EM-kultaa!

Jihaa! Suomi voitti eilen ensimmäistä kertaa naisten yksinluistelun EM-kultaa! Eikä siinä kaikki; paitsi että loistavasti luistellut Laura Lepistö nappasi kirkkaimman mitalin myös pronssi kotiutui Suomeen toisen taidokkaan esiintyjän, Susanna Pöykiön ansiosta.

Pöykiön ja Lepistön väliin jäi Italian Carolina Kostner, joka luisteli kyllä parhaimman vapaaohjelman, mutta se ei aivan riittänyt. Kostner virheili liikaa lyhytohjelmassa, jonka taas Lepistö veti puhtaasti ja keräsi siitä 5 pistettä Kostneria enemmän ja kun Lepistön vapaaohjelma oli ehkä vain hilkun heikompi kuin Kostnerin, kulta solahti itseoikeutetusti Lepistön kaulaan.

Hienoa, Suomella on taas sijansa taitoluistelukaukalossa! Kiira Korpihan tuli vielä kaiken kukkuraksi viidenneksi eli meillä on tällä hetkellä kolme kansainvälisen tason naisluistelijaa. Jo se yksin olisi ylitsevuotavaista, mutta tämän lisäksi Suomea edustivat miesten yksinluistelussa Ari-Pekka Nurmenkari ja Jäätanssissa Oksana Klimova - Sasha Palomäki. Toivottavasti Klimova vaihtaa kansalaisuutta ja kyseinen jäätanssipari pysyy Suomen edustajana. Venäläisillä on ihan kylliksi jäätanssipareja omasta takaa. Se ei harmita pätkääkään, että jäätanssiparin toinen osapuoli on kotoisin muualta, se on ihan yleistä ja säännönmukaista taitoluistelupiireissä, kun luistelijat tapaavat toisiaan ja pariutuvat (ammatillisessa mielessä!) kansainvälisillä harjoitusleireillä. Suosikkiparinikin, Anissina-Peizerat, edusti Ranskaa, vaikka Anissina oli syntyjään venäläinen.

Lepistö vastaanottamassa SM-pokaalia. Eilen hymy oli takuulla vielä leveämpi!

Ylioppilaslehden nousu ja tuho

Olen nyt tutustunut uusimpaan Ylioppilaslehteen ja täytyy sanoa, että se on ehkä heikoin ja huonoin tähän astisista Ylkkäreistä, jotka olen lukenut. Melkeinpä ainoa hyvä asia koko lehdessä oli vakisarjakuva Malinen, joka ei koskaan petä. Savon murretta solkkaava, rento ja letkeä Malinen kirkastaa päivän kuin päivän. Onneksi.

Ylkkärissä oli niin paljon vikaa, etten edes viitsi käsitellä kaikkea yhdessä merkinnässä. Aina Ylioppilaspari ei ole ollut tällainen. Jossain vaiheessa, ei kovin kauan sitten, sitä muutettiin, joitain pikkujuttuja jäi pois, toisia tuli tilalle - huonompia sellaisia. En osaa sanoa, ovatko kolumnistit vaihtuneet, mutta jotenkin jutut tuntuvat muuttuneen lapsellisemmiksi ja yksisilmäisemmiksi. Eivätkä vain kolumnit vaan eräät muutkin Ylkkärin jutut, joskin kolumneissa tämä näkyy selkeämmin, koska niissä näkyvät kirjoittajien mielipiteet melko peittelemättöminä. 

Hyvä on, hyvä on. Minä olen sinänsä vasuri. Tai ainakin lasken itseni jossain määrin sellaiseksi, mutta... ei hiisi, kyllä Ylkkärin pääkirjoituksissa on useinkin ollut vikaa. Nyt siinä sentään oli lähinnä yksi asennevamma, kun taas toisinaan koko kirjoitus on ollut melkoista höpinää. Mutta muilta osin lehti oli kivaa luettavaa.

Olen kyllä aika pettynyt Ylkkäriin. Itse asiassa hyvin pettynyt. 

Ylioppilaslehti, tuo laatulehti

Lähetin juuri postia Ylioppilaslehden päätoimittajalle. Tässä kyseinen sähköposti.

Heis!

Lueskelin juuri uusinta Ylioppilaslehteä ja olin hiukan tyytymätön sen pääkirjoitukseen. Aihe, iäkkäämpien poliitikkojen nurina ikärasismista, oli sinänsä hyvä ja aiheen käsittely asiallista ja oivaltavaa, mutta yksi kohta osui pahasti silmään: "Ja tuskin olisi kiellettyä iloita yli puoluerajojen siitä, että eduskuntaan nousisi ensimmäistä kertaa maahanmuuttaja."

Konditionaalissa oleva predikaatti viittaa tuossa yhteydessä hyvin selkeästi siihen, että Suomen eduskunnassa ei vielä ole maahanmuuttajaa. Iloita voisi siis sitten, kun maahanmuuttaja eduskuntaan pääsee.

Itse asiassa Suomen eduskunnassa toimii tälläkin hetkellä maahanmuuttaja: Elisabet Naucler. Hän on syntynyt Värmlannissa, Ruotsissa ja muuttanut Ahvenanmaalle miehensä mukana. Wiki kertoo lisää: http://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabeth_Naucler

Itseäni häiritsee, kun jatkuvasti lyödään rumpua siitä, ettei Suomen eduskunnassa olisi maahanmuuttajia. Kun todellisuus on kuitenkin toinen, jää mielikuvaksi se, että itse asiassa vika on siinä, ettei Suomen eduskunnassa ole _oikeanlaisia_ maahanmuuttajia eli etnisesti suomalaisista poikkeavia. Ei mikään ihme, että maahanmuuttaja on sanana nykyisin niin hämmentävä, kun sillä niin monissa yhteyksissä tahallisesti tai tahattomasti (so asioita ei ole selvitetty) tarkoitetaan muita kuin valkoihoisia maahanmuuttajia.

T.  Arawn

Yritin olla aika kiltti, mutta kyllä asia ottaa otsalohkoon kerta kerralta enemmän ja enemmän, kun näitä juttuja näkee. Kyseessä ei välttämättä sinänsä ole se, että vain tietynlaisia maahanmuuttajia pidettäisiin "oikeina" maahanmuuttajina vaan "Suomen eduskunnassa ei ole maahanmuuttajia!!" -lauseesta on tullut mantra, jota toistellaan lehdestä toiseen eikä kukaan jaksa/viitsi/ehdi tarkistaa, onko se itse asiassa totta vaan nielee sen sellaisenaa. Se, jos mikä, on ärsyttävää.

Taitoluistelua sopan täydeltä

En ole kovinkaan suuri urheilun ystävä, mutta on yksi laji, jota katson mielelläni ja se on taitoluistelu. Voidaan toki keskustella siitä, onko taitoluistelu urheilua lainkaan vaiko enemmänkin tanssia, mutta ei nyt mennä siihen. Nykyisin se kuitenkin urheilulajiksi lasketaan ja kisoja järjestetään, se on olennaisinta.

Viime päivien taitoluistelun EM-kisat järjestettiin Helsingissä. Olisin mielelläni mennyt katsomaan, mutta ei minulla oikein ollut varaa lippuihin enkä kyllä totta puhuen edes jaksanut selvittää, mitä ne maksoivat. Kyseessä kuitenkin olivat "vain" EM-kisat, joissa eivät luistelleet muun muassa USA:n, Kiinan ja Japanin luistelijat. Kummassakin maassa on todella kovan tason taitoluistelijoita, esimerkiksi USA:n Tara Lipinski voitti sekä MM-kultaa että olympiakultaa lähes säädyttömän nuorena, joskin vetäytyi sen jälkeen jääkentiltä. Ei ihme, mitä sen jälkeen voisi enää oikeastaan saavuttaa? 

Ylipäätään katson mielelläni suuria kisoja ja niistäkin ehkä kaikkein mieluiten loppunäytöksen, jossa mitalistit ja joskus myös 4-5 sijan saavuttaneet luistelijat luistelevat näytösohjelmiaan. Siellä kuitenkin ovat ne parhaat. Jos katsoisin koko kisat, joutuisin seulomaan niitä parhaita kaikkien muiden parien lomasta. Toisinaan jaksan kyllä katsoa esimerkiksi parien vapaaohjelman ja naisten yksinluistelun vapaaohjelman. Aiemmin katsoin enimmäkseen jäätanssia, nykyään se tuntuu hiukan tylsältä verrattuna pariluistelun hyppyihin ja heittoihin, mutta toisaalta, jäätanssijat keksivät kyllä mitä mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla mies voi pidellä, roikottaa ja heilutella naista. 

Myönnän, etten taitoluisteluinnostuksestani huolimatta ole sen paremmin aktiivinen seuraaja, kuten yllä kuvasin, kuin kovin asiantuntevakaan lajin suhteen. En esimerkiksi erota eri hyppyjä toisistaan, en lutzeja enkä salchoweja enkä osaa sanoa, mikä nyt on kolmois- ja mikä neloishyppy. Kaksoishypyt kyllä erottaa niiden lyhyyden vuoksi. Silti kykenen ihailemaan taidokasta, teknisesti hienoa ja taiteellisesti vaikuttavaa luistelua, jossa parhaimmat venyvät uskomattomaan suorituksiin paitsi taidon myös sitkeyden osalta. Jälkimmäisestä voidaan antaa esimerkkinä vuonna 2006 Torinon olympialaisissa luistelleen kiinalaisparin naisosapuoli, Dan Zhang, putosi heittohypyn jälkeen käytännössä toiselle polvelleen ja loukkasi jalkansa pahasti, mutta siitä huolimatta pari luisteli ohjelmansa loppuun asti. Ja koska pisteidenlaskutapaa muutettiin eräässä vaiheessa, jokaisesta virheestä saa yhden miinuksen aivan huolimatta virheen koosta tai laadusta, tuollaisestakin isosta kaatumisesta kiinalaisparia rokotettiin vain sen pisteen verran ja he voittivat hopeaa. Sitkeys kannatti. Video on tässä, kaatuminen tapahtuu kohdassa 1:13. Pahannäköinen kolaus. 

Vuonna 2006 Torinossa pariluistelun kullan voitti Venäjän pari, Tatjana Totmianina - Maksim Marinin. Heidän vapaaohjelmansa oli aivan upea, suorastaan käsittämätön. Juuri tällaista on taitoluistelu parhaimmillaan. Heidän yhteisten liikkeidensä samanaikaisuus (yksi arvosteluperustelu, muuten) on liki täydellistä! Yhdysvaltalainen kommentaattori nurisee jotain parin varovaisuudesta, mikä sinänsä on totta, mutta kun se sopii täydellisesti valittuun musiikkiin, vuoden 1968 Romeon ja Julian teemaan. Varovaisuus näkyy juuri kappaleen suvantokohdissa, mutta juuri musiikin hitauden ja melodisuuden vuoksi se näyttäytyy ennemminkin herkkyytenä ja lempeytenä. Tämän vuoksi minä katson taitoluistelu, tällaisten parien kuin Totmianina-Marinin vuoksi. 

Tänä vuonna Tomianina-Marinin eivät enää luistelleet, EM-kullan vei saksalaispari Savchenko-Szolkowy, joka eittämättä ansaitsikin sen luistelemalla erittäin kauniisti. Ei ole kovin yllättävää, että toinen parista on venäläissyntyinen, venäläiset ovat taitoluistelun saralla äärimmäisen kovia tekijöitä ja on sattunut tapauksia, joissa he ovat keränneet käsittämättömiä mitalipotteja. Esimerkiksi Torinossa venäläiset voittivat naisten yksinluistelua lukuunottamatta kaikki kultamitalit. 

Se, mikä saksalaisparissa on erikoista on se, että miesosapuoli, Robin Szolkowy, on mulatti. Kuten monet muut "rahalajit", taitoluistelukin on pääasiassa valkoihoisten puuhaa. Muita kuin valkoihoisia ja kiinalaisia ja japanilaisia näkee hyvin harvoin. Torinossa oli Turkista peräisin oleva luistelija, Tugba Karademir, joka tosin harjoittelee Yhdysvalloissa. Afroamerikkalaisista luistelijoista on näemmä olemassa jonkinlainen lista, jossa kuudentena mainitaan yksi suosikkiluistelijoistani, ranskalaissynyinen Surya Bonaly. Olin ikävä kyllä liian nuori seuratakseni Bonalyn aktiiviuraa, joka päättyi Naganon olympialaisiin, sillä en ollut silloin vielä niin innostunut taitoluistelusta, mikä on kyllä suuri harmi. 

Bonaly on mielestäni omaperäinen ja omalaatuinen luistelija eikä suinkaan ihonvärinsä vuoksi, vaikka sen on täytynyt vaikuttaa - kuinka sellainen ominaisuus, joka on jossain piirissä hyvin harvinainen, voisi olla näkymättä? Ehkä se on yksi syy sille, että Bonaly oli melkoinen tuittupää. Tai sitten hän oli vain synnynnäisesti hyvin temperamentikas, mutta oli miten oli, hän kehtasi haistattaa pitkät tuomareille, mikä oli tietysti sen ajan pistejärjestelmällä luistelullinen itsemurha. Pisteytysjärjestelmää muutettiin vasta vuonna 2004 ja se astui voimaan vuonna 2006, kahdeksan vuotta Bonalyn aktiiviuran päättymisen jälkeen. Kyseessä on ISU-järjestelmä, jonka suurin merkitys on oikeastaan siinä, että vähensi tuomareiden mielivaltaa erittäin merkittävästi. Enää tuomarit eivät voi vain antaa surkeita pisteitä luistelijalle tai parille, josta eivät vain pidä eivätkä sakottaa virheistä mielensä mukaan. 

Ei niin, että Bonalyn kohdalla kaikki vika olisi ollut tuomareissa. Naganon olympialaisissa vuonna 1998, hän putosi kolmoissalchowin lopuksi ja tietäessään, ettei voisi enää voittaa kultaa, päätti ilmeisesti irvailla tuomareille kunnolla. Ensinnäkin hän teki tavaramerkkiliikkeensä, "back flipin", joka on kilpailuissa laiton (Bonaly tiesi tämän kyllä) ja päätti vapaaohjelmansa selkä päin tuomareita. Hänet diskattiin. 

Tuo kyseinen "back flip", joka on siis käytännössä seisoma-asennosta tehty kuperkeikka taaksepäin laskeutuen yhdelle jalalle, on Bonalyn erikoisuus, johon ei ole katsottu kenenkään muun luistelijan pystyvän. Ei ole sinänsä ihme, että Bonaly tähän pystyi, hän on erittäin vahva ja lihaksikas luistelija. Kun nämä ominaisuudet, fyysinen voimakkuus ja huikea tempperamentti, yhdistetään taitoluistelun linjakkuuden ja herkkyyden kanssa, tuloksena on jotain huikaisevaa. 

Tämän pitkän jaarituksen päätteeksi on pakko mainita vielä eräs pariskunta, joka oli aktiiviaikoinaan ylin suosikkini. Kyseessä on Ranskaa edustanut jäätanssipari Marina Anissina - Gwendal Peizerat. Ensinnäkin, Anissina on aivan upean näköinen, uljas, punahiuksinen kaunotar ja Peizerat paksuhiuksinen vaalea hurmuri - ulkonäöllä on merkitystä, myönnetään... Mutta päällimmäisenä on silti heidän luistelunsa, se on todella säihkyvää. Kumpikin on säkeinöivä ja kuuma luistelija ja kun heidät iskee yhteen, tuloksena on silkkaa kipinöintiä.

Lisäksi tulevat tietysti erikoisuudet, joista pidän aina. Taitoluistelussa naiset käyttävät erittäin harvoin housuasuja, mutta Marina Anissina ei anna moisen kirjoittamattoman säännön haitata. Heidän vapaaohjelmassaan Anissina pukeutui pitkään kultaiseen housupukuun, joka mielestäni paitsi sopii hänelle hyvin ja tuo loistavasti esiin hänen lihaksikkaan, norjan vartalonsa, istuu mainiosta myös itse luisteluun ja tuo esiin varsinkin naisparin jalkojen liikkeitä aivan eri tavalla kuin mekkoasut. Anissina on käyttänyt myös ainakin mustaa housupukua, joten mikään yksittäinen päähänpisto tuo ei ole.

Toinen erikoisuus on se, että kun taitoluistelussa ja jäätanssissa mies nostaa aina naista, Anissina-Peizerat tekivät poikkeuksen: Anissina nostikin Peizerat'ia! Käytännössä kyseessä eivät olleet varsinaiset nostot, Anissina on kuitenkin fyysisesti heikompi osapuoli, vaan oikeastaan liikkeet, joissa Anissina piteli PEizerat'ia niin, ettei jälkimmäinen koskettanut yhdelläkään jäsenellään jäätä. Jo mainitussa ja linkatussa vapaaohjelmassa on 1:25 tällainen kohta. Toinen, vielä hienompi nostopitely löytyy ainakin heidän vuoden 1999 MM-kisojen vapaaohjelmastaan (2:54), jonka he muuten luistelivat Rautanaamio-elokuvan teeman tahtiin - upea musiikkivalinta!

Noh, seuraavia MM-kisoja odotellessa. Olympialaisia saan odottaa pidempään... Mutta vannon, kautta kiven ja kannon, että eräänä päivänä vielä ostan liput johonkin MM-kisojen osuuteen! Kenties siihen näytökseen. Siihen mennessä minun täytyy valita uusi suosikkikin, koska suosikeillani on taipumusta lopettaa aktiiviuransa, mutta enköhän minä jonkun löydä.

Mihin menet, Venäjä?

Venäjä jyrää taas. Tällä kertaa hengestään pääsi tshetsheenisiviilejä oikeudenkäynnissä puolustanut asianajaja Stanislav Markelov. Henkilönä hän ei ole minulle tuttu, joten en osaa sanoa, kuinka oikeassa Iltasanomat on tituleeratessaan häntä asianajajien Politkovskajaksi, mutta murha on vain yksi tapaus Venäjän tavassa kohdella erimielisiä toimittajia ja asianajajia. 

Minusta on aina harmi lukea tällaisia juttuja. Harmi siksi, että periaatteessa pidän Venäjästä maana ja siksi, että Neuvostoliiton hajotessa oli hetken aikaa täysin mahdollista, että Venäjä olisi suunnannut kohti vapaampaa ja demokraattisempaa yhteiskuntaa. Lupaus oli ilmassa, Neuvostoliiton ajan rikoksia puitiin, hajoaminen aiheutti stressiä ja huolta tulevaisuudesta, mutta myös intoa ja suuria odotuksia. Ikävä kyllä asiat hoidettiin huonosti - tai kenties niitä ei olisi toisin voinut hoitaakaan -, talous romahti ja ihmisten usko länsimaiseen sen mukana, koska hajoamista on opittu pitämään länsimaiden syynä ja kapitalismia länsimaiden juonena Venäjää vastaan. Venäjä siirtyi kapitalismiin liian nopeasti eikä kukaan pitänyt ohjaksista kiinni. Jeltsin kykeni savustamaan Gorbatshovin ulos, muttei ohjaamaan Venäjän valtiolaivaa kohti vakaata itsenäisyyttä ja taloutta. 

Nyt Venäjällä länsi on vihollinen ja kapitalismi hädin tuskin siedetty muiden kuin uusvenäläisten joukossa. Venäjä on ehkä yksi hyvistä esimerkeistä, jotka osoittavat, että kapitalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun kukaan ei pidä lankoja käsissään, kissat - tai tässä tapauksessa oligarkit konekivääreineen - hyppivät pöydillä. 

Eikä tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta. Taloustaantuman myötä Venäjän energiatulot pienenevät ja talous natisee. Pietarissa ja Moskovassa sadattuhannet vierastyöläiset ovat jääneet työttömiksi ja rikollisuus heilahtanut pilviin. Lainoja on hyvin vaikeaa saada, tulevaisuus on epävarma. Ja epävarmoina aikoina tunteet kiristyvät ja ehdottomuus valtaa alaa. Ei kovin lupaavaa...

Hiljaisuus

Luulin jo joskus päässeeni siitä vapaaksi. Yksinäisyys on omituinen tunne. Tai onko se edes tunne - se on niin fyysistä. Se tuntuu kipuna, melkein kauhuna. Ehkä se onkin siinä pahinta, ei se yksinäisyys vaan se, että pelkää omaa elämäänsä. Ja itseään. Ei niin, että vahingoittaisi itseään vaan sitä, mikä on ja etteivät asiat koskaan muutu ja kuristava yksinäisyys istuu aina olkapäällä, jopa iloisina hetkinä, piileskellen hämyisissä varjoissa, hiiviskellen, kuin eläin. Ja heikkona hetkenä se ojentaa kätensä ja nappaa sydämen otteeseensa, puristaa henkitorven kokoon. Se hyytää suonet ja tekee hulluksi. Eikä sitä pääse pakoon. 

Ja sitä seuraa kauhu. 

Elämme sairaassa yhteiskunnassa

Timo T. A. Mikkonen puolustaa vaimonsa puheita: "Meillähän on sairain sukupolvi kautta nykyisen historian. Tämä yhteiskunnallinen hoito, joka on osa poliittista tulonsiirtotaistelua jo vuosikymmenien takaa, on osoitus siitä, kuinka sairas nyky-yhteiskunta on."

Tämä rutina "nykyään sairaasta yhteiskunnasta" (eli joskus se ei ollut sairas vaan terve, joskus auvoisassa menneisyydessä) olisi hitusen uskottavampaa, jos jo muinaiset roomalaiset eivät olisi itkeneet ihan samasta aiheesta... jostain muinaisista sumereista puhumattakaan.

Nyky-yhteiskunta on aina sairas ja kultaiset ajat jossain takana päin.

Töissäkäyvät äidit saa kivittää

Eräs Suomen suurimmista kotiäitiyden ylipapittarista, Nina Mikkonen iskee jälleen Iltalehdessä: "Kotiäiti Nina Mikkonen: lastentarhojen juuret ovat natsi-Saksassa." Lukekaa juttu. Se on mainio. Ja jos joku vielä tämän jälkeen ottaa Mikkosen kovin vakavasti, ihmettelenpä...

Totta on, että argumenttien uskottavuuden ei pitäisi riippua siitä, kuka ne sanoo, mutta mielestäni Mikkosen ei pitäisi heitellä kiviä, kun kerran asuu lasitalossa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö hän voisi uskottavasti puhua kotiäitiyden puolesta, vaikka on mielestäni tehnyt erään lasten kannalta vahingollisehkon tempun vaan sitä, että mielestäni hänellä ei oikein olisi varaa puhkua ja uhkua syvää paheksuntaa lastentarhojen puolestapuhujia kohtaan. Tämä menee tietysti juorujen tasolle, hitusen, mutta jos en väärin muista, Nina Mikkonen oli Timo T. A. Mikkosen rakastajatar ennen kuin jälkimmäinen erosi ensimmäisestä vaimostaan ja virallisti suhteensa Ninaan. Toiseksi, Nina Mikkonen hankki lapsensa hyvin myöhään, vajaa 40-vuotiaana. Se on jo aika huolestuttava ikä hankkia esikoisensa, riski saada vammautunut lapsi on selkeästi suurempi. 

No, nämä eivät ole suuria asioita. Jälkimmäinenkin on toki mielipidekysymys, itse vain en pidä sitä kovin hyvänä asiana, että pyöräyttelee esikoisinaan yli 35-vuotiaana. En toki ole kieltämässä, mutta vähintäänkin katson, ettei sellaisilla ole varaa nurista muille ainakaan moraalisista asioista. Lapsikuumeelle ei tietenkään voi mitään ja jos lisääntyminen onnistuu, hyvä on. Mutta tosiaan, älkööt sitten heitelkö kiviä muiden suuntaan.

Kaikkein ongelmallisinta on tietysti Nina Mikkosen käytös. Iltalehden kuvauksen mukaan se on melko käsittämätöntä: toiselle osapuolelle ei anneta suunvuoroa ja tätä jopa perustellaan, ettei tarvitsekaan, koska tämä käytännössä puhuu niin ikäviä asioita. Huh huuh. 

Mikähän Mikkosen käytöksen ja kiihkeän "KOTIÄITIYYYYYS!!! Muut olette ihan kakkaa!!" -vimman aiheuttaa? Olisi hauska tietää.

Jupinaa ja murinaa

Tämä on vain pikainen jurmutus, MUTTA! Mikä ihmeen fetissi autoilijoilla on pysäköidä autonsa keskelle linja-autopysäkkialuetta? Kysyn tätä, koska kyse ei voi olla parkkitilan uupumisesta - pysäkin kummassakin päätypuolessa olisi vielä tilee 2-3 autollekin, mutta ei, joidenkin sankareiden on tungettava autonsa nimenomaan pysäkin keskelle, jolloin linja-auto ei mahdu pysäkille, mikä se mielii päästä pysäkiltä poiskin. Urho Kekkosen kadulla tämä tuntuu olevan säännönmukaista. Tiedän, että on väärin, mutta tekisi koooovasti mieli alkaa vedellä pitkiä naarmuja kyseisten autojen kylkeen. Jos kuskit ovat noin täydellisen vammaisia ja piittaamattomia, se olisi niille täydellisen oikein. 

Olen vain liian lainkuuliainen moiseen. Kirous ja kuolema. 

Kaasua, Ukraina!

Venäjä ja Ukraina kiistelevät kaasusta - taas. Eivätpä ne olekaan juuri muuta tehneet sitten NL:n terminoimisen jälkeen, paitsi tietenkin käyneet kärhämää Sevastopolista, Mustanmeren laivastosta ja Krimistä. 

Pietarilainen toverini piipahti perjantaina Helsingissä ja kahvilla hänen kanssaan tuli puheeksi tämä kaasukriisi. Ystävä paheksui kovasti Ukrainan toimia ja piti Ukrainaa syyllisenä Itä-Euroopan paleluun - Ukraina kun pöllii sen kaasun, jonka pitäisi kulkea sen lävitse Itä-Eurooppaan. Ja kyllä tässä on varmasti perää. Kun kerran Ukrainan kaasu on katkaistu, se haalii sitä sieltä, mistä saa. En toki puolustele tätä toimintaa eikä se ole Ukrainalta kovin viisastakaan politiikkaa, jos se yhä tähyää kohti EU:a ja NATO:a, jotkä näkevät lähinnä punaista tällaisen toiminnan vuoksi.

Toisaalta en jaksa pitää Venäjää puhtoisena parkapulmusena ja Ukrainaa pahan alkuna ja juurena tässä konfliktissa. Ukrainalle jaettiin pirun huonot kortin NL:n aikana. Sillä oli omiakin energiavaroja, mm. kivihiiltä Donbassin alueella, mutta Ukrainan energiavarat käytännössä kupattiin tyhjiin ja siitä tehtiin hyvin energiariippuvainen muista alueista. Lisäksi maahan sijoitettiin hyvin energiasyöppöjä teollisuudenaloja, jotka kaiken lisäksi ovat käsittämättömän tehottomia läntisiin verrattuna. 

Ukraina on toisin sanoen aika kurjassa tilanteessa. Se on käytännössä täysin riippuvainen Venäjän tuontikaasusta, jolloin Venäjä voi viedä sitä narussa kuin marionettia. Ukrainan lähes ainoa ase onkin se, että pääosa Euroopan kaasuputkista kulkee sen läpi. Se voi katkaista kaasun Euroopalta tai pölliä sen, jolloin Eurooppa ei ole vihainen vain Ukrainalle vaan myös Gazpromille ja Venäjälle - eikä Gazpromillakaan oikein ole nykytilanteessa älyttömästi varaa kurmottaa lähes ainoita asiakkaitaan, jotka maksavat markkinahintaa.

Kaikkein parasta olisi, jos Ukrainan riippuvuus Venäjän kaasusta vähenisi merkittävästi. Mutta kuinka sellainen maa kuin Ukraina saisi sen aikaan, se on jo oma kysymyksensä...

Arawn tekee töitä

Huh. Blogin muokkaaminen käy työstä. Tai no, töissähän minä tässä olenkin...

Pitäisi kai jo alkaa pyytää teiltä maksua tästä. Ihan vaikka vain siksi, että olen näin erinomainen. Ja aion joskus kirjoittaa jotain suurta! Luullakseni. Toivottavasti.

Kännykkäterroria julkisissa

Kun ei ole "oikeita" ongelmia, täytyy nurista niistä epäoikeista. Tämän päivän nurinan aiheena ovat arvon kanssamatkustajamme julkisissa liikennevälineissä, ne rakkaat kännykkäterroristit, jotka häiritsevät meitä muita matkustajia kailottamalla yksityisasiansa kaiken kansan kuuluville ja estämällä keskittymisemme esimerkiksi lukemiseen tai nukkumiseen. 

Esimerkkitapaukseksi kelpaa hyvin se suurehko naisihminen, joka tuli maanantai-illan Helsingistä klo 19:41 lähteneeseen Z-junaan muistaakseni Mäntsälästä. Jo junaan astuessaan nainen kälätti antaumuksella puhelimeensa eikä juttu loppunut edes junan saavuttaessa määränpäänsä, Lahden aseman, vaan yhä ihmisten purkautuessa junasta, tämä nainen paahtoi täysillä tarinaansa onnettoman (tai kenties yhtä hömelön) vastaanottajan korvaan. 

Naisen jutut olivat sitä tasoa, ettei niille voinut edes suuttua. Myönnän nukahtaneeni (onneksi), mutta se osuus, mitä alussa kuulin, koostui "se sanoi XYZ - ja sit mä sanoin ZYX" -tarinasta. Höystettynä jatkuvin kirouksin, tietysti. Kiitin auringonpilkkuja siitä, ettei kukaan soittele minulle ja tarinoi vastaavia. Joutuisin laitoshoitoon alta aikayksikön. 

Puhelinkailottajia ei tunnu muuten kiinnostavan pätkääkään se, että he käytännössä jakavat yksityisasiansa tuntemattomien kanssa. Hiljaisessa tilassa tavallinenkin puheääni kantaa kauas, joten kailottajien asiat tulevat tutuiksi vaunulliselle ihmisiä - joita eivät pääsääntöisesti kiinnostaisi Kailottajan asiat kuolleen harakan vertaa, mutta Kailottaja ei jätä vaihtoehtoja. Kun Kailottaja jauhaa, kuunneltava on muidenkin kuin sen onnettoman, joka kärvistelee puhelun vastaanottajana. Ilmeisesti maailmassa on joukko ihmisiä, joita ei häiritse se, että heidän yksityisasiansa ovat yleisessä tiedossa tai sitten he yksinkertaisesti eivät suhtaudu kanssamatkustajiinsa ihmisinä. Ihmiset näet täytyy ottaa huomioon ja heitä kohtaan ollaan kohteliaita, mutta Kailottajille kanssamatkustajat ovat ilmaa. 

VR on kampanjoinut vaunuhiljaisuuden puolesta, mutta yhä vain nämä "maailmassa olen vain minäminä" -kailottajakuninkaalliset häiriköivät kanssamatkustajiaan. Murhaavat katseet eivät auta, kuten kirjoitti se Hesarin toimittaja, joka oli testimielessä matkaillut ympäri Helsinkiä julkisissa. Mitäs, jos me kansalaiset ottaisimmekin asiaksemme tällaisissa selkeissä kailotustapauksissa taputtaa Kailottajaa olalle ja pyytää ihan ystävällisessä hengessä, josko henkilökohtaisia asioita voisi puida hitusen yksityisemmissä oloissa. Suomalaisillehan tuntuu olevan aika lailla mahdoton tehtävä puuttua muiden häiritsevään käyttäytymiseen, sitä vain siedetään ja toivotaan, että häirikkö ymmärtäisi lopulta häiritsevänsä ja lopettaisi. Mutta ei häirikkö ymmärrä, jos sille ei kerro, että se on häiriöksi. Pitäisikö siis aloittaa se kertominen?