iBook sairastelee

Minulla oli pieni Mac-episodi tuossa taannoin. Armas koneeni sattuu nimittäin olemaan Applen iBook G4, sievä, pieni ja hyvin kätevä kapistus, jota olen onnellisena ulkoiluttanut luennoilla ja kahviloissa. Tuossa alkuvuodesta, ehkä helmikuussa, se alkoi kuitenkin piiputtaa; kun yritin käyttää langatonta verkkoyhteyttä, kone syöksyi niin kutsuttuun "kernel-paniikkiin" ja se piti aina käynnistää uudestaan. Aluksi se suostui toimimaan n. tunnin ajan wlanin kanssa ennen kuin panikoi, mutta lopulta se tuntui villiintyvän jo siitä, kun hiiren osoitin lähestyi airport-aseman kuvaketta.

Tällä koneella on tietysti jonkin verran ikää jo, lähemmäs 3 vuotta, mutta olen silti sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi yhä toimia kunnolla. On ymmärrettävää, että prosessori vähän hidastuu ja muistia kun ei ole älyttömästi, jotkut ohjelmat pyörivät hitaammin jne, mutta kyllä nyt perustoimintojen pitäisi olla kunnossa. Lisäksi, googlettamalla ja yliopiston atk-tuesta kyselemällä selvisi, että airport-aseman kökköytyminen on suht yleinen vika tässä mallissa eli käyttäjäparka on täysin syytön ja viaton. Korjaus kuitenkin maksaisi mannaa ja mansikoita, koska se vaatisi emolevyn vaihtoa. Tämä mielessä otin luurin kauniiseen käteen ja vetosin kuluttajansuojaan - tuotteessa on virhe, tahdon virheen korjattavan, pronto. Apple taipui näkemykseeni, että jos huollossa todettaisiin vian olevan koneessa, lasku laitettaisiin Applelle. 

Vein sitten koneen Humacille ja erinäisten sekoilujen jälkeen sain ilmoituksen, että emolevy on vaihdettu Applen piikkiin. Olin onnellinen kuin paksu porsas lämpimänä kesäpäivänä. Hain koneen kotiin ja tietysti menin heti ensimmäisenä airportin kimppuun. Kone toimi moitteetta n. 3 minuuttia ennen kuin iski jarrut pohjaan ja ruutu muuttui harmaaksi. Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, kone ei enää suostunut edes käynnistymään! Aiemmin sitä oli voinut sentään käyttää lankanetin kanssa, nyt ei mitenkään, ei edes ilman nettiä! Humac rikkoi koneeni!

Ei muuta kuin juoksujalkaa takaisin Humacille. Olin kiitettävän nöyrä, koska halusin vain koneeni kuntoon, rutista voisin muuallekin. Sinne se jäi pääsiäiseksi ja kun sain sen takaisin, ilmeni, että emolevy oli vaihdettu uudestaan. Ilmeisesti ensimmäisessä oli ollut jotain vialla. Nyt iBook toimii taas kuin unelma. Enkä maksanut kakkosvaihdostakaan mitään - enkä kyllä olisi suostunutkaan maksamaan. Minä en konettani rikkonut.

Mitä tästä opimme? Joskus kannattaa valittaa. Sain monen sadan euron arvoisen korjauksen täysin maksutta, kun asiallisesti itkin murhettani Applelle - mikä on, nähdäkseni, tällaisessa tilanteessa vain oikeus ja kohtuus. Ja, kannattaa valittaa, vaikkei kone aivan uusi olisikaan. Koneiden käyttöikä on nykyään niin lyhyt, että oikein harmittaa. Hirmuinen määrä jätettä kertyy näistä vempeleistä. Ja senkin opimme, että kyllä se huolto lopulta koneen korjaa. :D

Nyt suunnittelen hiukan tuunaavani konettani ostamalla siihen hiukan lisää muistia ja uuden akun. Kun se toimii hyvin, miksi suotta vaihtaa uuteen? Sitä paitsi, iBook on paljon hauskemman kokoinen kuin ylileveä Macbook. 

Kiitokset siis Applelle.

Lapsista ja aikuisista

Tämä on sitä ikää, kun ystävät, kaverit ja tutut alkavat lisääntyä. Yksi parhaista ystävistäni on raskaana, jokunen tuttu on jo muksunsa saanut ja miehen tutuilla, saman ikäisillä kuin me, on jo parhaimmillaan kaksi lasta. Oma biologinen kello se vain ei tikitä. Pikemminkin se käy väärään suuntaan; vuosi vuodelta oma lapsi kiinnostaa vähemmän ja vähemmän.

Joistain aiemmista kirjoituksistani voisi kai saada kuvan, että vihaan lapsia. En oikeastaan. Viime yönä bussissa jopa nostalgisoin pikkuveljeni vauva-ajalla, jonka muistan vielä varsin hyvin. Veli on minua 10 vuotta nuorempi, joten osa teini-iästä kului häntä hoidellen. Minä hain veljeni tarhasti, laitoin hänelle ruokaa, vahdin veljeä, kun vanhemmat olivat poissa, jäin jopa koulusta kotiin, jos veli oli kipeä. Ei siinä mitään kummallista ollut, se oli isosiskon hommaa. Sitä paitsi, veli oli oikein mukava pikkulapsi, ei huutanut kovinkaan paljoa. Ja - mikä on varmaan luonnollista sukulaisten ollessa kyseessä - veljen huuto yleensä herätti pikemminkin suojeluvaistot ja lohdutushalua kuin ärtymystä ja kiukkua.

Jos joku olisi vahingoittanut veljeä, olisin epäröimättä mennyt löylyttämään semmoisen kutaleen. Omaan pieneen mieleenkään ei tullut koskaan satuttaa veljeä - lukuun ottamatta niitä ihan normaaleja tappofantasioita kesken pahimman huudon, mutta ne ovat nähdäkseni hyväksyttäviä. Höyryjä on pakko päästellä ulos. Mutta että olisin reaalitodellisuudessa millään tavalla vahingoittanut pientä lasta, se oli ja on yhä täysin käsittämätön ajatus. Ei sellaista voi tehdä - ei sellaiseen vain PYSTY. Sehän menisi rikki, se on niin pieni ja hauras. Siihen sattuisi. Se kärsisi. Sellainen olisi hirvittävää.

Toisin sanoen, siitä huolimatta, etten erikoisemmin välitä lapsista ja satunnaisesti ne jopa raivostuttavat minua suuresti, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka tieten tahtoen vahingoittavat lapsiaan. Voin jotenkin vielä ymmärtää rajoitetun fyysisen kurituksen selkeiden kolttosten jälkeen, vaikken sitäkään ollenkaan hyväksy, mutta sellainen sadistinen lasten piäkseminen ja muu vahingoittaminen menee täysin yli ymmärrykseni. Miten kukaan VOI tehdä niin? Miten ihminen pystyy sellaiseen? Siinä täytyy jo useiden kytkimien olla väärässä asennossa sellaisen ihmisen päässä. Miten kukaan voi kaataa kiehuvaa vettä lapsen päälle tai raiskata lapsen? Varsinkaan OMAN lapsensa? Se vaatii jonkinlaista syvää, hyytävää tunnekylmyyttä, joka ei ole tavalliselle ihmiselle kuuluva ominaisuus.

Kahvilla eräs ystäväni kertoi tapauksista Venäjällä, joissa vanhemmat (tai vanhempi) olivat laittaneet lapsen koirankoppiin hihna kaulassa asumaan. Juoppovanhemmat halusivat rauhassa juopotella. Jotkut olivat eläneet vuosikausia kopissa oppimatta puhumaan tai edes kävelemään.

Ihmiseläimen kyky vahingoittaa lajitovereitaan on tunnetusti laaja ja hyvin mielikuvituksekas. Mutta siinä vaiheessa, kun vahingoittamisen halu suuntautuu omiin jälkeläisiin, siinä on jotain niin perustavanlaatuisen kieroa, että tällainen pieni ihminen on jäädä sanattomaksi.

Holistinen hoito helpottaa

Erilaiset vaihtoehtoiset lääkintämuodot aiotaan nyt ilmeisesti tuoda lainsäädännön piiriin. Mielestäni ajatus on sangen hyvä ja kannatettava, ja oikeastaan on outoa, ettei tätä ole tehty jo aiemmin. Vaihtoehtolääkintä on hyvin sekava kenttä sisältäen kaikkea koululääketieteenkin tunnustamasta akupunkiosta enkelikivihierontaan. Kuka tahansa voi sanoa olevansa mestari ja ekspertti eikä hoitoa antavilla ole kovinkaan kummoista vastuuta hoidon seurauksista. Korkeintaan rikoslaki voi puuttua asiaan, jos potilas vakavasti vahingoittuu.

Vaihtoehtolääketiede on ilmiö, johon monet suhtautuvat intohimoisesti. Käyttäjät suitsuttavat kipinöiden sen puolesta, vastustajat pitävät sitä humpuukina ja käyttäjiä helposti huijattavina jolleivät jopa vajaaälyisinä. Vastustajat kummastelevat halveksiva pohjavire äänessään, että miksi ihmeessä ihmiset hakeutuvat sellaisten hoitojen pariin, joiden tehosta ei ole minkäänlaisia tieteellisiä todisteita. Ehkäpä vastaus piilee osin siinä, että toisin kuin vastustajat luulevat, ihmisillä voi olla muitakin syitä hakeutua hoitoon kuin pelkkä mekaaninen vaivan parannus.

Kuuleman mukaan ennen vanhaan koululääketiede toimi hiukan toisin kuin nykyään. Paikkakunnilla oli omat lääkärinsä, jotka tunsivat potilaansa ja näiden vaivat, juttelivat vastaanoton lomassa kaikesta muustakin kuin potilaan vaivoista ja tekivät kotikäyntejä. Lääkärien ja potilaiden välille muodostui suhde. Potilas sai fyysisen hoidon lisäksi myös henkistä hoitoa; hänellä oli joku, jolle keskustella, joku, joka otti hänet vakavasti.

Nykyään tällaista suhdetta ei lääkärin ja potilaan välillä enää käytännössä ole. Julkinen terveydenhuolto on ylikuormitettu; potilaat joutuvat odottamaan tunteja vastaanotoille, joilla heitä hoitavat lääkärit saattavat antaa täysin vääriä diagnooseja. Pahimmillaan potilas ei edes pääse vastaanotolle. Vastaanottoaika on rajoitettu, hyvä, kun ehtii edes vaivansa selittää. Kaikesta ylimääräisestä alkaa lääkäri tuskailla, sillä hänellä olisi vielä valtaisa jono potilaita hoidettavana. Hoidosta on tullut liukuhihnatyötä. Yksityisellä asiakkaalla on enemmän aikaa ja lääkäri kuuntelee, mutta siinä on rahastuksen vahva haju mukana. Lääkäri mielellään määrää potilaan kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin nyhtääkseen tältä lisää rahaa.

Oma lukunsa ovat tilanteet, joissa vaivojen aiheuttajaa ei meinaa löytyä ja/tai lääkärin määräämät hoidot ja lääkkeet eivät auta. Koululääketieteen edustajat usein turhautuvat ja ärtyvät tällaisten tilanteiden edessä. He nostavat kätensä pystyyn tai jopa syyttävät potilasta ylivilkkaasta mielikuvituksesta; ei tällä mitään oikeaa vaivaa ole, kunhan kuvittelee ja tuhlaa lääkärin aikaa.

Kaiken tämän huomioon ottaen uskallan väittää, että vaihtoehtolääkintä on tullut osaltaan paikkaamaan sitä railoa, joka on avautunut vanhan ajan lääkäri-potilas -suhteen ja nykyisen terveydenhoidon väliin. Väitän, että kun potilas menee vaihtoehtohoitoihin, hän ei hae pelkästään medikaalista apua fyysiseen vaivaansa vaan hän hakee myös henkistä hoitoa. Hän haluaa tulla otetuksi tosissaan; hän haluaa, että häneen keskitytään, että häntä kuunnellaan, että häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti. Monikaan potilas ei varmaan suorastaan ajattele hakevansa vaihtoehtohoidoista näitä asioita, mutta itse uskon, että ne ovat erittäin merkittävä syy vaihtoehtohoitojen suosioon. Vaihtoehtolääkinnän harjoittajat hoitavat fyysisen kehon lisäksi ihmisen mieltä, minkä veikkaisin olevan placebo-vaikutuksen lisäksi se toinen syy, joka vahvasti vaikuttaa siihen, että moni kokee aidosti saavansa apua vaihtoehtohoidoista. Ihmiset rentoutuvat ja kokevat henkistä mielihyvää - ja käsittääkseni on ihan tieteellisestikin todistettu, että stressi yms. lisäävät myös fyysisen kehon pahoinvointia, kun taas henkinen hyvinvointi auttaa kehoa parantumaan ja voimaan hyvin.

Olen itsekin aikoinaan ollut melko tiukasti vaihtoehtohoitoja vastaan, mutta enää en ole. En olisi edes, vaikka en uskoisi niistä olevan mitään apua, sillä Suomen laki sallii ihmiselle jopa itsemurhan - miksi se ei silloin sallisi sitä, että ihminen käyttää rahansa humpuukiin. Mutta tätä nykyä ajattelen kuitenkin, että vaihtoehtohoidoista voi olla aidosti hyötyä ja apua ihmisille. Eikö ihmisillä ole oikeus maksaa siitä, että heitä kuunnellaan ja heidän vaivansa otetaan vakavasti? Onko se niin outoa, että joku maksaa sellaisesta? Maksammehan me psykiatreillekin eikä sitä kukaan pidä outona, mutta jos saa henkistä rentoutusta enkelimeditaatiosta, onkin pököpää.

Mielestäni on jokseenkin aika turha itkeä vaihtoehtohoitojen käytöstä niin kauan kuin koululääketieteen tila on, mikä on. Se kykenee hyvin hoitamaan vakavat vammat ja taudit, paikkaamaan jäseniä ja muuta vastaavaa, mutta näyttää ilmeiseltä, että henkistä rentoutumista se ei monille pysty antamaan. Ja henkinen hyvinvointi on merkittävä osa paitsi kokonaisterveyttä myös parantumisprosessia. Se, että toiset eivät mitään tällaista tarvitse, ei mielestäni ole aihe heille nostella neniään niille, jotka kaipaavat myötäelävää ääntä vaivojensa tueksi. Lähinnä tärkeintä olisi, että myös vaihtoehdolääkintää jossain määrin säädellään ja nyt eduskunta on tähän toimeen tarttunut. Asia siis on, nähdäkseni, menossa jokseenkin hyvään suuntaan.

Eroon pakkoruotsista

Hehee. Vasta nyt huomasin Jan-Erik Enestamin raflaavan ehdotuksen ruotsin kielikylvyistä päiväkoteihin, vaikka juttu julkaistiin jo viime kuussa. Kun kerran suomalaisnuoret eivät halua pakollakaan oppia puhumaan ruotsia ja käyttämään sitä, pistetään taaperot oppiin! Taaperot ovat liian pieniä pinnaamaan ja olemaan oppimatta.

Idean hulvattomuutta minun tuskin tarvinnee kommentoida, sen lienevät tehneet monet ennen minua. Itse asiassa otan ehdotuksen vastaan varsin iloisena; se kertoo omaa kieltään pakkoruotsin asemasta Suomessa. Moisen idean pystyy keksimään vain äärimmäiselle puolustuskannalle joutunut ihminen. Pakkoruotsi menettää jatkuvasti asemiaan ja RKP tietää sen. Ehkä jonain päivänä meillä ei enää ole pakkoruotsia vaan sitä voivat opetella tasan ne, jotka haluavat.

Sitä päivää odotellessa!

Lapset reservaatteihin

Aion nyt olla lapsivihamielinen. Istun juuri kahvilassa ja haluaisin lukea tenttiin, mutta en voi. Muutaman pöydän päässä minusta istuu seurue, johon kuuluu lapsi - ja se lapsi huutaa. Välillä se on hiljaa pari, kolme sekuntia ja sitten taas. Ja lapsen huutaminen on jotain, mikä tuhoaa keskittymisen täysin ja vie kaiken ilon kahvilassa kököttämisestä, vaikka ideana ei olisikaan lukea tenttiin.

Myönnän, en ole tasapuolinen eikä minua tässä asiassa kiinnosta ollakaan. Vanhemmat saisivat viedä kiljuvan jälkikasvunsa pois häiritsemästä muiden elämää ja korvia. Tuollakaan kyseisellä seurueella ei tunnu oleman mitään aikeita lähteä vaan näemmä tarkoitus on kiduttaa kanssakahvittelijoita äänisaasteella.

Että pistää vihaksi tällä hetkellä. Muutenkin ultrakurja päivä ja sitten pitää kuunnella lempikahvilassani kiljuvaa kakaraa.

Vanhanen vauhdissa

Täytyy nostaa hattua Matti Vanhaselle. Mieshän paiskii oikein hartiavoimin töitä sen eteen, että häntä pidettäisiin yhtenä Suomen huonoimmista pääministereistä ja on vain oikeus ja kohtuus, että hän on kaiken vaivannäkönsä jälkeen lähellä tavoitettaan. Vanhanen on pyrkinyt osoittamaan kaikenkattavaa kelvottomuuttaan sekä henkilökohtaisella että poliittisella tasolla. Edellisellä areenalla hän on ilmituonut jokseenkin vajavaista ihmistuntemustaan sekaantumalla julkkistyrkkyihin naisiin ja yrittänyt peitellä jälkiään haastamalla toisen julkkistyrkyistä oikeuteen.

Mutta mitäpä Vanhasen naisasioista. Suurimman työnsä mies on tehnyt poliittisella areenalla. Vanhanen on muun muassa ilmaissut vastustavansa lainsäätämisen demokraattista prosessia toteamalla, ettei keskeneräisistä laeista pitäisi keskustella. Tämä ei ole ihmeellistä ottaen huomioon, että Vanhasen mielestä Venäjällä on demokratia, joskin "omanlaisensa demokratia". Kun huomioi Vanhasen selkeän kiintymyksen Venäjän poliittiseen malliin, ei hänen viimeisin tempauksensa ole kovinkaan kummallinen.

"Ainakin tässä tietyssä systemaattisuudessa [länsimaat voisivat oppia Kiinalta]. Siinä, että asetetaan selkeitä prioriteetteja ja mobilisoidaan voimavaroja niiden saavuttamseksi. Silloin myös saavutetaan tuloksia."

Vanhanen siis fanittaa Kiinan keskusjohtoista järjestelmää. Toki siellä saadaan voimavarat mobilisoitua ja tuloksia aikaan, koska johdon ei tarvitse kysellä kansalta yhtään mitään, sen kuin vain porskuttaa. Kenties demokratia on Vanhasestakin vähän tylsä juttu, koska se on muun muassa kampittanut Vanhasen ehdotuksia (mm. eläkeiän nosto) ja muutenkin kehtaavat nuo ihmiset muka jaella hänelle epäsuosiota ikään kuin hänellä ei olisi Taivaan ikuinen mandaatti jatkaa itsevaltaisena pääministerina auringon sammumiseen asti. Kehtaattekin, kansalaiset, hyihyi. Olisitte niin kuin kiinalaiset ja mobilisoituisitte, kun Vanhanen haluaa!

Onkohan Vanhanen oikeasti vasemmiston myyrä, jonka tarkoituksena on tyystin romahduttaa keskustan suosio?

Uimakoulu

Ihmisen on hyvä harrastaa liikuntaa. Koska olen ihmisarka ja minussa on hiukan misantroopinkin vikaa, en kovin mielelläni harrasta joukkue- tai ryhmälajeja. Niinpä yhdeksi suosikkilajeistani on muodostunut uinti, jota harjoitan nykyään Mäkelänrinteen uimahallissa, kun liikuntaseteleillä pääsee opiskelija päiväsaikaan maksamatta sisään.

Uinnissakaan ei voi välttyä misantrooppisilta väristyksiltä, sillä monet ihmiset ovat altaassa suoranaisia älykääpiöitä. Alla listattuna joitain uimaihmisen vihollisia.

1. Jarrutin

Jarru-uimari on hidas uimari. Hitaudessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta Jarrupa ei ymmärrä pysytellä hitaiden uimarien radalla vaan änkee nopeiden uimarien keskelle. Nopeilla on sitten hauskaa, kun parin kierroksen välein täytyy väistää Jarrua. Mutta onhan Jarrulla toki OIKEUS uiskennella muiden tukkeena.

Jarrun alalaji on "lähdinpäs ennen sinua" -Jarru. Nämä uimarit tekevät niin, että jos he sattuvat samaan aikaan altaanpäätyyn nopean uimarin kanssa, he eivät missään nimessä anna nopean ohittaa heitä niin, että nopea lähtisi ensimmäisenä uudelle kierrokselle. Ehei. LES-Jarru syöksähtää uudelle kierrokselle ja pakottaa nopeampansa monimutkaisiin väistöliikkeisiin.

2. Läiskijät ja Polskuttajat

Läiskijät eivät osaa kroolata, mutta haluavat silti väkisin käyttää sitä uintityylinään. Tuloksena on, että Läiskijä heilauttaa käden yläkautta veteen ja antaa sen pudotamätkähtää pitkin pituuttaan aiheuttaen massiivisen läiskähdyksen. Usein tähän liittyy vielä ylävartalon heitteleminen eteenpäin. Läiskijä on normaalisti myös hyvin hidas uimari.

Polskuttajat taas tykkäävät uida selkää. Sekin on sinänsä ok, mutta jostain syystä Polskijoilla on vahva taipumus vispata jaloillaan valtavia vesisuihkuja. Kun huomioi, että Polskijat ovat Läiskijöiden tapaan melko hitaita, nämä massiiviset vesipatsaat Polskijan jalkopäässä stressaavat nopeaa ohittajaa.

3. Tilanvaltaajat

Kuka antoi luvan käyttää uimarataa koko leveydeltä? Häh? Tilanvaltaaja ui selkää kädet levitettyinä sivuilleen. Kämmenet vain hiukan vatkaavat vettä, enemmän se on kellumista kuin uimista. Tämä tietysti tekee Tilanvaltaajasta myös massiivisen Jarrun.

4. Peräpeilissä uijat

En voi sietää ihmisiä, joiden on pakko uida melkein persiessä kiinni. He eivät ohita eivätkä suostu jäämään jälkeen. Se ei kyllä sinänsä häiritse uintisuoritusta, mutta on jollain tavalla hyvin ahdistavaa.

Sekularisaation tuho

Me Euroopassa taistelimme uskonnon marginaaliin. Se vaati paitsi aikaa ja vaivaa, myös valtavasti verta ja kyyneleitä; sekalarisoitumisen voidaan katsoa alkaneen reformaatiosta ja sitä seuranneista uskonsodista, joissa kuoli tuhansia. Me maksoimme kalliin hinnan päästäksemme vapaiksi uskonnon kahleista, saadaksemme päättää yhteiskunnallisista asioista ilman, että kirkko jatkuvasti sekaantui kaikkeen. Mutta me saavutimme sen, mitä halusimme. Me voitimme.

Ja nyt uskonto on tulossa takaisin. Eikä se ole kristinusko, joskin se saattaa seurata vanavedessä.

Se ei ole sinänsä mitenkään uutta ja ihmeellistä. Kristinuskokin kiukuttelee aina välillä ja se on paremmissa asemissa esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa. Ihmeellistä on kuitenkin se, että me emme vain ole laittamatta tikkua ristiin estääksemme tämän kehityksen - me suorastaan tuemme sitä.

Heihei, sekularisaatio. Tervetuloa uskonnon valta ja koskemattomuus.