Väitetään, että suomalaiset ovat aivan liian vaatimattomia eivätkä osaa ottaa kehuja vastaan lainkaan. Jos joku sanoo: "onpa neidillä hurmaava mekko tänään", neiti todennäköisesti vastaa: "ai tämä, vanha rääsyhän tämä on."
On siinä totuuden siemen, mutta väitän, että vielä suurempi synti on se, että me suomalaiset kehumme toisiamme aivan liian vähän. Se, että kyseessä tuskin on erityisesti suomalainen vaan pikemminkin yleismaailmallinen piirre, ei ole mikään puolustus. Milloin viimeksi olet kehunut miestäsi, naistasi, lastasi, ystävääsi, työtoveriasi? Kuinka usein? Veikkaanpa, että useammin moitimme kuin kiitämme - ja kiitoksella saisi aikaan niin paljon enemmän!
Miksi et alkaisi juuri nyt? Minä ainakin alan!
lauantaina, marraskuuta 25, 2006
Kuinka olla kohtelias?
Bloggaamisen lisäksi hengailen jonkin verran eri keskustelupalstoilla. Montaa vakipalstaa minulla ei ole, sillä turhan usein joko palstan käyttöliittymä on huono tai sitten paikan keskustelukulttuuri on jokseenkin kauhistuttava.
Kaikista palstoista, joille olen tähän mennessä kirjoitellut, paras on ehdottomasti Vihreä lohikaarme. Käyttöliittymä on hyvä ja aivan erityistä kiitosta palsta saa käyttäytymiskulttuuristaan: ei vittuilua, ei henkilökohtaisuuksiin menemistä, kirjoittajat osaavat käyttäytyä, eivät hauku toisiaan eivätkä juokse kirjoittelemassa turhia "emmä tätä jaksa lukea" -viestejä ketjuihin. Ylläpitäjät ovat hyvin aktiivisia ja sääntöjen rikkomista ei suvaita. Ensin tulee pari varoitusta ja sen jälkeen potkut palstalta - näin on muuten käynyt vain pari kertaa. Pahimmat häiriköt selkeästi pysyvät poissa.
Yllättäen hirmuisimman palstan tittelin saavuttaa Huutonet. En ole missään nähnyt kirjoittajilta niin huonoa käytöstä, niin paljon henkilökohtaisia solvauksia, loukkauksia ja turhia vittuiluja kuin huutonetin palstalla - ja minä sentään olen lukenut Imperiumin messulautaa! Imperiumillakin on omat häirikkönsä, mutta huutonetissä kyse ei ole mistään häiriköistä vaan yleisestä keskustelukulttuurista. Ja jos sitä keskustelukulttuuria uskaltaa edes vienosti kritisoida palstalla, saa niskaansa sellaisen määrän sontaa ja solvauksia, että Vlad Tepesiäkin hävettäisi. Mutta ei huutonettiläisiä.
Myönnän lukevani, mutta en suurin surminkaan aio sohia sitä pesää. Kyllä sitä ihmisellä täytyy olla tervettä itsesuojeluvaistoa.
Kaikista palstoista, joille olen tähän mennessä kirjoitellut, paras on ehdottomasti Vihreä lohikaarme. Käyttöliittymä on hyvä ja aivan erityistä kiitosta palsta saa käyttäytymiskulttuuristaan: ei vittuilua, ei henkilökohtaisuuksiin menemistä, kirjoittajat osaavat käyttäytyä, eivät hauku toisiaan eivätkä juokse kirjoittelemassa turhia "emmä tätä jaksa lukea" -viestejä ketjuihin. Ylläpitäjät ovat hyvin aktiivisia ja sääntöjen rikkomista ei suvaita. Ensin tulee pari varoitusta ja sen jälkeen potkut palstalta - näin on muuten käynyt vain pari kertaa. Pahimmat häiriköt selkeästi pysyvät poissa.
Yllättäen hirmuisimman palstan tittelin saavuttaa Huutonet. En ole missään nähnyt kirjoittajilta niin huonoa käytöstä, niin paljon henkilökohtaisia solvauksia, loukkauksia ja turhia vittuiluja kuin huutonetin palstalla - ja minä sentään olen lukenut Imperiumin messulautaa! Imperiumillakin on omat häirikkönsä, mutta huutonetissä kyse ei ole mistään häiriköistä vaan yleisestä keskustelukulttuurista. Ja jos sitä keskustelukulttuuria uskaltaa edes vienosti kritisoida palstalla, saa niskaansa sellaisen määrän sontaa ja solvauksia, että Vlad Tepesiäkin hävettäisi. Mutta ei huutonettiläisiä.
Myönnän lukevani, mutta en suurin surminkaan aio sohia sitä pesää. Kyllä sitä ihmisellä täytyy olla tervettä itsesuojeluvaistoa.
maanantaina, marraskuuta 20, 2006
"My name is Bond, James Bond"
Lauantaina minua paheksuttiin toveripiirissä, kun hehkutin nähneeni uusimman Bondin, Casino Royalen: en kuulemma enää mene feministinä täydestä, etenkään, kun myönsin paitsi nähneeni kaikki viralliset ja ne kaksi epävirallista Bondia, myös pitäneeni niistä - en nyt kaikista yhtä lailla, mutta Bondista ylipäätään. Kyllä, Bond on sovinistinen kylmän sodan dinosaurus (minkä M yhdessä elokuvassa Bondille toteaakin), mutta silti, Bond on instituutio. Ei Bondia voi arvioida tavallisella asteikolla, Bond menee sen yli ja ympäri.
No, Bond-viehtymykseni ei tietenkään estä kriittisyyttä ja Bondeja on hauska analysoida. Casino Royale on hyvin erilainen Bond-elokuva eikä vain pääosaesittäjänsä Daniel Craigin ansiosta. Esimerkiksi elokuvan loppu rikkoo pitkän kaavan, jossa Bond viimeisissä kuvissa vehtaa toisen Bond-tytön kanssa. Oikeastaan lähin vertailukohta olisi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, jossa Bond-tyttö, Diana Rigg kuolee aivan lopussa vain hetki sen jälkeen, kun hänestä on tullut rva Bond (tällä juonilinjalla muuten Conneryn velmusta "panen vaan huvikseni kaikkia" -Bondista tuli myöhempien aikojen "panen kaikkia, koska en uskalla sitoutua ja olen traumaattinen" -Bond).
Jonkin aikaa on jatkunut kahden Bond-tytön perinne: on hyvä ja paha, joista paha kuolee ja hyvä saa kunnian tuntea Bondin miehuuden, vähintäänkin elokuvan lopussa. Usein tosin myös paha Bond-tyttö saa nauttia Bondin antimista ennen pakollista lahtausta. Paha Bond-tyttö ei aina ole varsinaisesti "paha", kuten esimerkiksi Teri Hatcherin Paris Carver elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Paris Carver vain sattuu onnettomuudekseen olemaan pääpahiksen vaimo eikä pääpahiksilla ole taipumusta säästää tyttöystäviäänkään, kun kyseessä on maailman valloitus. Pahalle Bond-tytölle riittää siis ylipäätään se, että hän on sekaantunut pahiksiin. Kerran tosin ovat molemmat Bond-tytöt jäivät henkiin. Tämä tapahtui elokuvassa Lupa tappaa ja henkiin jäänyt neitonen oli Talisa Soton Lupe Lamore, Franz Sanchezin nainen - ehkä siksi, että Sanchez oli ilkiö ja antoi naiselleen piiskaa?
Casino Royalessa hyvää Bond-tyttöä ei ole, on vain kaksi pahaa, jotka molemmat päätyvät enkelien valtakuntaan. "Hyvempi" Bond-tyttö on kyllä periaatteessa kiltti ja kiva, mutta pahikset ovat saaneet hänestä otteen ja hän - ah, niin romanttisesti - uhraa itsensä Bondin vuoksi. Nyyh ja niisk.
Onko sitten uskottavaa uhrata itsensä Daniel Craigin vuoksi? Itse asiassa, yllättäen, vastaus on kyllä. Jos minun tulisi valita kaikista Bondeista se, jonka ottaisin, valinta osuisi Daniel Craigiin. Tämä ei tarkoita, että hän on paras Bond vaan että hän on "vakavin" Bond. Kaikista Bondeista hän on juuri se, jonka voisi kuvitella oikeasti vakiintuvan yhden naisen mieheksi ja joka panee muita naisia vain siksi, että heiltä voi irrota tietoja, mutta noin muuten ympäripaneksiminen ei häntä suuresti nappaa. Craigissa ei ole sellaista vekkulimaisuutta kuin Conneryssa ja Brosnanissa. Naiset hurmaantuvat, mutta eivät siksi, että Craig vinkkaa silmää ja väläyttää hurmaavan hymyn vaan siksi, että Craig on niiiiin cool ja hänellä on kivat hauislihakset (hell, voisin itsekin hurmaantua niihin). Ja kaikessa viileydessäänkin Craig laskettelee joskus leikkiä: kun Craig tilaa vakiojuomansa Dry Martinin ja baarimikko kysyy: "sekoitettuna vai ravistettuna" (muissa elokuvissa Bond sanoo aina itse: sekoitettuna, ei ravistettuna), Craig vastaa: "näytänkö siltä, että välittäisin."
Jos Craigia vertaa edellisiin, suuri ero on se, että edelliset Bondit näyttävät herrasmiehiltä t-paidassa ja farkuissakin, Craig taas muistuttaa smokissakin yksinkertaisesti smokkiin puettua roistoa. Ehkä tämä osin vaikuttaa siihen, että CAsino Royalessa Bond on hyvin fyysinen: paitsi että hänen lihaksensa pullistelevat koko ajan, hän myös hikoilee kuin pieni sika ja se näkyy. Eikä hän ole ainoa, jonka otsaa kostuu välillä muustakin kuin verestä.
Kidutuskohtaus Casino Royalessa on ihan omaa luokkaansa. On vähän vaikea päättää, onko se hyvä, ällöttävä vai ainoastaan huvittava. En tosin ollut ainoa, joka elokuvasalissa päästeli epäuskoisia hihityksiä, kun pahis hakkasi kovalla köyden pätkällä James Bondin munia.
Ikävin miinus Casino Royalessa on sen pahis, Le Chiffre, jota esittää Mads Mikkelsen. Kautta aikain Bondeissa on esiintynyt huikeita pahiksia, kuten Auric Goldfinger, Ernts Stavro Blofeld. Hugo Drax ja MAx Zorin, mutta tämä uusin... Le Chiffre ei yllä lähellekään kunnon superroistoa. Lähinnä hän on muiden ahdistelema parka, joka yrittää vain kaikin voimin kerätä 100 miljoonaa, etteivät afrikkalaiset ilkiöt tappaisi häntä ja hänen blondia heitukkaansa. Kyllähän Le Chiffre kyynelehtii verta (jokin silmätulehdus), mutta eivät verikyyneleitä itke superroistot vaan superparat.
Mutta, kaiken kaikkiaan, Casino Royale on vallan hyvä Bond ja noussee suosikkieni joukkoon.
Ja jos joku ihmettelee, kuinka minä olen jo Bondin nähnyt, vaikka sen Suomen ensi-ilta on vasta 24.11., selitys on yksinkertainen: Venäjän ensi-ilta oli jo viime viikolla ja siellähän minä ehdin jo piipahtaa. Elokuvateattereissa dubbaukset ovat hyviä ja kidutuskohtaus venäjäksi jokseenkin hulvaton!
No, Bond-viehtymykseni ei tietenkään estä kriittisyyttä ja Bondeja on hauska analysoida. Casino Royale on hyvin erilainen Bond-elokuva eikä vain pääosaesittäjänsä Daniel Craigin ansiosta. Esimerkiksi elokuvan loppu rikkoo pitkän kaavan, jossa Bond viimeisissä kuvissa vehtaa toisen Bond-tytön kanssa. Oikeastaan lähin vertailukohta olisi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, jossa Bond-tyttö, Diana Rigg kuolee aivan lopussa vain hetki sen jälkeen, kun hänestä on tullut rva Bond (tällä juonilinjalla muuten Conneryn velmusta "panen vaan huvikseni kaikkia" -Bondista tuli myöhempien aikojen "panen kaikkia, koska en uskalla sitoutua ja olen traumaattinen" -Bond).
Jonkin aikaa on jatkunut kahden Bond-tytön perinne: on hyvä ja paha, joista paha kuolee ja hyvä saa kunnian tuntea Bondin miehuuden, vähintäänkin elokuvan lopussa. Usein tosin myös paha Bond-tyttö saa nauttia Bondin antimista ennen pakollista lahtausta. Paha Bond-tyttö ei aina ole varsinaisesti "paha", kuten esimerkiksi Teri Hatcherin Paris Carver elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Paris Carver vain sattuu onnettomuudekseen olemaan pääpahiksen vaimo eikä pääpahiksilla ole taipumusta säästää tyttöystäviäänkään, kun kyseessä on maailman valloitus. Pahalle Bond-tytölle riittää siis ylipäätään se, että hän on sekaantunut pahiksiin. Kerran tosin ovat molemmat Bond-tytöt jäivät henkiin. Tämä tapahtui elokuvassa Lupa tappaa ja henkiin jäänyt neitonen oli Talisa Soton Lupe Lamore, Franz Sanchezin nainen - ehkä siksi, että Sanchez oli ilkiö ja antoi naiselleen piiskaa?
Casino Royalessa hyvää Bond-tyttöä ei ole, on vain kaksi pahaa, jotka molemmat päätyvät enkelien valtakuntaan. "Hyvempi" Bond-tyttö on kyllä periaatteessa kiltti ja kiva, mutta pahikset ovat saaneet hänestä otteen ja hän - ah, niin romanttisesti - uhraa itsensä Bondin vuoksi. Nyyh ja niisk.
Onko sitten uskottavaa uhrata itsensä Daniel Craigin vuoksi? Itse asiassa, yllättäen, vastaus on kyllä. Jos minun tulisi valita kaikista Bondeista se, jonka ottaisin, valinta osuisi Daniel Craigiin. Tämä ei tarkoita, että hän on paras Bond vaan että hän on "vakavin" Bond. Kaikista Bondeista hän on juuri se, jonka voisi kuvitella oikeasti vakiintuvan yhden naisen mieheksi ja joka panee muita naisia vain siksi, että heiltä voi irrota tietoja, mutta noin muuten ympäripaneksiminen ei häntä suuresti nappaa. Craigissa ei ole sellaista vekkulimaisuutta kuin Conneryssa ja Brosnanissa. Naiset hurmaantuvat, mutta eivät siksi, että Craig vinkkaa silmää ja väläyttää hurmaavan hymyn vaan siksi, että Craig on niiiiin cool ja hänellä on kivat hauislihakset (hell, voisin itsekin hurmaantua niihin). Ja kaikessa viileydessäänkin Craig laskettelee joskus leikkiä: kun Craig tilaa vakiojuomansa Dry Martinin ja baarimikko kysyy: "sekoitettuna vai ravistettuna" (muissa elokuvissa Bond sanoo aina itse: sekoitettuna, ei ravistettuna), Craig vastaa: "näytänkö siltä, että välittäisin."
Jos Craigia vertaa edellisiin, suuri ero on se, että edelliset Bondit näyttävät herrasmiehiltä t-paidassa ja farkuissakin, Craig taas muistuttaa smokissakin yksinkertaisesti smokkiin puettua roistoa. Ehkä tämä osin vaikuttaa siihen, että CAsino Royalessa Bond on hyvin fyysinen: paitsi että hänen lihaksensa pullistelevat koko ajan, hän myös hikoilee kuin pieni sika ja se näkyy. Eikä hän ole ainoa, jonka otsaa kostuu välillä muustakin kuin verestä.
Kidutuskohtaus Casino Royalessa on ihan omaa luokkaansa. On vähän vaikea päättää, onko se hyvä, ällöttävä vai ainoastaan huvittava. En tosin ollut ainoa, joka elokuvasalissa päästeli epäuskoisia hihityksiä, kun pahis hakkasi kovalla köyden pätkällä James Bondin munia.
Ikävin miinus Casino Royalessa on sen pahis, Le Chiffre, jota esittää Mads Mikkelsen. Kautta aikain Bondeissa on esiintynyt huikeita pahiksia, kuten Auric Goldfinger, Ernts Stavro Blofeld. Hugo Drax ja MAx Zorin, mutta tämä uusin... Le Chiffre ei yllä lähellekään kunnon superroistoa. Lähinnä hän on muiden ahdistelema parka, joka yrittää vain kaikin voimin kerätä 100 miljoonaa, etteivät afrikkalaiset ilkiöt tappaisi häntä ja hänen blondia heitukkaansa. Kyllähän Le Chiffre kyynelehtii verta (jokin silmätulehdus), mutta eivät verikyyneleitä itke superroistot vaan superparat.
Mutta, kaiken kaikkiaan, Casino Royale on vallan hyvä Bond ja noussee suosikkieni joukkoon.
Ja jos joku ihmettelee, kuinka minä olen jo Bondin nähnyt, vaikka sen Suomen ensi-ilta on vasta 24.11., selitys on yksinkertainen: Venäjän ensi-ilta oli jo viime viikolla ja siellähän minä ehdin jo piipahtaa. Elokuvateattereissa dubbaukset ovat hyviä ja kidutuskohtaus venäjäksi jokseenkin hulvaton!
tiistaina, marraskuuta 14, 2006
Urheilijasankarit
Birdy kirjoittelee uusimmassaan urheilusta: jatkuvista jalkapallohäviöistä on iso artikkeli, nuoresta hiihtäjämiehestä kuvallinen selostus ja vielä "isohko juttu" suomalaisten lähdöstä suosikkina Enduron MM-kisoihin. Näiden alla sitten on joku pieni kyhäelmä suomalaisesta naisesta, joka on voittanut thainyrkkeilyn MM-mestaruuden.
Birdyn näkemyksen mukaan syynä ylläolevaan on sukupuoli. Jos thainyrkkeilyn maailmanmestari olisi ollut mies, siitäpä olisi riemuittu kuvien ja palstatilan kera.
Tällä kertaa on oltava eri mieltä. Sukupuolen vaikutusta urheilussa ei voi kokonaan kieltää, mutta tässä on se urheilulaji merkitsevämpi juttu. Thainyrkkeily on Suomessa niin marginaalinen urheilulaji, ettei sen voitoista kirjoitella etusivun juttuja. Sen sijaan, jos vaikka Virpi Kuituinen olisi voittanut hiihdon maailmanmestaruuden, sitä olisi hehkutettu kuvien ja pitkien juttujen voimalla jokaikisessä lehdessä ja Kuituista palvottu jumalattarena.
Hiihto, mäkihyppy, jääkiekko, jalkapallo (vaikka siinä koko ajan hävitään se on silti niin Isojen Poikien juttu, että siitä on pakko kirjoittaa) ovat ne Urheilulajit. Muu on vähän pikkunäpertelyä. Ketä kiinnostaa.
Birdyn näkemyksen mukaan syynä ylläolevaan on sukupuoli. Jos thainyrkkeilyn maailmanmestari olisi ollut mies, siitäpä olisi riemuittu kuvien ja palstatilan kera.
Tällä kertaa on oltava eri mieltä. Sukupuolen vaikutusta urheilussa ei voi kokonaan kieltää, mutta tässä on se urheilulaji merkitsevämpi juttu. Thainyrkkeily on Suomessa niin marginaalinen urheilulaji, ettei sen voitoista kirjoitella etusivun juttuja. Sen sijaan, jos vaikka Virpi Kuituinen olisi voittanut hiihdon maailmanmestaruuden, sitä olisi hehkutettu kuvien ja pitkien juttujen voimalla jokaikisessä lehdessä ja Kuituista palvottu jumalattarena.
Hiihto, mäkihyppy, jääkiekko, jalkapallo (vaikka siinä koko ajan hävitään se on silti niin Isojen Poikien juttu, että siitä on pakko kirjoittaa) ovat ne Urheilulajit. Muu on vähän pikkunäpertelyä. Ketä kiinnostaa.
maanantaina, marraskuuta 13, 2006
Rakkautta kaltereiden takaa
Tämän päivän Hesarissa uutisoitiin Norjassa vuonna 2004 sattuneen ryöstön oikeudenkäynnistä. Kirjoitus löytyy täältä, mutta valitettavasti vain maksullisen verkkohesarin puolelta.
Uutisessa kerrottiin, että ryöstö oli erittäin suuri ja "raain" Norjan historiassa. Kohteena oli Norjan pankin rahoja varastoivan Nokas-yhtiön konttori, josta rosvot saivat saaliikseen yli 50 miljoonaa Norjan kruunua. Raakuuspisteitä ryöstäjät saivat kyynelkaasusta ja ammuskelusta, joilla pidettiin sivulliset loitolla ja kun poliisit lopulta pääsivät paikalle (ryöstäjät olivat tukkineet poliisiaseman ajoportin rekalla), seuranneessa tulitaistelussa yksi poliisi sai surmansa ryöstäjien luodista.
Jonkinlaisena kuriositeettina uutisessa mainittiin se, että kun laajan ajojahdin jälkeen ryöstäjät oli lopulta saatu kiinni ja syytteeseen, he olivat saaneet vankilaan "suurin määrin "(en muista tarkkaa ilmausta) rakkauskirjeitä ja avioliittotarjouksia naisilta.
En nyt puutu siihen omituisuuteen, että kyseinen asia ylipäätään mainittiin uutisessa jonkinlaisena irrallisena pätkäisynä. Se, mitä jäin miettimään on se, että millaisia nämä naiset ovat - mikä saa naisen kirjoittamaan rakkauskirjeen tuntemattomalle miehelle vankilaan tai jopa tarjoamaan avioliittoa.
Tiettyjen piirien viljelemät "naiset vaan tykkää väkivaltaisista öyhöistä, hähä" -kommentit ovat aivan liian yksinkertaistavia ja informaatioltaan täysin sisällöttömiä. Todistettavasti suurin osa naisista ei koskaan kirjoita kirjettä kenellekään vankilassa istuvalle, ei rakkaus- eikä minkään muunkaanlaista kirjettä. Jollain tämällä tämä vankilakundeille kirjoitteleva naisryhmä siis eroaa muista naisista. Miten se eroaa? Miksi ne naiset kirjoittavat? Onko heillä keskenään mitään yhteistä - siis muutakin kuin että he kaikki ovat kirjoittaneet rakkauskirjeen (tai kirjeitä) vankilakundeille? Onko kirjeiden saajilla muuta yhteistä kuin julkisuus?
Kiinnostaisi jutella jonkun tällaisen naisen kanssa, sillä myönnän, etten itse ymmärrä motiivia kirjoittaa rakkauskirje täysin tuntemattomalle ja vieläpä vakavasta rikoksesta epäillylle/tuomitulle.
Uutisessa kerrottiin, että ryöstö oli erittäin suuri ja "raain" Norjan historiassa. Kohteena oli Norjan pankin rahoja varastoivan Nokas-yhtiön konttori, josta rosvot saivat saaliikseen yli 50 miljoonaa Norjan kruunua. Raakuuspisteitä ryöstäjät saivat kyynelkaasusta ja ammuskelusta, joilla pidettiin sivulliset loitolla ja kun poliisit lopulta pääsivät paikalle (ryöstäjät olivat tukkineet poliisiaseman ajoportin rekalla), seuranneessa tulitaistelussa yksi poliisi sai surmansa ryöstäjien luodista.
Jonkinlaisena kuriositeettina uutisessa mainittiin se, että kun laajan ajojahdin jälkeen ryöstäjät oli lopulta saatu kiinni ja syytteeseen, he olivat saaneet vankilaan "suurin määrin "(en muista tarkkaa ilmausta) rakkauskirjeitä ja avioliittotarjouksia naisilta.
En nyt puutu siihen omituisuuteen, että kyseinen asia ylipäätään mainittiin uutisessa jonkinlaisena irrallisena pätkäisynä. Se, mitä jäin miettimään on se, että millaisia nämä naiset ovat - mikä saa naisen kirjoittamaan rakkauskirjeen tuntemattomalle miehelle vankilaan tai jopa tarjoamaan avioliittoa.
Tiettyjen piirien viljelemät "naiset vaan tykkää väkivaltaisista öyhöistä, hähä" -kommentit ovat aivan liian yksinkertaistavia ja informaatioltaan täysin sisällöttömiä. Todistettavasti suurin osa naisista ei koskaan kirjoita kirjettä kenellekään vankilassa istuvalle, ei rakkaus- eikä minkään muunkaanlaista kirjettä. Jollain tämällä tämä vankilakundeille kirjoitteleva naisryhmä siis eroaa muista naisista. Miten se eroaa? Miksi ne naiset kirjoittavat? Onko heillä keskenään mitään yhteistä - siis muutakin kuin että he kaikki ovat kirjoittaneet rakkauskirjeen (tai kirjeitä) vankilakundeille? Onko kirjeiden saajilla muuta yhteistä kuin julkisuus?
Kiinnostaisi jutella jonkun tällaisen naisen kanssa, sillä myönnän, etten itse ymmärrä motiivia kirjoittaa rakkauskirje täysin tuntemattomalle ja vieläpä vakavasta rikoksesta epäillylle/tuomitulle.
lauantaina, marraskuuta 11, 2006
Laiskottelua Ruissalossa
Täällä sitä ollaan, Ruissalon kylpylässä. Saavuimme eilen miehen kanssa kuuden maissa, juuri parahiksi illalliselle. Illallinen on melko aikaisin, 17-19, mutta toisaalta paikan ikäjakauman huomioiden se on aika ymmärrettävää: alle kuusikymppisiä olemme nähneet ehkä 15 ja siihen luetaan mukaan henkilökunta ja isovanhempiensa mukana kiikkuvat lapsoset.
Täällä on varsin paljon vanhuksia, osa on veteraaneja, joilla on oikeutus kuntoutua 4 viikkoa vuosittain jossain kylpylän tapaisessa ja osalle korvaa kela kolmen viikon kuntoutussession. Siksipä täällä onkin lääkäri, terveydenhoitajia ynnä muuta terveystietohenkilökuntaa. Olo on ainakin turvallinen, jos kaatuu portaissa, lääkäri on minuutin sisällä hoitamassa. :)
Hauskaa on myös kuunnella vanhusten juttuja. Vanhemmille ihmisille ei ole mikään ongelma jutella ruumiin eritteistä ruokapöydässä ja itse asiassa erityisesti ulostaminen tuntuu sekä kiinnostavan että kuuluvan iäkkäämmän ihmisen "small talk" -repertuaariin. Aamiaisella pöydässämme istui kaksi vanhaa leidiä, joista toinen oli hakenut velliä ja jonkinlaisia säilöttyjä luumuja ja kertoili, että luumuja täytyy syödä, jotta SE tulee. Kylpylässä SE tulee ihan mukavasti, mutta kotona on vähän hankaluuksia, kun syö niin epäsäännöllisesti ettei SE meinaa tulla. Niin ne ajat muuttuvat, meille nuorille SE on seksiä, vanhuksille vessareissu. ;)
Ei pidä ymmärtää väärin, ymmärrän kyllä asian tärkeyden vanhoille ihmisille ja naurahteluni on hyväntahtoista. Viihdyn itse asiassa erinomaisen hyvin - olen aina viihtynyt vanhojen ihmisten parissa, tiedä siitä sitten, miksi. Pienempänä tapasin jouluisin käydä isäni kanssa vanhainkodeissa laulamassa - isä on muusikko ja hän soitti pianoa - ja tauoilla mätin riisipuuroa kanelin ja sokerin kera mummojen ja paappojen seurassa sulassa sovussa.
Sitä paitsi, hieronta oli erinomaisen nautinnollista ja kohta on tiedossa yrttikylpy - millainen sitten lieneekään! Sauna on viihtyisä, poreallas lämpöinen, maisemat kauniit. Turkuun pääsee puolessa tunnissa, tiedä häntä, jos sitä käväisisi kaupoissa.
Niin ja ostin miehelleni vuosipäivälahjaksi myyrän. Myyrä on ihq, katsokaa myyrää! Krrrrrtek!
Täällä on varsin paljon vanhuksia, osa on veteraaneja, joilla on oikeutus kuntoutua 4 viikkoa vuosittain jossain kylpylän tapaisessa ja osalle korvaa kela kolmen viikon kuntoutussession. Siksipä täällä onkin lääkäri, terveydenhoitajia ynnä muuta terveystietohenkilökuntaa. Olo on ainakin turvallinen, jos kaatuu portaissa, lääkäri on minuutin sisällä hoitamassa. :)
Hauskaa on myös kuunnella vanhusten juttuja. Vanhemmille ihmisille ei ole mikään ongelma jutella ruumiin eritteistä ruokapöydässä ja itse asiassa erityisesti ulostaminen tuntuu sekä kiinnostavan että kuuluvan iäkkäämmän ihmisen "small talk" -repertuaariin. Aamiaisella pöydässämme istui kaksi vanhaa leidiä, joista toinen oli hakenut velliä ja jonkinlaisia säilöttyjä luumuja ja kertoili, että luumuja täytyy syödä, jotta SE tulee. Kylpylässä SE tulee ihan mukavasti, mutta kotona on vähän hankaluuksia, kun syö niin epäsäännöllisesti ettei SE meinaa tulla. Niin ne ajat muuttuvat, meille nuorille SE on seksiä, vanhuksille vessareissu. ;)
Ei pidä ymmärtää väärin, ymmärrän kyllä asian tärkeyden vanhoille ihmisille ja naurahteluni on hyväntahtoista. Viihdyn itse asiassa erinomaisen hyvin - olen aina viihtynyt vanhojen ihmisten parissa, tiedä siitä sitten, miksi. Pienempänä tapasin jouluisin käydä isäni kanssa vanhainkodeissa laulamassa - isä on muusikko ja hän soitti pianoa - ja tauoilla mätin riisipuuroa kanelin ja sokerin kera mummojen ja paappojen seurassa sulassa sovussa.
Sitä paitsi, hieronta oli erinomaisen nautinnollista ja kohta on tiedossa yrttikylpy - millainen sitten lieneekään! Sauna on viihtyisä, poreallas lämpöinen, maisemat kauniit. Turkuun pääsee puolessa tunnissa, tiedä häntä, jos sitä käväisisi kaupoissa.
Niin ja ostin miehelleni vuosipäivälahjaksi myyrän. Myyrä on ihq, katsokaa myyrää! Krrrrrtek!
torstaina, marraskuuta 09, 2006
Aamupäiväistä purnausta
Oi mikä, mikä ihmisissä on vikana, kun he eivät osaa olla HILJAA? Joka aamu köröttelen keskustasta töihin bussilla, joka verottaa ajastani 40-50min riippuen liikenteen ja matkustajien määrästä. Erityisesti hiukan seitsemän jälkeen lähtevässä bussissa olisi mukava torkkua, se on lämpöinen ja pimeä ja väsymys roikkuu niskassa kuin myllynkivi.
Vaan ei. Useimmiten bussiin siunaantuu joukko Kauheita Kälättimiä, jotka aivan turhan usein majoittuvat minun lähelleni pitämään juorukokoustaan. Ei se vielä mitään, että siellä bussissa puhuu, mutta onko nyt ihan pakko huutaa siellä takapenkillä niin kovaa, että kuskikin kuulee? Useimmiten nämä ovat naisia, jotka todellakin puhumisen sijasta kälättävät, kälkätikälkäti, eivätkä tunnu oivaltavan, että muita matkustajia eivät ehkä heidän yksityisasiansa kiinnosta - muut matkustajat haluaisivat torkkua! En näet ole ainoa, joka tapaa kuorsata bussissa.
Kälkättimet voisi viedä saunan taakse, kiitos.
Toinen, mikä kiusaa aina, kun siihen törmää on ilmiö, jossa korvakuulokkeilla musiikkia kuunteleva ihminen suo meille kauempanakin istuville ilon kuunnella musiikkiaan. Jos minä kuulen 3 metrin päähän täysin selvästi ja kirkkaasti soitetun kappaleen, voi vain miettiä, kuinka kovassa rääkissä kuuntelijan omat korvat ovat.
Olen aina ymmärtänyt, että kuulokkeiden yksi idea on juuri se, että yksilö voi kuunnella mitä tykkää ilman, että muidenkin on kuunneltava samaa. Ei se nyt mitään, jos joskus kuulisi esim. Eternal Tears of Sorrowia tai Ariaa, mutta kun tyypit luukuttavat jotain italialaista huutopoppia ja räppiä, alkaa hermo kiristyä - ping!
No, pienenä lohdukkeena on, että nuo musiikkisaasteella meitä muita kiusaavat tuhoavat omat kuuloelimensä. Hahaa! (ainakin toivottavasti)
Vaan ei. Useimmiten bussiin siunaantuu joukko Kauheita Kälättimiä, jotka aivan turhan usein majoittuvat minun lähelleni pitämään juorukokoustaan. Ei se vielä mitään, että siellä bussissa puhuu, mutta onko nyt ihan pakko huutaa siellä takapenkillä niin kovaa, että kuskikin kuulee? Useimmiten nämä ovat naisia, jotka todellakin puhumisen sijasta kälättävät, kälkätikälkäti, eivätkä tunnu oivaltavan, että muita matkustajia eivät ehkä heidän yksityisasiansa kiinnosta - muut matkustajat haluaisivat torkkua! En näet ole ainoa, joka tapaa kuorsata bussissa.
Kälkättimet voisi viedä saunan taakse, kiitos.
Toinen, mikä kiusaa aina, kun siihen törmää on ilmiö, jossa korvakuulokkeilla musiikkia kuunteleva ihminen suo meille kauempanakin istuville ilon kuunnella musiikkiaan. Jos minä kuulen 3 metrin päähän täysin selvästi ja kirkkaasti soitetun kappaleen, voi vain miettiä, kuinka kovassa rääkissä kuuntelijan omat korvat ovat.
Olen aina ymmärtänyt, että kuulokkeiden yksi idea on juuri se, että yksilö voi kuunnella mitä tykkää ilman, että muidenkin on kuunneltava samaa. Ei se nyt mitään, jos joskus kuulisi esim. Eternal Tears of Sorrowia tai Ariaa, mutta kun tyypit luukuttavat jotain italialaista huutopoppia ja räppiä, alkaa hermo kiristyä - ping!
No, pienenä lohdukkeena on, että nuo musiikkisaasteella meitä muita kiusaavat tuhoavat omat kuuloelimensä. Hahaa! (ainakin toivottavasti)
keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006
tiistaina, marraskuuta 07, 2006
Päämäärätöntä
Jos jotain inhoan niin se on uuden kämpän etsiminen. Taas on muutto edessä, mutta soluun ei enää tekisi mieli, yksiöitä saa jonottaa tai sitten ne ovat joko liian kaukana tai liian kalliita. Huokaus.
Ei kenelläkään olisi tiedossa kivaa vuokrakämppää jostain Itä-Pasila, Koskela, Vallila, Kumpula -akselin alueelta? Soluhuonekin kelpaisi, jos se olisi järkevän kokoinen (15m2 tai yli).
Huokaus. Minä sitten inhoan muuttamista.
Ei kenelläkään olisi tiedossa kivaa vuokrakämppää jostain Itä-Pasila, Koskela, Vallila, Kumpula -akselin alueelta? Soluhuonekin kelpaisi, jos se olisi järkevän kokoinen (15m2 tai yli).
Huokaus. Minä sitten inhoan muuttamista.
maanantaina, marraskuuta 06, 2006
Henkilökohtaista
Töissä on jälleen kerran ikävää, kun on saanut kaikki rästiin jääneet paperityöt tehtyä. Tylsistymistä paikkaillakseni olen lueskellut blogeja, erityisesti Brimin Hurmaavaa itsemurhaa. Joskus blogeja lukiessa tunnen oloni tirkistelijäksi, varsinkin, jos kyseessä on Hurmaavan itsemurhan kaltainen hyvin henkilökohtainen blogi; minä vain lueskelen, mutta en kommentoi mitään. Olen sivustakatsoja - kaikki tapahtuu jossain kaukana, ikkunan takana ja minä katselenen sitä ilman, että kukaan huomaa läsnäoloani tai kaipaa sitä. Enkä koputa ikkunaan. Hyvin harvoin olen koputtanut.
Minun isäni on omalla tavallaan itsekäs, mutta sellaisella pikkulapsen tavalla. Hän ei ole koskaan vahingoittanut minua eikä veljeäni enkä usko, että hän edes kykenisi sellaiseen. Hän on täydellisen epäaggressiivinen, jopa vahvassa humalassakin. Minä enemmän hän humaltuu, sen hauskempi hän on, kunnes hän sössöttää jossain nurkassa ja menee lopulta sammumaan sänkyyn. Hänen ongelmansa on juuri se, että hän on perheen kolmas lapsi: hän ei koskaan varsinaisesti ollut ISÄ, se vastuunkantaja, tukija. Aikoinaan kapinoin sitä vastaan, olin katkerakin, mutta kun ymmärsin, ettei isä koskaan aikuistunut, häneen oppi suhtautumaan ihan hyvin. Ok, minulla ei ole Isää, mutta olisi tässä voinut käydä pahemminkin. Paljon pahemmin.
Minua kiusattiin koulussa, ala-asteella hyvin julmasti tyttöjen asteikolla mitattuna. Pojatkaan eivät juuri säälineet vaan sain ihan suoraan turpaani pojalta ja myöhemmin yläasteella, ”herkässä iässä”, pojat liiskasivat jokseenkin täydellisesti orastavan naiseuteni. Siinä vaiheessa kaksikielisyyteni oli minulle haitaksi, sillä koulussamme oli joukko venäjänkielisiä poikia, jotka solvasivat minua muun muassa ”huoraksi” ja ”pilluksi”. Olin myös lehmä ja narttu. Mitään en koskaan ollut tehnyt näille pojille enkä mainittavammin reagoinut, mutta otin opikseni: miesten näkökulmasta olen vastenmielinen eikä kukaan mies voi minua fyysisesti haluta.
Myöhemmin au pair –aikanani minut olisi todennäköisesti diagnosoitu masentuneeksi, jos olisin vaivautunut psykiatrille asti. Vietin tuntikausia irkissä, laihdutin syöden liian vähän (luin myöhemmin, että liian vähäinen energiansaanti vaikuttaa mielialaan negatiivisesti), nukuin hyvin myöhään ja kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Kerran viikossa kävin englannin tunnilla, mutta en jostain syystä onnistunut tutustumaan muihin au paireihin. Kerran yömyöhään satuin osumaan ”monta tapaa tehdä itsemurha” –sivustolle, jota jäin lukemaan. Vasta jonkin aikaa luettuani tajusin tilanteen koomisuuden: tässä minä, masentunut ja väsynyt, istun yön epätoivoisimpina tunteina tutkimassa sivustoa, jolla kuvaillaan mahdollisimman monta tapaa tehdä itsemurha. Olisin voinut huolestua, jos olisin itsetuhoinen ihminen, mutta sitä en ole koskaan ollut.
Perhe lähetti minut ennen aikojani takaisin Suomeen, mistä olisi kai pitänyt loukkaantua, mutta olin vain iloinen. Palasin takaisin huhtikuussa ja kesällä käväisin elämäni aallonpohjassa. Heinäkuussa muutin Helsinkiin jatkaakseni kroonista yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut edes tietokonetta, jolla olisin päässyt nettiin. Ei ketään, kenelle puhua, vain vajoaminen omaan tuskaani. Työpaikkani oli vastenmielinen, puhelintyö ei luonnistunut minulta lainkaan. Epätoivoissani soitin eräälle tutulle, josta tuli Ensimmäiseni ja vaikka en varsinaisesti kanna hänelle kaunaa, en mielelläni häntä tapaa. Vaikka tietyssä määrin kerjäsinkin turpaani, olen yhä sitä mieltä, että hänkin käytti minua hyväkseen ja muutenkin koko se lyhyt episodi osoitti hänen omaavan sellaisia luonteenpiirteitä, joita en voi sietää.
Tuskan 2002 aikaan päädyin lopulta siihen, mihin koko kehityskulku oli johtanut: viiltelemään itseäni. Näin jälkikäteen kun miettii, koko tilanne oli nolo ja surkuhupaisa. Olin aidosti tuskissani ja muutaman viiltelyyn taipuvaisen tuttavani monipolviset selitykset viiltelyn autuudesta olivat laittaneet pääni sekaisin. Jos sisäisen tuskan saisi siirrettyä fyysiseksi, mikäpä siinä. Ei ollut partaterää, mutta oli paperiveitsi – kuka idiootti viiltää itseään paperiveitsellä. Tulos oli tietysti surkea. Sen lisäksi että tylsällä terällä ei saanut aikaan naarmuja kummempaa, nekin sattuivat niin paljon, että menetin täydellisesti haluni viillellä yhtään enempää. AU!
Ei se viiltely mikään herätys ollut, vaikka oivalsin, että fyysinen kipu ei ole minua varten. Varsinainen nousukiito alkoi, kun tapasin nykyisen mieheni, joskaan sekään ei alussa ollut helppoa. Seurustelumme alkoi lokakuussa ja loppuvuodesta sain kaksi pahaa ”kohtausta” – en osaa nimittää niitä muuten – joiden aikana luulin meneväni aidosti sekaisin. Pelkäsin hillittömästi, että mieheni jättää minut, että olen epäkelpo, kurja, surkea, hirvittävä. Muistan vieläkin sen, kuinka kuurasin kylpyhuoneen lattiaa juuriharjalla ja itkin hillittömästi puhtaasta pelosta.
No, kuten kuvasta näkyy, mieheni ei jättänyt minua ja nelivuotispäiväämme juhlistamme ensi viikonloppuna kylpylässä. Vaikka seurustelu auttoikin minut nousuun ei se tosiaan ollut mikään portti paratiisiin. Erityisesti yksinäisyys vaivasi minua edelleen pahasti, harkitsin jopa meneväni Nyytiin, joko vain kokouksiin tai ihan ammattiauttajan pakeille. Kävin raamattupiirissäkin osittain sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin itseni ja mieheni. Olin työtön, vaikka hain epätoivoisesti jotain järkevähköä työtä. Yliopistolla en tutustunut keneenkään. Tunsin itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi.
Krooninen, ei-valittu yksinäisyys on itse asiassa jotain hyvin kammottavaa. Kun kesällä 2002 muutin soluhuoneeseeni, minulla ei pitkään aikaan ollut siellä muuta kuin pari patjaa, vuodevaatteet, lamppu ja kirjoja. Huone oli kolkko ja autio ja siellä oli kummallinen tuoksu, jota en osaa kuvailla. Myöhemmin, kun muutin pois ja olin jo vienyt kaikki tavarani uuteen asuntooni, palasin vielä vanhaan huoneeseeni varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Kummallinen tuoksu oli haalistunut sisustaessani huoneeni kuntoon, mutta kun se taas oli tyhjä, tuoksu leijui ilmassa hyvin voimakkaana - ja kammottavana. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin, takaisin kesään 2002 ja koko se hurja yksinäisyys huokui ylitseni. Kaikki pelkän tuoksun voimasta.
Kaikesta huolimatta minusta on aina tuntunut kuin eläisin pumpulilinnassa. Minua kiusattiin koulussa, mutta en koskaan ole mieltänyt itseäni koulukiusatuksi. Olisin saanut masennusdiagnoosin sormia napsauttamalla, mutta en koskaan mieltänyt itseäni masentuneeksi. Nyytiinkään en lopulta mennyt, sillä ajattelin, että onhan paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeämmin apua. Olisin voinut kehittää itselleni syömishäiriön pudottaessa painoani, mutta jostain syystä en tehnyt sitäkään. Suhteeni ruokaan ei ole aivan normaali, mutta ei se syömishäiriöinenkään ole. Tai en ainakaan miellä sitä sellaiseksi.
En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä olen halunnut ajatella olevani vahva, halunnut tulla toimeen yksin. En ole koskaan osannut pyytää apua tai kertoa murheistani silloin, kun kaipaisin lohdutusta enkä myöskään koe osaavani itse lohduttaa. Itse asiassa, minusta avunpyytäminen on melkeinpä noloa, mutta vain omalla kohdallani. Muiden kohdalla noloa on se, että en osaa lohduttaa. Millainen ystävä se sellainen muka on?
Voin kirjoittaa tarinani tänne siksi, että olen jo selvinnyt siitä eikä se enää kosketa tai satuta minua. Viiltelin itseäni, entä sitten? Minut eristettiin koulussa tyttöjoukosta ja annettiin ymmärtää, että olin ällöttävä friikki, mutta mitäs noista. Inhoan kyllä edelleen sitä tyttöä, joka oli kaikesta tuosta päävastuussa, mutta en hänen menneiden tekojensa vuoksi vaan siksi, että hän on aidosti luonteeltaan niin vastenmielinen, että niskakarvani nousevat pystyyn.
Lukiessani Brimin blogia ulkopuolisuuden tunne on vahvimmillaan. Hänen elämänsä on ollut todella traumaattinen, mutta hän on kaivanut itsestään kyvyn puhua asioista. Minä en kykene puhumaan edes sellaisista, jotka ovat pikkujuttuja sen rinnalla, että oma isä antaa solkivyöllä selkään. Hän on avautunut elämästään blogissaan ja saanut runsaasti tukea ja kannustusta, aivan aiheellisesti. Minun avautusmisyritykseni ovat tähän mennessä tulleet bumerangeina takaisin. Vuoden 2002 joulukuussa, toisen, pahemman kohtaukseni aikana, kun ei ollut mitään muuta kanavaa purkaa ahdistustaan kuin irc, yritin avautua siellä ja sain märästä rätistä korvilleni. En vieläkään ole oikein antanut anteeksi sille ihmiselle, jolta sitä kärkevää palautetta tuli, vaikka hän kai luuli tekevänsä minulle palveluksen tai minun ansaitsevan sen terävän kritiikin. Lienen saanut kurjan itsesäälijän maineen sillä kanavalla. Itseään ei katsokaas saisi sääliä, ei valittaa ongelmistaan. Vuosia myöhemmin salakuulin erään toisen samaisella kanavalla vaikuttaneen kommentin itsestäni. Hän puhui jollekulle, joka ei minua ennestään tuntenut ja kuvasi minua itsesäälijäksi. Sen jälkeen olen visusti välttänyt valittamista sillä kanavalla. Itsesäälijä! Siinä se, älä valita, ole hiljaa.
Olen kyllä miettinyt, onko yksi syy kyvyttömyydessäni ystävystyä se, että en ”luota” toiseen kylliksi hakeakseni apua, kun sitä tarvitsen. Että en oikeastaan avaa itseäni vaan pysyn aina hiukan ulkopuolisena. Tätä tapahtuu jostain syystä ainoastaan naisten kanssa. Vaikka kiusaamiseni oli huipussaan ala-asteella ja vaikka poikien kommentit yläasteella satuttivat, kaikkein terävimmin mieleeni on piirtynyt erään Katariinan lausahdus yläasteelta. En muista sitä enää sanatarkkaan, mutta viesti oli seuraava: ”miksi sä roikut meidä (= luokan tyttöjen) perässä, ei me kaivata sua!” Sen jälkeen seuralaiseni välitunnilla oli Taru sormusten herrasta, luokkani tyttöjen seuraa kartoin tiukasti. Katariinallekaan en ole täysin antanut anteeksi.
Kyvyttömyys ystävystyä on ehkä kipein kohtani tällä hetkellä. Jos yksinäisyys olisi täysin vapaaehtoista, se ei haittaisi, mutta kun se johtuu siitä, että kykene muodostamaan ihmissuhteita, joissa toinen tarvitsisi ja kaipaisi minua ja seuraani, sitä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja huonoksi. Se on pahinta, ei itse yksin oleminen, sitä siedän hyvin. Ja joka kerran, kun luulen saaneeni sittenkin ystävän, saan vain nenilleni. Viime päivinä ihminen, jonka kanssa ajattelin orastavan ystävyyssuhteen olevan aluillaan, veti maton jalkojeni alta ja kolautin pääni kipeästi lattiaan. Hei, piä tunkkis, en mä sua tarvinnutkaan.
Olisi ihan kiva, jos ihmiset omasta aloitteestaan kiinnostuisivat minusta, kirjoittelisivat minulle, tulisivat juttelemaan. Olisi kiva saada tukea ja kannustusta eikä vain märkää rättiä, jos ja kun uskaltautuu julkisesti kertomaan kipupisteistään. Olisi kivaa KYETÄ kertomaan niistä julkisesti juuri silloin, kun sitä tukea ja kannustusta tarvitsee eikä piiloutua ulkokohtaisuuden verhon taakse.
Luulen, että tämä blogini on ylipäätään ollut melko ulkokohtainen. Tietysti mielipiteeni ovat henkilökohtaisia, mutta en ole kokenut useinkaan kertoneeni mitään erityisen henkilökohtaisia asioita. Olen hämmentyneenä seurannut muutamissa blogeissa tapahtuvaa ystävystymistä muiden bloggaajien kanssa. Miten ihmeessä ne tekevät sen? En voi ymmärtää. Pierarissa opintoryhmässäni oli nuori mies, joka kertoi, ettei ole juuri koskaan yksin ja että hänellä on valtavan laaja kaveripiiri. Eräs tuttava muutti Helsinkiin ja oli jo alkutalveen mennessä hankkinut huiman seurapiirin itselleen. En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.
*Toim. huom. vielä eräs asia. Kirjoitin jo tuolla, että minusta avun pyytäminen tai valittaminen on jotenkin noloa. Kaikkein nolointa siinä on se, että joka kerta se tuntuu myötätunnon kerjäämiseltä: kattokaa nyt, oon parka, kehukaa vähän. Ja tuntuu jotensakin nololta, että täytyy alentua kerjäämään saadakseen kehuja ja myötätuntoa. (Tälle ei tietenkään ole ns. varsinaisia perusteita - kukaan ei voi lohduttaa ja antaa myötätuntoa, jos ei tietä, että on joku ongelma ja minulla itselläni on krooninen kehuvamma - on hyvin vaikeaa kehua muita ihmisiä ja kertoa, että välittää, jopa läheisiä sellaisia.) Kunhan nyt siis varmistan, että tässä ei ole kyse mistään myötätunnon/kehun/lohdukkeen kerjäämisestä.
Minun isäni on omalla tavallaan itsekäs, mutta sellaisella pikkulapsen tavalla. Hän ei ole koskaan vahingoittanut minua eikä veljeäni enkä usko, että hän edes kykenisi sellaiseen. Hän on täydellisen epäaggressiivinen, jopa vahvassa humalassakin. Minä enemmän hän humaltuu, sen hauskempi hän on, kunnes hän sössöttää jossain nurkassa ja menee lopulta sammumaan sänkyyn. Hänen ongelmansa on juuri se, että hän on perheen kolmas lapsi: hän ei koskaan varsinaisesti ollut ISÄ, se vastuunkantaja, tukija. Aikoinaan kapinoin sitä vastaan, olin katkerakin, mutta kun ymmärsin, ettei isä koskaan aikuistunut, häneen oppi suhtautumaan ihan hyvin. Ok, minulla ei ole Isää, mutta olisi tässä voinut käydä pahemminkin. Paljon pahemmin.
Minua kiusattiin koulussa, ala-asteella hyvin julmasti tyttöjen asteikolla mitattuna. Pojatkaan eivät juuri säälineet vaan sain ihan suoraan turpaani pojalta ja myöhemmin yläasteella, ”herkässä iässä”, pojat liiskasivat jokseenkin täydellisesti orastavan naiseuteni. Siinä vaiheessa kaksikielisyyteni oli minulle haitaksi, sillä koulussamme oli joukko venäjänkielisiä poikia, jotka solvasivat minua muun muassa ”huoraksi” ja ”pilluksi”. Olin myös lehmä ja narttu. Mitään en koskaan ollut tehnyt näille pojille enkä mainittavammin reagoinut, mutta otin opikseni: miesten näkökulmasta olen vastenmielinen eikä kukaan mies voi minua fyysisesti haluta.
Myöhemmin au pair –aikanani minut olisi todennäköisesti diagnosoitu masentuneeksi, jos olisin vaivautunut psykiatrille asti. Vietin tuntikausia irkissä, laihdutin syöden liian vähän (luin myöhemmin, että liian vähäinen energiansaanti vaikuttaa mielialaan negatiivisesti), nukuin hyvin myöhään ja kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Kerran viikossa kävin englannin tunnilla, mutta en jostain syystä onnistunut tutustumaan muihin au paireihin. Kerran yömyöhään satuin osumaan ”monta tapaa tehdä itsemurha” –sivustolle, jota jäin lukemaan. Vasta jonkin aikaa luettuani tajusin tilanteen koomisuuden: tässä minä, masentunut ja väsynyt, istun yön epätoivoisimpina tunteina tutkimassa sivustoa, jolla kuvaillaan mahdollisimman monta tapaa tehdä itsemurha. Olisin voinut huolestua, jos olisin itsetuhoinen ihminen, mutta sitä en ole koskaan ollut.
Perhe lähetti minut ennen aikojani takaisin Suomeen, mistä olisi kai pitänyt loukkaantua, mutta olin vain iloinen. Palasin takaisin huhtikuussa ja kesällä käväisin elämäni aallonpohjassa. Heinäkuussa muutin Helsinkiin jatkaakseni kroonista yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut edes tietokonetta, jolla olisin päässyt nettiin. Ei ketään, kenelle puhua, vain vajoaminen omaan tuskaani. Työpaikkani oli vastenmielinen, puhelintyö ei luonnistunut minulta lainkaan. Epätoivoissani soitin eräälle tutulle, josta tuli Ensimmäiseni ja vaikka en varsinaisesti kanna hänelle kaunaa, en mielelläni häntä tapaa. Vaikka tietyssä määrin kerjäsinkin turpaani, olen yhä sitä mieltä, että hänkin käytti minua hyväkseen ja muutenkin koko se lyhyt episodi osoitti hänen omaavan sellaisia luonteenpiirteitä, joita en voi sietää.
Tuskan 2002 aikaan päädyin lopulta siihen, mihin koko kehityskulku oli johtanut: viiltelemään itseäni. Näin jälkikäteen kun miettii, koko tilanne oli nolo ja surkuhupaisa. Olin aidosti tuskissani ja muutaman viiltelyyn taipuvaisen tuttavani monipolviset selitykset viiltelyn autuudesta olivat laittaneet pääni sekaisin. Jos sisäisen tuskan saisi siirrettyä fyysiseksi, mikäpä siinä. Ei ollut partaterää, mutta oli paperiveitsi – kuka idiootti viiltää itseään paperiveitsellä. Tulos oli tietysti surkea. Sen lisäksi että tylsällä terällä ei saanut aikaan naarmuja kummempaa, nekin sattuivat niin paljon, että menetin täydellisesti haluni viillellä yhtään enempää. AU!
Ei se viiltely mikään herätys ollut, vaikka oivalsin, että fyysinen kipu ei ole minua varten. Varsinainen nousukiito alkoi, kun tapasin nykyisen mieheni, joskaan sekään ei alussa ollut helppoa. Seurustelumme alkoi lokakuussa ja loppuvuodesta sain kaksi pahaa ”kohtausta” – en osaa nimittää niitä muuten – joiden aikana luulin meneväni aidosti sekaisin. Pelkäsin hillittömästi, että mieheni jättää minut, että olen epäkelpo, kurja, surkea, hirvittävä. Muistan vieläkin sen, kuinka kuurasin kylpyhuoneen lattiaa juuriharjalla ja itkin hillittömästi puhtaasta pelosta.
No, kuten kuvasta näkyy, mieheni ei jättänyt minua ja nelivuotispäiväämme juhlistamme ensi viikonloppuna kylpylässä. Vaikka seurustelu auttoikin minut nousuun ei se tosiaan ollut mikään portti paratiisiin. Erityisesti yksinäisyys vaivasi minua edelleen pahasti, harkitsin jopa meneväni Nyytiin, joko vain kokouksiin tai ihan ammattiauttajan pakeille. Kävin raamattupiirissäkin osittain sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin itseni ja mieheni. Olin työtön, vaikka hain epätoivoisesti jotain järkevähköä työtä. Yliopistolla en tutustunut keneenkään. Tunsin itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi.
Krooninen, ei-valittu yksinäisyys on itse asiassa jotain hyvin kammottavaa. Kun kesällä 2002 muutin soluhuoneeseeni, minulla ei pitkään aikaan ollut siellä muuta kuin pari patjaa, vuodevaatteet, lamppu ja kirjoja. Huone oli kolkko ja autio ja siellä oli kummallinen tuoksu, jota en osaa kuvailla. Myöhemmin, kun muutin pois ja olin jo vienyt kaikki tavarani uuteen asuntooni, palasin vielä vanhaan huoneeseeni varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Kummallinen tuoksu oli haalistunut sisustaessani huoneeni kuntoon, mutta kun se taas oli tyhjä, tuoksu leijui ilmassa hyvin voimakkaana - ja kammottavana. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin, takaisin kesään 2002 ja koko se hurja yksinäisyys huokui ylitseni. Kaikki pelkän tuoksun voimasta.
Kaikesta huolimatta minusta on aina tuntunut kuin eläisin pumpulilinnassa. Minua kiusattiin koulussa, mutta en koskaan ole mieltänyt itseäni koulukiusatuksi. Olisin saanut masennusdiagnoosin sormia napsauttamalla, mutta en koskaan mieltänyt itseäni masentuneeksi. Nyytiinkään en lopulta mennyt, sillä ajattelin, että onhan paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeämmin apua. Olisin voinut kehittää itselleni syömishäiriön pudottaessa painoani, mutta jostain syystä en tehnyt sitäkään. Suhteeni ruokaan ei ole aivan normaali, mutta ei se syömishäiriöinenkään ole. Tai en ainakaan miellä sitä sellaiseksi.
En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä olen halunnut ajatella olevani vahva, halunnut tulla toimeen yksin. En ole koskaan osannut pyytää apua tai kertoa murheistani silloin, kun kaipaisin lohdutusta enkä myöskään koe osaavani itse lohduttaa. Itse asiassa, minusta avunpyytäminen on melkeinpä noloa, mutta vain omalla kohdallani. Muiden kohdalla noloa on se, että en osaa lohduttaa. Millainen ystävä se sellainen muka on?
Voin kirjoittaa tarinani tänne siksi, että olen jo selvinnyt siitä eikä se enää kosketa tai satuta minua. Viiltelin itseäni, entä sitten? Minut eristettiin koulussa tyttöjoukosta ja annettiin ymmärtää, että olin ällöttävä friikki, mutta mitäs noista. Inhoan kyllä edelleen sitä tyttöä, joka oli kaikesta tuosta päävastuussa, mutta en hänen menneiden tekojensa vuoksi vaan siksi, että hän on aidosti luonteeltaan niin vastenmielinen, että niskakarvani nousevat pystyyn.
Lukiessani Brimin blogia ulkopuolisuuden tunne on vahvimmillaan. Hänen elämänsä on ollut todella traumaattinen, mutta hän on kaivanut itsestään kyvyn puhua asioista. Minä en kykene puhumaan edes sellaisista, jotka ovat pikkujuttuja sen rinnalla, että oma isä antaa solkivyöllä selkään. Hän on avautunut elämästään blogissaan ja saanut runsaasti tukea ja kannustusta, aivan aiheellisesti. Minun avautusmisyritykseni ovat tähän mennessä tulleet bumerangeina takaisin. Vuoden 2002 joulukuussa, toisen, pahemman kohtaukseni aikana, kun ei ollut mitään muuta kanavaa purkaa ahdistustaan kuin irc, yritin avautua siellä ja sain märästä rätistä korvilleni. En vieläkään ole oikein antanut anteeksi sille ihmiselle, jolta sitä kärkevää palautetta tuli, vaikka hän kai luuli tekevänsä minulle palveluksen tai minun ansaitsevan sen terävän kritiikin. Lienen saanut kurjan itsesäälijän maineen sillä kanavalla. Itseään ei katsokaas saisi sääliä, ei valittaa ongelmistaan. Vuosia myöhemmin salakuulin erään toisen samaisella kanavalla vaikuttaneen kommentin itsestäni. Hän puhui jollekulle, joka ei minua ennestään tuntenut ja kuvasi minua itsesäälijäksi. Sen jälkeen olen visusti välttänyt valittamista sillä kanavalla. Itsesäälijä! Siinä se, älä valita, ole hiljaa.
Olen kyllä miettinyt, onko yksi syy kyvyttömyydessäni ystävystyä se, että en ”luota” toiseen kylliksi hakeakseni apua, kun sitä tarvitsen. Että en oikeastaan avaa itseäni vaan pysyn aina hiukan ulkopuolisena. Tätä tapahtuu jostain syystä ainoastaan naisten kanssa. Vaikka kiusaamiseni oli huipussaan ala-asteella ja vaikka poikien kommentit yläasteella satuttivat, kaikkein terävimmin mieleeni on piirtynyt erään Katariinan lausahdus yläasteelta. En muista sitä enää sanatarkkaan, mutta viesti oli seuraava: ”miksi sä roikut meidä (= luokan tyttöjen) perässä, ei me kaivata sua!” Sen jälkeen seuralaiseni välitunnilla oli Taru sormusten herrasta, luokkani tyttöjen seuraa kartoin tiukasti. Katariinallekaan en ole täysin antanut anteeksi.
Kyvyttömyys ystävystyä on ehkä kipein kohtani tällä hetkellä. Jos yksinäisyys olisi täysin vapaaehtoista, se ei haittaisi, mutta kun se johtuu siitä, että kykene muodostamaan ihmissuhteita, joissa toinen tarvitsisi ja kaipaisi minua ja seuraani, sitä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja huonoksi. Se on pahinta, ei itse yksin oleminen, sitä siedän hyvin. Ja joka kerran, kun luulen saaneeni sittenkin ystävän, saan vain nenilleni. Viime päivinä ihminen, jonka kanssa ajattelin orastavan ystävyyssuhteen olevan aluillaan, veti maton jalkojeni alta ja kolautin pääni kipeästi lattiaan. Hei, piä tunkkis, en mä sua tarvinnutkaan.
Olisi ihan kiva, jos ihmiset omasta aloitteestaan kiinnostuisivat minusta, kirjoittelisivat minulle, tulisivat juttelemaan. Olisi kiva saada tukea ja kannustusta eikä vain märkää rättiä, jos ja kun uskaltautuu julkisesti kertomaan kipupisteistään. Olisi kivaa KYETÄ kertomaan niistä julkisesti juuri silloin, kun sitä tukea ja kannustusta tarvitsee eikä piiloutua ulkokohtaisuuden verhon taakse.
Luulen, että tämä blogini on ylipäätään ollut melko ulkokohtainen. Tietysti mielipiteeni ovat henkilökohtaisia, mutta en ole kokenut useinkaan kertoneeni mitään erityisen henkilökohtaisia asioita. Olen hämmentyneenä seurannut muutamissa blogeissa tapahtuvaa ystävystymistä muiden bloggaajien kanssa. Miten ihmeessä ne tekevät sen? En voi ymmärtää. Pierarissa opintoryhmässäni oli nuori mies, joka kertoi, ettei ole juuri koskaan yksin ja että hänellä on valtavan laaja kaveripiiri. Eräs tuttava muutti Helsinkiin ja oli jo alkutalveen mennessä hankkinut huiman seurapiirin itselleen. En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.
*Toim. huom. vielä eräs asia. Kirjoitin jo tuolla, että minusta avun pyytäminen tai valittaminen on jotenkin noloa. Kaikkein nolointa siinä on se, että joka kerta se tuntuu myötätunnon kerjäämiseltä: kattokaa nyt, oon parka, kehukaa vähän. Ja tuntuu jotensakin nololta, että täytyy alentua kerjäämään saadakseen kehuja ja myötätuntoa. (Tälle ei tietenkään ole ns. varsinaisia perusteita - kukaan ei voi lohduttaa ja antaa myötätuntoa, jos ei tietä, että on joku ongelma ja minulla itselläni on krooninen kehuvamma - on hyvin vaikeaa kehua muita ihmisiä ja kertoa, että välittää, jopa läheisiä sellaisia.) Kunhan nyt siis varmistan, että tässä ei ole kyse mistään myötätunnon/kehun/lohdukkeen kerjäämisestä.
lauantaina, marraskuuta 04, 2006
Uhrilammas
Psykopaatteja on paljon, mutta kukaan ei vedä vertoja Uhrilampaiden karismaattiselle kannibaalille, Hannibal Lecterille. Hannibalin ja Clarice Starlingin yhteiset kohtaukset ovat seksuaalisesti niin väkeviä, että pelkkä kipinä voisi sytyttää roihun.
Melkein ymmärrän naisia, jotka haksahtavat psykopaattimurhaajiin.
Melkein ymmärrän naisia, jotka haksahtavat psykopaattimurhaajiin.
keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006
Anna Politkovskajan muistolle
Anna Politkovskaja, venäläinen toimittaja, murhattiin 7.10. kotitaloonsa. Kohtalo ei ollut yllättävä venäläiselle toimittajalle, joka on julkisesti arvostellut Putinin hallintoa ja raportoinut Tshetshenian sodasta asioita, joita ei Venäjällä omaa henkikultaansa arvostava raportoi. Suurin osa, mitä voidaan Politkovskajan murhasta sanoa, lienee jo sanottu, mutta otan silti itselleni oikeuden näin jälkikäteen sanoa vielä jotain.
Murhan tapahduttua länsi vaati kovaäänisesti murhan selvittämistä ja murhaajan saattamista vastuuseen. Kaikesta jäi käteen se, kuinka hyvä länsi kouluttaa pahaa Venäjää, jonka ainoa tapa käsitellä niskuroivia toimittajiaan on lyijymyrkytys. Venäjä ei ole erityisen hyvä ja toimittajien lahtaaminen siksi, että heillä on kanttia kaivaa esiin epämukavia faktoja on pöyristyttävää ja kaikkien sivistysvaltion sääntöjen vastaista. Venäjää täytyy ja kuuluukin paheksua ja vaatia, ettei tällaista tapahtu enää.
Sitten seuraa se mutta. Anna Politkovskaja ei vedonnut vain venäläisiin päättäjiin; hän tapasi runsaasti länsimaisia päättäjiä, esitteli Tshetshenian katastrofaalista tilannetta, etsi ja pyysi apua, vaikuttamaan Venäjään, jotta inhimillisesti hirvittävän hintaiseksi käynyt sota saataisiin loppumaan. Mitä teki länsi? Vaikeni, vaikeni tyystin, piti epäilemättä Politkovskajaa hankalana ja ärsyttävänä. Mitä se tulee tänne pilaamaan meidän hyvät suhteenne. Harvassa olivat ne poliitikot, jotka sanallisesti julkituodun arvostuksensa lisäksi osoittivat sitä tekojen tasolla. Hyvin harvassa.
Ja entä nyt, kun POlitkovskaja on kuollut luoti päässään? Nyt koko länsi suree ja parkuu voimatonta raivoa. Se parkuu liian myöhään ja ennen kaikkea se parkuu väärästä asiasta. Kun Politkovskaja on kuollut, lännen ja Venäjän suhteissa on yksi soraääni vähemmän. Nyt kelpaa surra ja murehtia, kun ei tarvitse vaatia Tshetshenian sodan lopettamista vaan yhden murhan selvittämistä. Sillä peitetään se tosiasia, ettei juuri kenelläkään lännen poliittisista päättäjistä ole pillun ja pallin vertaa uskallusta riskeerata hyviä Venäjä-suhteita inhimillisyyden kunniaksi.
Sillä, kuka murhasi Politkovskajan, on tuskin mitään merkitystä. Venäjän poliisi saattaa löytää jonkun syntipukin tuomittavaksi, mutta vaikka hän olisikin se, jonka sormi painoi liipasinta, oikeat murhaajat istuvat muualla eikä heitä koskaan saada tuomiolle. Se on merkityksetöntä, se ei tuo Politkovskajaa takaisin ja ennen kaikkea sen vaatiminen on lännen poliitikoilta tekopyhää elleivät he uskalla ottaa harteilleen samaa taakkaa, jota Politkovskaja kantoi.
Politkovskaja oli valmis riskeeraamaan henkensä sen asian puolesta, johon hän uskoi. Ainoa oikea tapa kunnioittaa hänen muistoaan on tehdä se, minkä vuoksi hän eli ja kuoli - lopettaa Tshetshenian sota. Sytyttäkää kynttilät yhden ihmisen rohkeudelle, mutta älkää unohtako, että hänen tehtävänsä on yhä kesken. Jonkun täytyy jatkaa, jotta hänen kuolemansa ei olisi turha.
Murhan tapahduttua länsi vaati kovaäänisesti murhan selvittämistä ja murhaajan saattamista vastuuseen. Kaikesta jäi käteen se, kuinka hyvä länsi kouluttaa pahaa Venäjää, jonka ainoa tapa käsitellä niskuroivia toimittajiaan on lyijymyrkytys. Venäjä ei ole erityisen hyvä ja toimittajien lahtaaminen siksi, että heillä on kanttia kaivaa esiin epämukavia faktoja on pöyristyttävää ja kaikkien sivistysvaltion sääntöjen vastaista. Venäjää täytyy ja kuuluukin paheksua ja vaatia, ettei tällaista tapahtu enää.
Sitten seuraa se mutta. Anna Politkovskaja ei vedonnut vain venäläisiin päättäjiin; hän tapasi runsaasti länsimaisia päättäjiä, esitteli Tshetshenian katastrofaalista tilannetta, etsi ja pyysi apua, vaikuttamaan Venäjään, jotta inhimillisesti hirvittävän hintaiseksi käynyt sota saataisiin loppumaan. Mitä teki länsi? Vaikeni, vaikeni tyystin, piti epäilemättä Politkovskajaa hankalana ja ärsyttävänä. Mitä se tulee tänne pilaamaan meidän hyvät suhteenne. Harvassa olivat ne poliitikot, jotka sanallisesti julkituodun arvostuksensa lisäksi osoittivat sitä tekojen tasolla. Hyvin harvassa.
Ja entä nyt, kun POlitkovskaja on kuollut luoti päässään? Nyt koko länsi suree ja parkuu voimatonta raivoa. Se parkuu liian myöhään ja ennen kaikkea se parkuu väärästä asiasta. Kun Politkovskaja on kuollut, lännen ja Venäjän suhteissa on yksi soraääni vähemmän. Nyt kelpaa surra ja murehtia, kun ei tarvitse vaatia Tshetshenian sodan lopettamista vaan yhden murhan selvittämistä. Sillä peitetään se tosiasia, ettei juuri kenelläkään lännen poliittisista päättäjistä ole pillun ja pallin vertaa uskallusta riskeerata hyviä Venäjä-suhteita inhimillisyyden kunniaksi.
Sillä, kuka murhasi Politkovskajan, on tuskin mitään merkitystä. Venäjän poliisi saattaa löytää jonkun syntipukin tuomittavaksi, mutta vaikka hän olisikin se, jonka sormi painoi liipasinta, oikeat murhaajat istuvat muualla eikä heitä koskaan saada tuomiolle. Se on merkityksetöntä, se ei tuo Politkovskajaa takaisin ja ennen kaikkea sen vaatiminen on lännen poliitikoilta tekopyhää elleivät he uskalla ottaa harteilleen samaa taakkaa, jota Politkovskaja kantoi.
Politkovskaja oli valmis riskeeraamaan henkensä sen asian puolesta, johon hän uskoi. Ainoa oikea tapa kunnioittaa hänen muistoaan on tehdä se, minkä vuoksi hän eli ja kuoli - lopettaa Tshetshenian sota. Sytyttäkää kynttilät yhden ihmisen rohkeudelle, mutta älkää unohtako, että hänen tehtävänsä on yhä kesken. Jonkun täytyy jatkaa, jotta hänen kuolemansa ei olisi turha.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)