushka, devushka, podoidi, krasavitsa, deshovye jabloki!!" (Neito, neito, tule lähemmäs, kaunokainen, halpoja omenia.)
Minä inhoan sitä heidän huuteluaan. Haluan tutkia myyntiartikkeleita rauhassa ja tehdä ostokseni tyynesti ilman yllä riekkuvaa, kiljuvaa myyjää, jonka aksentti tekee minut hulluksi. Myyjien aksentti on todella vastenmielinen, saan kylmiä väreitä tavasta, jolla he lausuvat sanan "devushka" (neito). He eivät osaa pehmentää ensimmäistä e-kirjainta, jolloin sana kuulostaa karkealta ja rumalta. Mutta vielä enemmän inhoan sanaa krasavitsa (kaunotar), jolla he yrittävät houkutella naisia ostamaan. Se on niin iljettävän läpinäkyvä myyntikikka. Sen jälkeen, kun olen vaeltanut tuntikausia pölyisessä Pietarissa meikittä, pukeutuneena lökäpöksyihin ja kuluneeseen takkiin, viimeinen termi, jolla minua voi kuvata, on "kaunotar" ja kun myyjät käyttävät sitä, tunnen vain inhoa - enkä takuulla osta heiltä yhtikäs mitään. Suosin yleensä naisia tai vähintäänkin sellaisia, jotka eivät huutele minulle mitään.
Torilla saa tosiaan pitää puolensa, sillä Venäjällä asiakas ei ylipäätään ole koskaan oikeassa, ellei asiakkaan takana satu olemaan muutamaa aseistettua vartijaa. Viinirypäleitä esimerkiksi on turha toivoa saavansa pienissä erissä. Sanot 400gr, myyjä läntää vaa'alle valtaisan tertun. Pyydettyäni 10 kappaletta avomaankurkkuja, havaitsin kotona saaneeni niitä 14. Olinkin ihmetellyt hintaa, mutta onneksi pidän kovasti kurkuista. Toisen kerran puolestaan sain liian vähän kurkkuja, 7 kpl, vaikka olin pyytänyt 10.
Huvittavin tapaus oli eräs hunajamyyjä. Eri tuotteiden myyjät eivät näet ole todellakaan torilla kaikki sikin sokin keskenään vaan samoja tuotteita myyvät ovat vierekkäin, osastoissaan: liha, makkarat, juusto, hedelmät ja vihannekset, säilötyt vihannekset, hunaja ja niin edelleen. Mieheni ja hänen kaverinsa olivat käymässä, ja kaveri halusi hunajaa, joten menimme hunajaosastolle, missä siis oli pitkä rivi hunajanmyyjiä. Nämä ryhtyivät oitis tunkemaan meille maistiaisia. Kaveri maisteli innolla erään myyjän tuotteita pohtiessaan, mitä valitsisi ja viereinen myyjä tunki maistiaistikkuja minun suuhuni sitä vauhtia, etten ehtinyt missään vaiheessa estää häntä. Kun olin lopulta maistanut kaikkea hänen tyrkyttämäänsä hunajaa reagoimatta sen kummemmin, hän kysyi: "etkö ostakaan". "No en, tuo tuli ostamaan," sanoin osoittaen mieheni kaveria. Naisen kasvot suorastaan venähtivät. On varmaan ikävää, jos ei osteta, mutta en minä pyytänyt niitä maistiaisia enkä saanut edes tilaisuutta kieltäytyä niistä. Syyttäköön itseään.
Halvempaa toreilla kuitenkin on, halvempaa kuin missään kaupassa, missä olen käynyt. Hintaero vaihtelee n. 20 ruplasta (n. 60cnt) jopa yli 100 ruplaan (n. 3e - esim. mansikat). Myös eri torien välillä on suuri ero, Vladimirskajan metroaseman lähellä sijaitsevat Kuznetshnyj rynok on jopa kallis, kun taas Sennajan ostoskeskuksen takana pönöttävä Sennoj rynok on huippuhalpa. Lihoja en tullut testanneeksi, sillä niistä ei ollut hintoja esillä enkä pidä sellaisesta, että hinnat täytyy aina erikseen kysyä. Sitä paitsi, liha on kaupoissakin niin merkittävästi suomalaista lihaa halvempaa (entrecoteeta sai alle kympillä kilo!), että jos siinä euron häviääkin suhteessa toriin, ei paljoa itketä.
Huonoin puoli eivät suinkaan ole äänekkäät ja jopa epäkohteliaat myyjät, joiden kanssa saa joskus vääntää kättä oikein kunnolla vaan se, että useinkaan hedelmiä ja vihanneksia ei saa valita itse. Silloin on aika hankala sanoa, mitä saa. Pitäisi kaivautua kapsäkkiin heti, kun sen saa käsiinsä ja tarkastaa, että tavara on laadukasta, mutta moniko niin tekee? Ja myyjät vielä tapaavat sitoa pussit tiukasti kiinni, ehkä juuri sen vuoksi, etteivät asiakkaat tarkistelisi ostoksiaan. Hiukan on kyllä nyrpinyt joskus, kun pussista kaivautuu kaksi hyvää ja kaksi kurjaa päärynää.
Mutta ne kurkut! Ja viinirypäleet! Oi, taivas. Avomaankurkkuja sai oleskeluni loppuaikoina eurolla kilo, viinirypäleet maksoivat yhdessä vaiheessa hiukan päälle euron. Suuren, makean ananaksen sai reilulla eurolla senkin.
No voi rutto. Tuli nälkä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)