Haloo, NKVD? Toveri Semjon lähti 10min etuajassa kotiin...

Taas on kyttäysmeininkiä ilmassa; Gigantti ja sisarensa Markantalo ovat lanseeranneet nimettömän ilmiantonumeron, jonne voi käräyttää juopon, laiskan tai muuten vain naamaltaan epämieluisan työtoverin. 

Kävin tänään tenttimässä Neuvostoliiton historiaa ja yksi kysymyksistä käsitteli Stalinin "suurta terroria" vuosina 1936-38. Vaikka vertaus on tietysti vähän natsikorttimainen, en voinut olla ajattelematta, että Stalin & co olisivat kusseet housuihinsa silkasta innosta, jos heillä olisi ollut käytössään tovereiden nimetön ilmiantonumero...

Pupujussikat, pupujussikat, ne lystikkäitä on...

Olin eilen illanistujaisissa ja satuin huvikseni vilkaisemaan uusinta Tiede-lehteä (2/2009), jossa oli artikkeli Helsingin villikaniongelmasta. Kyseisen artikkelin nimi oli varsin osuvasti "Kaneista ei päästä", sillä sen sisällöstä kävi todellakin hyvin ilmi, miksi kaneista ei päästä - joskaan ei ehkä aivan artikkelin kirjoittamalla tavalla.

Lainaus artikkelista:

Helsingin koko villikanipopulaation sukupuuttoon tappaminen eli eradikaatio ei ole enää mahdollista, toteaa Helsingin kanivirkamieheksi joulukuussa nimitetty rakennusvirastonprojektisuunnittelija Antti Rautiainen. Netissä Rautiaisen kanikonttoria on jo pilkattu veronmaksajien rahojen tuhlaukseksi. Tarvitaanko oikein virkamiestä,kun metsästysseurat voisivat hoitaa homman harrastuspohjalta.

Ei helsinki ole kanivirkamiehelleen virka-asetta ostamassakaan.

-Etsin kanien elinpiirit ja pesäpaikat.Sitten arvioin, vopiiko paikka ylipäätään metsästykseen ja minkälaista metsästystä viellä voisi harjoittaa, Rautiainen selventää. Jos kohde soveltuu vaikkapa ampuma-asein tapahtuvaan metsästykseen, Rautiainen esittelee sen poliisille, joka päättää, saako ampuma-aseita alueella käyttää.

-Sitten on metsästäjäryhmän valinta ja mahdollinen haastattelu, metsästyslupien vireillepano,paikan esittely metsästäjille, metsästäjien ohjeistaminen ja niin edelleen, Rautiainen luettelee. Vasta, kun lupabyrokratia ja muut järjestelyt on hoidettu, alkaa metsästys ampumatorneista ruokintapaikalle.

Ja sillä välin, kun kuukausipalkkaa nostava kanivirkamiehemme ryhmineen selvittelee muutaman kuukauden ajan, voiko paikalla X ampua kaneja, kyseiset kanit lisääntyvät... no, kuin kanit.

Ei tosiaankaan ihme, ettei villikaniongelmaa saada kuriin.

Senegalista Somalian rannikolle

Uusin Ylioppilaslehti oli jopa ihan mielenkiintoinen. Tai no, ei nyt kokonaan, mutta sen suurimmat artikkelit olivat molemmat kiinnostavia. Toinen, Otaniemen Kiina-ilmiö, käsitteli kiinalaisia opiskelijoita Suomessa ja maailmalla, ja toinen, Hinnalla millä hyvänsä, kertoi senegalilaisen nuorukaisen elämästä ja halusta ulkomaille. Tietyllä tavalla kumpikin artikkeli oikeastaan kuvasi ihmisten halua ja lähtemistä ulkomaille. Ero oli lähinnä siinä, että toisilta se onnistuu ja he ovat tervetulleita minne vain, kun taas toiset eivät pääse lähtemään ja jos pääsevätkin, heitä ei haluta mihinkään.

Kumpikin artikkeli nähdäkseni käsitteli asiaansa varsin hyvin. Senegalilaistakaan käsittelevä artikkeli ei sortunut romantisointiin tai nyyhkimään haastateltavansa puolesta. Fara Dione vaikutti kaikin puolin järkevältä ihmiseltä, joka näki tilanteensa hyvin realistisesti. Hän myönsi halunsa Eurooppaan ja sen faktan, että eurooppalainen tyttöystävä auttaisi asiassa suuresti. Haastattelusta jäi oikeastaan mielikuva tietynlaisesta afrikkalaisten miesten hyväksikäytöstä, jota valkoiset tytöt saattavat harrastaa; tullaan, seurustellaan hetki ja kenties annetaan toivoa, sitten häivytään eikä mitään kuulu. Ei tämä kuulosta lainkaan epäuskottavalta. On totta, että monet afrikkalaiset hyväksikäyttävät suhdettaan valkoiseen naiseen päästäkseen Eurooppaan, mutta toisinaan hyväksikäyttöä voi tapahtua myös toiseen suuntaan. Emme me eurooppalaiset naisetkaan pyhimyksiä ole ja osahan harrastaa suorastaan Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan suuntautuvaa prostituutiota.

Tietyssä mielessä tulee väkisinkin eräällä tavalla mieleen, että Eurooppa ja länsimaat saavat sen, mitä tilaavat. Täällä haluttaisiin asioiden sujuvan mielellään niin, että Afrikkaa ja kehitysmaita voi vapaasti kupata ja kohteiden pitäisi vain ymmärtää olla nöyrästi hiljaa ja olla aiheuttamatta häiriötä. Mutta kun he eivät ymmärrä. Kun afrikkalaisilla ei kupatuissa valtioissaan ole enää mahdollisuuksia tehdä elämällään muuta kuin kitua hiljaa pois, he pakkautuvat kuolemankin uhalla veneisiinsä ja pyrkivät Eurooppaan. Ihan oikeasti, kuka hyvänsä meistä tekisi saman, jos olisimme lähtöisin niistä oloista. Voiko heitä tosiaan syyttää siitä, että he pyrkivät pois rotanloukoistaan eivätkä ymmärrä jäädä niihin kitumaan?

En tietenkään tarkoita, etteikö myös afrikkalaisissa olisi syytä siihen, missä jamassa heidän mantereensa on. Tietysti on, paljonkin syytä. Mutta se ei silti poista sitä, että myös länsimaillakin on sormensa pelissä. Toisissa piireissä mitään tällaista ei saisi sanoa, kaiken vian on löydyttävä afrikkalaisista. Toisissa taas afrikkalaiset nähdään surusilmäisinä uhreina, jotka eivät ole lainkaan vaikuttaneet onnettomaan tilanteensa vaan kaikkeen ovat syyllisiä ilkeät länsimaat. Kumpikin skenaario kuulostaa jokseenkin absurdilta; miten muka voisi olla, että vain jompikumpi osapuoli on täyssyyllinen ja toinen totaalisen viaton?

Pienenä esimerkkinä tämä somalialaisten merirosvojen tilanne. Helsingin Sanomissa oli tänään ulkomaa-osiossa kuvaus ukrainalaisten kokemuksista merirosvojen vankeina. Artikkeli herätti minussa vihaa merirosvoja kohtaan; kuinka joku kehtaa toimia noin! Rikolliset törkimykset, USA:n, Britannian, NATO:n tai minkä hyvänsä pitäisi pommittaa ne hengiltä. Mutta - toisaalta. Onko se niin kumma, että he ryhtyvät rosvoiksi, kun heiltä vietiin kalastus elinkeinona? Ja viejinä ovat länsiyhtiöt, jotka kippaavat jätteensä Somalian aluevesille. Jätteet taas tuhoavat kalakannat, jolloin kalastajat jäävät ilman työtä. Ja työttömät kalastajat saattavat ryhtyä rosvoiksi - ja päästyään kerran helpon rahan makuun, kuka sitä enää haluaisi palata elämään kalastuksella? Tietyssä mielessä länsiyhtiöiden typeryydet purivat omaan nilkkaan. He olisivat halunneet saada rauhassa kipata jätteitään Somalian vesille ja somalien olisi pitänyt vain pitää turpansa kiinni ja ymmärtää kuolla pois häiritsemästä bisneksiä. Kun he eivät ymmärtäneet tehdä näin ja ryhtyivät puremaan hyväksikäyttäjiään, alueelle lähetetään pommilaivueet heidän kimppuunsa. Tilanne on eskaloitunut varsin kurjaksi. 

Käsittelin aihetta hitusen jo aiemmassa kirjoituksessani, jonka kommenttiosastolla epäiltiin, että väitteet länsiyhtiöiden jätedumppauksesta olisivat silkkaa valetta. Totta kai, onhan ihan mahdotonta, että länsiyhtiöt toimisivat niin kurjasti ja vastuuttomasti, ne kun ovat eettisyyden perikuvia ympäri maailmaa... Väitteet itse asiassa perustuvat YK:n raporttiin ja googlettamalla löytyy lisää tietoa. Tilanne kyllä kuvastaa aika hyvin sitä monimutkaista vyyhteä, joka on Afrikan ongelmien taustalla. Länsiyhtiöt dumppaavat mömmöjään sellaisen maan vesiin, jolla ei ole efektiivistä hallintoa eikä voimia protestoida - ja jonka hallitsevat tahot itse asiassa voi lahjoa hiljaisiksi. Hallitsevat tahot ottavat mielellään rahaa rahoittaakseen ylellistä elämäänsä sillä välin, kun tavallinen kansa kärsii. Tavallinen kansa ei jaksa/osaa/viitsi/eikä välitä yhdistää voimiaan potkaistakseen hallitsijansa huut helvettiin vaan tappelevat keskenään ja elävät rosvoilulla. Länsimaiset kalastusalukset kalastavat vesiä tyhjiksi. Ja niin tämä monimutkainen kierre jatkuu ja jatkuu, sillä liian monet tahot hyötyvät liikaa, jotta ne, joilla olisi jonkinlaista voimaa tilanteen katkaisuun, tekisivät mitään. 

Ja niin piiri pieni pyörii. Aina vain.

Älä kysy huoralta ainakaan

En oikeastaan kovin mielelläni kirjoita prostituutiosta. Eikä tämäkään merkintä oikeastaan koske suoraan prostituutiota vaan ehkä pikemminkin siitä käytävää keskustelua. Olen elämäni aikana päätynyt useinkin tilanteisiin ja keskustelualueille, joilla on jauhettu prostituutiosta ja aivan erityisesti siitä ovat jutelleet miehet. Naisia on ollut joukossa vain muutama. Epäilemättä naisetkin juttelevat aiheesta kansoittamillaan alueilla, mutta koska en niillä käy, en puutu niihin.

Tätä nykyä en oikeastaan itse osallistu keskusteluun, seuraan vain sivusta. Tämä johtuu siitä, että prostituutio tuntuu herättävän hyvin voimakkaita tunteita ja monesti ne näyttävät suuntautuvan naisia vastaan - ja aivan erityisesti niitä vastaan, joilla on mitään poikkipuolista sanottavaa prostituutiosta. Ei tarvitse olla kieltämässä koko alaa; jo se riittää, että epäilee, että alalla on hyväksikäyttöä tahi kaikki eivät ole vapaaehtoisesti hommissa tai mitä hyvänsä. Keskustelijat saattavat myöntää, että juu, joitain ongelmia on, MUTTA! Eihän ne siis niinku Suomessa näy eikä Suomessa kukaan ala huoraksi muusta kuin silkasta ilosta jakaa saamattomille miehille - ovat toki vähän ahneita, kun kiskovat rahaa, mutta parempia sentään kuin muut naiset, jotka eivät ymmärrä levittää kelle hyvänsä rahatukon haltijalle vaan vain valikoiduille.

Kun seuraa näitä keskusteluja ei voi olla ajattelematta, että ensinnäkään useimmilla keskustelijoilla (itseni mukaanluettuna, jos joskus avaankin suuni) ei ole mitään käytännön tietoa tai kokemusta prostituoiduista ja toiseksi, mieskeskustelijoilla ei oikeastaan ole paljoakaan ymmärrystä naisen seksuaalisuudesta ja tunne-elämästä. Oikeastaan varsinkin jälkimmäinen halutaan suorastaan kieltää. Asioistahan täytyy keskustella kylmän loogisesti ja kun tunteet eivät ole kylmän loogisia ja rationaalisia, ei niistä saa puhua. Enkä tarkoita tällä tunteisiin vetoavia argumentteja vaan sitä, että mitä tulee seksin myymiseen, myyjien tunnetason tapahtumia ei pidä huomioida. Kyse on vain kylmästä kaupasta.

Lopulta koko touhu menee yleensä siihen, että miehet ilmaisevat suurta kateutta naisille siitä, että nämä voivat huorata. Se on NIIN epäreilua! Koska kyllä hekin heti, jos vain joku maksaisi, olisivat kanget tanassa tarjoamassa palvelujaan ja ihan riemumielin ja suurella nautinnolla - ja koska hekin, kyllä naisetkin näin ajattelevat. On siis vain suuri vääryys ja naisten salaliitto - anteeksi, siis feministien salaliitto -, että naiset voivat myydä ja miehet eivät. Ja varsinkin ne kirotut femakot yrittävät "pitää pillun hinnan korkealla" vastustamalla prostituutiota.

Mitenköhän kävisi, jos alueelle joskus osuisi juttelemaan aito prostituoitu? Jos hän olisikin eri mieltä joidenkin poikain sanomisten kanssa? Voin jo arvata, kuinka SIINÄ kävisi...

Miehen aivot - parhaat aivot

Nykyään sitä mielellään hoetaan, kuinka kurjassa asemassa miehet ovat naisiin verrattuna. Miehiä sorretaan ja kurmotetaan, eivät pärjää koulussa, lapset viedään eikä edes seksiä saa tarpeeksi.

Kyllä siinä on perää, en minä sitä. Mutta silti joskus itsekseni mietin, kannattaisiko kuitenkin olla mies. Oikeastaan vain, jotta minutkin otettaisi vakavasti ilman, että täytyy koko ajan todistella omaavansa ihan oikeita aivosoluja eikä vain sahajauhoa päässä. Ilman, että suurin kohteliaisuus, jonka mieshenkilö voi näemmä mielestään naiselle lausua on se, että nainen - ajattelee kuin mies.

Olen vain hiukan väsynyt ja turhautunut.

Peli jatkuu

Vielä hitunen tuosta pelistä. Siitähän näissä naisettomuus-keskusteluissa tuntuu usein olevan kyse, siihen se päätyy; sääntöjä pitäisi muuttaa. Niitä pitäisi muuttaa, koska on olemassa joukko, joka sai, syystä tahi toisesta, huonohkot kortit eikä oppinut pelin sääntöjä - eikä jaksa/halua/viitsi niitä enää opetella, sillä se olisi vaivalloista ja epäreilua.

Mutta miksi? Miksi muut, se ylivoimainen enemmistö, joka pärjää pelissa joten kuten, ryhtyisi muuttamaan sääntöjä siksi, että pieni vähemmistö ei katso vaivan/kunnian/jaksamisen arvoiseksi niiden opettelua? Jos nämä tyypit olisivat osanneet sen pelin, pitäisivätkö he peliä moraalisesti vääränä? Vai onko se moraalisesti väärä juuri siksi, että juuri he jäävät ilman?

Se ei pelaa, joka pelkää

Olen jo oikeastaan pitkään halunnut kirjoittaa seksin ja pariutumisen dynamiikasta - siitäkin huolimatta, etten tiedä, onko minulla enää mitään kovin uutta sanottavaa. Päässä vain pyörii tukku kaikennnäköisiä ajatuskulkuja, mikä on hieman häiritsevää. En vain tiedä, kuinka saisin ne "paperille" jäsennetyssä, ytimekkäässä muodossa ilman, että teksistä tulee pienoisromaani.

Jotain täytynee nyt kuitenkin sanoa, kun julkisuudessa velloo jälleen yksi ilman seksiä jääneiden miesten ääni, Timo Hännikäisen kirjoittama esseekokoelma Ilman.

On toki mahdotonta arvioida kirjaa, jos ei ole sitä lukenut. Mutta kysehän ei tässä ole pelkästään siitä, mitä kirja sisältää vaan siitä, että on olemassa joukko miehiä, joiden seksuaalinen elämä on täysin tai ainakin lähestulkoon olematon eivätkä he tahdo enää olla vaiti. He nousevat barrikadeille kertomaan kokemastaan nöyryytyksestä ja häpeästä, seksin ja läheisyyden kaipuusta. Ja he alkavat saada sitä ääntään kuuluviin.

Minun on mahdotonta määrittää mitään jäsenneltyä suhtautumista näihin esiinmarsseihin. Toisaalta olen vilpittömästi sitä mieltä, että on hyvä puhua ääneen ja julkisuudessa näistäkin ongelmista. Sillä vaille seksiä jääminen - mikä merkitsee myös vaille läheisyyttä ja sen kautta saavutettavaa hyväksyntää jäämistä - on epäilemättä yksi ihmiselämän katkerimmista murheista. Mutta toisinaan mietin, onko se väärin? Ainakaan väärin siinä mielessä, kuin aihetta sivuavissa keskusteluissa annetaan ymmärtää; onko se yhteiskunnallinen vääryys?

Jos seksuaalielämää ajateltaisiin korttipelinä ja seksin saamista voittona, ilman seksiä jääneet ovat kuin ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta oikein hallitse pelin sääntöjä eivätkä heidän lähtökorttinsa ole mitenkään kovin hyvät ja siksi he eivät koskaan voita. Monet heistä eivät oikeastaan edes pelaa, koska he pelkäävät etukäteen, etteivät hallitse monimutkaisia sääntöjä eivätkä siksi voisi voittaa. Häviämisen pettymyksen voi välttää jättämällä kokonaan pelaamatta.

Missä siis on vika? Onko se pelissä? Säännöissä? Ihmisissä, jotka ovat syntyessään saaneet parhaat kortit ja erinomaisen pelisilmän?

Ja jos on, mitä sille voitaisiin tehdä? Seksin korvaaminen ei oikeastaan olisi vaikeaa, sillä bordelleja on mahdollista perustaa ilman pakkoakin. Mutta läheisyyttä on vaikeampi korvata ja kaikkein vaikeinta on keinotekoisesti luoda hyväksyntää, sillä ketään ei voi pakottaa hyväksymään toista. Se on ja pysyy sellaisena, mikä on saavutettava itse eikä apuun voi huutaa yhteiskuntaa.

Negatiivisuus ei aina kannata

Huomaan, että on asioita, joista minun on vaikea kirjoittaa... Ei niinkään sen vuoksi, että pelkäisin tai en haluaisi niistä kirjoittaa vaan siksi, että ne pyörivät sekavina päässäni ja minun on hankalaa järjestellä niitä järkeviksi kokonaisuuksiksi - teksteiksi. En tiedä, mistä aloittaa ja mihin lopettaa - ja millä täyttää keskiosa niin, ettei siitä tule saman toistoa. Tämä ei koske pelkästään henkilökohtaisia solmujani vaan monia muitakin juttuja. 

Halusin vain jakaa tämänkin teidän kanssanne. Siitäs saitte!

Mutta, itse asiaan. Ehkä tästäkään ei tule koherentti kokonaisuus, mutta yritän vähitellen irtautua blogiperfektionismistani. Se on yksi suuri syy, miksen ole kirjoittanut paljoa viime aikoina... viitaten nyt pidempään aikaväliin kuin aivan viime päiviin.

Aloitan hitusen helpommalla aiheella, jota inspiroi Lord Boredom merkinnässään "Painajainen Merituulentiellä". LB kuvaa tilannetta, jossa hän on päätynyt nauravan tyttölauman ympäröimäksi ja kuvittelee naurun koskevan häntä itseään, kielteisessä mielessä. Tarina jatkuu sillä, että LB toivoisi edes joskus, edes vahingossa kohtaavansa positiivisia signaaleja negatiivisten sijaan.

Olen tuntenut elämässäni runsaasti ihmisiä, joiden mielestä lasi on puolityhjä. Olen itsekin jossain määrin tällainen ihminen. Jos se rajoittuisi vain lasin puolityhjänä pitämiseen, se voisi ehkä olla siedettävää, mutta varsinainen ongelma on se, että tällainen ihminen pitää myös täyttä lasia oikeasti tyhjänä. Kaikki positiivinen valuu hänestä kuin vesi hanhen selästä koskettamatta häntä mitenkään. Hän on kuin ihminen, joka on menettänyt kyvyn nähdä tiettyjä valon taajuuksia. Hänelle niitä ei yksinkertaisesti ole. 

Tällä tahdon sanoa, että se varsinainen pultti, joka on vinksallaan, ei ole ulkomaailmassa. Se ei ole siinä, etteikö positiivisia signaaleja koskaan tulisi, etteikö ihminen olisi omalla tavallaan sievä, etteikö hänestä pidettäisi. Pultti on vinksallaan ihmisen päässä. Hän suodattaa kaiken positiivisen sitä havaitsematta tai kääntämällä sen negatiiviseksi; ei se oikeasti tarkoittanut mitään hyvää, se vaan kieroilee ja huijaa, mitähän se minusta haluaa. Siksi tilanteen ratkaisukaan ei voi olla ulkomaailman korjaaminen, koska siellä ei ole tämän asian kannalta paljoakaan vikaa ja vielä enemmän siksi, etteivät yhden ihmisen rahkeet millään tavoin riitä ulkomaailman korjaamiseen. On korjattava itseään. On luovuttava tutuista ja turvallisista ajatuskaavoistaan, on otettava riski. 

Ei se helppoa ole. Mutta väittäisin, että useimmiten se kannattaa. On lopultakin psyykkisesti miellyttävämpää ajatella, että lasi on puolitäysi. Ja mitä sitten, jos jonkun hymy ei ollutkaan juuri itselle osoitettu? Eikö tärkeintä ole, että siitä tuli hyvä mieli?

Suuryritykset, nuo hyväntekijämme

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on jälleen puhetta Somaliasta ja merirosvoista - mutta varsinainen asia eivät silti ole merirosvot. Vieraskynän tämä kertainen kirjoittaja, Suomen Akatemian tutkija MArja Tiilikainen, kirjoittaa etupäässä länsimaisista yhtiöistä, jotka dumppaavat roppakaupalla jätettä Somalian merialueelle. Eikä kyse ole mistä tahansa jätteestä vaan sangen ikävästä, vaarallisesta jätteestä; lyijyä, elohopeaa, teollisuus - ja sairaalajätettä, jopa radioaktiivista jätettä. Tästä toiminnasta ei lännessä tietenkään olla huolissaan. Ainoastaan merirosvoista, jotka tekevät pahojaan länsimaiselle taloudelle - se, että länsimainen talous tekee pahojaan Somalialle, on täysin toisarvoinen, ihan mitätön juttu...

Tämä tuo mieleeni useat yrityksiin ja niiden vastuuseen liittyvät keskustelut, joita olen käynyt oikeistoväen kanssa. Kun puhe tulee länsimaisten yritysten tavoista ja toimista kehitysmaissa, oikeistotuttavani ovat olleet sitä mieltä, että vika on kyseisten valtioiden, kun ne eivät halua eivätkä viitsi - tai kykenen - suojelemaan kansalaisiaan. Useinhan kyse on siitä, että valtaapitävät saavat etuja antaessaan länsiyhtiöille luvan toimia tavoilla, jotka ovat haitaksi valtaapitävien oman maan kansalaisille. 

Yritykset eivät ole erityisen syyllisiä. Itse asiassa eivät lainkaan. Yritykset tekevät vain, mikä kuka hyvänsä siinä tilanteessa tekisi. Totta kai ne hakevat itselleen kilpailuetua. Ei yhtiöiltä voida edellyttää, että ne omin voimin ja päin toimisivat eettisesti, mikäli on yhtään halvempaa toimia epäeettisesti. Ei yhtiö ole moraalinen toimija vaan sen on kaikin tavoin tuotettava voittoa. Siksi on valtioiden tehtävä suojella kansalaisiaan ja jos kansa kärsii yhtiöiden toimista, syy on valtion.

Ei tässä mitään. Ihan perusteltu näkemys. Kummalliseksi tämä menee vasta siinä vaiheessa, kun ryhdytään keskustelemaan yritysten olotilasta länsimaissa. Tällöin yhtäkkiä yhtiöille pitäisikin antaa mahdollisimman paljon vapautta - on kommunistista, ilkeää ja menestyskateutta yrittää yhtään rajoittaa yritysten toimia. Yritysten tulisi saada sopia palkoista erikseen, työntekijöiden ammattiliitot ovat hyihyi, yritysvero on täysin hölmö asia ja niin pois päin. Yhtäkkiä yritykset ovatkin muuttuneet hyveen vartijoiksi, jotka totta kai toimisivat ainoastaan oikein ja hyvin, mikäli tuhman valtion kuristusote niistä irrotettaisiin. Ainoa syy sille, ettei lännessä kylvetä kullassa ja mirhamissa on se, että valtio kehtaa rajoittaa yritysten toimintaa.

Länsiyhtiöiden mellastaessa kehitysmaissa, syyllisiä ovat valtiot, jotka eivät suojele kansalaisiaan yhtiöiltä - mutta kun länsimaat toimivat toisin ja suojelevat väkeään tehokkaasti, se onkin röyhkeää ja kerrassaan taloutta kurjistavaa toimintaa! Mielenkiintoista, hyyyvin mielenkiintoista...

Vasemmisto <3 oikeisto

Oli kuitenkin pakko vinkua niistä vasureista saman tien. Katsokaahan näet tätä Ylkkärin kolumnia rasismin syistä. Se ei ole uusi, itse asiassa lähes kaksi vuotta vanha, mutta tuskinpa asiat kahdessa vuodessa muuttuvat.

Tulevat tänne viemään meidän naiset

Kolumnissaan Joonas Konstig väittää, että rasismin pohjalla on yksinkertaisesti nuorten, pillua saamattomien miesten seksuaalinen turhautuminen - eli sanalla sanoen, kateus. Kateus niitä mustia miehiä kohtaan, jotka näiden pilluvajavaisten miesten mielestä saavat koko ajan. Kateus on se primus motor, joka ajaa pilluvajavaisia vihaamaan mustia miehiä. Kateus. Musta, pimeä kateus.

Ydin on aivan sama kuin mistä rökitin oikeistolaisempia tahoja edellisessä sepustuksessani; vastapuolen mielipiteet mitätöidään vihjaamalla vastapuolen motiiveihin. Kun on todettu, että vastapuolen motiivit ovat kehnot, kurjat ja päivän valoa kestämättömät, myös vastapuolen argumentit muuttuvat sellaisiksi. Argumenttien sisällöllä on yhtä paljon merkitystä kuin lepakon kakalla ullakon ikkunassa. Merkitystä on vain motiiveilla ja kun motiivit ovat niinkuYÄK, ei tarvitse kuunnella.

Vasemmistolla ja oikeistolla on oikeastaan paljon enemmän yhteistä kuin erottavia piirteitä. Mutta ihmekös tuo, ihmiseläimiähän ne kaikki ovat.

Ja minä. Muttei nyt mennä siihen.

Kateellisia aina kaikki muut

Lisää lehtiä. Lisää kiukkua! Tosin, tällä kertaa vika ei ole lehden itsensä eli Helsingin Sanomien kuukausiliitteen vaan opetusministerimme Henna Virkkusen. Uusimmassa numerossa kun on juttu Virkkusesta, jossa hänkin pääsee mukavasti ääneen. Virkkunen on tietysti kokoomuslainen ja minusta kokoomuksella voi heittää esimerkiksi nälkään kuollutta korppikotkaa, mutta ei nyt mennä siihen. Ei minulla ole mitään erityistä Virkkusen henkilöä vastaan. Silti, hän onnistuu kiteyttämään eräässä kommentissaan erinomaisen hyvin yhden niistä asioista, jotka minua kokoomuksessa ja muutenkin oikeaan päin kallellaan olevassa poppoossa ärsyttää.

"Meillä on hyvä yhteistyön ja eteenpäin menemisen henki. Se erottaa kokoomusta ja vasemmistopuolueita. En tiedä, onko se ikävästi sanottu, mutta SDL ja Vasemmistoliitto ovat sellaisia katkerien ihmisten puolueita. Ei hyväksytä sitä, että toiset ihmiset menestyvät. Meillä ei olla kateellisia siitä, jos kaveri menestyy. Voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin. He vetävät muita mukanaa."

Oikeistokaverini itkevät usein, kuinka vasurit ovat niin hirveän kateellisia ja katkeria. En tiedä, eivätkö he tajua, että he itse kuulostavat hyvin katkerilta vasureita kohtaan. He uhkuvat pyhää raivoa siitä, että joutuvat luovuttamaan rahaa yhteiseen kassaan sen sijaan, että saisivat ihanjokasentin itselleen. Toki he vakuuttavat, että kylläkyllä he antaisivat hyväntekeväisyyteen, jos saisivat kaiken itse, jos saisivat määrätä, mihin heidän rahansa menevät, jospa vain. Mutta aikuisten oikeasti, kuinka uskottavaa on, että sellainen ihminen, joka silmät vihasta hehkuen ja hampaat narskuen kiroaa kateelliset vasurit alimpaan suohon, koska ne kehtaavat yrittää estää saamasta itselleen kaikkea, mikä on HÄNEN, antaisi mitään mihinkään hyväntekeväisyyteen?

Tässä alkaa miettiä, onko se katkeruus ja kateus oikeasti vasureiden ominaisuus vai projisoivatko arvon oikeistoystävämme omat tunteensa vasemmistoon. He eivät voi ymmärtää, mitä muita syitä voisi olla vasemmiston toimille, joten pakkohan niiden on olla vain katkerikkokateellisia.

Toinen, mikä minua turhauttaa katkerikkokateus-kommenteissa on se, että niillä käytännössä yritetään tehdä tyhjäksi vasemmiston argumentit. Ei tarvitse edes kuunnella vastapuolta, koska vastapuolihan on vain katkera ja kateellinen ja kaikki vastapuolen teot, toimet ja sanat ovat näiden kahden tunteen inspiroimia. Ei tarvitse pohtia, olisiko vasemmistolla joskus jotain järkevääkin sanottavaa, voisiko vasemmistoa joskus kuunnella, voisiko tehdä joskus kompromissin. Ihan turhaa. Ne on vaan katkeria ja kateellisia, hyi hitto.

Lisäksi Virkkunen sanoo, että "voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin." Nimenomaan. Vahvoja yksilöitä. Mitäpä niistä heikoista, tuhoutukoot, oma vika, oma sika. Tietysti voi toivoa, että nämä jalot ja vahvat yksilöt sitten vetäisivät heikompiaan mukanaan, kuten Virkkunen sanoo, mutta enpä luottaisi siihen. Nämä kokoomuksen arvostamat "vahvat yksilöt" tuntuvat lähinnä vihaavan ja inhoavan köyhiä tai ainakin suhtautuvan heihin viileän halveksivasti. Vaikuttaa siltä, että monen mielestä köyhyys on täydelleen ihmisen omaa syytä. Miksi sellaista pitäisi auttaa? Kun on kerran oman soppansa keittänyt, syököön sitä älköönkä anelko almuja "vahvoilta yksilöiltä".

P.S. En ole vasuri, vaikka jonkin verran sinne kallellaan. Eikä tarvitse kertoa, että vasureissakin on paljon vikaa - todistin tätä juuri lukiessani uusinta Ylkkäria. Mutta yksi valitus kerrallaan, "vasurit lyttyyn" joskus toiste!

Ylkkäri, olet tyhmä

Tässä vaiheessa on pakko heittää muutakin kuin potilas Saarinen -juttua. Nimittäin - tänään tuli taas uusi Ylkkäri! Nyt jo! Enkä ole vielä kertonut, mikä kaikki oli vialla edellisessäkään! Jestas, niin pitkään venytin ja vanutin ja välttelin tätä kaikkea. 

No, kerron nyt. Pikaisesti, koska en jaksa enkä halua tehdä jokaisesta omaa juttuaan. 

1. Aloitetaan Ylkkärin suurimmasta jutusta. Pääjutusta. Sen tarkoitus on, mitä ilmeisimmin, käsitellä yliopiston yhä olemassaolevaa luokkajakoa; työläisten pennuista tulee työläisiä ja akateemisten lapset suksivat yliopistoon. Mutta tämän lisäksi luokkatausta sanelee myös opiskelijan varallisuuden, urakehituksen ja rakkauden. 

Kaikki hyvin tähän asti, mutta sitten menee pieleen. Rankasta. Pientä ottaa päähän kuin kuuhullua kuutamolla. Ylkkäri on tietysti ottanut juttuunsa esimerkkejä elävästä elämästä, yhden edustamaan köyhälistöä ja toisen rahoilla mälläävää opiskelijaa. Mutta miksi, oi miksi, arvon ylkkäri, tämä rahoilla mälläävä esimerkkiopiskelijanne on siivoojan tytär? Jos te haluatte valottaa esimerkein luokkataustan vaikutuksen tuloihin, miksi valita köyhän työläisen tytär edustamaan hyvätuloisten akateemisten luokkaa? Varsinkin, kun kyseisen opiskelijan tulot eivät ole sen paremmin hänen omiaan kuin hänen vanhempiensakaan omia vaan hänen miehensä tuloja! Ei kai luokkataustalla nyt siihen ole vaikutusta, että siivoojan tytär saa mieheltään elatusta opintojensa aikana?! Mitä pirua??

Ja vielä raivostuttavampaa seuraa; köyhälistöluokkaa edustaa selkärankareumasta kärsivä nuori nainen. Miksi, oi miksi, kun otetaan köyhiä esimerkeiksi köyhyydestä, täytyy valita niitä poikkeustapauksia - sairaita? Hesarin kuukausiliite teki tämän saman tempun laajassa köyhyysartikkelissaan. Ei sairaan köyhyys ole sen hyväksyttävämpää kuin terveenkään, mutta se on hitusen ymmärrettävämpää, koska sairaan menot ovat selkeästi suuremmat. Eikö ole paljon katkerampaa, jos on terve ja elää kaikesta nipistellen, muttei silti tule toimeen? Eikö tällaisia henkilöitä ole suurin osa köyhistä, ainakin nuorista köyhistä. Miksi täytyy kaivaa maata asian alta esittelemällä köyhinä sairaita ikään kuin terveet eivät köyhyydestä kärsisikään? Ja vielä Ylkkäri, joka itkuu ja natkuu siitä, kuinka opiskelijat ovat suurin köyhien ryhmä.

Niin että BLAA vaan sinnekin, Ylkkäri.

2. Kirjoitin taannoin siitä, miten ärsyttävää on möykkä ja kännykkäkailottaminen julkisissa liikennevälineissä. En ole suinkaan ainoa, joka kokee näin ja koska moni muu kaltaiseni on laittanut roppakaupalla palautetta VR:lle aiheesta, VR tekee, kuten mikä hyvänsä asiakkaansa huomioon ottava yritys tekee ja pyrkii tekemään asialle jotain. VR:n tapa toimia on ollut "Älä kailota" -kampanja.

Nyt, ystävämme Ninni Lehtniemi on katsonut hyväksi verrata VR:n kampanjaa kanssaihmisten huomioimiseksi... ettepä arvaakaan, mihin. No, tietenkin KGB:n vuoden 1941 kampanjaan, jossa kiellettiin tovereita lörpöttelemästä, ettei mitään salaisuuksia päätyisi saksalaisten korviin.

Siis aikuisten oikeasti Lehtniemellä on poikkaa samaistaa VR ja KGB - ja ilmeisesti me, jotka emme jaksaisi sitä rääkynää ja omien asioiden äänekästä tuputtamista julkisissa, vertaudumme KGB:n agentteihin? Onhan se nyt niiq ihan kamalaa, eiksjoo, jos ei niiq sais kailottaa siel ratikas ja miten jotkut niinq KEHTAA olla sillai, ku ne ei tykkäis! Siis ihan fasismii ja rasismii ja byhyy!

Tukehtukaa kännyköihinne, olkaa hyvät.

3. En ole aivan varma, onko TÄMÄ juttu provo. Ehkä se on. Kun ei kirjoittajastakaan oikeaa nimeä tiedä, vain nimimerkin Mademoiselle Vosges. Kyseinen kolumni on Ylkkärin sivulla 27.

Kolumnin kirjoittajalla on pahat traumat yliopiston vuosijuhlista. Oi, hän oli niin innoissaan ensimmäisistään, valmistautui ja puunasi - ja mikä katkera pudotus se olikaan! Eihän kyse ollutkaan suloisesta taiasta vaan porvarillisesta asennekasvatuksesta. Onneton hippityttömme oli joutua porvariöykkäreiden aivopesemäksi, mutta onneksi hän tiedosti asian ajoissa ja vuosia myöhemmin kosti kirjoittamalla kolumnin ylkkäriin.

Kyllä, mekin vihaamme porvareita. Kyhyyyyllä. Tai sitten olemme kuoleman kyllääntyneitä tähän punavihertiedostavien "porvariporvari!!" -itkuun ja harkitsemme muuttoa viidakkoon. Jonnekin, missä saa olla yksin. YKSIN! 

Gxblt!!!!

Potilas Saarinen pitää suklaasta liikaa

Tässä vaiheessa aion kertoa jotain mahdollisista syistä, jotka ovat alavireisyyteni taustalla. Ehkä. Ei tästä mitään toipumis- tai terapiablogia tule, älkää olko huolissanne, sellainen veisi aivan liikaa blogitilaa. Tarkoitukseni kuiten ON yhä bloggailla enimmäkseen noista perinteisistä aiheista, politiikasta, maailmasta, sen sellaisesta. Toipuminen on pitkä prosessi ja todennäköisesti sen kuvaaminen olisi aika tylsääkin. 

Syytän tämän hetkisestä tilastani hitusen verran YTHS:n psykologia. Hitsi, onpa melkein vastuutonta toimintaa tuo tuollainen YTHS:n meininki. Kyseessä oli siis viiden kerran arviointikäynti, joiden perusteella päätetään, jatkuuko juttu, haetaanko Kela-tukea ja niin päin pois. Nyt viiden kerran aikana tuli tongittua perusteellisesti mielen roskakoria ja kaikki levisi käsiini - eikä enää ole ketään korjaamassa jälkiä kanssani! Kela-tuen hakeminen ja saaminen kestää eikä ole edes takuuta, että sitä saa. Voi jammajee, jos tämänkin olisi tiennyt. 

Noh, tässä ollaan ja näillä mennään. Ne roskat on tietysti käytävä joskus läpi, jos meinaa elääkin ilman niiden vaanivaa löyhkää.

Koska alun perin menin YTHS:lle syömishäiriö-kortti kourassani (BED - Binge Eating Disorder), aloitan siitä. Minä syön todella huonosti. Kun sanon, todella huonosti, tarkoitan sitä, uskokaa pois. Ruokavalioni koostuu pääasiassa kaikesta epäterveellisestä ja typerästä, kuten karkeista, sipseistä ja sen sellaisesta ja se on säännöllisen epäsäännöllinen. Lukuun ottamatta tietysti sitä, että fanitan iltasyömistä.

Syön suuria määriä kerralla. Minun on vaikea lopettaa kesken. Kun vatsani on saavuttanut tietyn täysinäisyysasteen, vaivun eräänlaiseen apatiaan. Millään en ole väliä, mitään ei huvita tehdä, tunnen itseni lihavaksi ja vastenmieliseksi, haluan vain käpertyä pimeään nurkkaan voimaan pahoin. Ongelma on, että tämä täysinäisyysaste ei edellytä suurta ruokamäärää. Sen voi aiheuttaa vaikkapa lautasellinen keittoa - vatsa on täysi ja se on menoa. 

Täyden vatsan ongelma on sekin, että kun sen seurauksena apatisoidun, alan ajatella, ettei millään ole väliä. Olen läski ja ruma ja huono enkä tästä nouse, joten on aivan sama, mitä teen. Ja tämä johtaa tietysti... tadaa, syömiseen! Lisää ruokaa vaan, kupu täyteen. 

Lempihuviani on ostaa kasa hyvää ruokaa ja syödä se kaikki maaten sängyssä ja lukien kirjaa. Elokuvan katsominen on vaihtoehto, mutta ei niin yleinen. Makuuasennossa on se ongelma, ettei vatsan täyttyminen niin tunnu, ettekä uskokaan, millaisia määriä ihminen pystyy makuuasennossa ahtamaan itseensä. Ymmärrän, miksi roomalaiset söivät nimenomaan divaaneilla maaten eivätkä istuen...

Miksi minä mussutan kuin viimeistä päivää? Sitä tuli tietysti pohdittua psykologilla yltä ja ympäri. Pidän todennäköisimpänä ja suurimpana selityksenä eskapismia: syömällä pakenen kaikkia mahdollisia ongelmia ja stressiä. Reagoin vaikeuksiin oitis syömällä. Tämä on ikävä oravanpyörä siksi, että syöminen masentaa minua lisää, koska tietysti lihon ja pahin kauhukuvani ikinä on lihominen. En ikinä, ikinä, IKINÄMILLOINKAANKOSKAAN halua olla enää lihava. En. Pidän itseäni jo nyt vastenmielisenä läskinä (sori) - kaikki vähäinenkin painonnousi aiheuttaa välittömän paniikin. Sitten lupaan, etten syö, en enää, NYT se on loppu. Piste, kaputt. Se toimiikin, seuraavaan iltapäivään asti. Siinä vaiheessa minulla on nälkä. Sitten luovutan ja syön jotain järkevää, esimerkiksi hernekeittoa. Vatsani tulee täyteen. Tylsistyn. Istun kotona. En halua tehdä mitään järkevää. Ostan typerää ruokaa ja pakenen kirjan ääreen. Mumsmumsmums. Ja sitten lisää, koska kun kerran olen jo pilannut kaiken, voin heittää kunnolla ranttaliksi... ja uusi lupaus. Ja kierre alkaa alusta.

Onnistun silloin tällöin katkaisemaan kierteen. En tiedä, kuinka. Joskus se onnistuu, muttei kestä kauaa, jossain vaiheessa romahdan taas. Koska toisin kuin alkoholistit ja tupakoijat, minä en voi olla ilman riippuvuuteni kohdetta, ruokaa. Minähän kuolen ilman sitä. Mutta kuinka syödä vain oikein, siinäpä kysymys... Kuinka lakata pakenemasta. Se vaatii niin kovasti ponnistelua. Se lannistaa minut. Olen kateudesta vihreä ihmisille, joiden suhde ruokaan on normaali. Joiden elämä ei ole päivittäistä taistelua itsensä kanssa siitä, syödäkö suklaata vaiko eikö.

Mutta, ehkä psykologi oli oikeassa. Ehkä tämä on vain pintaa. Ehkä ongelma on syvemmällä, jossa syömisen tuolla puolen. Ehkä vain peittelen ja pakenen sitä tunkemalla turpaani määrättömästi herkkuja, turruttamalla itseäni. 

Ehkä.

Potilas Saarinen ei osaa päättää ollako vai eikö olla

Tuosta edellisen kirjoitelmani kommenttilaatikosta tuli mieleeni eräs asia... Tarkemmin sanoen ensimmäisestä kommentista, erään anonyymin ystävällisesti laatimasta, jossa hän epäili tilani vakavuutta ja tuumi, että kyse on "vain" kolmenkympin kriisistä, perheettömyydestä ja liiasta vapaa-ajasta.

On huvittavaa, miten sitä suhtautuu, jos ja kun joku epäilee oman tilan vakavuutta. Silloin sitä nousee takajaloilleen kuin korskuva orhi ja alkaa todistella, että onon, vakava on, kuvailee kaikkia oireita, jopa hiukan liioitteleekin niitä. Julkeatko väittää, ettei olisi vakava? Vaikka minä toimin näin, vaikka tunnen noin ja olen kippuralla ja solmussa kuin halvaantunut vyötiäinen. Niin, kehtaatkin, senkin kurppana. 

YTHS:n ensimmäinen arviointipsykologi epäili kuntoni kurjuutta. Menin sinne alun perin syömishäiriön (en toki myönnä sitä sen enempää kuin masennustakaan, no chance) vuoksi ja kun en ole lihava - enää -, hänen mielestään mitään ongelmaa ei ollutkaan. Huomasin reagoivani juuri yllämainitulla tavalla ja ärtyväni hänelle. Myöhemmin kiukuttelin hänestä lähipiirille. Ettäs kehtasi!

Mutta annas olla, jos joku kyselee vointia. Sanonko, että juu, siivet maassa, veto lopussa, kituutan päivä kerrallaan. Enhän minä. No, en välttämättä mainosta olevani elämäni nousukiidossa, mutta en vihjaa kovin läheisesti mihinkään vakavampaan. "Menettelee" tai "siinähän se" lienevät yleisimpiä vastauksiani. Sen jälkeen siirryn mielelläni puhumaan muusta, koska en halua valehdella enkä kertoa kehnosta voinnistani. 

Poikkeuksena toki tietyt ystäväni - he kun tietävät, heitä ei kannata yrittää huijata. Mutta jopa heidän kohdallaan, jos he kesken yleisen keskustelun alkavat epäillä, että tilani on oikeasti vakava, hoitoon kannattaisi hakeutua ja lääkkeitä ottaa, ryhdyn heittämään vitsiä ja vähättelemään olotilaani. Eihän tämä nyt mitään... kyllä tämä tästä! On näitä ennenkin. Kyllä meikä aina pärjää. No worries ja niin päin pois!

Mikähän tällaiset reaktiot aiheuttaa? Miksi sitä maalaa synkkää kuvaa, jos joku epäilee masennuksen syvyyttää - ja toisaalta koristelee kuvansa kirkkain värein, jos joku on siitä masennuksesta huolissaan!

Potilas Saarinen ei syö lääkkeitään

Taannoin eräs toinen ystäväni suositteli minulle lääkkeitä. Kovin monet käyttävät nykyään masennuslääkkeitä, eihän se ole kummoinenkaan juttu. Reseptin saa varmaankin helpommin kuin särkylääkereseptin. Erityisesti opiskelija. Syö nyt niitä nappeja, jotta jaksaisit edes jotenkin opiskella ja valmistuisit. Sitten meidän ei tarvitse huolehtia sinusta enää.

Ystäväni tuntee ihmisiä, jotka syövät mielialalääkkeitä. Yksi heistä on psykiatrinen sairaanhoitaja. Eihän sairaanhoitaja voi olla väärässä lääkkeiden suhteen. Eikä niistä nyt ainakaan haittaa ole. Toinen ystäväni, se, joka sanoi, että olen masentunut, syö hänkin masennuslääkkeitä. Hän on ollut tyytyväinen niihin, ei siinä mitään. 

Ei. En tahdo. En suostu. Voin vielä myöntää olevani masentunut, mutta lääkkeitä en syö. En, ennen kuin on hengen hätä. En käytä mitään päihteitä, en alkoholia, en huumeita, en edes tupakkaa, en missään tilanteessa. En halua vaikuttaa aivoihini kemiallisesti. En ainakaan sen enempää kuin ehkäisypillerit nyt vaikuttavat - en mielelläni söisi niitäkään. Minusta sellainen on huijaamista. En halua olla kemiallisesti hyvällä tuulella. En halua, että hyvä tuuleni on peräisin pillereistä. Haluan, että se on peräisin minusta. Että se olen minä. Minun aivoni, minun hyvätuleeni. Ei ulkopuolelta, ei pillereistä.

En toki suhtaudu totaalisen kielteisesti mielialalääkkeisiin. Jos olisin itsemurha-altis, suostuisin ottamaan niitä. En paheksu lainkaan, jos muut niitä syövät, oli syy mikä hyvänsä, oikea masennus tai silkka hupi. Jälkimmäisessä tapauksessa pitäisin sitä kyllä vähän vastuuttomana, mutta en jaksa enää paheksua. Mitä eroa on napeilla ja viinalla? Tai - ehkä paheksunkin kaikkia! 

Silti, minusta mielialalääkkeiden varsinainen ongelma on se, että ne hoitavat oireita, eivät itse ongelmaa, joka ne oireet aiheuttaa. Oireiden hoitamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siinä on, jos keskitytään vain niihin ja jätetään syy hoitamatta. Tällöinhän ihminen ei parane koskaan vaan joutuu lopun elämäänsä kiskomaan nappeja, koska oireet palaavat aina, jos pillereiden käytön lopettaa. Syyhän ei ole mihinkään kadonnut. En minä halua syödä mielialalääkkeitä lopun elämääni, en edes kovin pitkiä aikoja. Ne ovat lääkkeitä, niillä on sivuvaikutuksensa eikä kaikkia edes tiedetä. Olen pilannut kehoani jo kylliksi, ei enää, ei enempää. 

Jos ja kun pääsen terapiaan, sitten voisin olla taipuvainen syömään jonkin aikaa lääkkeitä. Ehkä. Terapia ja lääkkeet ovat mielestäni aivan ymmärrettävä yhdistelmä. Joskus, ehkä useinkin, täytyy hoitaa oireita, jotta pääsee käsiksi ongelmaan. Ihminen, joka on todella väsynyt, ahdistunut ja masentunut, ei ehkä jaksa käsitellä ongelmiaan, koska kaikki hänen energiansa menee päivittäisten toimien ylläpitoon; siihen, että jaksaa nousta aamulla sängystä, syödä, liikkua, käydä kodin ulkopuolella, tehdä koulu- tai työasioita. Ei sitä liikene enää ylimääräiseen. Silloin täytyy saada lisää energiaa ja jos pillerit sen antavat, kaikin mokomin, miksi ei.

Mutta vielä ei ole aika. Minä pyristelen. Ehkä pääsen terapiaan, ehkä en. Ehkä se auttaa, ehkä ei. Mutta ei pillereitä. Ei. Minä jaksan vielä sen verran.

Potilas Saarinen?

En ole kirjoitellut hetkeen. En tiedä, milloin jaksan ja pystyn taas kirjoittamaan kunnollisia merkintöjä. Olen ollut oikeastaan koko alkuvuoden aika allapäin. Tuntuu, kuin olisin marionetti, jonka langoista pitelen itse kiinni ja yritän pitää sitä pystyssä. Mutta se marionetti, minä, on kovin raskas, kovin raskas... 

Eilen juttelin erään ystäväni kanssa. Mainitsin muun muassa sen, etten enää haluaisi mennä nukkumaan. Saatan venyttää nukkumaanmenoa ja valvoa myöhään, koska en halua mennä nukkumaan. Varsinainen ongelma ei ole nukkuminen vaan herääminen. Kun menee nukkumaan, täytyy joskus herätä ja se, mitä en todellakaan halua, on herääminen. Herätä seuraavaan päivään. En halua sitä. En halua nukkuakaan ikuisesti, en vain haluaisi herätä. En halua uutta päivää. Uutta, raskasta, iltaa myöten henkisesti yhä kurjempaa päivää. Uusi päivä on lakannut olemasta mahdollisuus. Se on taakka.

Ystäväni sanoi, että olen masentunut. Ehkä. Luultavasti. Todennäköisesti. Masent... katki. En pidä siitä sanasta. En halua olla masentunut. Kieltäydyn olemasta. En suostu. Masentunutmasentunutmasentunut. En minä voi olla masentunut. Vaikka teknisesti tiedän, että sen taustalla voi olla myös fyysisiä syistä - että se on sairaus -, se ei mene tajuntaan asti. Masennus on minulle tahtotila. Jos olen masentunut, minulla ei vain ole kylliksi tahdonvoimaa. Olen kurja raukka, laiska paska. Siksi en voi olla masentunut. Eihän minulla voi olla niin vähän tahdonvoimaa ja itsekuria. Eihän?

Tämä on exhibionismia. Ja tulee olemaan jonkin aikaa.