Kävin tänään Helsinki 10:ssä, suomalaisessa "elämystavaratalossa", joka tuo maahan täällä aiemmin tuntemattomia merkkejä sekä myy suomalaissuunnittelijoiden tuotteita. Liikkellä on omakin sivunsa, mutta enemmän infoa löytyy täältä. Paikkaa on kovasti mainostettu uudenlaisena konseptina, on painotettu sen keskittymistä suomalaissuunnittelijoihin (minkä vuoksi minulla oli aluksi käsitys, että siellä myydään vain suomalaissuunnittelijoiden luomuksia) ja kehuttu maasta pilviin ja taivaisiin. Ehkä odotukseni olivat turhan korkealla - tai ehkä vika on enemmän kohteessa. Niin tai näin, itse olin lähinnä pettynyt.
Ensin aion kuitenkin kertoa hyvistä puolista. Kaupan sijainti on mainio, Eerikinkatu 3 on aivan Kampin ytimessä ja sinne on helppo päästä. Itse liikekin on miellyttävä; se on kyllin laaja, jotta pääsee myyjän jatkuvan, ahdistavan tarkkailun alta, korkeakattoinen ja valoisa. Se on pikemminkin moderni kuin kodikas, seinät ovat valkoiset ja vaatteet roikkuvat kattoon rautavaijereilla kiinnitetyillä tangoilla, minkä vuoksi ne heiluvat aina, kun vaatteita hipelöi. Kauppa on jaettu kolmeen osaan, joista taaimmaisessa on vintage-kenkiä, -vaatteita, -asusteita ja -laukkuja. Siellä on runsaasti mielenkiintoisen näköistä tavaraa, vaikken tällä kertaa napannut mitään mukaani. Hinnoittelupolitiikka tosin vaikutti melko kalliilta. Ihastuin leoparidikorselettiin, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittausui 39 euron hintaiseksi - ja se on alun perin Hennesiltä! Jotenkin epäilyttää, että se on Hennesissä maksanut vähemmän...
Etuosa näytti koostuvan tiskistä, kahvilantapaisesta hengailutilasta ja hyllyistä, joille oli pinottu tavaraa myytäväksi. Ihan miellyttävä sekin, siellä voisi ehkä harkita käyvänsä kahvilla, mikäli Helsinki 10:n kahvin kanssa ei ole harjoitettu samaa hinnoittelua kuin sen muiden tuotteiden.
Varsinaisen pettymyksen aiheutti se, mikä missä hyvänsä kaupassa on tärkeintä: tuotevalikoima. Aivan alkajaisiksi ihmettelin hyvin yhtenäistä väriskaalaa. Helsinki 10:ssä myytävät vaatteet olivat järjestään lähinnä mustia ja niiden välistä pilkahteli joskus valkoista, harmaata, ja jonkinlaista valjua kullan ja ruskean sekoitusta. Kyllähän minä itse pukeudun lähinnä mustaan, mutta päteekö se myös kaikkiin muihin? Myös niihin, jotka ostavat kalliita merkkivaatteita?
Ylivoimaisesti pettynein olin kuitenkin vaatteiden laatuun. Hipelöidessäni tuotteita, ei ollut vaikeaa todeta, että moni niistä oli valmistettu täysin onnettomasta, kurjasta kankaasta, joka todennäköisesti rispaantuisi tai hajoaisi muutaman pesukerran jälkeen. Moneen paitaan oli käytetty kangasta, jota näkee Hennesin ryhdittömissä rötkäletopeissa ja -paidoissa. Ainoa ero on siinä, että Helsinki 10 pyytää laaduttomasta tavarasta moninkertaisesti enemmän kuin Hennes. Tietenkään kaikki Helsinki 10:n vaatteet eivät vaikuttaneet huonolaatuisilta, mutta jo muutama on liikaa, kun huomioi tuotteiden yleisen hinnan. Jos ja kun maksan paljon, tahdon saada laatua. Pelkkä suunnittelijan nimi niskassa ei siinä katastrofissa paljoa lohduta, jos tuote itsessään on valmistettu vain asteen lumppua laadukkaammasta materiaalista.
Laatu vaikuttaisi muutenkin olevan nykyään ongelma merkkituotteille. Ystävä oli katsellut Stockmannilla Bossin 300 euron arvoista hametta, joka oli valmistettu niin huonosti, että sen saumat ratkeilivat. Siinä on kyllä huijaamisen makua, kun huonolaatuisesta rätistä pyydetään 300e vain siksi, että siinä on jokin merkin tai suunnittelijan logo. Sinänsä tilanne ei ole outo, kun huomioi, että kalliitkin merkit ovat siirtäneet paljon valmistustaan esimerkiksi Kiinaan.
Jos ja kun minulla on rahaa, tähdellisemmät vaatteeni teen itse ja ostan merkkejä, joiden tuotannon tiedän olevan jossain lännessä ja olen päässyt itse toteamaan niiden olevan laadukkaita ja kestäviä.
keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007
tiistaina, lokakuuta 30, 2007
Ne haluavat sitä
Thaimaalainen Areerut Sudha elätti perheensä seksillä
Prostituoidut tekevät työtään vapaasta tahdostaan. Taloudellinen pakko ei ole hyvä argumentti prostituutiota vastaan; siivojakin tekee töitään taloudellisesta pakosta. Siivojakaan ei tykkää työstään. Prostituutio on hyvin verrattavissa siivoukseen. Areruut Sudha olisi varmasti rampautunut mielenterveydellisesti samalla tavalla siivoustyössä.
Prostituoidut tekevät työtään vapaasta tahdostaan. Taloudellinen pakko ei ole hyvä argumentti prostituutiota vastaan; siivojakin tekee töitään taloudellisesta pakosta. Siivojakaan ei tykkää työstään. Prostituutio on hyvin verrattavissa siivoukseen. Areruut Sudha olisi varmasti rampautunut mielenterveydellisesti samalla tavalla siivoustyössä.
Chez Dominique
Tahdon syömään Chez Dominiqueen. Tarvitseeko sitä sen enempää selittää?
Toistaiseksi on tyydyttävä hiukan keskitasoisempiin paikkoihin, kuten Kämp Cafe. Halvalla ei sielläkään pääse, mutta paikan päällä ymmärtää, mistä maksaa; ruoka on taivaallista, palvelu hyvää ja huomioivaa, miljöö viihtyisä ja arvokkaan tuntuinen.
Olenko jo muistanut, että hyvän ruoan lisäksi rakastan hienostelua?
Toistaiseksi on tyydyttävä hiukan keskitasoisempiin paikkoihin, kuten Kämp Cafe. Halvalla ei sielläkään pääse, mutta paikan päällä ymmärtää, mistä maksaa; ruoka on taivaallista, palvelu hyvää ja huomioivaa, miljöö viihtyisä ja arvokkaan tuntuinen.
Olenko jo muistanut, että hyvän ruoan lisäksi rakastan hienostelua?
maanantaina, lokakuuta 29, 2007
Opiskelija töissä
Tämän päivän Helsingin sanomissa Vieraskynä-osastolla Matti Wiberg, Turun yliopiston valtio-opin professori, kirjoittaa opiskelijoiden työnteosta ja sen aiheuttamista ongelmista. Valitettavasti juttua ei löydy HS:n sivuilta, joten joudutte luottamaan minun sanaani tahi tarkastamaan asian itse lähimmästä paperiversiosta.
Wiberg näkee opiskelijan työnteon pelkkänä haittana, joka hidastaa valmistumista, huonontaa arvosanoja ja liian usein suorastaan keskeyttää opinnot opiskelijan jäädessä jumiin työpaikkaansa. Opiskelijoista Wibergillä on hyvin ihannoiva kuva; yliopisto-opiskelijat ovat "ikäluokkansa parhaita aivoja", joiden työssäkäynti on yhteiskunnan voimavarojen tuhlausta. Lisäksi opiskelijat vievät halpapaikat niiltä kortistotyöttömiltä, jotka lahtattomampina kelpaisivat ihan hyvin hanttihommien hoitajiksi.
Kaiken kukkuraksi Wiberg syyttää nykytilanteesta pääosin opiskelijaa, joskin myös yritykset saavat häneltä hiukan sapiskaa. Onhan niiltä hupsua palkata opiskelijoita eikä maistereita, sillä maisteri tuo "aitoa lisäarvoa", kun taas opiskelija tuo vain nöyrän asenteen. Työn vuoksi opinsonsa keskeyttäneen tulevaisuus on murheellinen: kunniakkaasti tutkintonsa suorittaneet vievät vakituiset paikat ja onneton joutuu tyytymään pätkätöihin.
Tässä vaiheessa tekisi mieli kysyä, millä planeetalla Wiberg elää - onko hän ihan aikuisten tosissaan? Sentään professorismies. Opiskelijat tekevät töitä siksi, että heidän on pakko saada jostain rahaa elämiseen. Opintorahalla ei elä, ei mitenkään. Lainaa voisi tietysti ottaa, mutta koska useimpien opiskelijoiden tulevaisuus on epävarma, he eivät halua sitoa itseään suuriin lainasummiin - minkä lisäksi on absurdia edellyttää, että jonkun ihmisryhmän tulisi rahoittaa peruselämisensä lainalla, jos se voisi tehdä sen työlläkin. Toisin sanoen, jos syyttävä sormi on jonnekin kohdistettava, se ei kohdistu opiskelijoihin, jotka tarvitsevat rahaa elämiseensä eikä yrityksiin, jotka mielellään palkkaavat motivoitunutta ja osaavaa (sillä toisin kuin Wiberg väittää, monet opiskelijat tuovat yrityksiin muutakin kuin nöyrän asenteensa) väkeä, jolle ei tarvitse maksaa maisterilisää; se sormi on osoitettava Suomen valtioon, joka ei maksa opiskelijalle kylliksi opintorahaa.
Opiskelijan työnteko ei myöskään ole sellainen peikko, joksi Wiberg sen kuvaa. On totta, että se usein viivästyttää jonkin verran valmistumista, mutta toisaalta, sillä on selviä etujakin. Erityisesti opintojensa alussa olevat opiskelijat saavat yleensä suhteellisen kehnoja paikkoja, mikä on omasta mielestäni varsin hyvää elämänkoulua; on opittava, ettei raha kasva puussa vaan sen eteen on tehtävä töitä. Ja tutustuminen hanttihommiin vieroittaa opiskelijoita tehokkaasti siitä akateemisesta norsunluutornista, johon heillä muuten voisi olla vaaraa jumiutua. Kolmanneksi, työtätekevä opiskelija usein saa jalkansa oven väliin johonkin yritykseen, joka mielellään palkkaa hänet valmistumisen jälkeen vakituiseksi tai vaikka ei palkkaisikaan, kuka hyvänsä ottaa töihin mieluummin kokeneen kuin kokemattoman ja töissä muodostetut suhteet voivat olla tärkeitä hankkiessa työpaikkaa valmistumisen jälkeen.
Myöskään väite, että opintonsa keskeyttäneet olisivat surkea, pätkätöihin tuomittu joukko, ei kestä lähempää tarkastelua ja vaikuttaa enemmänkin pelottelulta kuin vallitsevan tilanteen analyysiltä. Suurin osa yliopisto-opiskelijoista on joka tapauksessa tuomittu pätkätöihin, keskeyttivät he tai eivät. Se on nykyajan trendi, joka tuskin muuttuu. Toisille se myös sopii suhteellisen hyvin eivätkä he kaipaakaan vakituista paikkaa. Viime vuonnakin Suomessa työpaikkaa vaihtoi 750 000 ihmistä, joten vakituiset työpaikat ovat kiven alla ja todennäköisesti varattu ennemminkin duunareille kuin valkokaulusväelle.
Sekin on mahdollista, että yliopistokelkasta pudottautuva opiskelija tekee elämässään sen oikean ratkaisun. Kaikille ei yliopisto sovi ja mitä pikemmin sen oivaltaa ja kerää luunsa muualle, sen parempi. Töiden vuoksi keskeyttäneellä opiskelijalla on jo eräs arvokas asia; työpaikka. Hän voi menettää sen, mutta silloin hänellä on todennäköisesti jo vankkaa kokemusta, jota ei monilla valmistuneillakaan ole. Mikäli työ menee alta, ex-opiskelija voi myös palata koulun penkille esimerkiksi ammattikouluun sille alalla, jonka töissä hän oli - ja onpa niitäkin työnantajia, jotka mielellään näkevät työntekijänsä hankkivan työalansa muodollisen koulutuksen ja tukevat sitä.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Wiberg iskee kirveensä raskaasti kiveen. Wiberg pelkää, että liian moni rapauttaa itsensä akateemisilla työmarkkinoilla kilpailukyvyttömäksi tehdessään opintojensa ohella töitä - mutta eikö tilanne todellisuudessa ole aivan päin vastoin? Työnantaja, jolla on valittavanaan kaksi vastavalmistunutta maisteria, joista toisella on työkokemusta ja toisella ei, ottaa töihin sen kokeneen. Siksi työnteko ei ole vain opintojen hidastaja ja arvosanojen pudottaja; se on myös sijoitus tulevaisuuteen.
Wiberg näkee opiskelijan työnteon pelkkänä haittana, joka hidastaa valmistumista, huonontaa arvosanoja ja liian usein suorastaan keskeyttää opinnot opiskelijan jäädessä jumiin työpaikkaansa. Opiskelijoista Wibergillä on hyvin ihannoiva kuva; yliopisto-opiskelijat ovat "ikäluokkansa parhaita aivoja", joiden työssäkäynti on yhteiskunnan voimavarojen tuhlausta. Lisäksi opiskelijat vievät halpapaikat niiltä kortistotyöttömiltä, jotka lahtattomampina kelpaisivat ihan hyvin hanttihommien hoitajiksi.
Kaiken kukkuraksi Wiberg syyttää nykytilanteesta pääosin opiskelijaa, joskin myös yritykset saavat häneltä hiukan sapiskaa. Onhan niiltä hupsua palkata opiskelijoita eikä maistereita, sillä maisteri tuo "aitoa lisäarvoa", kun taas opiskelija tuo vain nöyrän asenteen. Työn vuoksi opinsonsa keskeyttäneen tulevaisuus on murheellinen: kunniakkaasti tutkintonsa suorittaneet vievät vakituiset paikat ja onneton joutuu tyytymään pätkätöihin.
Tässä vaiheessa tekisi mieli kysyä, millä planeetalla Wiberg elää - onko hän ihan aikuisten tosissaan? Sentään professorismies. Opiskelijat tekevät töitä siksi, että heidän on pakko saada jostain rahaa elämiseen. Opintorahalla ei elä, ei mitenkään. Lainaa voisi tietysti ottaa, mutta koska useimpien opiskelijoiden tulevaisuus on epävarma, he eivät halua sitoa itseään suuriin lainasummiin - minkä lisäksi on absurdia edellyttää, että jonkun ihmisryhmän tulisi rahoittaa peruselämisensä lainalla, jos se voisi tehdä sen työlläkin. Toisin sanoen, jos syyttävä sormi on jonnekin kohdistettava, se ei kohdistu opiskelijoihin, jotka tarvitsevat rahaa elämiseensä eikä yrityksiin, jotka mielellään palkkaavat motivoitunutta ja osaavaa (sillä toisin kuin Wiberg väittää, monet opiskelijat tuovat yrityksiin muutakin kuin nöyrän asenteensa) väkeä, jolle ei tarvitse maksaa maisterilisää; se sormi on osoitettava Suomen valtioon, joka ei maksa opiskelijalle kylliksi opintorahaa.
Opiskelijan työnteko ei myöskään ole sellainen peikko, joksi Wiberg sen kuvaa. On totta, että se usein viivästyttää jonkin verran valmistumista, mutta toisaalta, sillä on selviä etujakin. Erityisesti opintojensa alussa olevat opiskelijat saavat yleensä suhteellisen kehnoja paikkoja, mikä on omasta mielestäni varsin hyvää elämänkoulua; on opittava, ettei raha kasva puussa vaan sen eteen on tehtävä töitä. Ja tutustuminen hanttihommiin vieroittaa opiskelijoita tehokkaasti siitä akateemisesta norsunluutornista, johon heillä muuten voisi olla vaaraa jumiutua. Kolmanneksi, työtätekevä opiskelija usein saa jalkansa oven väliin johonkin yritykseen, joka mielellään palkkaa hänet valmistumisen jälkeen vakituiseksi tai vaikka ei palkkaisikaan, kuka hyvänsä ottaa töihin mieluummin kokeneen kuin kokemattoman ja töissä muodostetut suhteet voivat olla tärkeitä hankkiessa työpaikkaa valmistumisen jälkeen.
Myöskään väite, että opintonsa keskeyttäneet olisivat surkea, pätkätöihin tuomittu joukko, ei kestä lähempää tarkastelua ja vaikuttaa enemmänkin pelottelulta kuin vallitsevan tilanteen analyysiltä. Suurin osa yliopisto-opiskelijoista on joka tapauksessa tuomittu pätkätöihin, keskeyttivät he tai eivät. Se on nykyajan trendi, joka tuskin muuttuu. Toisille se myös sopii suhteellisen hyvin eivätkä he kaipaakaan vakituista paikkaa. Viime vuonnakin Suomessa työpaikkaa vaihtoi 750 000 ihmistä, joten vakituiset työpaikat ovat kiven alla ja todennäköisesti varattu ennemminkin duunareille kuin valkokaulusväelle.
Sekin on mahdollista, että yliopistokelkasta pudottautuva opiskelija tekee elämässään sen oikean ratkaisun. Kaikille ei yliopisto sovi ja mitä pikemmin sen oivaltaa ja kerää luunsa muualle, sen parempi. Töiden vuoksi keskeyttäneellä opiskelijalla on jo eräs arvokas asia; työpaikka. Hän voi menettää sen, mutta silloin hänellä on todennäköisesti jo vankkaa kokemusta, jota ei monilla valmistuneillakaan ole. Mikäli työ menee alta, ex-opiskelija voi myös palata koulun penkille esimerkiksi ammattikouluun sille alalla, jonka töissä hän oli - ja onpa niitäkin työnantajia, jotka mielellään näkevät työntekijänsä hankkivan työalansa muodollisen koulutuksen ja tukevat sitä.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Wiberg iskee kirveensä raskaasti kiveen. Wiberg pelkää, että liian moni rapauttaa itsensä akateemisilla työmarkkinoilla kilpailukyvyttömäksi tehdessään opintojensa ohella töitä - mutta eikö tilanne todellisuudessa ole aivan päin vastoin? Työnantaja, jolla on valittavanaan kaksi vastavalmistunutta maisteria, joista toisella on työkokemusta ja toisella ei, ottaa töihin sen kokeneen. Siksi työnteko ei ole vain opintojen hidastaja ja arvosanojen pudottaja; se on myös sijoitus tulevaisuuteen.
Flirtti piristää päivää
Olin perjantaina Nyytin järjestämässä flirtti-illassa Uudella ylioppilastalolla. Paikan päälle mennessäni en oikeastaan kunnolla edes tiennyt, mistä on kyse; onko tarkoitus harjoitella flirttiä harjoituksin, keskustella aiheesta, pitääkö joku luentoa vai mitä tapahtuu. Pahan päivän tuttuni oli pyytänyt minua seurakseen, joten siksi menin.
Paikan päällä selvisi, että kyseessä oli yksi Nyytin "hengailuilloista" ja suurin osa paikalle tulleista mitä todennäköisimmin sinkkuja ja jossain määrin tutustumisongelmaisin - tosin kaikkein äänekkäin yksilö antoi ymmärtää saavansa naista, mutta oli ärtynyt siihen, etteivät naiset tee aloitteita. Yleensä minua ärsyttävät päällepäsmärit, mutta koska minulla ei ollut tällä kertaa mitään tarvetta olla itse äänessä (hah!) ja ilta sujui ihan rattoisasti juttelemalla erään miehen kanssa pariutumisen karuista lainalaisuuksista, olin lähinnä lempeän huvittunut.
Illan mittaan tuli monta kertaa esiin se vanha väite, että "Suomessa ei ole flirttikulttuuria" - suomalaiset eivät osaa flirttailla. En itse aivan jaa tätä käsitystä; ongelma on se, mikä tässä lasketaan flirtiksi. "Flirttikulttuurin" puolestapuhujille flirtti vaikuttaisi olevan osa yleistä ihmisten välistä kanssakäymistä, jossa osoitetaan muille jonkinlaista positiivista huomiota. Tämän ongelma on se, että yhä ja edelleen arkikielessä flirtti tuntuisi tarkoittavan etupäässä "sukupuolisen huomion osoittamista".
Arkimerkityksessään Suomessa aivan varmasti flirttaillaan ja paljon. Tämä johtuu ihan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että ihminen on suvullisesti lisääntyvä eläinlaji, jonka jäsenten on löydettävä itselleen parittelukumppani. Flirtti on keino houkutella parittelukumppania, tehdä tiettäväksi oma kiinnostus ja testata potentiaalisia kumppaneita. Tämän vuoksi osa flirtistä on melko lailla biologista ja tiedostamatonta; kiinnostavan uroon ilmaantuessa näköpiiriin, naaras vaistomaisesti suoristaa selkänsä, työntää rintojaan esiin, kädet hakeutuvat hipelöimään niskaa ja hiuksia, kieli kostuttaa huulia, koko olemus kääntyy kohti kohdetta. Uros reagoi naaraaseen röyhistämällä rintaansa, pullistelemalla lihaksiaan, osoittamalla intensiivistä huomiota. Ihmiseläin ei päätä useinkaan toimia näin, se tapahtuu vaistomaisesti - ja vastakkaisen sukupuolen jäsen ymmärtää yhtä lailla tietoisen tason ulkopuolella häneen kohdistetut sukupuoliset viestit.
Kaikki ylläoleva pätee siis teoreettisesti. Käytännössä "kulttuuri" saattaa hyvinkin tehdä hallaa biologisille kosintamenoille; epävarmaksi kasvanut ei kiinnostavan kohteen saapuessa osoitakaan kiinnostuksen merkkejä vaan lähes mykistyy - tosin, mikä ihan mielenkiintoista, nykyään yhtäkkinen epävarmuus ja esimerkiksi änkytys voivat kertoa kohteelle toisen kiinnostuksesta. Mutta tämä vaatii tosiaan äkillistä muutosta; jos yksilö on ujo ja epävarma jatkuvasti eivätkä eleet ja käytös juuri muutu, kiinnostus ei millään tavalla välity.
Kaiken tämän biologisen kerrostuman päällä ovat monet opitut tavat flirttailla. Toiset tuntuvat oppivan ne "luonnostaan" ja vaikka he eivät ehkä sinänsä suunnitelmallisesti flirttaile, he tiedostavat kyllä käytöksensä. Toiset sitten joutuvat tietoisesti opettelemaan. Yksilöstä riippuen voi tulla tarpeen opetella sekä biologista että "tietoista", sillä molempia voi harjoitella, joskin hiukan eri tavalla. Koska edellinen on vaistomaista, pitäisi yrittää päästä eroon sitä estävistä toiminnoista, esimerkiksi syvästä epävarmuudesta. Jälkimmäistä voi treenata ihan erilaisin tehtävin tai harjoituksin.
Kun huomoi flirtin tietynlaisen, biologisen luonteen, epäilen hiukan, että on vaikea saavuttaa tilanne, jossa ihmiset voisivat täysin vapautuneesti flirttailla toisilleen. Aina nimittäin on olemassa se väärinymmärryksen vaara, että kohde ottaa viestit todellisena osoituksena kiinnostuksesta eikä vain ystävällisyytenä. Erityisesti miehillä on taipumus ylitulkita saamiaan viestejä, koska se on heille edullista. Jos esitetään karkeasti, että 1/3 mieheen naisten kohdistamasta huomiosta on todellista kiinnostusta ja 2/3 pelkkää ystävällisyyttä eikä näitä erota toisistaan, seksiä halutessaan miehen kannattaa ylitulkita. Hän saattaa suututtaa 2/3 naisista, mutta sen vastapainoksi 1/3 naisista hän saa seksiä. Naiset tietävät tämän melko hyvin, mikä on muun muassa yksi syy siihen, miksi jotkut naiset saattavat käyttäytyä tylysti heitä lähestyviä miehiä kohtaan (loput syistä sisältävät esim. sen, että osa naisista on vain epämiellyttävästi käyttäytyviä pönttöjä).
Kun huomioi, että Suomi on melkoisen tasa-arvoinen maa, missä miehet ja naiset tekevät paljon töitä keskenään, voi pohtia, voisiko se olla osaselitys (suomalainen jurous voi kyllä selittää sekin osansa :) siihen, ettei meillä ole "flirttikulttuuria" - meillä on niin paljon väärinymmärryksen vaaraa, että ihmiset varovat flirttailuaan. Tunnistan tämän itsessänikin, sillä flirttailen lähinnä ihmisille, joiden kanssa se on turvallista. He tietävät, että seurustelen eivätkä elättele erityisiä toiveita tai ainakaan toteuttavansa niitä, mikäli niitä joskus olisi.
Mutta, oli miten oli, iltama ei ollut millään lailla hyödytön tai ikävä, vaikken ollutkaan kaikesta ohjaajan kanssa samaa mieltä. Se tärkeä huomio tuli esille, että flirttailu vaatii tietynlaista avoimuutta ja nimenomaan sellaista, joka välittyy ihmisen eleisiin ja ruumiinkieleen. Pään sisäinen mielentila välittyy muille elein ja ilmein ja sellaiset ihmiset, jotka vaikuttavat avoimilta ja kiinnostuneilta ympäristöstään, paitsi flirttailevat, myös vastaanottavat flirttiä eniten. Jurottajan kanssa ei kukaan halua kepeästi keimailla. Periaatteessa olen aina tiennyt tämän, mutta tämä on niitä asioita, jotka pitäisi tatuoida muiden elämänohjeiden seuraksi jonnekin käsivarteen, mistä niitä voisi aina vakoilla ja muistuttaa itseään käyttäytymään niiden mukaan. Sillä avoimuus ei ole vain luonteenpiirre, se on myös mielentila ja mielentilan voi saavuttaa jokainen.
Paikan päällä selvisi, että kyseessä oli yksi Nyytin "hengailuilloista" ja suurin osa paikalle tulleista mitä todennäköisimmin sinkkuja ja jossain määrin tutustumisongelmaisin - tosin kaikkein äänekkäin yksilö antoi ymmärtää saavansa naista, mutta oli ärtynyt siihen, etteivät naiset tee aloitteita. Yleensä minua ärsyttävät päällepäsmärit, mutta koska minulla ei ollut tällä kertaa mitään tarvetta olla itse äänessä (hah!) ja ilta sujui ihan rattoisasti juttelemalla erään miehen kanssa pariutumisen karuista lainalaisuuksista, olin lähinnä lempeän huvittunut.
Illan mittaan tuli monta kertaa esiin se vanha väite, että "Suomessa ei ole flirttikulttuuria" - suomalaiset eivät osaa flirttailla. En itse aivan jaa tätä käsitystä; ongelma on se, mikä tässä lasketaan flirtiksi. "Flirttikulttuurin" puolestapuhujille flirtti vaikuttaisi olevan osa yleistä ihmisten välistä kanssakäymistä, jossa osoitetaan muille jonkinlaista positiivista huomiota. Tämän ongelma on se, että yhä ja edelleen arkikielessä flirtti tuntuisi tarkoittavan etupäässä "sukupuolisen huomion osoittamista".
Arkimerkityksessään Suomessa aivan varmasti flirttaillaan ja paljon. Tämä johtuu ihan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että ihminen on suvullisesti lisääntyvä eläinlaji, jonka jäsenten on löydettävä itselleen parittelukumppani. Flirtti on keino houkutella parittelukumppania, tehdä tiettäväksi oma kiinnostus ja testata potentiaalisia kumppaneita. Tämän vuoksi osa flirtistä on melko lailla biologista ja tiedostamatonta; kiinnostavan uroon ilmaantuessa näköpiiriin, naaras vaistomaisesti suoristaa selkänsä, työntää rintojaan esiin, kädet hakeutuvat hipelöimään niskaa ja hiuksia, kieli kostuttaa huulia, koko olemus kääntyy kohti kohdetta. Uros reagoi naaraaseen röyhistämällä rintaansa, pullistelemalla lihaksiaan, osoittamalla intensiivistä huomiota. Ihmiseläin ei päätä useinkaan toimia näin, se tapahtuu vaistomaisesti - ja vastakkaisen sukupuolen jäsen ymmärtää yhtä lailla tietoisen tason ulkopuolella häneen kohdistetut sukupuoliset viestit.
Kaikki ylläoleva pätee siis teoreettisesti. Käytännössä "kulttuuri" saattaa hyvinkin tehdä hallaa biologisille kosintamenoille; epävarmaksi kasvanut ei kiinnostavan kohteen saapuessa osoitakaan kiinnostuksen merkkejä vaan lähes mykistyy - tosin, mikä ihan mielenkiintoista, nykyään yhtäkkinen epävarmuus ja esimerkiksi änkytys voivat kertoa kohteelle toisen kiinnostuksesta. Mutta tämä vaatii tosiaan äkillistä muutosta; jos yksilö on ujo ja epävarma jatkuvasti eivätkä eleet ja käytös juuri muutu, kiinnostus ei millään tavalla välity.
Kaiken tämän biologisen kerrostuman päällä ovat monet opitut tavat flirttailla. Toiset tuntuvat oppivan ne "luonnostaan" ja vaikka he eivät ehkä sinänsä suunnitelmallisesti flirttaile, he tiedostavat kyllä käytöksensä. Toiset sitten joutuvat tietoisesti opettelemaan. Yksilöstä riippuen voi tulla tarpeen opetella sekä biologista että "tietoista", sillä molempia voi harjoitella, joskin hiukan eri tavalla. Koska edellinen on vaistomaista, pitäisi yrittää päästä eroon sitä estävistä toiminnoista, esimerkiksi syvästä epävarmuudesta. Jälkimmäistä voi treenata ihan erilaisin tehtävin tai harjoituksin.
Kun huomoi flirtin tietynlaisen, biologisen luonteen, epäilen hiukan, että on vaikea saavuttaa tilanne, jossa ihmiset voisivat täysin vapautuneesti flirttailla toisilleen. Aina nimittäin on olemassa se väärinymmärryksen vaara, että kohde ottaa viestit todellisena osoituksena kiinnostuksesta eikä vain ystävällisyytenä. Erityisesti miehillä on taipumus ylitulkita saamiaan viestejä, koska se on heille edullista. Jos esitetään karkeasti, että 1/3 mieheen naisten kohdistamasta huomiosta on todellista kiinnostusta ja 2/3 pelkkää ystävällisyyttä eikä näitä erota toisistaan, seksiä halutessaan miehen kannattaa ylitulkita. Hän saattaa suututtaa 2/3 naisista, mutta sen vastapainoksi 1/3 naisista hän saa seksiä. Naiset tietävät tämän melko hyvin, mikä on muun muassa yksi syy siihen, miksi jotkut naiset saattavat käyttäytyä tylysti heitä lähestyviä miehiä kohtaan (loput syistä sisältävät esim. sen, että osa naisista on vain epämiellyttävästi käyttäytyviä pönttöjä).
Kun huomioi, että Suomi on melkoisen tasa-arvoinen maa, missä miehet ja naiset tekevät paljon töitä keskenään, voi pohtia, voisiko se olla osaselitys (suomalainen jurous voi kyllä selittää sekin osansa :) siihen, ettei meillä ole "flirttikulttuuria" - meillä on niin paljon väärinymmärryksen vaaraa, että ihmiset varovat flirttailuaan. Tunnistan tämän itsessänikin, sillä flirttailen lähinnä ihmisille, joiden kanssa se on turvallista. He tietävät, että seurustelen eivätkä elättele erityisiä toiveita tai ainakaan toteuttavansa niitä, mikäli niitä joskus olisi.
Mutta, oli miten oli, iltama ei ollut millään lailla hyödytön tai ikävä, vaikken ollutkaan kaikesta ohjaajan kanssa samaa mieltä. Se tärkeä huomio tuli esille, että flirttailu vaatii tietynlaista avoimuutta ja nimenomaan sellaista, joka välittyy ihmisen eleisiin ja ruumiinkieleen. Pään sisäinen mielentila välittyy muille elein ja ilmein ja sellaiset ihmiset, jotka vaikuttavat avoimilta ja kiinnostuneilta ympäristöstään, paitsi flirttailevat, myös vastaanottavat flirttiä eniten. Jurottajan kanssa ei kukaan halua kepeästi keimailla. Periaatteessa olen aina tiennyt tämän, mutta tämä on niitä asioita, jotka pitäisi tatuoida muiden elämänohjeiden seuraksi jonnekin käsivarteen, mistä niitä voisi aina vakoilla ja muistuttaa itseään käyttäytymään niiden mukaan. Sillä avoimuus ei ole vain luonteenpiirre, se on myös mielentila ja mielentilan voi saavuttaa jokainen.
perjantaina, lokakuuta 26, 2007
Muistelmia
Nappasin jostain muistelomeemin.
Kymmenen vuotta sitten, v. 1997:
Olin 14-vuotias ja lihava. Finnit kehittyivät vasta vähän myöhemmin. Kävin vielä yläastetta eikä juuri kukaan tainnut pitää minusta, en edes minä itse. Koska kukaan ei kaivannut seuraani, luin paljon, muun muassa Tarun sormusten herrasta ja David Eddingsiä. Fysiikan tunneilla pari poikaa kiusasi minua ruiskuttamalla jatkuvasti vesipisteestä vettä päälleni. Hakkasin heitä välillä päähän TSH:n kokopainoksella.
Viisi vuotta sitten, v.2002:
Kävin mielialojeni pohjalla ollessani viimeisiä kuukausia Englannissa au-pairina. Sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että perhe päätti hankkia lastenhoitajan jo huhtikuussa, vaikka alun perin minun piti olla siellä heinäkuuhun asti. Olin vain kiitollinen päästessäni pois. Kesä oli elämäni kauhein ja epätasapainoisin. Syksyä kohti parani, vaikka satunnaisia putoamisia sattui vielä sinä vuonna. Aloitin opiskelut ja seurustelun Miehen kanssa.
Kolme vuotta sitten, v.2004:
Asuin Koskelassa pikkuruisessa huoneessa, mutta ainakin vuokra oli halpa, joten raha-asiani olivat jotenkuten kunnossa. Töitä en kuitenkaan kesäksi saanut, minkä vuoksi asuin vanhemmillani ja vuokrasin kopperoni tuttavalle. Aloitin kreikan opinnot Helsingin työväenopistossa ja ihastuin kieleen. Teimme Mieheni kanssa ensimmäisen todella pitkän matkamme kahden, lensimme Roomaan ja sieltä keplottelimme itsemme Kreikkaan Brindisin kautta. Takaisin Suomeen tulimme reittiä Romania-Unkari-Slovakia-Tshekki-Puola. Myöhemmin kävimme katsomassa Miehen sisarta Saksassa.
Vuosi sitten, v.2006:
Muutin Arabiaan, missä viihdyin suhteellisen hyvin - asunto oli oikein mukava. Kesän vietin töissä ja työrupeaman jälkeen lähdimme Miehen kanssa jälleen Itä-Eurooppaan lomailemaan. Tällä kertaa kävimme muun muassa Turkissa ja Ukrainassa. Kämppikseni kanssa asiat menivät kesän lopulla ja syksyllä hiukan pieleen, joten loppuvuodesta hän ilmoitti tahtovansa muuttaa pois. Aloin etsiä uutta asuntoa ja hajoilin, koska tietyistä syistä en voinut muuttaa mieheni kanssa yhteen. Allekirjoitin syksyllä työsopimuksen vuodeksi, en juuri opiskellut syksyllä ja menin kihloihin Mieheni kanssa marraskuussa. Vuosipäiväämme vietimme Ruissalon kylpylässä.
Tähän asti tänä vuonna:
Olin koko kevään ja kesän töissä enkä yrityksistäni ja lupauksistani huolimatta opiskellut. Apatiastani huolimatta onnistuin muuttamaan Mieheni kanssa yhteen. Lihoinkin kolmisen kiloa, vaikka pyöräilin koko kesän töihin. Keväällä kävin Ukrainassa, kesän lopulla taas kävimme Miehen kanssa vaihteeksi Länsi-Euroopassa, Britanniassa, Ranskassa ja Espanjassa. En onnistunut ostamaan kultaista hattuani. Englannissa söin paljon Cabduryn maitosuklaalevitettä, jota ikävöin nyt Suomessa. Opiskelut sujuvat niin ja näin, rahatilanteeni on kurja, koska en saa opintotukea ja hassasin säästörahani sisustukseen ja matkaan.
Eilen:
Olin töissä yli 10 tuntia ja jouduin elämään maapähkinöillä, banaanilla ja greipillä, koska olin unohtanut lounaani kotiin. Ei se mitään, olenkin laihiksella. Töistä päästyäni kävin kaverin kanssa juomassa lattea ja kotona katselin juutuupia ennen kuin menin nukkumaan suhteellisen aikaisin.
Tänään:
Olen taas töissä, tosin todennäköisesti "vain" yhdeksän tuntia. Illalla menen Nyytin flirttitilaisuuteen. En tiedä, mitä siellä tapahtuu, flirttailemmeko me vieraat kovasti toisillemme vai kertooko satunnainen luennoitsija jotain flirttailusta. Epäilen jälkimmäistä.
Huomenna:
Menen töihin kymmeneksi tunniksi. Nämä hurjat työpäiväni selittyvät sillä, että en tosiaan saa opintotukea ja olen tuntipalkalla. Täksi illaksi ei ole mitään ohjelmaa, joten päästyäni kotiin mennä makuulle ja tuijottaa kattoon.
Ensi vuonna:
Olen saanut sivuaineeni sikäli kasaan, että voin loppuvuodesta alkaa suunnitella gradua. Maksan opintolainani takaisin ja aloitan säästämisen omaa asuntoamme varten. Matkustan jonnekin, mutta määränpäästä ei ole mitään tarkkaa tietoa. Ukrainassa haluaisin käydä, mutta myös jossain muualla, huhtikuussa ehkä Irlannissa. Olen kirjoittanut valmiiksi kokonaisen kirjan ja useita oikeita novelleja (eikä huttua Reginaan) sekä osallistunut erinäisiin kirjoituskilpailuihin, joskus sijoittuenkin. Viimeistään kesään mennessä painan alle 60 kiloa ja olen muutenkin timmimpi.
Ja tietysti rakastan edelleen Miestäni ja hän rakastaa minua. :)
Kymmenen vuotta sitten, v. 1997:
Olin 14-vuotias ja lihava. Finnit kehittyivät vasta vähän myöhemmin. Kävin vielä yläastetta eikä juuri kukaan tainnut pitää minusta, en edes minä itse. Koska kukaan ei kaivannut seuraani, luin paljon, muun muassa Tarun sormusten herrasta ja David Eddingsiä. Fysiikan tunneilla pari poikaa kiusasi minua ruiskuttamalla jatkuvasti vesipisteestä vettä päälleni. Hakkasin heitä välillä päähän TSH:n kokopainoksella.
Viisi vuotta sitten, v.2002:
Kävin mielialojeni pohjalla ollessani viimeisiä kuukausia Englannissa au-pairina. Sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että perhe päätti hankkia lastenhoitajan jo huhtikuussa, vaikka alun perin minun piti olla siellä heinäkuuhun asti. Olin vain kiitollinen päästessäni pois. Kesä oli elämäni kauhein ja epätasapainoisin. Syksyä kohti parani, vaikka satunnaisia putoamisia sattui vielä sinä vuonna. Aloitin opiskelut ja seurustelun Miehen kanssa.
Kolme vuotta sitten, v.2004:
Asuin Koskelassa pikkuruisessa huoneessa, mutta ainakin vuokra oli halpa, joten raha-asiani olivat jotenkuten kunnossa. Töitä en kuitenkaan kesäksi saanut, minkä vuoksi asuin vanhemmillani ja vuokrasin kopperoni tuttavalle. Aloitin kreikan opinnot Helsingin työväenopistossa ja ihastuin kieleen. Teimme Mieheni kanssa ensimmäisen todella pitkän matkamme kahden, lensimme Roomaan ja sieltä keplottelimme itsemme Kreikkaan Brindisin kautta. Takaisin Suomeen tulimme reittiä Romania-Unkari-Slovakia-Tshekki-Puola. Myöhemmin kävimme katsomassa Miehen sisarta Saksassa.
Vuosi sitten, v.2006:
Muutin Arabiaan, missä viihdyin suhteellisen hyvin - asunto oli oikein mukava. Kesän vietin töissä ja työrupeaman jälkeen lähdimme Miehen kanssa jälleen Itä-Eurooppaan lomailemaan. Tällä kertaa kävimme muun muassa Turkissa ja Ukrainassa. Kämppikseni kanssa asiat menivät kesän lopulla ja syksyllä hiukan pieleen, joten loppuvuodesta hän ilmoitti tahtovansa muuttaa pois. Aloin etsiä uutta asuntoa ja hajoilin, koska tietyistä syistä en voinut muuttaa mieheni kanssa yhteen. Allekirjoitin syksyllä työsopimuksen vuodeksi, en juuri opiskellut syksyllä ja menin kihloihin Mieheni kanssa marraskuussa. Vuosipäiväämme vietimme Ruissalon kylpylässä.
Tähän asti tänä vuonna:
Olin koko kevään ja kesän töissä enkä yrityksistäni ja lupauksistani huolimatta opiskellut. Apatiastani huolimatta onnistuin muuttamaan Mieheni kanssa yhteen. Lihoinkin kolmisen kiloa, vaikka pyöräilin koko kesän töihin. Keväällä kävin Ukrainassa, kesän lopulla taas kävimme Miehen kanssa vaihteeksi Länsi-Euroopassa, Britanniassa, Ranskassa ja Espanjassa. En onnistunut ostamaan kultaista hattuani. Englannissa söin paljon Cabduryn maitosuklaalevitettä, jota ikävöin nyt Suomessa. Opiskelut sujuvat niin ja näin, rahatilanteeni on kurja, koska en saa opintotukea ja hassasin säästörahani sisustukseen ja matkaan.
Eilen:
Olin töissä yli 10 tuntia ja jouduin elämään maapähkinöillä, banaanilla ja greipillä, koska olin unohtanut lounaani kotiin. Ei se mitään, olenkin laihiksella. Töistä päästyäni kävin kaverin kanssa juomassa lattea ja kotona katselin juutuupia ennen kuin menin nukkumaan suhteellisen aikaisin.
Tänään:
Olen taas töissä, tosin todennäköisesti "vain" yhdeksän tuntia. Illalla menen Nyytin flirttitilaisuuteen. En tiedä, mitä siellä tapahtuu, flirttailemmeko me vieraat kovasti toisillemme vai kertooko satunnainen luennoitsija jotain flirttailusta. Epäilen jälkimmäistä.
Huomenna:
Menen töihin kymmeneksi tunniksi. Nämä hurjat työpäiväni selittyvät sillä, että en tosiaan saa opintotukea ja olen tuntipalkalla. Täksi illaksi ei ole mitään ohjelmaa, joten päästyäni kotiin mennä makuulle ja tuijottaa kattoon.
Ensi vuonna:
Olen saanut sivuaineeni sikäli kasaan, että voin loppuvuodesta alkaa suunnitella gradua. Maksan opintolainani takaisin ja aloitan säästämisen omaa asuntoamme varten. Matkustan jonnekin, mutta määränpäästä ei ole mitään tarkkaa tietoa. Ukrainassa haluaisin käydä, mutta myös jossain muualla, huhtikuussa ehkä Irlannissa. Olen kirjoittanut valmiiksi kokonaisen kirjan ja useita oikeita novelleja (eikä huttua Reginaan) sekä osallistunut erinäisiin kirjoituskilpailuihin, joskus sijoittuenkin. Viimeistään kesään mennessä painan alle 60 kiloa ja olen muutenkin timmimpi.
Ja tietysti rakastan edelleen Miestäni ja hän rakastaa minua. :)
torstaina, lokakuuta 25, 2007
Kun elää yksin
On paljon ihmisiä, jotka eivät seurustele - siis sinkkuja. He elävät yksin syystä jos toisesta, vapaasta tahdostaan tai pakosta siksi, etteivät ole löytäneet tai onnistuneet saamaan puolisoa. Toiset ovat onnellisia, toiset kaipaavat kipeästi toista ihmistä - ja jotkut sekä kaipaavat että eivät kaipaa. Kaipauksen ja ei-kaipauksen suhde sitten vaihtelee.
Joskus sitä miettii, että onko tässä kyse klassisesta "happamia sanoi kettu pihjalanmarjoista" -ilmiöstä eli lasten sanoin "emmä haluiskaa!!" Kun kaivataan jotain kovasti, eikä sitä saada, käännetään sille selkä kokonaan ja ilmoitetaan, ettei oikeasti teekään mieli ja se on ihan kurja juttu muutenkin. Mutta jos kyse on tästä, eikö se ole aika ymmärrettävää? Jatkuva kaipaaminen tekee hyvin kipeää ja jos mahdollisuudet täyttää kaipaus ovat kohtuullisen olemattomat, ratkaisuksi jää kaipauksen lakkauttaminen. Osana siitä voi hyvinkin toimia kaipauksen kohteen inhoaminen, jopa vihaaminen - eroissakin puhutaan aina "vihavaiheesta", joka auttaa irrottautumaan entisestä.
Mutta kettu-vertaus tuskin selittää kaikkea tai edes suurinta osaa. Yksi skenaario vain. Toinen tuli mieleeni lukiessani Lord Boredomin vanhempaa merkintää Toisten masokismi. Siitä välittyy kuva, että käsitys parisuhteista on aidosti melko kielteinen: parisuhteet ovat märkää ähellystä ja kylmää sotaa aina silloin, kun ei suorastaan saada mustasukkaisia psykokohtauksia. Lord ei toki väitä, että kaikki suhteet olisivat tällaisia, mutta "kauemmalle kantautuvat kellonkolinat" antaa ehkä jotain viitettä siitä, että juuri huonot suhteet ovat kaikkein näkyvimpiä ja kuuluvimpia.
Jos ihminen näkee ympäristössään enimmäkseen huonoja suhteita, onko ihme, ettei hän loppuviimeksi halua seurustella? Ihan siitä huolimatta, johtuuko tämä näkeminen siitä, että hänen lähiympäristössään todella on enimmäkseen huonoja suhteita vai siitä, että hän jonkinlaisen pessimistissävytteisen luonteensa vuoksi havainnoi lähinnä niitä. Jos jälkimmäiseen vielä liittyy ajatus siitä, ettei haluta jotain, koska ikäviä asioita saattaa tapahtua ja niiden tapahtumista murehdittaisiin sen jonkin kestäessä (Frozen octoberin kommentissa Lordin merkintään kuvataan tätä aika hyvin), paketti on aika valmis.
Kaikille ei seurustelu sovi eikä kaikilta se suju - eivätkä kaikki tosiaankaan halua. Tällöin järkevä ratkaisu on elää yksin ja tehdä yksinelämisestään mukavaa ja miellyttävää. Sillä kuten Lordi sanoi, yksineläjän arki ei ole huonoin vaihtoehto.
Joskus sitä miettii, että onko tässä kyse klassisesta "happamia sanoi kettu pihjalanmarjoista" -ilmiöstä eli lasten sanoin "emmä haluiskaa!!" Kun kaivataan jotain kovasti, eikä sitä saada, käännetään sille selkä kokonaan ja ilmoitetaan, ettei oikeasti teekään mieli ja se on ihan kurja juttu muutenkin. Mutta jos kyse on tästä, eikö se ole aika ymmärrettävää? Jatkuva kaipaaminen tekee hyvin kipeää ja jos mahdollisuudet täyttää kaipaus ovat kohtuullisen olemattomat, ratkaisuksi jää kaipauksen lakkauttaminen. Osana siitä voi hyvinkin toimia kaipauksen kohteen inhoaminen, jopa vihaaminen - eroissakin puhutaan aina "vihavaiheesta", joka auttaa irrottautumaan entisestä.
Mutta kettu-vertaus tuskin selittää kaikkea tai edes suurinta osaa. Yksi skenaario vain. Toinen tuli mieleeni lukiessani Lord Boredomin vanhempaa merkintää Toisten masokismi. Siitä välittyy kuva, että käsitys parisuhteista on aidosti melko kielteinen: parisuhteet ovat märkää ähellystä ja kylmää sotaa aina silloin, kun ei suorastaan saada mustasukkaisia psykokohtauksia. Lord ei toki väitä, että kaikki suhteet olisivat tällaisia, mutta "kauemmalle kantautuvat kellonkolinat" antaa ehkä jotain viitettä siitä, että juuri huonot suhteet ovat kaikkein näkyvimpiä ja kuuluvimpia.
Jos ihminen näkee ympäristössään enimmäkseen huonoja suhteita, onko ihme, ettei hän loppuviimeksi halua seurustella? Ihan siitä huolimatta, johtuuko tämä näkeminen siitä, että hänen lähiympäristössään todella on enimmäkseen huonoja suhteita vai siitä, että hän jonkinlaisen pessimistissävytteisen luonteensa vuoksi havainnoi lähinnä niitä. Jos jälkimmäiseen vielä liittyy ajatus siitä, ettei haluta jotain, koska ikäviä asioita saattaa tapahtua ja niiden tapahtumista murehdittaisiin sen jonkin kestäessä (Frozen octoberin kommentissa Lordin merkintään kuvataan tätä aika hyvin), paketti on aika valmis.
Kaikille ei seurustelu sovi eikä kaikilta se suju - eivätkä kaikki tosiaankaan halua. Tällöin järkevä ratkaisu on elää yksin ja tehdä yksinelämisestään mukavaa ja miellyttävää. Sillä kuten Lordi sanoi, yksineläjän arki ei ole huonoin vaihtoehto.
maanantaina, lokakuuta 22, 2007
Kultaisen hatun syndrooma
Edellisen matkani loistavin kohokohta ja muistettavin tapahtuma oli Kultainen hattu. Se oli ihastuttava; sen lieri oli leveä ja laaja, se välkehti kullalta, siinä oli suuri, kullanvärinen rusetti ja anteliaasti muuta koristelua. Menetin sille sydämeni.
Siinä kävi niin, että paikansin hattuni ensiksi Bilbaosta. Se tuntui kuitenkin kalliilta, joten raskain mielin annoin hattuni jäädä ostoskeskuksen hyllylle. Barcelonassa törmäsin siihen uudelleen ja - kas! - se kaipasi niin luokseni, että oli heittäytynyt halvemmaksi. Epäröin silti, kuten aina epäröidään ennen suurta tapahtumaa - sillä hatun osto ON suuri tapahtuma.
Epäröintini kostautui kalliisti. Iltaan menessä olin päättänyt liittää hattuni ja pääni yhteen, mutta puoliso oli kovin väsynyt koko päivän kestäneestä kävelystä ja omiakin jalkoja pakotti. Tuumin, että riemu ei olisi sen pienempi, jos hattu painuisi kutreilleni seuraavana päivänä. Hyvin ehtisi, lentohan lähti vasta sitä seuraavana yönä myöhään.
Vaan ei. Ei lainkaan. 11.9. katalat katalaanit juhlivat kansallispäiväänsä ja kaikki kaupat olivat kiinni! Surkeana seisoin nenä vasten ostoskeskuksen kylmää ikkunaa tuijottamassa synkkään, hiiskumattomaan pimeyteen, jonka keskellä hattuni makasi aivan yksin, onnettomana ja suruissaan.
Niin kävi, että rakas hattuni jäi Barcelonaan - ja sydämeni myös.
Ei kukaan olisi lähiaikoina lähdössä Barcelonaan? Tai Bilbaoon tai Madridiin tai Sevillaan tai Malagaan tai Valenciaan tai Alicanteen? Tai edes Espanjaan, jonnekin?
Hattuni ikävöi luokseni.
Siinä kävi niin, että paikansin hattuni ensiksi Bilbaosta. Se tuntui kuitenkin kalliilta, joten raskain mielin annoin hattuni jäädä ostoskeskuksen hyllylle. Barcelonassa törmäsin siihen uudelleen ja - kas! - se kaipasi niin luokseni, että oli heittäytynyt halvemmaksi. Epäröin silti, kuten aina epäröidään ennen suurta tapahtumaa - sillä hatun osto ON suuri tapahtuma.
Epäröintini kostautui kalliisti. Iltaan menessä olin päättänyt liittää hattuni ja pääni yhteen, mutta puoliso oli kovin väsynyt koko päivän kestäneestä kävelystä ja omiakin jalkoja pakotti. Tuumin, että riemu ei olisi sen pienempi, jos hattu painuisi kutreilleni seuraavana päivänä. Hyvin ehtisi, lentohan lähti vasta sitä seuraavana yönä myöhään.
Vaan ei. Ei lainkaan. 11.9. katalat katalaanit juhlivat kansallispäiväänsä ja kaikki kaupat olivat kiinni! Surkeana seisoin nenä vasten ostoskeskuksen kylmää ikkunaa tuijottamassa synkkään, hiiskumattomaan pimeyteen, jonka keskellä hattuni makasi aivan yksin, onnettomana ja suruissaan.
Niin kävi, että rakas hattuni jäi Barcelonaan - ja sydämeni myös.
Ei kukaan olisi lähiaikoina lähdössä Barcelonaan? Tai Bilbaoon tai Madridiin tai Sevillaan tai Malagaan tai Valenciaan tai Alicanteen? Tai edes Espanjaan, jonnekin?
Hattuni ikävöi luokseni.
Hakusanoja
Olen viime aikoina leikkinyt googleanalyticsilla ja tässä tulos; hakusanat, joilla sivuilleni on eksytty:
läskin pylly
venäläiset huorat
"pieni penis"
18 vuotias lauantaina baariin seinäjoella
afganistanin museot ja nähtävyydet
ajeltu alapää hiertää
alaikäiseen sekaantumista pornoa
berliininmunkki
esinahka on kireä
hullu uskovainen
huorat mistä
ihan oikeesti
ilmaisia huorakuvia
kiimaiset vanhat ja lihavat naisten tarinoita
kypsä karvainen nainen
lasten vanhemmat ovat kamalia
miltä tuntuu penis vaginassa
nainen haluaa koiran panoatää
nainen metsäkone
osta naisiaruma iso vittu
seksi mummon seksi
uskovaisen naisen itsetyydytys
visvasyylä kuva
läskin pylly
venäläiset huorat
"pieni penis"
18 vuotias lauantaina baariin seinäjoella
afganistanin museot ja nähtävyydet
ajeltu alapää hiertää
alaikäiseen sekaantumista pornoa
berliininmunkki
esinahka on kireä
hullu uskovainen
huorat mistä
ihan oikeesti
ilmaisia huorakuvia
kiimaiset vanhat ja lihavat naisten tarinoita
kypsä karvainen nainen
lasten vanhemmat ovat kamalia
miltä tuntuu penis vaginassa
nainen haluaa koiran panoatää
nainen metsäkone
osta naisiaruma iso vittu
seksi mummon seksi
uskovaisen naisen itsetyydytys
visvasyylä kuva
tiistaina, lokakuuta 16, 2007
Jalustalla on mukava seisoa
ATM-YTM -asioista kirjoittaminen on nykyään kuin mehiläispesää sohisi ja sanoitpa mitä hyvänsä, joku kuitenkin loukkaantuu ja ottaa itseensä. Mutta toisaalta, herhiläispesiä sohimalla saa hyvin lukijoita - ja koska minä olen niin maineenkipeä, en tietenkään aio välttää kiusastau. Tosin, haalarilla ja mehiläishatulla voisin varustautua.
Panun blogin erään kirjoituksenkommenttiosaston lopussa sivuttiin asiaa, jota olen toisinaan itsekin pohtinut lukiessani näitä alemman tason mies -juttuja. Kekke kiteytti asian näin:
Mitä pidempään muuten kun luen ATM-diskurssia, se alkaa vaikuttaa jonkinlaiselta elitistiseltä aateluudelta koko skene.
Jotenkin tällainen vaikutelma minullekin on syntynyt. ATM ei ole vihainen ja katkera naisille ja koko maailmalle vain siksi, ettei hän saa naista vaan erityisesti siksi, ettei hän saa naista vaikka hän on niin erinomainen ja loistava ihminen. AT-miehessä itsessään on kaikki ne piirteet, joita hän arvostaa ja hän rankkaa itsensä hyvin korkealle ihmisten arvoasteikossa. Naisten tyhmyyden ja kusipäisyyden todistaa juurikin se, etteivät nämä huoli erinomaista ATM:tä. Toisaalta juuri se, että naiset eivät huoli ATM:tä todistaa, että hän on valioyksilö; naisethan ottavat vain öyhöttäviä, hakkaavia kusipääalkoholisteja, minkä vuoksi ATM on kaikkea muuta - koska naiset eivät häntä ota. Tämän vuoksi ATM kieltäytyy kategorisesti näkemästä niitä naisia, jotka eivät seurustele hakkaavien öyhöjen kanssa, sillä se romuttaisi kyseisen teorian. Alentamalla itsentä ATM ylentää itsensä.
Tämän asian sanominen ääneen on ongelmallista siksi, että kaikki ATM:t eivät ole samanlaisia eivätkä vaikuta ajattelevan näin. Ne, jotka vaikuttavat ajattelevan, eivät loukkaannu vaan suuttuvat lisää, kun taas ne, jotka näyttävät ajattelevan aivan toisin, ottavat syvälle itseensä.
Oma "ongelmansa" on sitten siinäkin, että oikeastaan "itsensä ylentäminen" on melko ymmärrettävää AT-miehen kohdalla. Kun haluaisi ja kaipaisi itselleen jotain todella, todella, todella paljon eikä sitä kuitenkaan saa, vaikka samalla näkee muiden saavan, useimmilla on valittavana kaksi strategiaa käsitellä asiaa: omasyy- ja muiden syy -strategiat. Omasyy-strategia lienee hyvin raskas, sillä ei ole mitenkään miellyttävää ajatella itseään viallisena yksilönä. Siinä on ehkä se hyvä puoli, että sen kautta voi toisaalta pyrkiä muuttamaan asioita, sillä jos on itse niistä vastuussa, voi itse niitä muuttaakin. Toisaalta taas se voinee ajaa apatiaan, jos ja kun pitää itseään kykenemättömänä muuttumaan lainkaan.
Muiden syy -strategia lienee psyykkisesti miellyttävämpi, sillä siinä itse on kaikkea muuta kuin viallinen. Vika on kaikissa muissa, aivan erityisesti ilkeissä naisissa ja törkeissä YT-öyhöissä, jotka vievät kaikki naiset. Vaikka ympäristön kannalta tällainen asenne näyttääkin melkoisen epämiellyttävältä, se on tosiaan sangen ymmärrettävä toimintatapa: jos koet, että kukaan muu ei arvosta sinua, sinun on itse arvostettava itseäsi. Ja koska ympäristön palaute koetaan äärinegatiivisena, sen vastapainoksi on kehitettävä ääriarvostus. Tämä ei johda itsetutkiskeluun ja sitä kautta asioiden muuttamiseen, mutta toisaalta se saattaa ajaa AT-miehen toimimaan niin ylimielisesti, että joissain tapauksissa hän pulpahtaa vähintään KT-kategoriaan.
Kyseessä ovat tietysti ääripäät eikä kenenkään tarvitse ryhtyä etsimään itseään näistä. Tämä asia vain on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten päätin lopulta pulauttaa sen paperille. Tappouhkauksia ei oteta vastaan.
Panun blogin erään kirjoituksenkommenttiosaston lopussa sivuttiin asiaa, jota olen toisinaan itsekin pohtinut lukiessani näitä alemman tason mies -juttuja. Kekke kiteytti asian näin:
Mitä pidempään muuten kun luen ATM-diskurssia, se alkaa vaikuttaa jonkinlaiselta elitistiseltä aateluudelta koko skene.
Jotenkin tällainen vaikutelma minullekin on syntynyt. ATM ei ole vihainen ja katkera naisille ja koko maailmalle vain siksi, ettei hän saa naista vaan erityisesti siksi, ettei hän saa naista vaikka hän on niin erinomainen ja loistava ihminen. AT-miehessä itsessään on kaikki ne piirteet, joita hän arvostaa ja hän rankkaa itsensä hyvin korkealle ihmisten arvoasteikossa. Naisten tyhmyyden ja kusipäisyyden todistaa juurikin se, etteivät nämä huoli erinomaista ATM:tä. Toisaalta juuri se, että naiset eivät huoli ATM:tä todistaa, että hän on valioyksilö; naisethan ottavat vain öyhöttäviä, hakkaavia kusipääalkoholisteja, minkä vuoksi ATM on kaikkea muuta - koska naiset eivät häntä ota. Tämän vuoksi ATM kieltäytyy kategorisesti näkemästä niitä naisia, jotka eivät seurustele hakkaavien öyhöjen kanssa, sillä se romuttaisi kyseisen teorian. Alentamalla itsentä ATM ylentää itsensä.
Tämän asian sanominen ääneen on ongelmallista siksi, että kaikki ATM:t eivät ole samanlaisia eivätkä vaikuta ajattelevan näin. Ne, jotka vaikuttavat ajattelevan, eivät loukkaannu vaan suuttuvat lisää, kun taas ne, jotka näyttävät ajattelevan aivan toisin, ottavat syvälle itseensä.
Oma "ongelmansa" on sitten siinäkin, että oikeastaan "itsensä ylentäminen" on melko ymmärrettävää AT-miehen kohdalla. Kun haluaisi ja kaipaisi itselleen jotain todella, todella, todella paljon eikä sitä kuitenkaan saa, vaikka samalla näkee muiden saavan, useimmilla on valittavana kaksi strategiaa käsitellä asiaa: omasyy- ja muiden syy -strategiat. Omasyy-strategia lienee hyvin raskas, sillä ei ole mitenkään miellyttävää ajatella itseään viallisena yksilönä. Siinä on ehkä se hyvä puoli, että sen kautta voi toisaalta pyrkiä muuttamaan asioita, sillä jos on itse niistä vastuussa, voi itse niitä muuttaakin. Toisaalta taas se voinee ajaa apatiaan, jos ja kun pitää itseään kykenemättömänä muuttumaan lainkaan.
Muiden syy -strategia lienee psyykkisesti miellyttävämpi, sillä siinä itse on kaikkea muuta kuin viallinen. Vika on kaikissa muissa, aivan erityisesti ilkeissä naisissa ja törkeissä YT-öyhöissä, jotka vievät kaikki naiset. Vaikka ympäristön kannalta tällainen asenne näyttääkin melkoisen epämiellyttävältä, se on tosiaan sangen ymmärrettävä toimintatapa: jos koet, että kukaan muu ei arvosta sinua, sinun on itse arvostettava itseäsi. Ja koska ympäristön palaute koetaan äärinegatiivisena, sen vastapainoksi on kehitettävä ääriarvostus. Tämä ei johda itsetutkiskeluun ja sitä kautta asioiden muuttamiseen, mutta toisaalta se saattaa ajaa AT-miehen toimimaan niin ylimielisesti, että joissain tapauksissa hän pulpahtaa vähintään KT-kategoriaan.
Kyseessä ovat tietysti ääripäät eikä kenenkään tarvitse ryhtyä etsimään itseään näistä. Tämä asia vain on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten päätin lopulta pulauttaa sen paperille. Tappouhkauksia ei oteta vastaan.
sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007
lauantaina, lokakuuta 13, 2007
YK-puolue
Tulimme töissä tulokseen, että Suomen puoluekartta on vajaa. Siksi aion perustaa uuden puolueen: YK-puolue eli Ydinsota- ja keskitysleiripuolue.
Puolueohjelma on mahdollisimman tiivis ja yksinkertainen:
- Suomi terroristivaltioksi kunniakkaaseen pahan akseliin: Iran, Pohjois-Korea ja Suomi.
- Oma ydinaseohjelma.
- Ydinsota.
Sitten vaan 1000 nimeä vai montakos tarvittiinkaan. Peleissäkin itsetuhonamikat ovat niitä, joita täytyy aina painaa.
Puolueohjelma on mahdollisimman tiivis ja yksinkertainen:
- Suomi terroristivaltioksi kunniakkaaseen pahan akseliin: Iran, Pohjois-Korea ja Suomi.
- Oma ydinaseohjelma.
- Ydinsota.
Sitten vaan 1000 nimeä vai montakos tarvittiinkaan. Peleissäkin itsetuhonamikat ovat niitä, joita täytyy aina painaa.
Teille vai sinulle?
Verrattuna joihinkin muihin kieliin, suomen kieltä ei käytetä mitenkään erityisen kohteliaasti. Mitään pahaa siinä ei ole; suomalaiset vain ovat kovin tuttavallisia keskenään. Toisaalta asiakaspalvelutilanteissa tämä aiheuttaa sekaannuksia: onko asiakas "sinä" (eli käytännössä "sä") vai "te"?
Venäjän kieli on siitä miellyttävän selkeä, että tuntemattomia ihmisiä ja niitä, joiden kanssa ei ole erikseen tehty sinunkauppoja, teititelllään aina. Se on niin sisäänjuurtunutta, että kieli menisi solmuun ajatuksestakin sinutella asiakasta. Mutta, Venäjällä myöskään asiakas ei kuvittelisi sinuttelevansa myyjää. Olin kerran levykaupassa Venäjällä tuttavani kanssa, joka on suomalainen, mutta opiskellut venäjää. Kun hän tarvitsi apua, hän töräytti oitis: "Anteeksi, tiedätkö sinä..." Minun korvani menivät lukkoon. Eijeijei, ei myyjää voi sinutella, eiiiiii! Se kuulostaakin hirvittävän epäkohteliaalta.
Suomessa myyjiä voi sinutella. Itse tosin teitittelen, mutta en pidä sinuttelua erityisen epäkohteliaana. Asiakkaana haluan kuitenkin pääsääntöisesti tulla teititellyksi - ongelmia aiheuttavat ne asiakkaat, jotka eivät halua tulla teititellyiksi. Taannoin luin lehdestä erään keski-ikäisen naisen valitusvirren siitä, kun häntä teititeltiin kaupassa. Nainen koki itsensä loukatuksi ja Suomen luokkayhteiskunnassa: mitä, eivätkö myyjä ja asiakas olekaan tasa-arvoisia???
Itse asiassa myyjä ja asiakas eivät ole tasa-arvoisia asiakaspalvelutilanteessa. Myyjän tehtävä on palvella asiakasta, auttaa, saada tuntemaan kotoisaksi olonsa, hymyillä - ja olla kohtelias. Osoittaa kielenkäytöllään asiakkaan arvostusta. Siksi olisi ihan hyvä teititellä asiakkaita, nuoriakin. Ne, jotka yllämainitun esimerkin kaltaisesti inhoavat teitittelyä, lienevät vielä harvassa.
Venäjän kieli on siitä miellyttävän selkeä, että tuntemattomia ihmisiä ja niitä, joiden kanssa ei ole erikseen tehty sinunkauppoja, teititelllään aina. Se on niin sisäänjuurtunutta, että kieli menisi solmuun ajatuksestakin sinutella asiakasta. Mutta, Venäjällä myöskään asiakas ei kuvittelisi sinuttelevansa myyjää. Olin kerran levykaupassa Venäjällä tuttavani kanssa, joka on suomalainen, mutta opiskellut venäjää. Kun hän tarvitsi apua, hän töräytti oitis: "Anteeksi, tiedätkö sinä..." Minun korvani menivät lukkoon. Eijeijei, ei myyjää voi sinutella, eiiiiii! Se kuulostaakin hirvittävän epäkohteliaalta.
Suomessa myyjiä voi sinutella. Itse tosin teitittelen, mutta en pidä sinuttelua erityisen epäkohteliaana. Asiakkaana haluan kuitenkin pääsääntöisesti tulla teititellyksi - ongelmia aiheuttavat ne asiakkaat, jotka eivät halua tulla teititellyiksi. Taannoin luin lehdestä erään keski-ikäisen naisen valitusvirren siitä, kun häntä teititeltiin kaupassa. Nainen koki itsensä loukatuksi ja Suomen luokkayhteiskunnassa: mitä, eivätkö myyjä ja asiakas olekaan tasa-arvoisia???
Itse asiassa myyjä ja asiakas eivät ole tasa-arvoisia asiakaspalvelutilanteessa. Myyjän tehtävä on palvella asiakasta, auttaa, saada tuntemaan kotoisaksi olonsa, hymyillä - ja olla kohtelias. Osoittaa kielenkäytöllään asiakkaan arvostusta. Siksi olisi ihan hyvä teititellä asiakkaita, nuoriakin. Ne, jotka yllämainitun esimerkin kaltaisesti inhoavat teitittelyä, lienevät vielä harvassa.
Hei neiti, anteeksi, onks sulla hetki?..
Olenko se vain minä vai onko kaupungilla rauhassa liikkuminen tullut aiempaa vaikeammaksi? Jatkuvasti joku on myymässä, pyytämässä tai tyrkyttämässä jotain. Asematunnelissa päivystävät surullisenkuuluisat "feissarit", kolmen sepän aukiolla mustalaiset myyvät pitsejä ja romanialaiset tyrkyttävät ruusuja. Uusin ilmiö ovat Romaniasta saapuneet kerjäläiset - tätä se ihmisten vapaa liikkuvuus sitten on.
Eniten minua kuitenkin ärsyttävät myyntikojut kauppakeskuksissa. Erityisesti Kampin keskuksessa niitä on siroteltu joka puolelle strategisiin paikkoihin, mutta eivät muut jää paljon jälkeen; Forumissa pisteet ovat "ovelasti" heti liukuportaiden yläpäässä.
On se nyt piru, kun ei ostoksillakaan saa rauhassa käydä vaan koko ajan ollaan tyrkyttämässä jotain. Totta kai sitä voi sanoa ei, mutta jo se tyrkytys käy hermoille.
Ja niitä myyjiä kyllä käy sääliksi.
Eniten minua kuitenkin ärsyttävät myyntikojut kauppakeskuksissa. Erityisesti Kampin keskuksessa niitä on siroteltu joka puolelle strategisiin paikkoihin, mutta eivät muut jää paljon jälkeen; Forumissa pisteet ovat "ovelasti" heti liukuportaiden yläpäässä.
On se nyt piru, kun ei ostoksillakaan saa rauhassa käydä vaan koko ajan ollaan tyrkyttämässä jotain. Totta kai sitä voi sanoa ei, mutta jo se tyrkytys käy hermoille.
Ja niitä myyjiä kyllä käy sääliksi.
keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007
Muuttoilmoitus
Blogini koko on ylittänyt kriittisen rajan. Siksi se tulee tulevaisuudesta löytymään osoitteesta arawni.blogspot.com.
Hopotihop.
Hopotihop.
Tyttöjen välisestä ystävyydestä
Siinä on jotain magiaa, jota minä en ymmärrä. Toisaalta olen usein kateellinen. Toisaalta en ymmärrä enkä osaa. Edes kahden x-kromosomini voimalla en kykene siihen taikatemppuun, joka tulee muilta naisilta luonnostaan.
Epänormaali. Kyvytön. Epäonnistunut.
Ja täydellisen ihmeissään.
Epänormaali. Kyvytön. Epäonnistunut.
Ja täydellisen ihmeissään.
tiistaina, lokakuuta 09, 2007
Vain yksi sukka
Elämä on sukka. Likainen, haiseva ja virttynyt. Ja sellainen, jonka pari on kadonnut pesukoneeseen - eikä yhdellä sukalla ole mitään virkaa. Sellainen on elämä.
torstaina, lokakuuta 04, 2007
Kuvia
Lisäsin sivupalkkiin kuvagalleriat kaikista pidemmistä matkoistani alkaen vuodelta 2004. Saa kurkkia, jos haluaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)