Me naiset mätkii taas korville märällä rätillä. Numerossa 38 (14.9.2006) irvaillaan Hollywoodin naistähdille ja parille muullekin, jotka ovat hyödyntäneet lääkärin kättä luojan luomia avuja muokatakseen. Erityisesti hauska on pilkata niitä, joiden kohdalla tulos on vähemmän mairitteleva. Tämän vuoksi Ashlee Simpsonin esittely ihmetyttää, sillä vaikka hän on selkeästi käynyt silpaisemassa nenästään palan pois, hän ei näytä ikävältä uudenkaan nenänsä kanssa.
Entäs muut sitten? Huutia saavat Meg Ryan, Hunter Tylo, Lisa Rinna, Courtney Love ja kirsikkana (säilykekirsikkana) kakun päällä Pamela Anderson, jokaisen kauneusleikkauskauhistelijan lempiesimerkki. Ovat starat ahneuttaan pilanneet itsensä vain saadakseen himoitun elokuvaroolin tai rahakkaan mainossopimuksen.
Siis hetkinen - lehti, joka kaikin tavoin tukee ja tunkee silmille mielikuvaa siitä, että kaunis nainen on pullohuulinen, rypytön, hymyilevä otus, ikuisesti nuori ja laihan vartensa yläpäässä muhkeat kellukkeet omaava, vinoilee nyt niille Hollywoodin naisille, jotka pyrkivät juuri tätä kauneuskuvaa täyttämään. Kun eivät pysty siihen luonnostaan (liian pieni suu, ikää tulee), käytetään kirurgia.
Ei Me naiset yhtä paha ole kuin Cosmo & co., mutta hävetä saisi. Kaunis nainen on nuori, rinnakas ja sileä ja sitten, kun joku tähän muottiin pyrkii, mutta hiukan epäonnistuu, ivanauru kuuluu Marsiin saakka.
Tekopyhyysmittarimme räjähti juuri - kapasiteetti ylittyi.
perjantaina, syyskuuta 29, 2006
keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006
Pieniä uutisia, suuria tunteita
Voi hyvät hykkärät sentään - jos ilmaus sallitaan - luin juuri äsken yhden kaikkien aikojen huonoimmista jutuista Helsingin sanomissa. Kyseessä oli Laitakaupungin valot -blogin pitäjän, Kaupungin laita -artikkelisarjaan kuuluva kirjoitus otsikolla "Betonitunneli Laajasaloon on pimeä idea". Odotin jonkinlaista, edes puolisyvällistä analyysia siitä, kuinka tunneli tulee aivan liian kalliiksi tai kuinka vaikeaa, liki mahdotonta olisi upottaa sopiva betonnirakennelma mereen, kuinka joku muu vaihtoehto olisi halvempi, teknisesti helpompi ja ylipäätään tehokkaampi ratkaisu.
No, erehdyin hiukan. Jarmo Huhtasen mielestä tunneli kruunuvuorenranta-hylkysaari -välille on huono idea siksi, että hän ei pidä tunneleista. Tunnelissa ei katsokaas ole raikasta meri-ilmaa eikä hienoja maisemia. Huhtanen kuvaakin oikein paatoksellisesti pienen ihmisen laskeutumista ihanasta meri-ilmastosta tunnelin tunkkaiseen pimeyteen. Ikävä vain, että kyseisessä paatoksessa ei ole ainuttakaan perustetta jättää tunnelia rakentamatta. Pieni uutinen Huhtaselle: Suomi on täynnä tunneleita ja vielä kukaan ei ole tullut itkemään, että niiden läpi ei voi matkustaa, koska se ei ole kivaa eikä tunnu meri-ilma eivätkä kuulu lintujen liverrykset ja aaltojen pauhu. Metrokin kulkee pitkän pätkän tunnelissa, mutta ehkäpä Huhtanen ei koskaan käytä metroa.
Vielä järjettömämpää oli Huhtasen pelko siitä, että laajasalolaiset "pakotettaisiin" käyttämään tunnelia! Siis mitä Huhtanen oikein kuvittelee? Että tunnelin valmistuttua Laajasalo eristetään muurilla ja kaikki muut kuin tunnelin läpi kulkevat liikenneyhteydet sinne katkaistaan? Muurissa on yksi portti, jonka ovella tuimailmeiset vartijat pitävät huolen, että yksikään laajasalolainen ei pääse siitä sisään. Vai keksiikö joku muu jonkun toisenlaisen konstin "pakottaa" laajasalolaiset käyttämään tunnelia? Kyllä Lahdessakin keskustan ja Kiveriön välissä on pitkä Mustankallion tunneli, mutta toistaiseksi kenenkään mieleen ei ole tullut pakottaa Kiveriön asukkaita käyttämään tunnelia, jos he eivät sitä halua tehdä. Mutta ehkä Helsinki on eri maa?
Eikä tässä vielä kaikki. Päivän ärsytyspiikki kohosi lisää tämän uutisen myötä. Lyhyesti referoituna kyse on siitä, että Berliinin Deutsche Oper oli poistanut kesällä ohjelmistostaan Hans Neuenfelsin tulkinnan Mozartin oopperasta Idomeneo sen vuoksi, että loppukohtauksessa kuningas Idomeneo olisi katkonut kaulat profeetta Muhammedilta, Jeesukselta ja Buddhalta. Poliisi ilmaisi huolensa muslimien loukkaantumisesta ja sitä seuraavista järjestyshäiriöistä, joten ooppera sai mennä.
Minä pidän itseäni kohtuullisen suvaitsevaisena, olen lukenut islam-kurssini ja Koraanini ja pyrin olemaan tasapuolinen muslimeja ja muita kohtaan, mutta nyt alkaa mennä hermo. Mitä ihmeen pikkukakaroita muslimit ovat, jos heitä pitää koko ajan paapoa, ettei vahingossakaan tulisi paha mieli, koska muslimit eivät osaa ilmaista pahaa mieltää muuten kuin rikkomalla, potkimalla ja huutamalla - kuin pikkukakarat ikään. Siellä sentään oltiin leikkaamassa päätä yhtä lailla Jeesukselta ja Buddhalta, joten kyse ei edes ollut mistään muslimipilkasta.
Menisivät kotiin kasvamaan. Kakarat.
No, erehdyin hiukan. Jarmo Huhtasen mielestä tunneli kruunuvuorenranta-hylkysaari -välille on huono idea siksi, että hän ei pidä tunneleista. Tunnelissa ei katsokaas ole raikasta meri-ilmaa eikä hienoja maisemia. Huhtanen kuvaakin oikein paatoksellisesti pienen ihmisen laskeutumista ihanasta meri-ilmastosta tunnelin tunkkaiseen pimeyteen. Ikävä vain, että kyseisessä paatoksessa ei ole ainuttakaan perustetta jättää tunnelia rakentamatta. Pieni uutinen Huhtaselle: Suomi on täynnä tunneleita ja vielä kukaan ei ole tullut itkemään, että niiden läpi ei voi matkustaa, koska se ei ole kivaa eikä tunnu meri-ilma eivätkä kuulu lintujen liverrykset ja aaltojen pauhu. Metrokin kulkee pitkän pätkän tunnelissa, mutta ehkäpä Huhtanen ei koskaan käytä metroa.
Vielä järjettömämpää oli Huhtasen pelko siitä, että laajasalolaiset "pakotettaisiin" käyttämään tunnelia! Siis mitä Huhtanen oikein kuvittelee? Että tunnelin valmistuttua Laajasalo eristetään muurilla ja kaikki muut kuin tunnelin läpi kulkevat liikenneyhteydet sinne katkaistaan? Muurissa on yksi portti, jonka ovella tuimailmeiset vartijat pitävät huolen, että yksikään laajasalolainen ei pääse siitä sisään. Vai keksiikö joku muu jonkun toisenlaisen konstin "pakottaa" laajasalolaiset käyttämään tunnelia? Kyllä Lahdessakin keskustan ja Kiveriön välissä on pitkä Mustankallion tunneli, mutta toistaiseksi kenenkään mieleen ei ole tullut pakottaa Kiveriön asukkaita käyttämään tunnelia, jos he eivät sitä halua tehdä. Mutta ehkä Helsinki on eri maa?
Eikä tässä vielä kaikki. Päivän ärsytyspiikki kohosi lisää tämän uutisen myötä. Lyhyesti referoituna kyse on siitä, että Berliinin Deutsche Oper oli poistanut kesällä ohjelmistostaan Hans Neuenfelsin tulkinnan Mozartin oopperasta Idomeneo sen vuoksi, että loppukohtauksessa kuningas Idomeneo olisi katkonut kaulat profeetta Muhammedilta, Jeesukselta ja Buddhalta. Poliisi ilmaisi huolensa muslimien loukkaantumisesta ja sitä seuraavista järjestyshäiriöistä, joten ooppera sai mennä.
Minä pidän itseäni kohtuullisen suvaitsevaisena, olen lukenut islam-kurssini ja Koraanini ja pyrin olemaan tasapuolinen muslimeja ja muita kohtaan, mutta nyt alkaa mennä hermo. Mitä ihmeen pikkukakaroita muslimit ovat, jos heitä pitää koko ajan paapoa, ettei vahingossakaan tulisi paha mieli, koska muslimit eivät osaa ilmaista pahaa mieltää muuten kuin rikkomalla, potkimalla ja huutamalla - kuin pikkukakarat ikään. Siellä sentään oltiin leikkaamassa päätä yhtä lailla Jeesukselta ja Buddhalta, joten kyse ei edes ollut mistään muslimipilkasta.
Menisivät kotiin kasvamaan. Kakarat.
maanantaina, syyskuuta 25, 2006
Ei kulta tänään, päätä särkee
Edelliseen kirjoitukseeni liittyen on mielenkiintoista katsoa kristillisestä näkökulmasta kolikon toista puolta: nimittäin naista. Kun kristillisyys esittää miehen himojen heittelehtimänä eläimenä, mikä onkaan naisen osa seksuaalisuuden saralla? Täytyykö miehen yhtä lailla varoa herättämästä petoa naisen sisällä, kantaa vastuuta siitä, ettei vahingossakaan anna naiselle virikkeitä synnillisiin, likaisiin ajatuksiin, peittää itsensä säädyllisesti, tukea naisen heikkoutta mahtavan Seksin edessä?
No ei. Katsokaas kun naisella ei ole himoja. Tai siis, hyvällä naisella ei ole himoja, Marialla, madonnalla, kunnon kristityllä. Ne ovat vain ne pahat naiset, Eevat, joille Jumalakin sanoi, että mieheen on sinun halusi oleva - ja tämä halu oli rangaistus naisen synnistä. Naisen kohdalla himo ei siis ole vain syntiä vaan myös rangaistus synnistä. Miehen himo on syntiä, mutta hän tuntee sitä, koska nyt vain sattuu olemaan mies. Naisen himo on myös syntiä, mutta se on myös rangaistus siitä, että hän on nainen - kaksinkertaista taakkaa on mukava kantaa.
Ehkä tämän takia miehiä ei varoitella kiihottamasta naisia vaatetuksellaan tai vaadita huomioimaan toisen mahdollisia seksiviettejä - kun niitä ei vain ole tai ne ovat niin merkittävästi laimeammat kuin miehen. Mies tiukoissa housuissa on kuulemma enemmänkin huvittava kuin kiihottava näky naisten mielestä - allekirjoittanut voisi kyllä lisätä, että se riippuu ihan miehestä. Kuvitelkaa nyt joku Ken Watanabe tiukoissa housuissa... okei, piste. Krhm.
Onkohan se sitten hauskaa, kun todellisuus lyö korville kuin märkä rukkanen? Miltähän mahtaa siitä kristitystä naisparasta tuntua, joka sisimmässään kuolaa tiukkahousuisen uskonveljensä perään tietäen, että hän ei oikeastaan voi eikä saa tuntea moista?
Ehkä hän alkaa tilata Eeva-lehteä?
No ei. Katsokaas kun naisella ei ole himoja. Tai siis, hyvällä naisella ei ole himoja, Marialla, madonnalla, kunnon kristityllä. Ne ovat vain ne pahat naiset, Eevat, joille Jumalakin sanoi, että mieheen on sinun halusi oleva - ja tämä halu oli rangaistus naisen synnistä. Naisen kohdalla himo ei siis ole vain syntiä vaan myös rangaistus synnistä. Miehen himo on syntiä, mutta hän tuntee sitä, koska nyt vain sattuu olemaan mies. Naisen himo on myös syntiä, mutta se on myös rangaistus siitä, että hän on nainen - kaksinkertaista taakkaa on mukava kantaa.
Ehkä tämän takia miehiä ei varoitella kiihottamasta naisia vaatetuksellaan tai vaadita huomioimaan toisen mahdollisia seksiviettejä - kun niitä ei vain ole tai ne ovat niin merkittävästi laimeammat kuin miehen. Mies tiukoissa housuissa on kuulemma enemmänkin huvittava kuin kiihottava näky naisten mielestä - allekirjoittanut voisi kyllä lisätä, että se riippuu ihan miehestä. Kuvitelkaa nyt joku Ken Watanabe tiukoissa housuissa... okei, piste. Krhm.
Onkohan se sitten hauskaa, kun todellisuus lyö korville kuin märkä rukkanen? Miltähän mahtaa siitä kristitystä naisparasta tuntua, joka sisimmässään kuolaa tiukkahousuisen uskonveljensä perään tietäen, että hän ei oikeastaan voi eikä saa tuntea moista?
Ehkä hän alkaa tilata Eeva-lehteä?
Tottele eläintä
Lueskellessani Saastaista huonetta törmäsin tähän mielenkiintoiseen sivustoon, jossa syvästi kristitty nainen käsittelee muun muassa esiaviollista seksiä ja kristityn naisen soveliasta pukeutumistyyliä. Ei liene arvata, että esiaviollinen seksi on EIEI ja pukeutumisen on oltava ”siveää” eli siis peittävää. Hellyys vakavassa seurustelusuhteessa sentään sallitaan (halaaminen, pussaaminen), mutta ”ne eivät ole välttämättömiä.” Kirjoittaja kertoo myös, kuinka ihaili miehensä ”selkärankaa”, kun tämä kykeni pitämään näppinsä erossa hänestä ennen papin aamenta - valitettavasti joskus voi käydä niinkin, että mies pitää näppinsä erossa myös aamenen jälkeen...
Kristinuskon mieskuva on mielenkiintoinen ja Satunaisen sivusto on hyvä esimerkki siitä. Miksi naisen tulee pukeutua siveästi? No jotta miehessä ei heräisi kiellettyjä himoja – jotka siis väistämättä heräävät, kun tämä näkee vähäsen paljasta pintaa. Osiossa ”miehen ajatuksia naiselle” henkilö nimeltä Rory Partin kiteyttää ajatuksen kauniisti:
Toki meillä on silti vastuuitsehillinnästä ja puhtaasta elämästä. Mutta leijona on leijona ja mies on mies.
Aivan niin. Miestä verrataan eläimeen, joka ei kykene hillitsemään himojaan ja vaikka höpistään kauniita sanoja ”miehen vastuusta”, päästään aina lopulta siihen, että naisen tehtävä on käydä sotaa miehen sukupuolista himoa vastaan. Mies on sen armoilla ja sen orja. Ehkä hän kykenee vielä pitämään näppinsä kurissa, mutta ajatuksiaan ei ja jo ne riittävät tekemään hänestä saastaisen ja syntisen. Miehen ajatusten puhtaus on naisen vastuulla.
Ja sitten tämä sukupuolisesti villi olento, joka ei itse kykene hillitsemään himojaan vaan tarvitsee naisen soturikseen – eläin – on perheenpää, jonka valtaan naisen on alistuttava!
Ei juma mitä logiikkaa!
Kristinuskon mieskuva on mielenkiintoinen ja Satunaisen sivusto on hyvä esimerkki siitä. Miksi naisen tulee pukeutua siveästi? No jotta miehessä ei heräisi kiellettyjä himoja – jotka siis väistämättä heräävät, kun tämä näkee vähäsen paljasta pintaa. Osiossa ”miehen ajatuksia naiselle” henkilö nimeltä Rory Partin kiteyttää ajatuksen kauniisti:
Toki meillä on silti vastuuitsehillinnästä ja puhtaasta elämästä. Mutta leijona on leijona ja mies on mies.
Aivan niin. Miestä verrataan eläimeen, joka ei kykene hillitsemään himojaan ja vaikka höpistään kauniita sanoja ”miehen vastuusta”, päästään aina lopulta siihen, että naisen tehtävä on käydä sotaa miehen sukupuolista himoa vastaan. Mies on sen armoilla ja sen orja. Ehkä hän kykenee vielä pitämään näppinsä kurissa, mutta ajatuksiaan ei ja jo ne riittävät tekemään hänestä saastaisen ja syntisen. Miehen ajatusten puhtaus on naisen vastuulla.
Ja sitten tämä sukupuolisesti villi olento, joka ei itse kykene hillitsemään himojaan vaan tarvitsee naisen soturikseen – eläin – on perheenpää, jonka valtaan naisen on alistuttava!
Ei juma mitä logiikkaa!
sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006
Jumala, miksi et minua rakasta?
Erilaiset, mutta tasa-arvoiset - kuinka usein tätä kuuleekaan. Kyseessähän on fundamentalistilinjan kristittyjen ikuinen manrta miesten ja naisten asemasta kirkossa. Mahdollisesti kristityiltä myös muslimit ovat lainanneet tämän lausahduksen selittäessään, miksi naisten on käytettävä huntua, toteltava miestä ja ylipäätään pysyttävä erossa uskonnonharjoituksesta muussa kuin kiltin seuraajan ja alamaisen roolissa. Erilaista, mutta tasa-arvoista, näettehän.
Fundamentalistikristittyjen näkemys on, että naisilla ei ole asiaa papeiksi tai uskonnollisiksi opettajiksi. Käsitys perustuu eri Raamatun kohtiin, jotka on koottu yhteen ja tulkittu niin, että kirkolliset virat eivät kuulu naisille:
"Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen." (1. Tim. 2: 11-14)
"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin (toim. huom. Paavali kyllä viittasi Mooseksen lakiin silloin, kun se häntä hyödytti, vaikka muuten taistelikin sitä vastaan) sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa."
Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies --."
(1. Tim 1. 3:2)
"Seurakunnan palvelijan on oltava yhden vaimon mies --."
(1. Tim 3:12)
Myös muita naisen asemaan liittyviä kommentteja Paavalilta löytyy:
"Miehen ei pitä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. Miestä ei ole luotu naisesta vaan nainen miehestä, eikä miestä luotu naisen takia vaan nainen miehen takia." (1. Kor 11: 7-9)
"Alistukaa toistenne tahtoon Kristusta totellen. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon."
Ja kaiken tämän jälkeen fundamentalistikristityt totisin kasvoin, täysin vakavissaan selittävät, kuinka naiset ja miehet ovat "tasa-arvoiset, mutta erilaiset."
Suomen perustuslain 6 § 2 momentti määrittää tasa-arvon seuraavasti: "Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
Huomion arvoinen on kohta "eri asemaan" - tasa-arvo on nykykäsityksen mukaan siis sitä, että eri yksilöitä ei aseteta erilaiseen asemaan. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että kaikilla täytyy olla samanlainen oikeus tehdä mitä hyvänsä työtä - jos heitä estettäisiin tekemästä jotain työtä yllämainituin perustein, kyse olisi epätasa-arvosta ja syrjinnästä.
Nyt on niin, että fundamentalistien mielestä naiset eivät saa tehdä tiettyjä töitä, koska he ovat, no, naisia. Raamattu sanoo, että naiset eivät saa opettaa miehiä (hengen asioissa, näin on tulkittu, vaikka kohdan voisi ihan hyvin tulkita kaikkea opetusta koskevaksi), joten naiset eivät saa tehdä työtä viroissa, joihin kuuluisi miesten opettaminen, koska he ovat naisia.
Kertokaa nyt tyhmälle, kuinka ylläoleva EI ole ristiriidassa nykyisen tasa-arvokäsityksen mukaan?
Vastaus on yksinkertainen: se on. Fundamentalisti ei tätä kuitenkaan koskaan myöntäisi. Asialle on kaksi mahdollista selitystä, joista ensimmäinen on se, että fundamentalistin tasa-arvokäsitys on ratkaisevasti erilainen. Hänestä tasa-arvo viittaa arvoon siis siihen, kuinka arvokkaita yksilöt ovat, erityisesti Jumalan silmissä. Näin saadaan kätevästi tilanne, jossa yksi ryhmä voidaan alistaa ja silti perustellusti sanoa, että kaikki ovat tasa-arvoisia, sillä Jumalalle kaikki ovat yhtä arvokkaita. Maallikon korviin tämä tosin on sanahelinää, sillä maallikko ei ymmärrä, kuinka Jumala tai ylipäätään kukaan voisi pitää yhtä arvokkaina niitä ihmisiä, jotka hän tahallaan pakottaa alisteiseen asemaan. Onhan sille oltava jokin peruste, miksi toinen tyhmä saa hallita toista ja toinen joutuu alistumaan ja melko looginen peruste, mikä ihmisille yleensä tulee mieleen, on se, että hallitseva ryhmä on arvokkaampi.
Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että fundamentalisti laittaa sormet korviinsa ja lallattaa. Kun nyky-yhteiskunta painottaa tasa-arvoa, fundamentalistienkin on painotettava sitä jossain määrin, elleivät halua leimautua takapajuisiksi, yhteisöön kelpaamattomiksi pelokkeiksi. Näin fundamentalisti hokee kannattavansa tasa-arvoa, vaikka käytäntö ja teoria kuinka todistaisivat vastaan. Hänen on pakko hokea, sillä muuten hän joutuisi myöntämään, että ei oikeastaan kannata tasa-arvoa, ei ainakaan Suomen lain mukaista tasa-arvoa ja niittaisi itsensä ihmisten silmissä taantumukselliseksi olennoksi, joka on vaiettava hiljaiseksi, jottei tasa-arvoon ja sen pyrkimykseen perustuva yhteiskuntajärjestys häiriintyisi.
Kristinusko ei ole eikä ole koskaan ollut tasa-arvoinen uskonto. Se syntyi tiukan patriarkaalisessa juutalaisyhteiskunnassa, jossa nainen oli tiukasti isän ja aviomiehen mielivallan alainen, myytävä ja ostettava, joten ei ole ihme, että tätä taustaa vasten kristinusko vaikutti hyvinkin tasa-arvoiselta ja edistykselliseltä. Mutta tasa-arvo ajoi kristinuskon ohi. Enää ei riitä se, että valta-asemassa oleville miehille sanotaan, että sinä kyllä hallitset, mutta kohtelisit nyt vaimoasi kuitenkin nätisti. Nyt naiset tahtovat myös hallita, he tahtovat saman aseman kuin miehillä on. He eivät tahdo ottaa sitä riskiä, että mies ei viitsikään kohdella heitä kivasti vaan vetää nessuun ja siinä sitä sitten on vain alistuttava, kun Paavali käskee.
Tässä vaiheessa vedotaan järjestykseen: mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki pääsisivät hallitsemaan. Eijei, jonkun on oltava alamainen. Mutta miksi alamaisen täytyy olla juuri nainen? Miksi Jumala rakasti miestä niin paljon enemmän, että antoi tämän vallita naista? Mies vaikeroi, että nainenhan pääsee helpommalla, hallitusvastuu painaa. Niin, todella helpommalla, alistumalla miehen mielivaltaan, siihen, että häntä voidaan kohdella miten vain ja hänen on nöyrryttävä ja nieltävä se kaikki. Onko tämä mies aidosti sitä mieltä, että on helpompaa alistua, nöyrtyä, kieltää itsensä, omat mielipiteensä ja halunsa, jos ne eivät sovi Miehen halujen ja näkemysten kanssa yhteen?
Jos perusteena on kyvykkyys, miksi mies oli kyvykkäämpi, Jumalalle mieluisampi? Jos Jumala loi miehen ja naisen, miksi hän loi naisen kyvyttömämmäksi?
Ei. Jonkun täytyy olla alamainen siksi, että jonkun on saatava hallita. Hallitsija tarvitsee alamaisen ollakseen hallitsija, muuten hän joutuu kapuamaan alas palliltaan ja kohtaamaan ihmiset itsensä veroisina. Tähän asti ei kristinuskossa sentään menty, että mies ja nainen olisivat katsoneet toisiaan silmästä silmään. Miehen oli yhtä oltava korkeammalla ja jotta hän voisi olla korkealla, jonkun oli kannateltava häntä ja se joku oli nainen.
Mitä järjestykseen tulee, se on ehkä heikoin argumentti. Kuinka järjestys kärsisi siitä, että naiset nostetaan tasa-arvoiseen asemaan? Miestenkin kanssa oli aikoinaan hierarkia, osa miehistä alistui, mutta missään ei sanota, että ennen alistettujen miesten pääseminen tasa-asemaan entisten hallitsijoidensa kanssa tuhoaisi järjestyksen. Ellei ideana ole se, että järjestys sisältää jo sen, että on olemassa hallitsija ja alamainen - että tämä duaalisuus on koko universumin rakenne. Jumala-ihminen, ihminen-luomakunta, mies-nainen. Jos järjestyskäsitys on tämä ja alistettu haluaakin samalle tasolle hallitsijain kanssa ja jos tämä sallittaisiin, se kieltämättä olisi tällaiselle järjestykselle kärsimys: se näet lakkaisi olemasta. Mutta ehkä sen tuhkasta nousisi uusi järjestys, joka sallisi sen, että miehet ja naiset kohtaavat toisensa samalla tasolla, päättävät asioista yhdessä ilman, että toisen täytyy alistaa toinen tahtoonsa. Ehkä entinen järjestys on elänyt aikansa ja sen kuuluukin kuolla.
Ehkä silloin nainen ja mies vihdoin ovat erilaiset, mutta tasa-arvoiset.
Fundamentalistikristittyjen näkemys on, että naisilla ei ole asiaa papeiksi tai uskonnollisiksi opettajiksi. Käsitys perustuu eri Raamatun kohtiin, jotka on koottu yhteen ja tulkittu niin, että kirkolliset virat eivät kuulu naisille:
"Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen." (1. Tim. 2: 11-14)
"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin (toim. huom. Paavali kyllä viittasi Mooseksen lakiin silloin, kun se häntä hyödytti, vaikka muuten taistelikin sitä vastaan) sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa."
Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies --."
(1. Tim 1. 3:2)
"Seurakunnan palvelijan on oltava yhden vaimon mies --."
(1. Tim 3:12)
Myös muita naisen asemaan liittyviä kommentteja Paavalilta löytyy:
"Miehen ei pitä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. Miestä ei ole luotu naisesta vaan nainen miehestä, eikä miestä luotu naisen takia vaan nainen miehen takia." (1. Kor 11: 7-9)
"Alistukaa toistenne tahtoon Kristusta totellen. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon."
Ja kaiken tämän jälkeen fundamentalistikristityt totisin kasvoin, täysin vakavissaan selittävät, kuinka naiset ja miehet ovat "tasa-arvoiset, mutta erilaiset."
Suomen perustuslain 6 § 2 momentti määrittää tasa-arvon seuraavasti: "Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
Huomion arvoinen on kohta "eri asemaan" - tasa-arvo on nykykäsityksen mukaan siis sitä, että eri yksilöitä ei aseteta erilaiseen asemaan. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että kaikilla täytyy olla samanlainen oikeus tehdä mitä hyvänsä työtä - jos heitä estettäisiin tekemästä jotain työtä yllämainituin perustein, kyse olisi epätasa-arvosta ja syrjinnästä.
Nyt on niin, että fundamentalistien mielestä naiset eivät saa tehdä tiettyjä töitä, koska he ovat, no, naisia. Raamattu sanoo, että naiset eivät saa opettaa miehiä (hengen asioissa, näin on tulkittu, vaikka kohdan voisi ihan hyvin tulkita kaikkea opetusta koskevaksi), joten naiset eivät saa tehdä työtä viroissa, joihin kuuluisi miesten opettaminen, koska he ovat naisia.
Kertokaa nyt tyhmälle, kuinka ylläoleva EI ole ristiriidassa nykyisen tasa-arvokäsityksen mukaan?
Vastaus on yksinkertainen: se on. Fundamentalisti ei tätä kuitenkaan koskaan myöntäisi. Asialle on kaksi mahdollista selitystä, joista ensimmäinen on se, että fundamentalistin tasa-arvokäsitys on ratkaisevasti erilainen. Hänestä tasa-arvo viittaa arvoon siis siihen, kuinka arvokkaita yksilöt ovat, erityisesti Jumalan silmissä. Näin saadaan kätevästi tilanne, jossa yksi ryhmä voidaan alistaa ja silti perustellusti sanoa, että kaikki ovat tasa-arvoisia, sillä Jumalalle kaikki ovat yhtä arvokkaita. Maallikon korviin tämä tosin on sanahelinää, sillä maallikko ei ymmärrä, kuinka Jumala tai ylipäätään kukaan voisi pitää yhtä arvokkaina niitä ihmisiä, jotka hän tahallaan pakottaa alisteiseen asemaan. Onhan sille oltava jokin peruste, miksi toinen tyhmä saa hallita toista ja toinen joutuu alistumaan ja melko looginen peruste, mikä ihmisille yleensä tulee mieleen, on se, että hallitseva ryhmä on arvokkaampi.
Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että fundamentalisti laittaa sormet korviinsa ja lallattaa. Kun nyky-yhteiskunta painottaa tasa-arvoa, fundamentalistienkin on painotettava sitä jossain määrin, elleivät halua leimautua takapajuisiksi, yhteisöön kelpaamattomiksi pelokkeiksi. Näin fundamentalisti hokee kannattavansa tasa-arvoa, vaikka käytäntö ja teoria kuinka todistaisivat vastaan. Hänen on pakko hokea, sillä muuten hän joutuisi myöntämään, että ei oikeastaan kannata tasa-arvoa, ei ainakaan Suomen lain mukaista tasa-arvoa ja niittaisi itsensä ihmisten silmissä taantumukselliseksi olennoksi, joka on vaiettava hiljaiseksi, jottei tasa-arvoon ja sen pyrkimykseen perustuva yhteiskuntajärjestys häiriintyisi.
Kristinusko ei ole eikä ole koskaan ollut tasa-arvoinen uskonto. Se syntyi tiukan patriarkaalisessa juutalaisyhteiskunnassa, jossa nainen oli tiukasti isän ja aviomiehen mielivallan alainen, myytävä ja ostettava, joten ei ole ihme, että tätä taustaa vasten kristinusko vaikutti hyvinkin tasa-arvoiselta ja edistykselliseltä. Mutta tasa-arvo ajoi kristinuskon ohi. Enää ei riitä se, että valta-asemassa oleville miehille sanotaan, että sinä kyllä hallitset, mutta kohtelisit nyt vaimoasi kuitenkin nätisti. Nyt naiset tahtovat myös hallita, he tahtovat saman aseman kuin miehillä on. He eivät tahdo ottaa sitä riskiä, että mies ei viitsikään kohdella heitä kivasti vaan vetää nessuun ja siinä sitä sitten on vain alistuttava, kun Paavali käskee.
Tässä vaiheessa vedotaan järjestykseen: mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki pääsisivät hallitsemaan. Eijei, jonkun on oltava alamainen. Mutta miksi alamaisen täytyy olla juuri nainen? Miksi Jumala rakasti miestä niin paljon enemmän, että antoi tämän vallita naista? Mies vaikeroi, että nainenhan pääsee helpommalla, hallitusvastuu painaa. Niin, todella helpommalla, alistumalla miehen mielivaltaan, siihen, että häntä voidaan kohdella miten vain ja hänen on nöyrryttävä ja nieltävä se kaikki. Onko tämä mies aidosti sitä mieltä, että on helpompaa alistua, nöyrtyä, kieltää itsensä, omat mielipiteensä ja halunsa, jos ne eivät sovi Miehen halujen ja näkemysten kanssa yhteen?
Jos perusteena on kyvykkyys, miksi mies oli kyvykkäämpi, Jumalalle mieluisampi? Jos Jumala loi miehen ja naisen, miksi hän loi naisen kyvyttömämmäksi?
Ei. Jonkun täytyy olla alamainen siksi, että jonkun on saatava hallita. Hallitsija tarvitsee alamaisen ollakseen hallitsija, muuten hän joutuu kapuamaan alas palliltaan ja kohtaamaan ihmiset itsensä veroisina. Tähän asti ei kristinuskossa sentään menty, että mies ja nainen olisivat katsoneet toisiaan silmästä silmään. Miehen oli yhtä oltava korkeammalla ja jotta hän voisi olla korkealla, jonkun oli kannateltava häntä ja se joku oli nainen.
Mitä järjestykseen tulee, se on ehkä heikoin argumentti. Kuinka järjestys kärsisi siitä, että naiset nostetaan tasa-arvoiseen asemaan? Miestenkin kanssa oli aikoinaan hierarkia, osa miehistä alistui, mutta missään ei sanota, että ennen alistettujen miesten pääseminen tasa-asemaan entisten hallitsijoidensa kanssa tuhoaisi järjestyksen. Ellei ideana ole se, että järjestys sisältää jo sen, että on olemassa hallitsija ja alamainen - että tämä duaalisuus on koko universumin rakenne. Jumala-ihminen, ihminen-luomakunta, mies-nainen. Jos järjestyskäsitys on tämä ja alistettu haluaakin samalle tasolle hallitsijain kanssa ja jos tämä sallittaisiin, se kieltämättä olisi tällaiselle järjestykselle kärsimys: se näet lakkaisi olemasta. Mutta ehkä sen tuhkasta nousisi uusi järjestys, joka sallisi sen, että miehet ja naiset kohtaavat toisensa samalla tasolla, päättävät asioista yhdessä ilman, että toisen täytyy alistaa toinen tahtoonsa. Ehkä entinen järjestys on elänyt aikansa ja sen kuuluukin kuolla.
Ehkä silloin nainen ja mies vihdoin ovat erilaiset, mutta tasa-arvoiset.
maanantaina, syyskuuta 18, 2006
Ennusmerkkejä
Maahanmuuttajia ja järjestelmää paheksutaan usein siitä, että maahanmuuttajat esiintyvät merkkivaatteissa - siis sellaiset maahanmuuttajat, joiden eloa KELA rahoittaa. Paheksujat tulkitsevat, että KELA syytää maahanmuuttajille niin paljon rahaa, että näillä on varaa sellaisiin merkkihörhelöihin, joihin rehellisellä, työtetekevällä suomalaisella ei riitä tuohi. Työtä tekevällä maahanmuuttajalla taas lienee oikeus käyttää rahansa kuten haluaa, vaikka sitten Guccin pikkumustaan, vaikka siihen menisi koko palkka.
Kun kerran olin sukuloimassa Zaparozhjessa, piti tietenkin päästä käymään basaarilla. Tämä vuonna basaari oli täynnä merkkivaatteita, eniten Dolce & Gabbanan paitoja. MInäkin olisin helposti voinut olla muodikkaasti Dolce & Gabbana -neito n. 10 eurolla. Jokainen voi tykönään päätellä, kuinka aitoja kyseiset merkkivaatteet ovat. Ja kuinka aitoja maahanmuuttajien vaatteet ovat, jos esimerkiksi merkkisaappaat maksavat 764 euroa.
Kun kerran olin sukuloimassa Zaparozhjessa, piti tietenkin päästä käymään basaarilla. Tämä vuonna basaari oli täynnä merkkivaatteita, eniten Dolce & Gabbanan paitoja. MInäkin olisin helposti voinut olla muodikkaasti Dolce & Gabbana -neito n. 10 eurolla. Jokainen voi tykönään päätellä, kuinka aitoja kyseiset merkkivaatteet ovat. Ja kuinka aitoja maahanmuuttajien vaatteet ovat, jos esimerkiksi merkkisaappaat maksavat 764 euroa.
Oma suihku kullan kallis
Onpa taas ihanaa olla Suomessa. Ja töissä. Jipii! (Kreikassa oli lämmintä... yhyy.) Salasanani järjestelmään olen unohtanut, mutta aika kuluu rattoisasti blogatessa, kunnes ATK-osasto suvaitsee viskata minua uudella salasanalla.
Matkareitti oli maittain seuraava: Kreikka, Turkki, Ukraina ja Venäjä. Kaupungit, joissa vierailimme, olivat Ateena, Thessaloniki, Kallithea, Istanbul, Herson, Zaporozhje, Moskova ja Pietari. Kreikasta, Turkista ja Ukrainasta olen jo kirjoittanut, joten viimeinen matkaa koskeva kirjoitelmani tulee koskemaan Venäjää ja erityisesti Moskovaa, sillä Pietariin lukijani lienevät jo kyllästyneet.
Lonely Planetin Moskova-osiossa luki, että kaupunkia joko rakastetaan tai vihataan ja minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ei se niin inha läävä ole kuin Istanbul, mutta ihan heti en kaipaa sinne takaisin.
Ensinnäkin Moskova on kallis, aivan järkyttävän kallis. Tämän tietävät venäläisetkin eivätkä erehdy Moskovaan vain ostoksille, jos heillä on mitään mahdollisuuksia piipahtaa rajojen ulkopuolella. Siinä missä Pietarissa voi pääkadultakin saada oluen 45 ruplalla ja cappuccinon 50, Moskovassa kyseiset hinnat pätevät ainoastaan kurjimmissa räkälöissä, jotka eivät maantieteellisesti edes sijaitse varsinaisessa Moskovassa vaan alueella nimeltä "Podmoskojve", mikä siis käsittää Moskovan ympäristön. Siellä asuvat köyhemmät ihmiset, jotka joka aamu reissaavat resuisissa lähijunissa Moskovaan töihin. Siellä mekin asuimme.
Pietarissa voi myös olettaa, että kahvilalla ja ravintolalla on eroa hinnoissa. Kahviloista saa Venäjällä ruokaa samalla tavalla kuin ravintoloista, mutta usein hintataso on hiukan alhaisempi. Moskovassa tästä voi vain haaveilla. Jonkun kaukaisen metroaseman lähimaastossa sijaitseva kahvilakin ylpeilee sellaisilla hinnoilla, joita Pietarissa kehtaisivat pyytää vain ydinkeskustakahvilat tai hienommat ravintolat. Hedelmiä ja muuta ruokaa sentään sai metrojen kaukaisimmilta pysäkeiltä järkevillä hinnoilla, mutta keskustassa hinnat olivat käsittämättömiä. Pienessä kapisessa kojussakin sai persikoista pulittaa 100 ruplaa ja viinirypäleistä 150 eli 3,3e ja 4,4e! Kun samat tuotteet sai jostain huitsin tuutista 50 ja 60 ruplalla, hintaero oli jokseenkin mykistävä. Keskustakaupoissa pääsi rahoistaan tietysti vielä tehokkaammin eroon: laskin, että yhdessäkin paikassa aprikoosit maksoivat vajaa 7 euroa kilo, mikä on selvästi halvempaa kuin Suomessa!
Kuvaavaa on myös se, että italialaisten muotisuunnittelijoiden aito krääsä kustantaa enemmän Moskovassa kuin Italiassa. Jos siis haluat Guccin, Dolce & Gabbanan tai vastaavien aitoja rääsyjä, on parempi suunnata kiltisti Italiaan. Itsehän olin niellä kieleni, kun eräiden hurmaavien punaisten saappaiden pohjasta hinnaksi paljastui n. 26 000 ruplaa eli n. 764 euroa. Siinä olisikin mennyt yli puolet meikäläisen matkabudjetista.
Asuminenkin maksaa. Me pääsimme sinänsä halvalla, kun vuokrasimme pimeästi huoneen Sherbinkasta, minne matka lähijunalla kestää 50 minuuttia, mutta jopa kauempana keskustasta sijaitsevista hostellihuoneista olisi halvimmillaan täytynyt maksaa 23 euroa. En uskaltanut kysyä, mitä hotellit maksavat.
Yksityisessä huoneessa tosin oli se huono puoli, että rahamme varastettiin. Huoneen ovea ei saanut lukkoon eikä siitä muutenkaan olisi ollut hyötyä, sillä siellä oli isäntäväen tavaraa, jota he halusivat käyttää poissaollessamme. Poissa piti olla koko päivä, kymmeneltä aamulla viimeistään pois ja aikaisintaan yhdeksältä takaisin. Sillä aikaa asunnossa hillui joku vanha kääpä, omistajatantan rikollisen näköinen ex-mies ja tantan satunnaisia asiakkaita. Mies oli tietysti hupsu unohtaessaan valuuttalompakkonsa (hän säilyttää siellä niitä valuuttoja, joita emme käytä, tässä tapauksessa esim. euroja, Romanian leitä, Slovakian kruunuja yms. Ei ollut ehtinyt tyhjentää lompakkoa ennen lomaa, minkä vuoksi siellä oli kaikkien kummien maiden rahoja.) huoneeseen, minkä hän itsekin myönsi, mutta ei se silti varkautta oikeuta. Tantta hämmästeli kovasti ja lopulta syytti meitä, että me vain yritämme kupata häneltä rahaa, vaikka emme edes erityisemmin olettaneet saavamme rahoja takaisin, kunhan esitimme valituksen. No, eipähän tarvitse sinnekään palata. Poliisille emme lopulta ilmoittaneet kahdesta syystä; ensinnäkin summa ei ollut merkittävä, 70 euroa, joista 13 euron arvosta muita valuuttoja ja toiseksi, emme olleet rekisteröityneet emmekä halunneet ongelmia poliisin kanssa. Yritimme kyllä rekisteröityä, mutta törmäsimme monikertaviisumiongelmaan. Normaalisti, jos punkkaa vaikka kaverilla, voi mennä mihin tahansa hotelliin ja pikkusummasta kyseinen hotelli rekisteröi sinut haluamaksesi ajaksi heidän asukkaakseen - mutta sinulla täytyy olla turistiviisumi. Jos viisumisi sen sijaan on kaupallinen viisumi, joita kaikki matkatoimistojen kautta haetut monikertaviisumit ovat, hotelli rekisteröi sinut vain, jos asut siellä. Muuten täytyy rekisteröityä ovirissa ja kyseessä on sen luokan paperisota, että pelkkää viikon oleskelua varten sellaiseen ei haluta ryhtyä.
Toinen syy, miksen Moskovasta pidä on se, että se ei toimi. Joka puolella täytyy jonottaa, asiakkaita nöyryytetään todennäköisesti ihan vain huvin vuoksi, etteivät vahingossakaan alkaisi penätä oikeuksiaan ja tarpeellinen informaatio on kaivettava hyvin monen kiven alta. Yritimme esimerkiksi päästä jääkiekko-otteluun, sillä mies pitää jääkiekosta. Hän oli valmiiksi tutkinut netin läpi ja löytänytkin jotain tietoja pelipaikoista ja päivämääristä, mutta esimerkiksi tarkkoja aikoja ei ollut missään. Mies päätteli ne siitä, mihin aikaan pelejä näytetään Suomessa.
Ensimmäinen peli, johon yritimme, oli Moskovan Spartak vastaan joku. Selvisimme onnellisesti jäähallille, missä saimme tietää, että Spartak ei tällä kaudella pelaakaan, koska sen rahavarat eivät riittäneet. Kun kysyimme muista peleistä, henkilökunta pyöritteli silmiään ja kohautteli olkiaan (on muuten yleistä Venäjällä, kukaan ei kerro mitään, ellei asia liity täsmälleen hänen alaansa ja työpiiriinsä, ei, vaikka tietäisikin vastauksen esitettyyn kysymykseen. Ei katsokaas kuulu hänelle.). Internet-sivuilla kuitenkin luki edelleen, että Spartak kyllä pelaa, mikä tietysti kertoo paljon venäläisten nettisivujen päivitystahdista.
Seuraavaksi tähtäsimme päiväpeliin, jonka piti alkaa kello 13. Paikan päällä tosin selvisi, että peli alkaakin kello 17, mikä oli sikäli ikävä juttu, että toisaalla alkoi toinen peli kello 16, minne mies olisi myös halunnut mennä. Mutta minkäs teit, jäimme sitten katsomaan, kuin Neuvostosiivet (Krilja Sovetov) pelasivat jotain Barskia (tai mikälie) vastaan. Siivillä on muuten komea tunnari, kannattaa imuroida se niiden sivuilta.
Kremliin kun tähtäsimme, kävi myöskin hiukan ohraisesti. Ensinnäkin, MISSÄÄN ei lukenut, paljonko maksaa koko Kremlin käsittävä lippu - siis se lippu, johon sisältyvät eri museot ja vapaa käyskentely Kremlissä. Eri museoiden hinnat olivat esillä, mutta edes sitä ei lukenut missään, paljonko maksoi pelkkä haahuilu Kremlissä. Valitsimme sitten Aruzheinaja Palatan, museon, johon on koottu paljon tsaarin ajan aarteita, muun muassa pukuja, haarniskoja, vaunuja ja runsaasti eri maiden lähetystöjen keisareille tuomia lahjoja. Hämmentävin asu oli Maria Feodorovnan (ilmaisesti Tanskan prinsessa Dagmar) kruunajaisissa käyttämä asu. Vyötärö oli niin kapea, että kurkkua kuristi pelkkä ajatus siitä, että joku oikeasti käytti kyseistä pukua. Siitäkin huolimatta, että DagmarMaria oli varmaan hoikka, nuori neito, moinen kuristuslenkki vaikutti melko hurjalta. Keisarinnojen Elisabetin ja Katariinan asut taas olivat varsin mahtavan kokoisia, mikä kertoo omaa tarinaansa kyseisten rouvien koostta elämänsä ehtoopuoleella - nuorinahan molemmat olivat sorjia ja norjia. Ja kun ajattelee, että lihavienkin yllä oli kiristetty korsetti, rouvat keisarinnat olivat aika... isoja.
No, Moskovasta kuitenkin selvittiin hengissä Pietariin asti, missä olo helpottui huomattavasti. Pietarissa vain on sitä jotakin, mistä Moskova ei voi edes haaveilla. Pietari on minun kaupunkini. Mistä tulikin mieleeni, että ostin koko reissulta viidet kengät, Pietarista kahdet... Pääsi vain käymään näin.
Mies lähti kohti kotia jo torstaina, mutta minä jäin vielä suorittamaan pakollisia ostoksia (mm. kenkiä) ja lähdin vasta perjantain bussilla. Eteeni osui muuan hauska miekkonen ja täysin tapojeni ja luonteeni vastaisesti minä tutustuin häneen. Järkyttävää, mutta ihan viihtyisää. Kyseessä oli kondiittori ja opiskelija, joka oli tulossa Helsinkiin parin päivän lomalle ja lauantai kuluikin sitten esitellessä D:lle Helsinkiä. Ulkomaiset tutut ovat aina plussaa. :)
Ja nyt töitä. Ehkä.
Matkareitti oli maittain seuraava: Kreikka, Turkki, Ukraina ja Venäjä. Kaupungit, joissa vierailimme, olivat Ateena, Thessaloniki, Kallithea, Istanbul, Herson, Zaporozhje, Moskova ja Pietari. Kreikasta, Turkista ja Ukrainasta olen jo kirjoittanut, joten viimeinen matkaa koskeva kirjoitelmani tulee koskemaan Venäjää ja erityisesti Moskovaa, sillä Pietariin lukijani lienevät jo kyllästyneet.
Lonely Planetin Moskova-osiossa luki, että kaupunkia joko rakastetaan tai vihataan ja minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ei se niin inha läävä ole kuin Istanbul, mutta ihan heti en kaipaa sinne takaisin.
Ensinnäkin Moskova on kallis, aivan järkyttävän kallis. Tämän tietävät venäläisetkin eivätkä erehdy Moskovaan vain ostoksille, jos heillä on mitään mahdollisuuksia piipahtaa rajojen ulkopuolella. Siinä missä Pietarissa voi pääkadultakin saada oluen 45 ruplalla ja cappuccinon 50, Moskovassa kyseiset hinnat pätevät ainoastaan kurjimmissa räkälöissä, jotka eivät maantieteellisesti edes sijaitse varsinaisessa Moskovassa vaan alueella nimeltä "Podmoskojve", mikä siis käsittää Moskovan ympäristön. Siellä asuvat köyhemmät ihmiset, jotka joka aamu reissaavat resuisissa lähijunissa Moskovaan töihin. Siellä mekin asuimme.
Pietarissa voi myös olettaa, että kahvilalla ja ravintolalla on eroa hinnoissa. Kahviloista saa Venäjällä ruokaa samalla tavalla kuin ravintoloista, mutta usein hintataso on hiukan alhaisempi. Moskovassa tästä voi vain haaveilla. Jonkun kaukaisen metroaseman lähimaastossa sijaitseva kahvilakin ylpeilee sellaisilla hinnoilla, joita Pietarissa kehtaisivat pyytää vain ydinkeskustakahvilat tai hienommat ravintolat. Hedelmiä ja muuta ruokaa sentään sai metrojen kaukaisimmilta pysäkeiltä järkevillä hinnoilla, mutta keskustassa hinnat olivat käsittämättömiä. Pienessä kapisessa kojussakin sai persikoista pulittaa 100 ruplaa ja viinirypäleistä 150 eli 3,3e ja 4,4e! Kun samat tuotteet sai jostain huitsin tuutista 50 ja 60 ruplalla, hintaero oli jokseenkin mykistävä. Keskustakaupoissa pääsi rahoistaan tietysti vielä tehokkaammin eroon: laskin, että yhdessäkin paikassa aprikoosit maksoivat vajaa 7 euroa kilo, mikä on selvästi halvempaa kuin Suomessa!
Kuvaavaa on myös se, että italialaisten muotisuunnittelijoiden aito krääsä kustantaa enemmän Moskovassa kuin Italiassa. Jos siis haluat Guccin, Dolce & Gabbanan tai vastaavien aitoja rääsyjä, on parempi suunnata kiltisti Italiaan. Itsehän olin niellä kieleni, kun eräiden hurmaavien punaisten saappaiden pohjasta hinnaksi paljastui n. 26 000 ruplaa eli n. 764 euroa. Siinä olisikin mennyt yli puolet meikäläisen matkabudjetista.
Asuminenkin maksaa. Me pääsimme sinänsä halvalla, kun vuokrasimme pimeästi huoneen Sherbinkasta, minne matka lähijunalla kestää 50 minuuttia, mutta jopa kauempana keskustasta sijaitsevista hostellihuoneista olisi halvimmillaan täytynyt maksaa 23 euroa. En uskaltanut kysyä, mitä hotellit maksavat.
Yksityisessä huoneessa tosin oli se huono puoli, että rahamme varastettiin. Huoneen ovea ei saanut lukkoon eikä siitä muutenkaan olisi ollut hyötyä, sillä siellä oli isäntäväen tavaraa, jota he halusivat käyttää poissaollessamme. Poissa piti olla koko päivä, kymmeneltä aamulla viimeistään pois ja aikaisintaan yhdeksältä takaisin. Sillä aikaa asunnossa hillui joku vanha kääpä, omistajatantan rikollisen näköinen ex-mies ja tantan satunnaisia asiakkaita. Mies oli tietysti hupsu unohtaessaan valuuttalompakkonsa (hän säilyttää siellä niitä valuuttoja, joita emme käytä, tässä tapauksessa esim. euroja, Romanian leitä, Slovakian kruunuja yms. Ei ollut ehtinyt tyhjentää lompakkoa ennen lomaa, minkä vuoksi siellä oli kaikkien kummien maiden rahoja.) huoneeseen, minkä hän itsekin myönsi, mutta ei se silti varkautta oikeuta. Tantta hämmästeli kovasti ja lopulta syytti meitä, että me vain yritämme kupata häneltä rahaa, vaikka emme edes erityisemmin olettaneet saavamme rahoja takaisin, kunhan esitimme valituksen. No, eipähän tarvitse sinnekään palata. Poliisille emme lopulta ilmoittaneet kahdesta syystä; ensinnäkin summa ei ollut merkittävä, 70 euroa, joista 13 euron arvosta muita valuuttoja ja toiseksi, emme olleet rekisteröityneet emmekä halunneet ongelmia poliisin kanssa. Yritimme kyllä rekisteröityä, mutta törmäsimme monikertaviisumiongelmaan. Normaalisti, jos punkkaa vaikka kaverilla, voi mennä mihin tahansa hotelliin ja pikkusummasta kyseinen hotelli rekisteröi sinut haluamaksesi ajaksi heidän asukkaakseen - mutta sinulla täytyy olla turistiviisumi. Jos viisumisi sen sijaan on kaupallinen viisumi, joita kaikki matkatoimistojen kautta haetut monikertaviisumit ovat, hotelli rekisteröi sinut vain, jos asut siellä. Muuten täytyy rekisteröityä ovirissa ja kyseessä on sen luokan paperisota, että pelkkää viikon oleskelua varten sellaiseen ei haluta ryhtyä.
Toinen syy, miksen Moskovasta pidä on se, että se ei toimi. Joka puolella täytyy jonottaa, asiakkaita nöyryytetään todennäköisesti ihan vain huvin vuoksi, etteivät vahingossakaan alkaisi penätä oikeuksiaan ja tarpeellinen informaatio on kaivettava hyvin monen kiven alta. Yritimme esimerkiksi päästä jääkiekko-otteluun, sillä mies pitää jääkiekosta. Hän oli valmiiksi tutkinut netin läpi ja löytänytkin jotain tietoja pelipaikoista ja päivämääristä, mutta esimerkiksi tarkkoja aikoja ei ollut missään. Mies päätteli ne siitä, mihin aikaan pelejä näytetään Suomessa.
Ensimmäinen peli, johon yritimme, oli Moskovan Spartak vastaan joku. Selvisimme onnellisesti jäähallille, missä saimme tietää, että Spartak ei tällä kaudella pelaakaan, koska sen rahavarat eivät riittäneet. Kun kysyimme muista peleistä, henkilökunta pyöritteli silmiään ja kohautteli olkiaan (on muuten yleistä Venäjällä, kukaan ei kerro mitään, ellei asia liity täsmälleen hänen alaansa ja työpiiriinsä, ei, vaikka tietäisikin vastauksen esitettyyn kysymykseen. Ei katsokaas kuulu hänelle.). Internet-sivuilla kuitenkin luki edelleen, että Spartak kyllä pelaa, mikä tietysti kertoo paljon venäläisten nettisivujen päivitystahdista.
Seuraavaksi tähtäsimme päiväpeliin, jonka piti alkaa kello 13. Paikan päällä tosin selvisi, että peli alkaakin kello 17, mikä oli sikäli ikävä juttu, että toisaalla alkoi toinen peli kello 16, minne mies olisi myös halunnut mennä. Mutta minkäs teit, jäimme sitten katsomaan, kuin Neuvostosiivet (Krilja Sovetov) pelasivat jotain Barskia (tai mikälie) vastaan. Siivillä on muuten komea tunnari, kannattaa imuroida se niiden sivuilta.
Kremliin kun tähtäsimme, kävi myöskin hiukan ohraisesti. Ensinnäkin, MISSÄÄN ei lukenut, paljonko maksaa koko Kremlin käsittävä lippu - siis se lippu, johon sisältyvät eri museot ja vapaa käyskentely Kremlissä. Eri museoiden hinnat olivat esillä, mutta edes sitä ei lukenut missään, paljonko maksoi pelkkä haahuilu Kremlissä. Valitsimme sitten Aruzheinaja Palatan, museon, johon on koottu paljon tsaarin ajan aarteita, muun muassa pukuja, haarniskoja, vaunuja ja runsaasti eri maiden lähetystöjen keisareille tuomia lahjoja. Hämmentävin asu oli Maria Feodorovnan (ilmaisesti Tanskan prinsessa Dagmar) kruunajaisissa käyttämä asu. Vyötärö oli niin kapea, että kurkkua kuristi pelkkä ajatus siitä, että joku oikeasti käytti kyseistä pukua. Siitäkin huolimatta, että DagmarMaria oli varmaan hoikka, nuori neito, moinen kuristuslenkki vaikutti melko hurjalta. Keisarinnojen Elisabetin ja Katariinan asut taas olivat varsin mahtavan kokoisia, mikä kertoo omaa tarinaansa kyseisten rouvien koostta elämänsä ehtoopuoleella - nuorinahan molemmat olivat sorjia ja norjia. Ja kun ajattelee, että lihavienkin yllä oli kiristetty korsetti, rouvat keisarinnat olivat aika... isoja.
No, Moskovasta kuitenkin selvittiin hengissä Pietariin asti, missä olo helpottui huomattavasti. Pietarissa vain on sitä jotakin, mistä Moskova ei voi edes haaveilla. Pietari on minun kaupunkini. Mistä tulikin mieleeni, että ostin koko reissulta viidet kengät, Pietarista kahdet... Pääsi vain käymään näin.
Mies lähti kohti kotia jo torstaina, mutta minä jäin vielä suorittamaan pakollisia ostoksia (mm. kenkiä) ja lähdin vasta perjantain bussilla. Eteeni osui muuan hauska miekkonen ja täysin tapojeni ja luonteeni vastaisesti minä tutustuin häneen. Järkyttävää, mutta ihan viihtyisää. Kyseessä oli kondiittori ja opiskelija, joka oli tulossa Helsinkiin parin päivän lomalle ja lauantai kuluikin sitten esitellessä D:lle Helsinkiä. Ulkomaiset tutut ovat aina plussaa. :)
Ja nyt töitä. Ehkä.
sunnuntaina, syyskuuta 03, 2006
Katolinen kirkko on ilon ja riemun lahde
Maailmalta kantautuu mukavia uutisia. Vatikaani aikoo erottaa kirkosta hoitohenkilokunnan, joka suoritti ensimmaisen laillisen abortin Kolumbiassa. Koko uutinen loytyy tasta ja alla on tiivistetty suomennos, silla uutinen on venajaksi.
Hoitohenkilosto, joka suoritti abortin 11-vuotiaalli tytolle, erotetaan kirkosta, ilmoitti paavin perheasioiden neuvoston presidentti Alfonso Lopez Truhillo. Kyseessa oli ensimmainen laillinen abortti Kolumbiassa. Isapuoli oli raiskannut tyton ja raskaus oli kahdeksannella viikolla, kun abortti tehtiin.
Vatikaanin virallinen edustaja piti paasyyllisina tahan rikokseen (aborttiin) sukulaisia, politiikkoja ja juristeja ja kutsui laakareita "pahantekijoiksi" (venalainen sana on viela ilkeampi, злодей). Klinikan johtaja, Karlos Lemus, kommentoi, etta henkilosto toimi lain puitteissa ja etta Vatikaanilla on oikeus erottaa, kenet haluavat, mutta toivottavasti he erottavat myos ne papit, jotka raiskaavat poikia ja tyttoja.
Niinpa. Abortti on pahempi rikos kuin 11-vuotiaan pikkutyton raiskaus. Olisi mielenkiintoista tietaa, kommentoiko Vatikaanin edustaja kertaakaan kunnolla isapuolen osuutta tapahtumiin nimittamalla tata "pahantekijaksi" - eihan aborttiakaan olisi ollut, jos isapuoli ei olisi raiskannut lasta.
Katolinen kirkko nyrpii minua joskus niin suunnattomasti, etta haluaisin rajayttaa sen ydinpommilla silpuksi ja haudata jaannokset Marsiin. Vaikka uskoisi Jumalaan ja Jeesukseen ja pitaisi kristinuskoa sinansa tiena pelastukseen, Katolinen kirkko on takuulla saanut maailmanhistorian aikana niin monumentaalisesta aikaan pelkkaa pahaa, vaikka siita vahennettaisiin se vaha hyva, mita kyseinen instanssi on ehka vahingossa tehnyt, etta silla ei ole mitaan oikeutta elaa.
Jos olisin katolinen, eroaisin valittomasti mokomasta tappokoneistosta.
Hoitohenkilosto, joka suoritti abortin 11-vuotiaalli tytolle, erotetaan kirkosta, ilmoitti paavin perheasioiden neuvoston presidentti Alfonso Lopez Truhillo. Kyseessa oli ensimmainen laillinen abortti Kolumbiassa. Isapuoli oli raiskannut tyton ja raskaus oli kahdeksannella viikolla, kun abortti tehtiin.
Vatikaanin virallinen edustaja piti paasyyllisina tahan rikokseen (aborttiin) sukulaisia, politiikkoja ja juristeja ja kutsui laakareita "pahantekijoiksi" (venalainen sana on viela ilkeampi, злодей). Klinikan johtaja, Karlos Lemus, kommentoi, etta henkilosto toimi lain puitteissa ja etta Vatikaanilla on oikeus erottaa, kenet haluavat, mutta toivottavasti he erottavat myos ne papit, jotka raiskaavat poikia ja tyttoja.
Niinpa. Abortti on pahempi rikos kuin 11-vuotiaan pikkutyton raiskaus. Olisi mielenkiintoista tietaa, kommentoiko Vatikaanin edustaja kertaakaan kunnolla isapuolen osuutta tapahtumiin nimittamalla tata "pahantekijaksi" - eihan aborttiakaan olisi ollut, jos isapuoli ei olisi raiskannut lasta.
Katolinen kirkko nyrpii minua joskus niin suunnattomasti, etta haluaisin rajayttaa sen ydinpommilla silpuksi ja haudata jaannokset Marsiin. Vaikka uskoisi Jumalaan ja Jeesukseen ja pitaisi kristinuskoa sinansa tiena pelastukseen, Katolinen kirkko on takuulla saanut maailmanhistorian aikana niin monumentaalisesta aikaan pelkkaa pahaa, vaikka siita vahennettaisiin se vaha hyva, mita kyseinen instanssi on ehka vahingossa tehnyt, etta silla ei ole mitaan oikeutta elaa.
Jos olisin katolinen, eroaisin valittomasti mokomasta tappokoneistosta.
perjantaina, syyskuuta 01, 2006
Lomatunnelmia
Tämän hetkinen sijaintini on Zaporozhje, Ukraina, jälleen kerran. Tämä paikka ei ole suurenmoisen jännittävä, mutta reitti Kreikasta tänne oli sitäkin merkillisempi.
Vietimme tosiaan muutaman päivän Kalitheassa, Halkidikin niemimaalla, mistä jatkoimme Thessalonikin kautta Istanbuliin. Istanbulissa aloin vasta todella ymmärtää niitä, jotka valittavat tiettyjen kansanryhmien miespuolisten jäsenten käytöstä Suomessa. Turkkilaiset olivat kerrassaan raivostuttavia. Sultanahmetin turistialueella yli-innokkaita ja hyperaagressiivisia sisäänheittäjiä sai lähes potkia syrjään, jotta pääsisi eteenpäin ja kaikki roikkuivat koko ajan hihassa myymässä jotain. ”Where are you from? Aaa, Finland! I have a cousin there, in Turku? Nice, very nice. Buy this and that, moneymoneymoney, gimme money!” Koko ajan tuli joku kadulla kylkeen kiinni ja vinkui ostamaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja “ei” ei tietenkään kelvannut vastaukseksi. Teki mieli jo ryhtyä epäkohteliaaksi ja ärjyä, että kumpaa kirjainta arvon herrat eivät ymmärrä, ännää vai oota. Kuvottavan vastenmielistä touhua. Paska läävä koko Istanbul, täynnä typerää turistikrääsää ja mankuvia turkkilaismiehiä. Toivottavasti Turkki pidetään kaukana EU:sta.
Kaiken kukkuraksi on tietysti ihanien turkkilaisten suhtautuminen naisiin – suhtautuminen, joka tuntuu olevan varsin yleistä etelässä. Jos olet yksinäinen, selkeästi ulkomaalainen, vaaleaihoinen nainen, alta aikayksikön joku turkkilaismies änkee kylkeen. Ei todellakaan tarvitse olla kaunotar; itse en ainakaan ole hehkeimmilläni ravattuani pitkin poikin kaupunkien katua, kun suihkustakin on aikaa, tukka sojottaa joka suuntaan ja mekon virkaa toimittaa mustavalkoinen säkki, mutta turkkilaismiehiä eivät ulkonäölliset rajoitteet hetkauta. Aloitusrepliikki on aina: ”Where are you from?” ja jos ja kun siihen saa vastauksen, sitten alkaa toiminta, joka on käytännössä vonkaamista. Omista naisista kyllä pidetään huoli, mutta ulkomaalaiset naiset ovat pelkkiä käveleviä pilluja. Ja huomautan, että minähän en edes ole reissussa yksin vaan mieheni kanssa, mutta jos mieheni häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, se oli ihan kylliksi.
Kreikassa en mokomaan törmännyt. Sisäänheittäjiä ja kauppiaita oli toki Kreikassakin, mutta kummatkaan eivät omaa edes kymmenesosaa turkkilaisnaapuriensa päällekäyvästä kauppataktiikasta ja kreikkalaiset miehet jättivät minut kokonaan rauhaan. Marokossa sen sijaan, kun muinoin lomaani vietin, touhu oli täydelleen samanlaista kuin nyt Turkissa.
Pitäkää hölmö maanne ja pysykää kaukana. Seuraavan kerran, kun joku ulkkis tulee vinkumaan asematunnelissa drinkille, minä ärjyn sille, että Suomessa suomalaisten tavoin eli pysy jumalauta kaukana tai tulee nessuun. Yäk.
Hurjin suorituksemme oli kuitenkin laivamatka Mustanmeren yli Istanbulista Ukrainaan. Kun saavuimme Istanbuliin, kirmasimme välittömästi Karaköyn satamaan, mistä laivat Ukrainaan lähtivät. Ulkomaanterminaalia vahtivat poliisit, jotka olivat ainoita mukavia turkkilaismiehiä, joihin koko reissun aikana törmäsin – eivätkä yrittäneet lainkaan vongata! Ukrferryn laiva, hulppea ”Juzhnaja Palmira” oli juuri lähtenyt ja satamassa kökötti enää kaksi laivaa, Hersoniin seilaava Viktoria ja Omega-1, jonka määränpää oli Jalta. Molemmat veloittivat lipuistaan melkoiset summat, Viktoria 110 dollaria, Omega 145. Kävimme kyselemässä myös lipputoimistoista, mutta ne myivät lippunsa kalliimmalla ja Ukrferryn seuraava laiva, johon oli paikkoja jäljellä, meni vasta torstaina (me olimme Istanbulissa perjantaina), joten se ei käytännössä ollut vaihtoehto. Harmi sinänsä, koska Ukrferryn laivat ovat niitä hienoja risteilyaluksia. Viktoria ja Omega ovat ensisijaisesti rahtilaivoja.
Päätimme sitten mennä Viktorialla, joka lähti lauantaina puolen yön paikkeilla. Matkustajaisäntä käski saapua paikalle la kello 15, jotta saisimme liput ja hyttimme, minkä jälkeen voisimme vielä seikkailla Istanbulissa ennen lähtöä. No, saavuimme kiltisti sovittuun aikaan ja menimme kahvilaan odottamaan lippujamme. Joku jäpikkä saapui puoli neljältä niitä rustaamaan, minkä jälkeen pääsimme laivaan, jossa matkustajaisäntä käski mennä baariin odottamaan. Hän hakisi meidät sitten sieltä ja osoittaisi hyttimme. Menimme siis baariin ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ja jumalauta vieläkin odotimme! Puolentoistatunnin odottelun jälkeen aloin jo käydä epätoivoiseksi, koska laivassa piti olla klo 20 eikä aikaa näyttänyt jäävän kaupungilla käyntiin, koska herra majaisäntä vain sääti kaikkea muuta. Lopulta oli pakko tehdä niin, että mies lähti maihin ja minä jäin odottamaan hyttiä, jonka saimme lopulta kello 19! Olin siinä vaiheessa niin hiilenä, että kun mies tuli takaisin, kiehuin yli ja haukuin koko Istanbulin ja typerän Viktoria-laivan lyttyyn. Miesparka joutui kuuntelemaan raivonpurkaustani. Kaiken kukkuraksi jouduimme maksamaan 30 dollaria lisämaksua, koska majamies päätti sitten kuitenkin sijoittaa meidän neljän hengen hytin sijasta kahden hengen hyttiin. Ja maksu tietysti vain dollareina, kiitos. Me euroturistit kun tapaamme raahata valtaisia dollariläjiä mukanamme.
Matka jatkui yhtä mielenkiintoisissa merkeissä. Laiva oli lastattu tavalla, joka saisi suomalaisviranomaiset repimään pelihousunsa, mutta Istanbulissa ketään ei tuntunut kiinnostavan. Yläkannella pönötti autoja, muilla kansilla pullisteli muoviin käärittyjä tuolia, alumiinitikkaita ja metalliputkia sekä kasoittain epämääräisiä laatikoita. En edes halua ajatella, kuinka täynnä ruuma oli, kun kerran kannetkin olivat täynnä tavaraa.
Laivan ravintolassa jokainen ateria oli kokemus. Keitot ja salaatit olivat hyviä, mutta tervan/savunmakuinen mehu ei lunastanut lupauksia ja pihviä piti leikata lihasvoimin. Aamulla tarjotut munat olivat puoliraakoja. Laivalla soineesta musiikista en viitsi edes kertoa, jotten säikyttäisi lukijoitani.
Kaikesta ylläolevasta kuitenkin selvittiin jokseenkin täysjärkisinä, mutta Ukrainan tulli oli kyllä viedä hengen. Kun lopulta pääsimme Hersoniin, laiva ei suinkaan puksuttanut satamaan ja tuupannut meitä maihin, ehei. Laivan viereen kiilasi alus, johon lastattiin matkustajien tavarat. Matkustajia oli reilu 60 ja osa selkeästi ammattimaisia Istanbul-Herson –välin reissaajia, joilla oli lasteittain kamaa, mikä merkitsi sitä, että uudelleenlastaus vei aikaa. Sillä välin jotkut tullijäpikät syynäsivät passejamme läpi. Sen jälkeen vuorossa oli matkustajien sysiminen pikkualukselle. Luonnollisesti luulimme, että pikkualus pian lähtisi satamaan, mutta ei, siinä sitä istuksittiin yli tunti ja mietittiin, päästäänkö koskaan pois.
Kun paatti lopulta otti suunnan kohti Hersonin matkustajaterminaalia, seurasi jotain vielä käsittämättömämpää. Matkustajia ei suinkaan päästetty ensin ulos vaan miehistö alkoi purkaa tavaroita maihin. Muutama köriläs kaivoi kamaa ulos ja kantoi portaat ylös aidan lähelle. Sen jälkeen joku vanha kääpä kipitti paikalle kärryjen kanssa, lastasi muutaman laukun kärryihin ja kuljetti tavarat kolmenkymmenen metrin päähän laituriaidasta, terminaalin portaille! Aivan käsittämätöntä touhua! Minä ja mies tuijotimme operaatiota leuat lattiassa. Ainakin tämän jälkeen on kaikki koettu.
Kun ukrainalaisten matkustajien (ja meidän) krääsä oli lopulta ulkona, oli aika päästää matkustajat ulos laivasta. Homma sujui niin, että 10 matkustajaa kerrallaan pääsi keräämään kimpsunsa ja suuntaamaan passi- ja tavaratarkastukseen. Muut seisoivat nöyrinä laivassa odottelemassa sadistitullimiehen lupaa nousta maihin. Toivottavasti alasin tippuu sen tullimiehen päähän.
Selvittyämme sadistitullimiehen ohi vastassa oli tosiaan passitarkastus. Herra ukrainalainen passimies syynäsi passia, sitten minua, kyseli ja uteli, hyvä kun ei kysynyt, mihinkä malliin alapäänne ajatelette vai ajeletteko lainkaan. Vastailin kärsivällisesti, sillä silmissäni siinsi jo ihana vapaus, joka koittaisi terminaalin ovien ulkopuolella. Passitarkastuksen jälkeen joku setä tarkisti vielä rahani ja koruni, jotka olin ohjeiden mukaan merkinnyt tulliselvityskaavakkeeseen. Piti oikein kaivaa ne esille repun pohjalta ja setä käänteli niitä ja kyseli, mikä kivi tämä tämmöinen on ja jahas, näinkö paljon se maksaa. Rimarillumarei.
Ja sitten, vihdoin, 48 tunnin jälkeen vapaus, oi ihana vapaus!
Ja jos vielä koskaan harkitsen sitä jumalanhylkäämää pikkupurtiloa, minut saa vapaasti kierittää korppujauhoissa ja paistaa rapeaksi.
P.S. terminaalin ovella herra majaisäntä tuli vielä kättelemään ja pahoitteli kovasti epämukaviiksia ja viivästymistä. Tuli kyllä vähän huono omatunto, kun oli koko ajan vain miettinyt, kuinka nasevimmin solvaa kyseistä kippoa blogissaan, mutta ei voi mitään, totuus ei pala tulessakaan. Ihmisten on saatava tietää!
Vietimme tosiaan muutaman päivän Kalitheassa, Halkidikin niemimaalla, mistä jatkoimme Thessalonikin kautta Istanbuliin. Istanbulissa aloin vasta todella ymmärtää niitä, jotka valittavat tiettyjen kansanryhmien miespuolisten jäsenten käytöstä Suomessa. Turkkilaiset olivat kerrassaan raivostuttavia. Sultanahmetin turistialueella yli-innokkaita ja hyperaagressiivisia sisäänheittäjiä sai lähes potkia syrjään, jotta pääsisi eteenpäin ja kaikki roikkuivat koko ajan hihassa myymässä jotain. ”Where are you from? Aaa, Finland! I have a cousin there, in Turku? Nice, very nice. Buy this and that, moneymoneymoney, gimme money!” Koko ajan tuli joku kadulla kylkeen kiinni ja vinkui ostamaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja “ei” ei tietenkään kelvannut vastaukseksi. Teki mieli jo ryhtyä epäkohteliaaksi ja ärjyä, että kumpaa kirjainta arvon herrat eivät ymmärrä, ännää vai oota. Kuvottavan vastenmielistä touhua. Paska läävä koko Istanbul, täynnä typerää turistikrääsää ja mankuvia turkkilaismiehiä. Toivottavasti Turkki pidetään kaukana EU:sta.
Kaiken kukkuraksi on tietysti ihanien turkkilaisten suhtautuminen naisiin – suhtautuminen, joka tuntuu olevan varsin yleistä etelässä. Jos olet yksinäinen, selkeästi ulkomaalainen, vaaleaihoinen nainen, alta aikayksikön joku turkkilaismies änkee kylkeen. Ei todellakaan tarvitse olla kaunotar; itse en ainakaan ole hehkeimmilläni ravattuani pitkin poikin kaupunkien katua, kun suihkustakin on aikaa, tukka sojottaa joka suuntaan ja mekon virkaa toimittaa mustavalkoinen säkki, mutta turkkilaismiehiä eivät ulkonäölliset rajoitteet hetkauta. Aloitusrepliikki on aina: ”Where are you from?” ja jos ja kun siihen saa vastauksen, sitten alkaa toiminta, joka on käytännössä vonkaamista. Omista naisista kyllä pidetään huoli, mutta ulkomaalaiset naiset ovat pelkkiä käveleviä pilluja. Ja huomautan, että minähän en edes ole reissussa yksin vaan mieheni kanssa, mutta jos mieheni häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, se oli ihan kylliksi.
Kreikassa en mokomaan törmännyt. Sisäänheittäjiä ja kauppiaita oli toki Kreikassakin, mutta kummatkaan eivät omaa edes kymmenesosaa turkkilaisnaapuriensa päällekäyvästä kauppataktiikasta ja kreikkalaiset miehet jättivät minut kokonaan rauhaan. Marokossa sen sijaan, kun muinoin lomaani vietin, touhu oli täydelleen samanlaista kuin nyt Turkissa.
Pitäkää hölmö maanne ja pysykää kaukana. Seuraavan kerran, kun joku ulkkis tulee vinkumaan asematunnelissa drinkille, minä ärjyn sille, että Suomessa suomalaisten tavoin eli pysy jumalauta kaukana tai tulee nessuun. Yäk.
Hurjin suorituksemme oli kuitenkin laivamatka Mustanmeren yli Istanbulista Ukrainaan. Kun saavuimme Istanbuliin, kirmasimme välittömästi Karaköyn satamaan, mistä laivat Ukrainaan lähtivät. Ulkomaanterminaalia vahtivat poliisit, jotka olivat ainoita mukavia turkkilaismiehiä, joihin koko reissun aikana törmäsin – eivätkä yrittäneet lainkaan vongata! Ukrferryn laiva, hulppea ”Juzhnaja Palmira” oli juuri lähtenyt ja satamassa kökötti enää kaksi laivaa, Hersoniin seilaava Viktoria ja Omega-1, jonka määränpää oli Jalta. Molemmat veloittivat lipuistaan melkoiset summat, Viktoria 110 dollaria, Omega 145. Kävimme kyselemässä myös lipputoimistoista, mutta ne myivät lippunsa kalliimmalla ja Ukrferryn seuraava laiva, johon oli paikkoja jäljellä, meni vasta torstaina (me olimme Istanbulissa perjantaina), joten se ei käytännössä ollut vaihtoehto. Harmi sinänsä, koska Ukrferryn laivat ovat niitä hienoja risteilyaluksia. Viktoria ja Omega ovat ensisijaisesti rahtilaivoja.
Päätimme sitten mennä Viktorialla, joka lähti lauantaina puolen yön paikkeilla. Matkustajaisäntä käski saapua paikalle la kello 15, jotta saisimme liput ja hyttimme, minkä jälkeen voisimme vielä seikkailla Istanbulissa ennen lähtöä. No, saavuimme kiltisti sovittuun aikaan ja menimme kahvilaan odottamaan lippujamme. Joku jäpikkä saapui puoli neljältä niitä rustaamaan, minkä jälkeen pääsimme laivaan, jossa matkustajaisäntä käski mennä baariin odottamaan. Hän hakisi meidät sitten sieltä ja osoittaisi hyttimme. Menimme siis baariin ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ja jumalauta vieläkin odotimme! Puolentoistatunnin odottelun jälkeen aloin jo käydä epätoivoiseksi, koska laivassa piti olla klo 20 eikä aikaa näyttänyt jäävän kaupungilla käyntiin, koska herra majaisäntä vain sääti kaikkea muuta. Lopulta oli pakko tehdä niin, että mies lähti maihin ja minä jäin odottamaan hyttiä, jonka saimme lopulta kello 19! Olin siinä vaiheessa niin hiilenä, että kun mies tuli takaisin, kiehuin yli ja haukuin koko Istanbulin ja typerän Viktoria-laivan lyttyyn. Miesparka joutui kuuntelemaan raivonpurkaustani. Kaiken kukkuraksi jouduimme maksamaan 30 dollaria lisämaksua, koska majamies päätti sitten kuitenkin sijoittaa meidän neljän hengen hytin sijasta kahden hengen hyttiin. Ja maksu tietysti vain dollareina, kiitos. Me euroturistit kun tapaamme raahata valtaisia dollariläjiä mukanamme.
Matka jatkui yhtä mielenkiintoisissa merkeissä. Laiva oli lastattu tavalla, joka saisi suomalaisviranomaiset repimään pelihousunsa, mutta Istanbulissa ketään ei tuntunut kiinnostavan. Yläkannella pönötti autoja, muilla kansilla pullisteli muoviin käärittyjä tuolia, alumiinitikkaita ja metalliputkia sekä kasoittain epämääräisiä laatikoita. En edes halua ajatella, kuinka täynnä ruuma oli, kun kerran kannetkin olivat täynnä tavaraa.
Laivan ravintolassa jokainen ateria oli kokemus. Keitot ja salaatit olivat hyviä, mutta tervan/savunmakuinen mehu ei lunastanut lupauksia ja pihviä piti leikata lihasvoimin. Aamulla tarjotut munat olivat puoliraakoja. Laivalla soineesta musiikista en viitsi edes kertoa, jotten säikyttäisi lukijoitani.
Kaikesta ylläolevasta kuitenkin selvittiin jokseenkin täysjärkisinä, mutta Ukrainan tulli oli kyllä viedä hengen. Kun lopulta pääsimme Hersoniin, laiva ei suinkaan puksuttanut satamaan ja tuupannut meitä maihin, ehei. Laivan viereen kiilasi alus, johon lastattiin matkustajien tavarat. Matkustajia oli reilu 60 ja osa selkeästi ammattimaisia Istanbul-Herson –välin reissaajia, joilla oli lasteittain kamaa, mikä merkitsi sitä, että uudelleenlastaus vei aikaa. Sillä välin jotkut tullijäpikät syynäsivät passejamme läpi. Sen jälkeen vuorossa oli matkustajien sysiminen pikkualukselle. Luonnollisesti luulimme, että pikkualus pian lähtisi satamaan, mutta ei, siinä sitä istuksittiin yli tunti ja mietittiin, päästäänkö koskaan pois.
Kun paatti lopulta otti suunnan kohti Hersonin matkustajaterminaalia, seurasi jotain vielä käsittämättömämpää. Matkustajia ei suinkaan päästetty ensin ulos vaan miehistö alkoi purkaa tavaroita maihin. Muutama köriläs kaivoi kamaa ulos ja kantoi portaat ylös aidan lähelle. Sen jälkeen joku vanha kääpä kipitti paikalle kärryjen kanssa, lastasi muutaman laukun kärryihin ja kuljetti tavarat kolmenkymmenen metrin päähän laituriaidasta, terminaalin portaille! Aivan käsittämätöntä touhua! Minä ja mies tuijotimme operaatiota leuat lattiassa. Ainakin tämän jälkeen on kaikki koettu.
Kun ukrainalaisten matkustajien (ja meidän) krääsä oli lopulta ulkona, oli aika päästää matkustajat ulos laivasta. Homma sujui niin, että 10 matkustajaa kerrallaan pääsi keräämään kimpsunsa ja suuntaamaan passi- ja tavaratarkastukseen. Muut seisoivat nöyrinä laivassa odottelemassa sadistitullimiehen lupaa nousta maihin. Toivottavasti alasin tippuu sen tullimiehen päähän.
Selvittyämme sadistitullimiehen ohi vastassa oli tosiaan passitarkastus. Herra ukrainalainen passimies syynäsi passia, sitten minua, kyseli ja uteli, hyvä kun ei kysynyt, mihinkä malliin alapäänne ajatelette vai ajeletteko lainkaan. Vastailin kärsivällisesti, sillä silmissäni siinsi jo ihana vapaus, joka koittaisi terminaalin ovien ulkopuolella. Passitarkastuksen jälkeen joku setä tarkisti vielä rahani ja koruni, jotka olin ohjeiden mukaan merkinnyt tulliselvityskaavakkeeseen. Piti oikein kaivaa ne esille repun pohjalta ja setä käänteli niitä ja kyseli, mikä kivi tämä tämmöinen on ja jahas, näinkö paljon se maksaa. Rimarillumarei.
Ja sitten, vihdoin, 48 tunnin jälkeen vapaus, oi ihana vapaus!
Ja jos vielä koskaan harkitsen sitä jumalanhylkäämää pikkupurtiloa, minut saa vapaasti kierittää korppujauhoissa ja paistaa rapeaksi.
P.S. terminaalin ovella herra majaisäntä tuli vielä kättelemään ja pahoitteli kovasti epämukaviiksia ja viivästymistä. Tuli kyllä vähän huono omatunto, kun oli koko ajan vain miettinyt, kuinka nasevimmin solvaa kyseistä kippoa blogissaan, mutta ei voi mitään, totuus ei pala tulessakaan. Ihmisten on saatava tietää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)