Mitä lihavat eivät oivalla laihtumisesta

Usein kuulee tutkimuksista*, joiden mukaan laihduttajat pääsääntöisesti keräävät pudottamansa kilot pikkuhiljaa takaisin. Vaikka itse kuulunkin siihen pieneen vähemmistöön, joka on laihtumisensa jälkeen pysynytkin normaalipainoisena, pienestä heilahtelusta huolimatta, en ihmettele tutkimusten tuloksia. Uskallan arvella, että yksi suuri tekijä kuviossa on se, että laihduttajilla on aivan väärä kuva siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat laihtuneet.

Ensinnäkin, lihavan päähuomio on yleensä kohdistettu nimenomaan painon pudotukseen, ei jonkun tietyn painon ylläpitoon. Hänellä on kokemusta vain lihomisesta tai laihtumisesta, joita kumpaakaan ei voi harrastaa loputtomiin terveyden kärsimättä. Tässä ei sinänsä ole vielä mitään ongelmaa, mutta epäilen, että moni laihduttaja ei oivalla sitä, ettei siitä ylläpitovaiheestakaan mitään helppoa tule. Monilla lienee mielikuva siitä, että kerran laihduttuaan he voivat rentoutua ja elämä lakkaa pyörimästä painon, ruoan ja liikunnan ympärillä. Onhan sellainen rasittavaa, joten lihava varmaankin elättelee toivoa, että saapuu hetki, jona voi ottaa lunkisti ja lakata stressaamasta.

On yksi tekijä, joka pitää yllä tätä toivoa; laihdutuslehdet ja -sivustot. Ne ovat täynnä onnistumistarinoita, joissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta kun ne tarinat usein päättyvät siihen, että onnistuja on saavuttanut "täydellisen tasapainon" ruokavaliossaan. Hän syö nyt erinomaisen hyvin, ei himoitse enää herkkuja, sallii joskus itselleen karkkipäivän ja niin edelleen. Laihdutuksen kanssa puurtavat kanssasisaret ja -veljet odottavat tätä tilaa kuin kuuta nousevaa.

Totuus on karu. PALJON karumpi. Sitä tilaa ei tule. Ehkä jotkut tosiaan onnistuvat siinä, mutta ei kannata laskea sen varaan. Pitkään tunsin alemmuttaa näihin "täydellisiin onnistujiin", koska vaikka itse olen onnistunut laihtumaan ja pitämäänkin painoni, en ole saavuttanut mitään erinomaista tasapainoa ruokavaliossani. En rakasta vieläkään liikuntaa ja minun täytyy yhä potkia itseni salille tai uimaan. Olen laiska herkkuperse, joka söisi pelkästään sipsejä, suklaata ja karkkia, jos sellainen vain olisi mitenkään mahdollista lihomatta takaisin.

Hoikkana pysyminen on yksinkertaisesti jatkuvaa sotaa omaa laiskuutta ja herkkuperseilyä vastaan. Se on päivittäistä taistelua, vaa'alla hyppimistä, repsahduksia, niskasta kiinniottamisia. Välillä on tulitauko ja järkevästi syöminen onnistuu jonkin aikaa, mutta sitä seuraa vajoaminen ja uusi yleinen sotatila. Kerran toisensa jälkeen.

Se ei ole niin rasittavaa, miltä se kuulostaa ja alan jo tottua siihen. Tähtään koko ajan siihen tasapainoiseen ruokavalioon, mutta olen alkanut hyväksyä, etten ehkä koskaan pääse sinne asti. En kuitenkaan aio antaa periksi siksi, että lihominen on kauhukuvistani se suurin ja pelottavin. Minä muistan, millaista oli olla lihava ja se oli hirveää. En aio lihoa takaisin. Minusta jatkuva painonhallinta on oikeastaan pieni hinta siitä, että pysyy normaalipainoisena.

Mutta ehkä olisi ollut vähän helpompaa, jos olisin tiennyt tämän etukäteen. Nähdäkseni laihduttajien olisikin hyvä asennoitua siten, että jos laihduttaminen on vaikeaa ja työlästä, niin on painon säilyttäminenkin. Se ei helpotu, ei muussa mielessä kuin siinä, että työläyteen tottuu. On mahdollista, että laihduttaja saavuttaa tasapainon ruokavaliossaan, mutta en suosittelisi laskemaan sen varaan. Se näyttää olevan harvojen herkkua. Jos haluaa oikeasti säilyttää hoikkuuslukemansa, on varauduttava sotaan.

Meistä, jotka kerran olimme lihavia, ei koskaan tule hoikkia samalla tavalla kuin aina hoikat ovat.