Joulu on yksi vuoden lempijuhlistani - tai ehkä jopa suurin suosikkini. Joulu on leppoisaa aikaa, saa syödä ja löhötä eikä siihen kuulu olennaisena osana ylenmääräinen ryyppääminen, kuten vaikkapa vappuun tai juhannukseen. Tietenkin jotkut ryyppäävät ja metelöivät jouluna, mutta valtaosa silmäilee sellaista touhua paheksuvasti. Ja sitä, että jouluglögiin hujautetaan loraus punaviintä, voi tuskin laskea ryyppäämiseksi edes näin absolutistin standardein.
Jouluna pöytä notkuu erilaisten herkkujen alla aivan eri tavoin kuin muiden juhlien aikaan. Eipä juhannukseen tai vappuun oikein kuulu tätä nykyä mikään ruokalaji eikä edes pääsiäiseen suurimmassa osassa kodeista, vaikka perinteisesti onkin pääsiäisruokia olemassa. Sen sijaan joulupöydästä löytyy kokoelma tuttuja ruokia; laatikoita, rosollia, lohta, silakoita, piparkakkuja ja tietysti se joulukinkku. Perhe kokoontuu pöydän ääreen pistämään napansa pinkeäksi ja se miellyttää minua suuresti, olen perheaterioinnin suuri ystävä, mutta ikävä kyllä siitä saa arkena nauttia hyvin harvoin. Siksipä jouluna täytyy ottaa kaikki irti. Ennen vanhaan joulu oli tietysti kaikkein paras, silloin, kun mummo väänsi padallisen lihapullia herkullisessa kastikkeessa. Mutta mummot siirtyvät muille maille vihannille ja jälkeen jäävien täytyy kehittää omia ruokaperinteitä.
Myös joulun aika ja koristeluperinteet miellyttävät minua suuresti. Ennen vanhaan tapasimme koristella aidon kuusen juuri joulun alla - tapa, joka viehättää minua yhä suuresti ja jota aion jossain välissä jatkaa. Myös muita paikkoja talossa koristellaan, on kynttilävanoja, jouluvaloja ikkunoissa, tekolunta, kimaltelevia nauhoja, kauniisti kirjailtuja joululiinoja, enkeli- ja tonttupatsaita ja kaikkea muuta mieleen pulpahtelevaa. Erityisiä suosikkejani ovat kynttilät. Myöhään illalla, kun on jo pimeää ja valot sammutettu, tuikkivat kynttilät luovat hämyisen, rauhallisen ja jollain tavalla taianomaisen tunnelman heijastuessaan kuusenkoristeista ja levittäessään ympärilleen savun tuoksua.
Ja sitten tietysti ovat lahjat. Lahjojen saaminen on mukavaa, mutta erityisen mukavaa on niiden antaminen.
Kyllä, taidan olla jouluihminen. Hyvää joulua siis!
keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008
keskiviikkona, joulukuuta 17, 2008
Kuudesti laukeava YT
Sanokaahan, ihan vaikka vain huviksenne, mitä pitäisi ajatella yrityksestä, joka on nyt käynnistänyt vuoden sisään kuudennet yt-neuvottelut - ja viime vuonnakin niitä oli jokunen.
Ei siellä johtoportaan vintillä taida paljoa liikennettä olla.
Ei siellä johtoportaan vintillä taida paljoa liikennettä olla.
tiistaina, joulukuuta 16, 2008
Astrid Thors puhuu ruotsia
Astrid Thors: "ruotsinkielisyyteni ärsyttää ihmisiä
Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors (r.) kommentoi tänään Ylen Aamu-tv:ssä vieraillessaan hänestä käytyä, paikoin kipakkaakin nettikirjoittelua.
- Luulen, että ruotsinkielisyyteni, se, että on ruotsinkielinen maahanmuuttoministeri, on se tekijä, joka näitä ihmisiä ärsyttää, Thors sanoi.
Bravo! Hyvä Astrid! Juuri näin. Ei ketään yhtään ketuta se, millaista lakia (rajat auki) Thors sorvasi, millä aikataululla (hetinytvälittömästi) ja millaisella konsultaatiolla (ei nyt ainakaan kysytä niiltä, jotka on yhtään eri mieltä). Kaikkia vaan ärsyttää se, että Thors on ruotsinkielinen.
Hei myöntäkää pois vaan te kitisijät, muuten Thors olisi loistoministeri ja lakiehdotus suoraan paratiisista pudonnut, mutta kun se on se Thors ruåtsinkielinen... eihän me mitään hurreja... blxåt... *mutinaa*
Ja vielä loppukaneetiksi Thorsin mainio lausahdus: "- Siinä mielessä nämä blogien kirjoittajat ovat väärässä, ettei haluttaisi käydä avointa keskustelua, Thors sanoi."
Onneksi Thors näyttää meille hyvää esimerkkiä siinä, kuinka vastapuoleen ja vastapuolen argumentteihin suhtaudutaan sekä vakavasti että kunnioittavasti. Eiku...
Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors (r.) kommentoi tänään Ylen Aamu-tv:ssä vieraillessaan hänestä käytyä, paikoin kipakkaakin nettikirjoittelua.
- Luulen, että ruotsinkielisyyteni, se, että on ruotsinkielinen maahanmuuttoministeri, on se tekijä, joka näitä ihmisiä ärsyttää, Thors sanoi.
Bravo! Hyvä Astrid! Juuri näin. Ei ketään yhtään ketuta se, millaista lakia (rajat auki) Thors sorvasi, millä aikataululla (hetinytvälittömästi) ja millaisella konsultaatiolla (ei nyt ainakaan kysytä niiltä, jotka on yhtään eri mieltä). Kaikkia vaan ärsyttää se, että Thors on ruotsinkielinen.
Hei myöntäkää pois vaan te kitisijät, muuten Thors olisi loistoministeri ja lakiehdotus suoraan paratiisista pudonnut, mutta kun se on se Thors ruåtsinkielinen... eihän me mitään hurreja... blxåt... *mutinaa*
Ja vielä loppukaneetiksi Thorsin mainio lausahdus: "- Siinä mielessä nämä blogien kirjoittajat ovat väärässä, ettei haluttaisi käydä avointa keskustelua, Thors sanoi."
Onneksi Thors näyttää meille hyvää esimerkkiä siinä, kuinka vastapuoleen ja vastapuolen argumentteihin suhtaudutaan sekä vakavasti että kunnioittavasti. Eiku...
maanantaina, joulukuuta 15, 2008
Google on selain. On se.
Valitettavasti en merkinnyt Helsingin Sanomista leikkaamaani kolumniin päivämäärää, mutta marraskuulta se on, kulttuurisivuilta. Kolumnin on kirjoittanut Esa Mäkinen ja se käsittelee "Viikon pokkari" -sarjassa Orwellin romaania 1984, joka on ilmeisesti nyt julkaistu pokkarina WSOY:lta.
Mäkinen käsittelee Orwellia nykyaikaisesta näkökulmasta; hänen mukaansa Orwelliin " - vetoavat etenkin ne, joiden mielestä netin kontrolli ja viranomaisten valvonta ovat pahasta."Nämä "ajattelijat" ovat lainanneet Orwellilta ajatukset Isoveli valvoo -yhteiskunnasta sekä väärinajattelun estävästä uuskielestä. Mäkisen mukaan nämä "ajattelijat" ovat kuitenkin ymmärtäneet Orwellin väärin tai eivät ole lukeneet hänen teostaan, sillä Orwellin kuvaama yhteiskunta perustuu ajatukseen kommunismin yliherruudesta, joka valvoo kansalaisiaan televisioiden kautta. Kumpikaan näistä uhkakuvista ei ole enää Mäkisen tulkinnan mukaan ajankohtainen. Sen sijaan Orwellin ydin on pakkoyhteiskunnan kuvauksessa ja tällaista yhteiskuntaa voi käydä ihailemassa esimerkiksi Pohjois-Koreassa tai Valko-Venäjällä.
En oikein osaa olla hämmästelemättä Mäkisen naivia maailmankuvaa, jossa Suomi ja länsimäät yleensä ilmeisesti kelluskelevat jonkinlaisessa vapaassa onnentilassa ja kaikki se Orwellin kuvaama pahuus ja kurjuus on jossain ihan muualla, ei "meillä" vaan noilla "toisilla", Valko-Venäjällä ja Pohjois-Koreassa. Me länsimaat kun olemme onneksemme vapaat Orwellin uhkakuvista, kommunistisesta yliherruudesta ja television kaikkinäkeväältä silmältä.
Miten minusta tuntuu, että juuri Mäkinen on ymmärtänyt Orwellinsa väärin eivätkä nämä "kontrollivastustajat"? Kun kerran kommunismi on tuhottu ja televisio kesytetty, mikään vaara ei Mäkisen mukaan uhkaa. Ja juu tässä kohtaa hän mielestäni kompastuu keskittymällä ainoastaan siihen, millainen on se valvova valta ja millä se valvoo. Ei se ole Orwellin sanoman ydin. Vähät siitä, onko valvova valta kommunistinen, libertaristinen, anarkistinen vai fasistinen, käyttääkö se valvontansa välineenä lentokoneita, radiota, kaasulamppuja tai jotain vielä keksimätöntä välineittä. Orwellin romaanin punainen lanka on, että on olemassa jonkinlainen yliherruuden saavuttanut valta, joka valvoo kansalaisiaan jonkinlaisella tehokkaalla välineellä. Ja tämä uhkakuva ei todellakaan ole epäajankohtainen länsimaissakaan. Päinvastoin, se tulee olemaan ajankohtainen niin kauan kuin ihmislaji astelee maan päällä, sillä aina joku mielellään hamuaisi sen ylimmän vallan. Ei pidä tuudittautua lapsenomaiseen uskoon, että koska kommunismi romahti ja televisio on vain kiva ruutu, jossa näkyvät Idols-laulajien rintavaot, mitään uhkaa ei enää ole eikä voi olla. Uhka on aina olemassa ja se on aina pidettävä mielessä, hiljaisena äänenä taustalla, jotta sitä vastaan voidaan tarvittaessa taistella.
Ja juuri nämä Mäkisen hyvin epäarvostamat "kontrollivastustajat" omalta osaltaan taistelevat Orwellin uhkakuvia vastaan. Mielestäni Mäkinen maalaa melkoisen olkiukon väittämällä, että Orwelliin vetoavat etenkin ne, joista viranomaisten valvonta ja netin kontrolli ovat ylipäätään pahasta. Tietenkin tällaisia marginaali-ihmisiä on, mutta suurin osa kontrollin vastustajista ei vastusta viranomaisten valvontaa tai kontrollia sinänsä eikä kokonaan. Ongelma vain on siinä, että viranomaiset eivät tunnu edes ymmärtävän, mitä he yrittävät valvoa, mikä johtaa asiaatuntevien näkökulmasta käsittämättömiin ylilyönteihin. Asiaa auttaisi, jos viranomaiset ryhtyisivät yhteistyössä nettiasiantuntijoiden kanssa pohtimaan, kuinka parhaiten toteuttaa tiettyjä netin valvonnan osa-alueita, mutta eiväthän viranomaiset moiseen tahdo alentua. Tämä on omiaan lisäämään netin maailmaa hyvin tuntevien avuntonta kimmastusta, kun heidän ruohonjuuritason asiantuntemustaan ei haluta ottaa huomioon saati että sitä viitsittäisiin edes kuunnella.
Itse en ole internetin asiantuntija, mutta jopa minusta monet valvontaviranomaisten lausunnot ovat olleet käsittämättömän kelvottomia. Esimerkiksi RKP:n rikosylikomisario Lars Henriksson on sitä mieltä, että Google on selain. Kommentti kertoo karua kieltä viranomaisten tietotasosta netin suhteen. Ja tällaisille tietämättömille tahoille netin valvonta siis tahdotaan uskoa - ja sitten siitä ei edes saisi olla huolissaan?
Kyllä Orwellilla saattaisi olla sanansa sanonttavanaan tästäkin.
Mäkinen käsittelee Orwellia nykyaikaisesta näkökulmasta; hänen mukaansa Orwelliin " - vetoavat etenkin ne, joiden mielestä netin kontrolli ja viranomaisten valvonta ovat pahasta."Nämä "ajattelijat" ovat lainanneet Orwellilta ajatukset Isoveli valvoo -yhteiskunnasta sekä väärinajattelun estävästä uuskielestä. Mäkisen mukaan nämä "ajattelijat" ovat kuitenkin ymmärtäneet Orwellin väärin tai eivät ole lukeneet hänen teostaan, sillä Orwellin kuvaama yhteiskunta perustuu ajatukseen kommunismin yliherruudesta, joka valvoo kansalaisiaan televisioiden kautta. Kumpikaan näistä uhkakuvista ei ole enää Mäkisen tulkinnan mukaan ajankohtainen. Sen sijaan Orwellin ydin on pakkoyhteiskunnan kuvauksessa ja tällaista yhteiskuntaa voi käydä ihailemassa esimerkiksi Pohjois-Koreassa tai Valko-Venäjällä.
En oikein osaa olla hämmästelemättä Mäkisen naivia maailmankuvaa, jossa Suomi ja länsimäät yleensä ilmeisesti kelluskelevat jonkinlaisessa vapaassa onnentilassa ja kaikki se Orwellin kuvaama pahuus ja kurjuus on jossain ihan muualla, ei "meillä" vaan noilla "toisilla", Valko-Venäjällä ja Pohjois-Koreassa. Me länsimaat kun olemme onneksemme vapaat Orwellin uhkakuvista, kommunistisesta yliherruudesta ja television kaikkinäkeväältä silmältä.
Miten minusta tuntuu, että juuri Mäkinen on ymmärtänyt Orwellinsa väärin eivätkä nämä "kontrollivastustajat"? Kun kerran kommunismi on tuhottu ja televisio kesytetty, mikään vaara ei Mäkisen mukaan uhkaa. Ja juu tässä kohtaa hän mielestäni kompastuu keskittymällä ainoastaan siihen, millainen on se valvova valta ja millä se valvoo. Ei se ole Orwellin sanoman ydin. Vähät siitä, onko valvova valta kommunistinen, libertaristinen, anarkistinen vai fasistinen, käyttääkö se valvontansa välineenä lentokoneita, radiota, kaasulamppuja tai jotain vielä keksimätöntä välineittä. Orwellin romaanin punainen lanka on, että on olemassa jonkinlainen yliherruuden saavuttanut valta, joka valvoo kansalaisiaan jonkinlaisella tehokkaalla välineellä. Ja tämä uhkakuva ei todellakaan ole epäajankohtainen länsimaissakaan. Päinvastoin, se tulee olemaan ajankohtainen niin kauan kuin ihmislaji astelee maan päällä, sillä aina joku mielellään hamuaisi sen ylimmän vallan. Ei pidä tuudittautua lapsenomaiseen uskoon, että koska kommunismi romahti ja televisio on vain kiva ruutu, jossa näkyvät Idols-laulajien rintavaot, mitään uhkaa ei enää ole eikä voi olla. Uhka on aina olemassa ja se on aina pidettävä mielessä, hiljaisena äänenä taustalla, jotta sitä vastaan voidaan tarvittaessa taistella.
Ja juuri nämä Mäkisen hyvin epäarvostamat "kontrollivastustajat" omalta osaltaan taistelevat Orwellin uhkakuvia vastaan. Mielestäni Mäkinen maalaa melkoisen olkiukon väittämällä, että Orwelliin vetoavat etenkin ne, joista viranomaisten valvonta ja netin kontrolli ovat ylipäätään pahasta. Tietenkin tällaisia marginaali-ihmisiä on, mutta suurin osa kontrollin vastustajista ei vastusta viranomaisten valvontaa tai kontrollia sinänsä eikä kokonaan. Ongelma vain on siinä, että viranomaiset eivät tunnu edes ymmärtävän, mitä he yrittävät valvoa, mikä johtaa asiaatuntevien näkökulmasta käsittämättömiin ylilyönteihin. Asiaa auttaisi, jos viranomaiset ryhtyisivät yhteistyössä nettiasiantuntijoiden kanssa pohtimaan, kuinka parhaiten toteuttaa tiettyjä netin valvonnan osa-alueita, mutta eiväthän viranomaiset moiseen tahdo alentua. Tämä on omiaan lisäämään netin maailmaa hyvin tuntevien avuntonta kimmastusta, kun heidän ruohonjuuritason asiantuntemustaan ei haluta ottaa huomioon saati että sitä viitsittäisiin edes kuunnella.
Itse en ole internetin asiantuntija, mutta jopa minusta monet valvontaviranomaisten lausunnot ovat olleet käsittämättömän kelvottomia. Esimerkiksi RKP:n rikosylikomisario Lars Henriksson on sitä mieltä, että Google on selain. Kommentti kertoo karua kieltä viranomaisten tietotasosta netin suhteen. Ja tällaisille tietämättömille tahoille netin valvonta siis tahdotaan uskoa - ja sitten siitä ei edes saisi olla huolissaan?
Kyllä Orwellilla saattaisi olla sanansa sanonttavanaan tästäkin.
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Itkupotkuraivari
Niille, jotka ovat blogiani pidempään lukeneet, lienee tuttua kauraa se, että olen aikoinani ollut merkittävästi ylipainoinen. Potkimisella ja sätkimisellä sain laihdutettua, mutta olen käytännössä ollut sen jälkeen jatkuvalla laihdutuskuurilla jo kohta kahdeksan vuotta. Tietenkään en koko aikaa laihduta fyysisellä tasolla, muutenhan minusta ei olisi mitään jäljellä, mutta aivot ovat jatkuvassa laihdutustilassa.
Kahdeksan vuotta tuskailua syömisten kanssa on aika paljon. Kuvaavaa on ehkä se, että ne ainoat päivät, joina en tunne syöneeni liikaa, ovat paastopäiviä. Niinä juon vain mehuja ja teetä ja litkin kasvislientä. Heti paaston jälkeen olo on ihanan kevyt, mutta se muuttuu taas nopeasti, kun syö. Fyysisellä ololla ei enää ole suurtakaan yhteyttä ruoan laatuu, ainoastaan sen määrään. Suklaapatukka päivässä aiheuttaa paljon vähemmän kurjuutta kuin jättikulhollinen salaattia ja kimpale vuohenjuustoa.
Viime keväänä tunsin itseni todella paksuksi. Se ei ollut täysin vailla pohjaa, koska olin lihonut ja painoin enimmilläni 73 kiloa. Nyt olen laihtunut 11 kiloa, mutta tunnen itseni yhä yhtä paksuksi. Laihtumisen huomaa fyysisesti siitä, että vaatteet alkavat mahtua päälle, mutta psyykkisesti olen yhtä paksu kuin aiemminkin. Eikä peilikuvakaan kerro minun laihtuneen. Paksu mikä paksu!
Tällainen alkaa jo ottaa pientä aivoon. Olisinpa normaali.
Ja lopuksi, jos sallitte, allekirjoittanut nurisee vielä hetken vaatteista. On se todella kiva mahtua siihen vaatekaapilliseen omistamiani jakku- ja housupukuja, mutta miksi ihmeessä ne ovat lantiolta juuri ja juuri sopivia - mutta vyötärön kohdalta liian suuria??? Miksi naisella ei saa olla vyötäröä?
Kirottu olkoon vaateteollisuus. Amen.
Kahdeksan vuotta tuskailua syömisten kanssa on aika paljon. Kuvaavaa on ehkä se, että ne ainoat päivät, joina en tunne syöneeni liikaa, ovat paastopäiviä. Niinä juon vain mehuja ja teetä ja litkin kasvislientä. Heti paaston jälkeen olo on ihanan kevyt, mutta se muuttuu taas nopeasti, kun syö. Fyysisellä ololla ei enää ole suurtakaan yhteyttä ruoan laatuu, ainoastaan sen määrään. Suklaapatukka päivässä aiheuttaa paljon vähemmän kurjuutta kuin jättikulhollinen salaattia ja kimpale vuohenjuustoa.
Viime keväänä tunsin itseni todella paksuksi. Se ei ollut täysin vailla pohjaa, koska olin lihonut ja painoin enimmilläni 73 kiloa. Nyt olen laihtunut 11 kiloa, mutta tunnen itseni yhä yhtä paksuksi. Laihtumisen huomaa fyysisesti siitä, että vaatteet alkavat mahtua päälle, mutta psyykkisesti olen yhtä paksu kuin aiemminkin. Eikä peilikuvakaan kerro minun laihtuneen. Paksu mikä paksu!
Tällainen alkaa jo ottaa pientä aivoon. Olisinpa normaali.
Ja lopuksi, jos sallitte, allekirjoittanut nurisee vielä hetken vaatteista. On se todella kiva mahtua siihen vaatekaapilliseen omistamiani jakku- ja housupukuja, mutta miksi ihmeessä ne ovat lantiolta juuri ja juuri sopivia - mutta vyötärön kohdalta liian suuria??? Miksi naisella ei saa olla vyötäröä?
Kirottu olkoon vaateteollisuus. Amen.
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Tenttimisen autuus
Valtiovalta tahtoo, että opiskelijat valmistuisivat mahdollisimman nopeasti. Siksipä meille on tarjottu kunnolla keppiä opintouudistusten muodossa, jotta älyäisimme olla ottamatta mallia eturivin poliitikoistamme, jotka ovat lekotelleet opistolla niin lukuisia vuosia, että nykyajan opiskelijaparka voi vain haaveilla moisesta. Olisihan se väärin, että me saisimme samat mahdollisuudet kuin nerokkaat ja kaikkitietävät johtajamme.
Onneksi yliopisto pyrkii kaikin tavoin tukemaan valtiovallan tavoitetta ja helpottaa kaikin mahdollisin tavoin opiskelijan opiskeluihin liittyviä käytännön toimia. Kuten esimerkiksi nyt uuden Ukraina-opintokokonaisuuden kirjatenttikuoren palautusta.
Opintokokonaisuuden mitä erinomaisimmissa ja täysin yksitulkintaisissa ohjeissa lukee näin:
Voit ilmoittauttua tenttiin Aleksanteri-instituutissa (Unioninkatu 33, 2. krs). Instituutti on avoinna arkisin 9-16. Opintokokonaisuuden ilmoitustaulu ja tenttikuoret ovat huoneiden 203 ja 204 välissä. Täytetty tenttikuori jätetään Ukraina-koordinaattorin postilokeroon.
No, ei muuta kuin hopihoppaa Aleksanteri-instituuttiin, Unioninkatu 33. Hienoa, etuovi on auki - oven vieressä seisoo oikein metallinen pysti, jossa lukee "Helsingin yliopisto, tervetuloa". Tulipa tervetullut olo - ja ei kun sisään. Opiskelija saapuu mystiseen aulaan, josta ei lyhyen tutkiskelun jälkeen pääse kuin ylöspäin. No, kenties siellä on kakkoskerros. Vaan ei, eipä ole, siellä on kolmonen, joten ei kun takaisin alas, mistä löytyy huone numero 205. Oi, 204 on niin lähellä! Ja niin kaukana...
Seuraavakaan yritys ei tuota tulosta. Opiskelija kipittää kolmoseen etsimään hissiä, joka löytyykiin. Ja siihen jopa pääsee sisään. Mutta kakkoseen se ei vie, ei, vaikka kuinka painaa nappia. Oppilas tajuaa, että kakkonen lienee lukossa ja vaatii avaimen. Kiva juttu. Sitten hissi alkaa liikkua ja hyväuskoisessa opiskelijassa herää toivo, että se menisi kakkoseen. Ei mene, osoitteena on ykkönen, mistä tulee sisään joku keittiöhenkilö, selkeästi. Yhdessä yritetään päästä kakkoseen. Ei onnistu. Hetken aikaan seilataan ykkösen ja kolmosen väliä, kunnes opiskelija luovuttaa ja palaa kolmoseen.
Opiskelija toteaa aulan olevan dead end ja painuu ulos sateeseen. Siellä hän havainnoi, että ovessa on harmaalla pohjalla kyltti "tervetuloa" -vittuilupystin, jossa selvitetään, että Aleksanteri-instituuttiin pääsee sisäpihan kautta. No hyvä, sinne siis. Sisäpihalla opiskelijamme toteaa, että ovi on lukossa, täytyy soittaa ovipuhelimella. Selkeästi instituutissa on meneillään jotain äärettömän salaista ja tutkijat pelkäävät henkiensä puolesta, joten ovi on aivan ehdottoman pakko pitää turvallisuussyistä lukossa. Mistään opiskelijoiden kiusaamisesta ei voi olla kyse. No, opiskelijamme painaa kuuliaisesti ovipuhelimen nappia, mutta sisään on tulossa joku endogaaminen tutkija, yksi näistä uhatuista olennoista ja päästää opiskelijamme sisään.
Tässä vaiheessa opiskelija haluaisi jo hajottaa astioita sekä muutaman ihmisluuston, mutta hän nielee vitutuksensa ja suuntaa hissiin. Hissillä pääsee tällä kertaa kakkoseen. Vastassa on ensimmäisenä ovi 234, joten opiskelija tutkii, kumpaan suuntaan numero pienenee - oikealle. Sinne siis. Ikävä kyllä vastassa on uusi dead end, sillä käytävä päättyy lukittuun oveen numeron 219 jälkeen. Ja ei kun takaisin alkupisteeseen, josta matka jatkuu vasemmalle. Ja, katsokaa ja hämmästykää, pienen sompailun jälkeen opiskelijamme todella löytää huoneen 204! Halleluja! Ave Maria!!
Sitten pitää enää löytää se postilokero. Noo, se on helppoa, eiköstä vaan. Kas siinähän oven vieressä on lokerikko, siihen voinee jättää. Katsotaanpa, mikä lokeroista on koordinaattorin. Ei tuo, ei tuo, eikä tuo eikä vielä tuokaan... ei mikään! Ei niin yhtään mikään! Kannettava esiin ja ohjeiden uusi tarkistus. Ne eivät ole muuttuneet. Pientä kiroilua. Harkitseminen, että läppärin voisi heittää ulos ikkunasta. Tai kopiokoneen. Se ei olisi oma.
Paikalle sattuu onneksi joku henkilö, jolta opiskelija kysyy postilokeroista. Henkilö ei ehdi kertoa, sillä itse koordinaattori sattuu paikalle ja vastaanottaa tenttikuoren. Opiskelija marssii mitä pikimmin tiehensä eikä jää antamaan palautetta, sillä hänen mielentilassaan ainoa palautemuoto olisi fyysinen ja tuloksena rikossyyte.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että Ukraina-opintokokonaisuutta ei toivota suoritettavan kirjantentein. Tai sitten asiasta vastaava taho on sadisti. Koska miksi muuten jostain kapisen tenttikuoren palautuksesta on ollut pakko tehdä NÄIN VITUN VAIKEAA!!!!
Toivoisin Aleksanteri-instituutille jotain oikein pahaa, mutta en voi määritellä sen tarkemmin mitä, koska nykyaikana jo toiveesta saattaa seurata rikossyyte.
Onneksi yliopisto pyrkii kaikin tavoin tukemaan valtiovallan tavoitetta ja helpottaa kaikin mahdollisin tavoin opiskelijan opiskeluihin liittyviä käytännön toimia. Kuten esimerkiksi nyt uuden Ukraina-opintokokonaisuuden kirjatenttikuoren palautusta.
Opintokokonaisuuden mitä erinomaisimmissa ja täysin yksitulkintaisissa ohjeissa lukee näin:
Voit ilmoittauttua tenttiin Aleksanteri-instituutissa (Unioninkatu 33, 2. krs). Instituutti on avoinna arkisin 9-16. Opintokokonaisuuden ilmoitustaulu ja tenttikuoret ovat huoneiden 203 ja 204 välissä. Täytetty tenttikuori jätetään Ukraina-koordinaattorin postilokeroon.
No, ei muuta kuin hopihoppaa Aleksanteri-instituuttiin, Unioninkatu 33. Hienoa, etuovi on auki - oven vieressä seisoo oikein metallinen pysti, jossa lukee "Helsingin yliopisto, tervetuloa". Tulipa tervetullut olo - ja ei kun sisään. Opiskelija saapuu mystiseen aulaan, josta ei lyhyen tutkiskelun jälkeen pääse kuin ylöspäin. No, kenties siellä on kakkoskerros. Vaan ei, eipä ole, siellä on kolmonen, joten ei kun takaisin alas, mistä löytyy huone numero 205. Oi, 204 on niin lähellä! Ja niin kaukana...
Seuraavakaan yritys ei tuota tulosta. Opiskelija kipittää kolmoseen etsimään hissiä, joka löytyykiin. Ja siihen jopa pääsee sisään. Mutta kakkoseen se ei vie, ei, vaikka kuinka painaa nappia. Oppilas tajuaa, että kakkonen lienee lukossa ja vaatii avaimen. Kiva juttu. Sitten hissi alkaa liikkua ja hyväuskoisessa opiskelijassa herää toivo, että se menisi kakkoseen. Ei mene, osoitteena on ykkönen, mistä tulee sisään joku keittiöhenkilö, selkeästi. Yhdessä yritetään päästä kakkoseen. Ei onnistu. Hetken aikaan seilataan ykkösen ja kolmosen väliä, kunnes opiskelija luovuttaa ja palaa kolmoseen.
Opiskelija toteaa aulan olevan dead end ja painuu ulos sateeseen. Siellä hän havainnoi, että ovessa on harmaalla pohjalla kyltti "tervetuloa" -vittuilupystin, jossa selvitetään, että Aleksanteri-instituuttiin pääsee sisäpihan kautta. No hyvä, sinne siis. Sisäpihalla opiskelijamme toteaa, että ovi on lukossa, täytyy soittaa ovipuhelimella. Selkeästi instituutissa on meneillään jotain äärettömän salaista ja tutkijat pelkäävät henkiensä puolesta, joten ovi on aivan ehdottoman pakko pitää turvallisuussyistä lukossa. Mistään opiskelijoiden kiusaamisesta ei voi olla kyse. No, opiskelijamme painaa kuuliaisesti ovipuhelimen nappia, mutta sisään on tulossa joku endogaaminen tutkija, yksi näistä uhatuista olennoista ja päästää opiskelijamme sisään.
Tässä vaiheessa opiskelija haluaisi jo hajottaa astioita sekä muutaman ihmisluuston, mutta hän nielee vitutuksensa ja suuntaa hissiin. Hissillä pääsee tällä kertaa kakkoseen. Vastassa on ensimmäisenä ovi 234, joten opiskelija tutkii, kumpaan suuntaan numero pienenee - oikealle. Sinne siis. Ikävä kyllä vastassa on uusi dead end, sillä käytävä päättyy lukittuun oveen numeron 219 jälkeen. Ja ei kun takaisin alkupisteeseen, josta matka jatkuu vasemmalle. Ja, katsokaa ja hämmästykää, pienen sompailun jälkeen opiskelijamme todella löytää huoneen 204! Halleluja! Ave Maria!!
Sitten pitää enää löytää se postilokero. Noo, se on helppoa, eiköstä vaan. Kas siinähän oven vieressä on lokerikko, siihen voinee jättää. Katsotaanpa, mikä lokeroista on koordinaattorin. Ei tuo, ei tuo, eikä tuo eikä vielä tuokaan... ei mikään! Ei niin yhtään mikään! Kannettava esiin ja ohjeiden uusi tarkistus. Ne eivät ole muuttuneet. Pientä kiroilua. Harkitseminen, että läppärin voisi heittää ulos ikkunasta. Tai kopiokoneen. Se ei olisi oma.
Paikalle sattuu onneksi joku henkilö, jolta opiskelija kysyy postilokeroista. Henkilö ei ehdi kertoa, sillä itse koordinaattori sattuu paikalle ja vastaanottaa tenttikuoren. Opiskelija marssii mitä pikimmin tiehensä eikä jää antamaan palautetta, sillä hänen mielentilassaan ainoa palautemuoto olisi fyysinen ja tuloksena rikossyyte.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että Ukraina-opintokokonaisuutta ei toivota suoritettavan kirjantentein. Tai sitten asiasta vastaava taho on sadisti. Koska miksi muuten jostain kapisen tenttikuoren palautuksesta on ollut pakko tehdä NÄIN VITUN VAIKEAA!!!!
Toivoisin Aleksanteri-instituutille jotain oikein pahaa, mutta en voi määritellä sen tarkemmin mitä, koska nykyaikana jo toiveesta saattaa seurata rikossyyte.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)