Mitä me emme ymmärrä

Miss Midnight on kirjoittanut pari erinomaista tekstiä syistä, joiden vuoksi naiset eivät harjoita laajalti seksiä jatkuvasti vaihtuvien kumppanien kanssa - edes ne naiset, jotka todella haluaisivat tehdä niin. Syitä on toki muitakin, mutta MM kuvaa nähdäkseni melko hyvin niitä tiettyjä esteitä, joihin halukkaat naiset törmäävät ja jotka he joutuvat huomioimaan, olivat ne sitten ulkoisia ja/tai päänsisäisiä.

Yksi MM:n premissi oli, että miehet eivät ymmärrä tätä naisten "seksuaalisen niukkuuden maailmaa" ja kommenttiosasto osoitti sen hyvin todeksi. Olen itse törmännyt ihan samaan. Erityisesti MA-teoriasta jauhavissa piireissä ilmaistaan jatkuvasti katkeruutta ja kateutta naisten teoreettiselle kyvylle saada helpohkosti seksiä milloin vain lähes keltä vain. Ja ovatpa eräät muutkin miehet toisinaan sanoneet, että olisi kiva olla nainen, silloin saisi niin paljon kuin mieli tekee ja ihan helposti. Siinä vain on se ongelma, että jos nämä miehet muuttuisivat naisiksi, he samalla ottaisivat vastaan naisten aivot ja naisten kokemat esteet vapaalle seksin harjoittamiselle - eivätkä hyppisikään vuoteesta vuoteeseen yhtään sen enempää kuin perusnainen.

Miehet eivät ymmärrä. Eivätkä oikeastaan haluakaan ymmärtää. Sen sijaan pyritään argumentoimaan kaikki naisten kokemukset kumoon ja esittämään omat näkemykset ainoina oikeina. Tässä ei toki ole mitään outoa, lähes kaikki me toimimme noin, niin naiset kuin miehetkin. AT-keskusteluissa vain joskus hiukan hämmentää se, että samalla, kun valitetaan, etteivät naiset ymmärrä eikätkä yritä tai edes halua ymmärtää, ei myöskään itse pyritä tippaakaan ymmärtämään naisia. Millä oikeudella voidaan vaatia ymmärrystä, jos ei itse yhtään yritetä ymmärtää?

Mutta eihän tämä ole mitään AT-keskustelijoiden yksinoikeus, tietenkään. Itse asiassa se vaikuttaisi olevan hyvin laajalti viljelty inhimillinen ominaisuus, joka ilmenee molemmissa sukupuolissa, kaikkien sosioekonomisten asemien edustajissa ja niin edelleen. Omalle itselle halutaan ymmärrystä, mutta vastineeksi ei edes yritetä ymmärtää muita. Oma näkemys on se, mikä määrää ja jos muiden kokemukset ovat sen kanssa ristiriidassa, ne tuomitaan vääriksi ja virheellisiksi.

Mielestäni tämä on melko surullista. Ja maailman havainnoinnin kannalta se on erityisen harmillista siksi, että jumiutumalla vain yhteen näkemykseen sitä itse asiassa rajoittaa havainnointia hyvin raa'alla tavalla. Jonkin ilmiön ymmärtämisessä on mielestäni erittäin olennaista huomioida sekä sisäpuolen että ulkopuolen näkemykset siitä. Ilmiö näyttää todennäköisesti hyvin erilaiselta riippuen siitä, tarkasteleeko sitä sisä- vai ulkopuolelta, mutta kumpikaan tarkastelija ei välttämättä ole väärässä. He vain näkevät ilmiön eri tavalla ja siksi, saavuttaakseen suuremman ymmärryksen, heidän olisi hyvä yhdistää näkemyksensä. Todellisuudessa näin harvoin tapahtuu. Sen sijaan sisä- ja ulkopuolen tarkastelija vain yrittävät kumota toisensa väärässäolijoiksi. Eikä ymmärrys lisäänny yhtään.

Jätä se!

Kävin viime viikolla toverini kanssa katsomassa uuden romanttisen komedian, He's Just Not That Into You - joka on jostain syystä suomennettu kökösti nimellä "Jätä se!" Elokuva osoittautui mielestäni saamiaan arvioita paremmaksi. Ymmärrän, että arvioijat katsovat elokuvan rakennetta, näyttelijöiden taitoja jne, mutta itse en pidä niitä kaikkein olennaisimpina tekijöinä romanttisissa komedioissa. Olennaisinta on, että elokuva viihdyttää, sen pääpari on kyllin sympaattinen (tai parit, tässä tapauksessa) ja lopuksi jää hyvä mieli. Jätä se! täytti kaikki nämä vaatimukset helposti. Sitä paitsi, se on itse asiassa paljon kirpeämpi kuin keskimääräinen romanttinen komedia, mistä ropisee pisteitä.

Kaksi asiaa nousi mieleeni ylitse muiden ja käsittelen niitä nyt tässä; naisten parinhakua ja koko elokuvaa hiukan MA-teoriaa soveltaen. Kirjoitus tulee todellakin sisältämään SPOILEREITA - mutta liekö juuri yksikään lukijani romanttisten komedioiden ystävä muutenkaan. Ette te sitä varmaan mene katsomaan.

Elokuvan primus motor on Gigi, joka tahtoo itselleen miehen. Hän käy treffeillä ja pui niitä naispuolisten ystäviensä kanssa. Yleisin kysymys, jota naiset pohtivat on "miksi hän ei soita?" Vastaukset vaihtelevat laidasta laitaan; kenties mies loukkasi itsensä ja on sairaalassa tai hän hukkasi numeron tai hän lähti Philadelphiaan katsomaan äitiään tai mitä ikinä. Naiset lohduttelevat toisiaan vakuuttamalla, että kyllä se mies vielä soittaa. Hänellä on vain joku este! 

Kunnes Gigi ystävystyy Alexin, erään treffikumppaninsa (mies)kaverin kanssa ja Alex sanoo asiat suoraan: mies ei soita, koska ei ole kiinnostunut. Se on niin yksinkertaista. Jos hän ei soita, häntä ei kiinnosta soittaa. Piste. 

Tämä vastaa nähdäkseni suhteellisen hyvin naisten tosielämän käytöstä - eikä itse asiassa vain naisten. Myös miespuoliset kaverit ovat vakuutelleet minulle, että "kyllä hän soittaa vielä" (vaikka kyse ei toki ole ollut treffeistä, olenhan varattu nainen). Sitten keksitään syitä, miksei tyyppi ole soittanut. Ilmeisesti ihmiset eivät vain halua pahoittaa toverin mieltä sanomalla sen ilmeisen eli että jos sitä tyyppiä kiinnostaisi, se soittaisi eli sitä ei vain kiinnosta. Jos se ei ole soittanut muutaman päivän sisään, se ei aio soittaa. Mutta on tässä tietysti perusteensa; jos toinen on jo murheen murtama, kun soittoa ei kuulu, tuntuu varmasti vaikealta sanoa suoraan, ettei sitä treffikaveria vain kiinnosta. On helpompaa yrittää piristää toista keksimällä tekosyitä ja vakuuttamalla, että hän on kiinnostava. En sitten tiedä, onko tämä parempi vai huonompi asia. Mielenkiintoinen se ainakin on.

Elokuvassa oli useampikin pariskunta, joista eräs kompleksi toimi MA-teorian kannalta aika mielenkiintoisesti. Ben ja Janine ovat naimisissa, mutta kaunis joogaopettaja Anna laittaa Benin pään pyörälle. Annaa taas himoitsee tämän ystäväroolissa toimiva Conor, joka taas on käynyt treffeillä Gigin kanssa - muttei soittanut tälle treffien jälkeen (ja Alex on Conorin kaveri). 

Ben on melko klassinen YTM. Hän on elokuvan standardikomein mies, jonka kroppa on lihaksikkaan treenattu siitä huolimatta, että hän on itse asiassa toimistorotta, joskin tietysti hyvin toimeentuleva ja hyvässä asemassa oleva. Hän osaa puhua naisille ja hurmata nämä, vaikkapa sitten lähikaupassa. Annankin Ben tapaa kaupassa ja lyö välittömästi jalat Annan alta. Mutta sitten tulee se mutta: Ben on naimisissa. Pian hän onkin kahden naisen loukussa, toisaalla rakatajatar, toisaalla vaimo.

Mielenkiintoista onkin, että kaikesta YT-mieheydestään huolimatta, Ben on itse asiassa se elokuvan mies, joka lopulta jää ilman naista. Hänen ongelmansa on kykenemättömyys tuoda esiin halujaan ja pitää niistä kiinni. Avioliitto on onneton eivätkä Ben ja Janine ole harrastaneet seksiä enää vuosiin. Itse asiassa Ben ei edes halunnut naimisiin, mutta suostui Janinen "avio tai ero" -ultimaatumiin. Hän onnistuu möläyttämään Janinelle jossain vaiheessa pettäneensä tätä ja selkeästi odottaa ja toivoo eron nyt tapahtuvan, mutta kas, Janinepa haluaisi yrittää selvittää asian! Kun hän kysyy Beniltä suoraan, haluaako tämä erota, "eroeroeroeroero" suorastaan paistaa Benin kasvoilta - mutta suusta kuuluu "ei". Ja kliimaksi tapahtuu Benin toimistohuoneessa, jossa hän on juuri muhinoimassa Annan kanssa, kun Janine koputtaa ovelle. Ben työntää Annan siivouskomeroon ottaakseen vastaan vaimonsa, joka ehdottaa seksiä avioliiton paikkaamiseksi. Ben ei taaskaan kykene artikuloimaan oikeita halujaan vaan antaa periksi. Anna joutuu kuuntelemaan siivouskomerossa ja Janinen poistuttua hän juoksuu raivoissaan ulos toimistosta huutaen, ettei enää ikinä tahdo nähdä Beniä - eikä näe. Ja lopulta myös Janine pakkaa Benin tavarat ja heittää tämän ulos talosta löydettyään Benin tupakat - tämä kun oli vannonut lopettaneensa. Viimeinen niitti. Kaikki se Benin YT-mieheys ei siis lopulta paljoa auta, kun hänellä ei ole munaa pitää kiinni omista näkemyksistään. 

Elokuvan YT-nainen taas on Anna, hemaisevan kaunis joogaopettaja, jota hänen ystävänsä Conor himoaa. Anna puolestaan on lätkässä elokuvan YT-mieheen, mutta huonostihan siinä käy. Petyttyään Benin kanssa Anna yrittää Conorin kanssa, mutta se ei toimi, Conor ei vain sytytä häntä. Sitä paitsi, Conor käyttäytyy aika lailla väärin Annan suhteen. Hän lähinnä luimii kuin pieni koiranpentu sateessa ja tuijottaa surullisena ymmärtämättä, miksei sille anneta luuta - eli pimpsaa, tässä tapauksessa. Conor kuitenkin lopulta saa naisen Annan ystävästä Marysta, joka on Annaa hiukan vaatimattomampi tapaus, mutta varsin sievä ja mukava. Kenties tämä kertoo, ettei kannata tavoitella kuuta taivaalta ja Conorille Anna todellakin on kuu.

Elokuvan toinen YT-mies on Alex. Hän ei ole yhtä standarsikomea kuin Ben, mutta elokuvassa hänestä tehdään melkoinen naistenmies, jonka naismenestys on huikea. Alex ja Gigi ovatkin se perinteinen "unelmapari", sillä lopulta he saavat toisensa. Alexia ei piinaa Benin kykenemättömyys toimia halujensa mukaan vaan kun hän lopulta ymmärtää haluavansa Gigin, hän toimii suoraan ja päättäväisesti ja saa kuin saakin Gigin, jolle ehti jo kerran antaa pakit. Alex onkin YT-mies, jolla on sydän ja pohjimmiltaan halu sitoutua. Gigi ei ole YT-nainen, mutta varsin sopiva Alexin pariksi, lämmin ja herttainen ja naapurintyttömäisellä tavalla erittäin suloinen.

Ihan mielenkiintoinen elokuva siis. Suurimmat YT-hahmot jäivät elokuvassa lehdelle soittelemaan, kun taas keskitason rauhallisemmat persoonat pariutuivat keskenään. Aina ei siis YT-tyypeilläkään tärppää.  

Tuulahdus henkilökohtaisesta elämästä

Tämä viikko on ollut ihan hyvä, useammassakin mielessä. On ollut aurinkoista, vaniljalatte on hyvää, olen saamassa Yhdysvalloista maailman hienoimmat kengät ja sain taannoin 4 opintopistettä kurssista, jonne kyllä ilmoittauduin, mutta en sitten käynyt yhdelläkään luennolla enkä lopputentissä. Arvosanaksi sain 2. Ja sitten opiskelu on muka raskasta! ;)

Parhaat uutiset koskevat kuitenkin Ukrainaa. Sain nimittäin työharjoittelupaikan kahdeksi kuukaudeksi Kiovasta syksyllä ja sen lisäksi minut on hyväksytty kahden väliseen vaihto-ohjelmaan Kiev-Mohyla yliopistoon! Nyt on enää kiinni Kiev-Mohylasta, vietänkö kevätlukukauden 2010 Kiovassa opiskelemassa ukrainaa ja politiikkaa.

Valmistuminen viivästyy taas, mutta mitäpä tuosta. Opiskelijaelämä on oikeastaan ihan miellyttävää. Totta kyllä rahan riittäminen on ainainen ongelma, mutta toisaalta ei tässä nälkään olla kuolemassa ja on miellyttävää, kun arkisin ehtii käydä pitkällä aamukahvilla, lounastaa tovereiden seurassa, kävelyillä, uimassa tai mitä ikinä. Oikeastaan kun tätä runsasta vapaa-aikaa ajattelee niin sellainen 5 päivää viikossa puurtaminen ei juurikaan houkuttele. Tekisin mielelläni 3-4 päiväistä viikkoa ja olisin ihan mielelläni töissä viikonloppuisin. En juuri juo enkä rellestä eli jaksaisin ja ehtisin hyvin. Ja tuntikorvauskin on viikonloppuisin parempi.

Sitä paitsi, olen ensi keskiviikkona lähdössä Kiinaan 1,5 viikon lomalle. Tulee pientä taukoa raapusteluun, mutta kirjoittelen jotain vielä ennen sitä. Ni hao!

Me suomalaiset rasistit

Hesarissa on viime päivinä uutisoitu suomalaisten rasismista. Mylly lähti käyntiin, kun (ilmeisesti) suomalainen mies tönäisi pienen somalitytön junasta Espoon keskuksessa ja kutsui tätä apinaksi. Asia oli niin vakava, että jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja innostui pääkirjoituksessaan "Edes lapset eivät välty suomalaiselta rasismilta" suomimaan suomalaisia, varsinkin suomalaisia miehiä, rasismista.  

Tämä kohu pistää miettimään. On toki aikuiselta ihmiseltä rumaa töniä ja nimitellä pientä tyttöä, mutta onko se automaattisesti rasismia - vaikka tyttö olisikin somali? Jos tyttö olisi ollut valkoinen, kukaan ei olisi epäillyt, että kyseessä on rasismi. Tapauksesta tietoiset olisivat pitäneet miestä yksinkertaisesti huonokäytöksisenä ääliönä eikä juttu olisi yltänyt uutisiin asti. Aivan varmasti joka päivä joku käyttäytyy huonosti lapsia kohtaan jossain päin Suomea, mutta tapahtuma ylittää uutiskynnyksen vasta, kun lapsi edustaa etnistä vähemmistöä. 

Tapauksesta on kirjoitettu muuallakin hyvin, joten en lähde analysoimaan lapsi-osuutta sen tarkemmin. Lukekaa Taustavaikuttajan juttu, Miniholokausti.

Tähän vyyhteen kietoutuvat uutiset siitä, että Suomeen on tulossa käsite "viharikos". Helsingin Sanomien mukaan Poliisi alkaa seurata tarkemmin viharikollisuutta, kun taas Iltasanomat kertoo sisäministeriön pohtivan viharikosten koventamisperusteita. Rasismihan meillä on jo rikoksen koventamisperuste, mutta nyt se halutaan ulottaa esimerkiksi seksuaalisiin vähemmistöihin. Siitä termi "viharikos".

Itse näen tämän kehityksen hiukan huolestuttavana. En sinänsä vastusta rikoksen motiivin käyttöä rangaistusta koventavana tekijänä - koskeehan tämä esimerkiksi tilanteita, joissa joku kuolee toisen ihmisen toiminnan seurauksena. Jos ihminen esimerkiksi ajaa tahallaan toisen yli, se on tappo tai jopa murha, mutta jos kyseessä on vahinko, tuomio tulee vain kuolemantuottamuksesta. Tämä on mielestäni ihan oikein ja kohtuullista eikä se olekaan rasismi- ja viharikosten ongelma. Ongelmalliksi nämä rikokset muodostuvat sen kohdalla, miten ja mistä voidaan päätellä rikoksen rasistiset ja/tai ryhmävihamotiivit.

Näyttää nimittäin ikävästi siltä, että motiivi päätellään yksinkertaisesti siitä, kuka osuu tai valikoituu rikoksen uhriksi. Jos uhri edustaa etnistä/seksuaalista vähemmistöä, rikos on kuuluu automaattisesti RV-rikosten (rasistiset ja viharikokset) piiriin. Sillä, miksi henkilö päätti ottaa uhrikseen tämän yksilön, ei ole merkitystä. Junasta tönäistyn somalitytönkin tapauksessa heti oletettiin, että kyse on rasistista eikä esimerkiksi siitä, että miestä kiukutti vaikkapa nyt ahtaus junassa ja hän tönäisi tieltään pienimmän silmiinsä osuneen kohteen. 

Mielestäni on väärin, jos toiset ovat enemmän uhreja vain siksi, että heidän ihonsa on erivärinen tai he puhuvat äidinkielenään muuta kieltä kuin suomea tai mitä ikinä. Ja se on vaarallista. Se on vaarallista kahdesta syystä; ensinnäkin se aiheuttaa kantaväestössä ärtymystä, kun se näkee, että toiset ryhmät asetetaan sen yläpuolelle ja toiseksi se rikkoo yhtä lain tärkeimmistä periaatteista, yhdenvertaisuusperiaatetta. Lain edessä meidän kaikkien tulisi olla yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, niin suomalaisten, somalien, venäläisten, romanien kuin kiinalaistenkin, kenen vain. 

Ymmärrän, että vähemmistöjä täytyy jonkin verran suojella. Mutta suojelullakin täytyy olla rajansa. On säilytettävä tasapaino toisaalta suojelun ja toisaalta kantaväestön ja vähemmistön yhdenvertaisuuden välillä. Ja on varottava antamasta vähemmistöille mielikuvaa, että he voivat hyväksikäyttää vähemmistöasemaansa ja siten saavuttaa epäreiluja etuja. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, vähemmistöjen edustajat vetoavat rasismiin kohdatessaan asioita, joista eivät pidä, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa. 

Jos tasapuolisuudesta ei pidetä huolta käy niin kuin Pekalle, joka huusi apua turhan monta kertaa leikillään. Kun susi sitten tuli, kukaan ei enää uskonut Pekan avunhuutoja ja syödyksihän siinä tuli. Sitä tuskin haluaa kukaan.

Hyvä yritysmaailma vs pahat työntekijät & vähän Lex Nokiasta

Muistattehan vielä tuon surullisen kuuluisan Lex Nokian, jonka eduskunta kaikista protesteista huolimatta runnoi läpi ja jota elinkeinoelämä enemmän kuin lämpimästi kannatti? Kun lakia säädettiin, viestintäministeri Suvi Linden lupasi eduskunnalle, että lain noudattamista valvotaan tarkasti. Valvonta kuuluisi ilmeisesti tietosuojavaltuutetulle, joka suorittaisi tarkastuksia tunnistetietoja seuraavissa yrityksissä. 

Ei-niin-yllättäen Elinkeinoelämän Keskusliitto on alkanut rääkyä tietosuojavaltuutetun tarkastusoikeutta vastaan. Ensimmäinen argumentti on, että koska tarkastusoikeudesta ei ole säädetty sähköisen viestinnän tietosuojalaissa, mitään tarkastusoikeutta ei voi olla. Onneksi oikeusministeri Tuija Brax on tiukasti eri mieltä.

Paras pala on silti vielä jäljellä. Toinen EK:n esittämä argumentti on nimittäin se, että tarkastusoikeus antaisi tietosuojavaltuutetulle suuremmat valtuudet kuin mitä poliisilla on. 

Muistatteko vielä, mikä oli eräs niistä argumenteista, joilla vastustettiin Lex Nokiaa? Jos ette, lukekaa yllä oleva kappale. Se oli täsmälleen sama argumentti: Lex Nokia antaa yritykselle suuremmat valtuudet kuin mitä on poliisilla. Eipä ollut EK silloin itkemässä, että joku saa poliisia suuremmat valtuudet. Näemmä on ihan hyvä juttu, että yrityksillä on poliisia suuremmat valtuudet, mutta yrityksiä valvovalla taholla ei saisi olla. Eihän yrityksiä, herra paratkoon, saa valvoa! Yritykset ovat niitä hyviksiä, työntekijät pahiksia. Hyihyi, tuhma työntekijä.

Aina, kun sitä kuvittelee törmänneensä ihmiseläimen röyhkeyden ja kaksinaamaisuuden lopulliseen rajapisteeseen, joku onnistuu kuitenkin ylittämään kaikki aikaisemmatkin arviot. Onnittelut Elinkeinoelämän Keskusliitto, te teitte sen taas.

Palvelua, sano

Useimmat Helsingin keskusta-alueen kahviloista ovat minulle tuttuja, mutta tätä nykyä minut voi useimmiten löytää läppärin äärestä Kaisaniemen Wayne's coffeesta. Siihen, miksi suosin voimakkaasti Kaisaniemen Wäinöä ylitse muiden on neljä syytä. Ensinnäkin, sieltä saa ylivoimaisesti Helsingin parasta vaniljalattea. Toinen syy taas on se, että ennen kymmentä aamulla kaikki kahvi- ja teejuomat saa puoleen hintaan, mikä tekee vaniljalaten hinta-laatusuhteesta lyömättömän. Kolmantena tekijänä vaikuttaa puolestaan erinomainen sijainti. Ja neljäs, erittäin merkittävä syy sekin, on Wäinön loistava palvelu.

Jo Wäinöjen peruspalvelu on ystävällistä ja pirteää, mutta Kaisaniemessä minusta on tullut suorastaan vakioasiakas. Eräänä aamuna saavuin tuttuun tapaani kahvilaan ja asemoiduttuani lempipöytääni menin tiskille tilaamaan kahvini. Sain puoliksi ulos suustani sanan "vaniljalatte", kun (hyvännäköinen) tarjoilijanuorukainen laski sen eteeni. Hän oli huomannut saapumiseni ja edellisten tilausten perusteella arvannut oikein, mitä haluan. Aina ei käy näin hyvä tuuri, mutta riittää, kun sanon "tavallinen" niin kohta on vaniljalattea tulossa. Ja vaikkei mies palvelisikaan minua, hän tätä nykyä aina moikkaa minulle, kun tulen kahvilaan.

Tämä kaikki tuli mieleeni lukiessani Mikko-Pekka Heikkisen murehdintaa siitä, kuinka suomalaiskahviloissa "palvelu" on täydellisen ala-arvoista ja hinnatkin ihan mahdottomia, kun taas Kebab-paikoissa hinta on hyvä ja palvelu loistokasta. Kolumnin tarkoituksenakin on epäilemättä kärjistää, mutta silti uskallan olla sitä mieltä, että kärjistys paitsi menee hiukan liian pitkälle myös ontuu eräiltä osin turhan paljon.

En itse käy Kebab-paikoissa, joten en osaa sanoa niiden palvelun tasosta mitään. Osaan kuitenkin sanoa, että monissa suomalaisissa kahviloissa saa erinomaista palvelua ja useimmissa muissakin palvelu on vähintään hyvää tai kohtuullista. Huonoon palveluun törmää harvoin - ellei huonoksi palveluksi lasketa sitä, ettei jatkuvasti hymyile naama messingillä ja hyöri asiakkaan ympärillä kuin innokas kanaemo. Jos kaipaa turkkilaista palvelukulttuuria, sitten suomalainen epäilemättä näyttäytyy kehnona. Itse lähinnä huokaisin helpotuksesta palatessani Turkista Suomeen.

Hinta-laatusuhde on se osio, mikä pistää ihmisen hiukan miettimään. On totta, ettei suomalaisissa kahviloissa asioiminen halpaa ole, joskaan edes Fazerilla ei pussiteestä ja pullasta joudu 6 euroa pulittamaan. Monissa etnisissä paikoissa syöminen taas on melkein ällistyttävän halpaa - itse asiassa niin halpaa, ettei se ole enää uskottavaa. Jos pizza maksaa 4 euroa, siinä ei voi olla kaikki oikein. Ymmärtääkseni etniset paikat usein harrastavatkin esimerkiksi veronkiertoa, starttirahan väärin käyttöä tai ääritapauksissa jopa ihmiskauppaa hommaamalla työntekijöitä, joille ei juurikaan tarvitse maksaa palkkaa. En missään nimessä väitä, että edes enemmistö etnisistä ravintoloista näin toimisi, mutta selvitysten perusteella se on ilmeisesti yleisempää kuin suomalaisten tapauksessa. Lisäksi ravintolahygienissa on mitä ilmeisimmin useammin puutteita kuin mitä suomalaiskahviloihin tulee.

Kebab-paikoissa käyköön se, joka niiden tarjonnasta ja palvelusta tykkää. Mutta on aika posketonta väittää, että ne olisivat kaikin tavoin suomalaiskahviloiden yläpuolella ja siksi suurempi pelastus Suomen taloudelle. Itse asiassa, mikäli nämä veronkiertohässäkät ja vastaavat pitävät paikkansa, ne tekevät Suomen taloudelle enemmän hallaa kuin suomalaiset kahvilat konsanaan.

Viisutunnelmissa

Maailmassa on sentään onneksi joitain asioita, joihin voi luottaa lähes aina. Yksi niistä on Suomen euroviisumenestys.

Norja voitti - Suomi jäi viimeiseksi.

Ja silti joka vuosi ennen viisuja suomalaiset mediavälineet jaksavat hehkuttaa Suomen kappaletta ja lupailla erinomaisen hyviä sijoja. Metro-lehtikin järjesti jonkin äänestyksen "metro-maissa" (Suomessa?) ja äänestyksen mukaan selvä voittaja olisi ollut Suomi. Mietin joskus, että milloinkohan ne oppivat. Vähän näyttää siltä, etteivät milloinkaan.

Mutta onneksi tosiaan on asioita, jotka eivät muutu. :)


P.S. Yksi Lordi-poikkeus ei muuta sääntöä!

P.P.S. Harvoin ymmärrän, miksi voittaja voittaa, noin esityksen kannalta enkä kyllä tänäkään vuonna ymmärrä. Norja oli lähinnä tylsä. No, ainakin niillä on varaa järjestää seuraavat kisat!

Kruunuista kirkkain on marttyyrin kruunu

Edellisessä kirjoituksessa ihmettelin, miksi kukaan haluaisi olla uhri. Monet kuitenkin haluavat olla sellaisia. Tällä en tarkoita, että nämä ihmiset juoksisivat ympäriinsä kerjäämässä kuonoonsa, noin kuvaannollisesti, vaan sitä, että he jäävät jumiin uhri-identiteetin syövereihin. He eivät irrottaudu siitä vaan uhriudesta tulee heille lähes luonteenomainen ominaisuus. Itse arvailisin tämän johtuvan kahdesta syystä, joista ensimmäinen on tottuminen ja toinen marttyyrin seppele. 

Tottuminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että uhriudesta on tullut tuttu tapa toimia. Se on kuin kartta, joka kertoo lukijalleen, mihin mennä ja miten toimia missäkin mutkassa. Tämä tuttuus aiheuttaa sen, ettei kartasta luovuta, vaikka sen seuraaminen olisikin tuskallista eikä tämä ole mitenkään ominaista uhreille yksin. Me emme halua luopua tutuista tavoistamme, vaikka ne olisivat meille vahingollisia ja tuottaisivat kipua. Edes kuoleman uhka ei välttämättä saa ihmistä luopumaan kartastaan. Tuttu vihollinen on parempi kuin tuntematon vihollinen.

Eikä se totunnaisuuksista luopuminen helppoa olekaan, vaikka yrittäisi. On helppoa liikkua tutussa ympäristössä, missä kaikki on valmiiksi määritelty, kun taas tuntemattomassa maassa jokaisessa mutkassa on pohdittava, mihin suuntaan tästä lähteä, mitä tehdä. Tapojen muuttaminen vaatii vaivaa ja energiaa, keskittymistä. Lisäksi totunnaisissa tavoissa pitäytyminen luo turvallisuuden tunnetta. Siksi, kun elämä potkii päähän, meillä on taipumus vetäytyä tekemään mitä hyvänsä, mihin olemme tottuneet ikään kuin sijaistoimintona, sillä se lohduttaa ja tuntuu turvalliselta. Ei ole helppoa luopua asiasta, joka on pitkään toiminut turvan lähteenä. Useimmat eivät halua, jaksa tai viitsi. Ja siksi uhrin roolin omaksunut on aina vain mielellään uhri. Se on turvallista.

Toinen syy uhriuden jatkuvuuteen on oikeus kantaa marttyyrin kruunua. Aiemmin sanoin, että uhrius on asema vailla valtaa, mutta se ei itse asiassa ole aivan totta. Uhrilla on valtaa, mutta se on erilaista valtaa kuin aktiivisella toimijalla. Jälkimmäisen valta on valtaa määritellä oman elämänsä suuntaa ja tehdä päätöksiä, uhrin valta taas kohdistuu muihin hyvin vaativalla tavalla. Takertuessaan asemaansa ja ryhtyessään käyttämään sen suomaa valtaa, uhrista tulee Marttyyri.

Marttyyri on ihminen, jota on kohdeltu Väärin. Sillä ei ole merkitystä, ovatko vääryydet suhteellisen objektiivisesti todennettavissa vai enimmäkseen marttyyrin mielikuvituksen tuotetta - marttyyrille ne ovat joka tapauksessa hyvin todellisia ja erittäin merkittäviä. Koska marttyyria on kohdeltu väärin, hänellä on oikeus vaatia monenlaisia asioita; myötätuntoa, sääliöä, ymmärtämistä, erikoisvapauksia ja -oikeuksia. Marttyyria ei saa kritisoida, sillä häntähän tässä on kohdeltu pahoin. Kaikki marttyyrin toimet johtuvat vain siitä, että hänelle on tehty pahaa eli syy on pahantekijöissä, ei koskaan marttyyrissa itsessään. Marttyyri ei ymmärrä, kuinka joku saattaa edes yrittää kritisoida häntä ja siten vihjata, että hänelläkin saattaisi olla jotain vastuuta elämästään. 

Marttyyri juoksee ympäri maita ja mantuja kerjäämässä ymmärtäjiä, säälijiä ja myötäntunnon osoituksia. Hän alleviivaa ja toistelee jatkuvasti kokemiaan Suuria Vääryyksiä ja odottaa saavansa kannustusta ja päätaputuksia. Koskaan ei marttyyri unohda kokemiaan vääryyksiä, koskaan hän ei anna niitä anteeksi. Pikemminkin ne kasvavat kokoa hänen mielikuvituksessaan ja pian hän on taas esittelemässä kuulijoilleen loukatun itsetuntonsa arpia. Yleensä ihmiset eivät jaksa marttyyria loputtomiin vaan alkavat nähdä tämän läpi ja kyllästyä, kun samoja ongelmia vatvotaan kerta kerran jälkeen samalla tavalla eikä marttyyri näytä lainkaan oppivan tilanteestaan tai muuttavan sitä. Siksi marttyyri joutuu usein etsimään itselleen aina vain uusia kuulijoita, kun entisiä ei enää kiinnosta ja he näyttävät marttyyrille ovea.

Marttyyriys ja uhriuteen tottuminen kulkevat käsikädessä. Kaikki totunnaisuhrit eivät ole marttyyreita, mutta kaikki marttyyrit ovat totunnaisuhreja. He vain ovat keksineet, että uhriasemasta saa irti muutakin kuin turvallisuuden tunnetta; sillä voi hallita muita. Näistä kahdesta uhrityypistä marttyyri onkin, omasta mielestäni, selkeästi se vittumaisempi (näin karkeasti ilmaistuna). Minulla on jonkin verran taipumusta siihen itsekin ja on iljettävää huomata jälkikäteen, jos ja kun on sattunut leikkimään marttyyria jossain. 

Marttyyreilla on kuitenkin, muuttumisen kannalta, vielä pidempi matka kuljettavanaan kuin pelkillä totunnaisuhreilla. Marttyyri joutuu nimittäin marttyyrin asemasta luopuessaan myös luopumaan vallastaan muihin ja se tuntuu usein olevan se vaikein pala niellä. Enää ei voikaan manipuloida ja hallita muita, ei voi enää syyttää muita kaikesta, mikä on omassa elämässä pielessä vaan täytyy ottaa ihan itse syy ja vastuu elämästään. Sellainen on vielä vaikeampaa kuin pelkästään omasta turvapeitteestä luopuminen. Tämän takia en pidä marttyyrien "paranemisnäkymiä" kovin korkeina. Kun ihmisestä on kerran tullut marttyyri, vaikuttaa siltä, että siihen vaaditaan joko erinomaista itseanalyyttista kykyä tai elämän perusteita ravisuttava kriisi, jotta marttyyri alkaisi todella elää elämäänsä sen sijaan, että käyttäisi sitä muiden manipuloimiseen.

Uhrista toimijaksi?

Kirjoitin viime kirjoituksessani kiusaamisen uhreista. Täytyy myöntää, että olin jossain määrin sekava, sillä oikeastaan vain tekstin alkuosa viittaa kiusaamisen uhreihin yleensä, kun taas loppuosa koskee lähinnä aikuisia. En oleta enkä odota, että lapset ryhtyisivät analysoimaan itseään ja muuttamaan käytösmallejaan. Lapsella ei, nähdäkseni, ole vielä sellaiseen kompetenssia. Silti, kun ratkotaan kiusaamista lasten parissa, olisi tosiaan hyvä ottaa kiusattu mukaan ratkomistilaisuuteen. Ei niin, että häntä ryhdyttäisiin jotenkin muuttamaan vaan niin, että hän saisi olla aktiivinen osallistuja oman tilanteensa parantamisessa. Tämä siksi, että me omaksumme jo lapsuudessa helposti rooleja suhteessa muihin ihmisiin - ja arvatkaa, kuinka käy uhrin roolin omaksuneelle. Siksi olisi hyvä antaa ymmärtää kiusaamisen uhrille, että hän voi olla myös aktiivinen toimija eikä vain passiivinen toiminnan kohde eli uhri.

Nykyaikana uhriutta tunnutaan korostavan hyvin voimakkaasti. Sinänsä uhriudessa itsessään ei olekaan mitään vikaa, sillä se on, nähdäkseni, osa ihmisen paranemisprosessia siinä missä esimerkiksi viha tai katkeruus. Uhrius on sen ymmärtämistä ja sisäistämistä, että minua on kohdeltu väärin, minulle on tehty pahaa sen sijaan, että syyttäisi itseään. Uhri ymmärtää, että syyllinen tekoon oli joku toinen. Hän ei ole vastuussa siitä, että tuo toinen löi, kiusasi, raiskasi, petti tai tuhosi. Tuo toinen on vastuullinen ja syyllinen.

Kuitenkin uhriuden tulisi mielestäni olla väliaikainen tila. Uhriudessa on näet tiettyjä piirteitä, jotka vaikeuttavat ihmisen elämää, mikäli ne jäävät vallitseviksi ja aktiivisesti toimiviksi. Uhrius on näet paitsi kaikkea ylläkuvattua, myös olemista passiivisena tekojen kohteena ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Uhri on objekti, ei aktiivinen subjekti. Hän ei tee vaan on tekemisen kohde, avuton ja riepoteltavissa. Hänellä ei ole valtaa itseensä eikä omaan kohtaloonsa tai elämäänsä. Eikö sellainen oli jokseenkin... hyvin pelottavaa?

Tämä onkin juuri se, mitä en voimakkaassa uhrimentaliteetissa ymmärrä: uhri on voimaton, vailla valtaa. Miksi kukaan haluaisi olla sellainen! Kuten sanoin, uhrius on tietysti osa paranemisprosessi ja siinä hyvä ja tarpeellinen, mutta mielestäni sen kuuluisi olla välitila, jota seuraa aktiivinen omaan elämäänsä tarttuminen. "Hyvä, minulle on tehty pahaa enkä voinut silloin sitä estää. Mutta nyt voin tehdä jotain elämälleni, se on minun, sen suunta on minun määriteltävissäni. Kieltäydyn olemasta enää uhri, nyt tai tulevaisuudessa. Nyt toimin."

Tässä mielessä pidän jopa hiukan vaarallisena sitä syvää uhriuden paapomista, jota toisinaan harrastetaan. Mielestäni se on itse asiassa valtaisa karhunpalvelus uhreille, jotka oman kyvyttömyytensä pönkityksen sijaan tarvitsisivat uskoa siihen, että heidän elämänsä on lopulta heidän omissa käsissään. Uhrille on jo tehty jotain, mikä on satuttanut häntä syvästi ja pahasti. Miksi hänen täytyisi vielä kärsiä uskosta, että hän on kärsimänsä vääryyden lisäksi vailla valtaa ja kykyä vaikuttaa tulevaisuuteensa?

Kiusatun merkki

Eräs jatkuvasti toistuva tapahtumasarja on saanut minut pohdiskelemaan kiusaamista ja eritoten kiusaamisen uhria. Nykykaanonhan pitää selvänä, että kiusattu on Uhri isolla u:lla, täydellisen viaton ja syytön, jota kuuluu sääliä, paapoa ja surkutella. Missään nimessä ei saa edes puolella sanalla tai pienelläkään ilmeen värähdyksellä antaa ymmärtää, että kiusatulla olisi ollut minkäänlaista vaikutusta tilanteeseen, edes tiedostamatonta. On ihan puhdasta sattumaa, ketä kiusataan, ihan jokaikinen voi joutua kohteeksi, kiusatun ominaisuuksilla, tekemisillä tai olemisella ei ole yhtään mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Ei mitään. SHHH!

Ja silti uskallan epäkonservatiivisesti olla eri mieltä. Kyllä kiusatullakin on osansa siinä tilanteessa - hänhän ON siinä. Kiusaaminen on yhdenlainen vuorovaikutuksen muoto sekin ja vuorovaikutuksessa kaikilla asianosaisilla on jotain vaikutusta tilanteeseen. 

Tämä ei tarkoita, että pitäisin kiusattua syyllisenä tilanteeseensa sinänsä tai että kiusaaminen olisi missään mielessä oikein tai ansaittua. Tietenkään ei ole. Totta kai se on väärin. Mutta silti, ei se ole aivan sattumaa, ketkä joutuvat jatkuvasti ja säännönmukaisesti kiusatuiksi. Epäsäännöllisen pilkan kohteeksi voi joutua kuka hyvänsä, mutta on myös ihmisiä, jotka voivat vaihtaa koulua, paikkakuntaa, työpaikkaa, asuntoa, mitä hyvänsä, mutta silti heitä aina kiusataan. Uskallan väittää, että näissä ihmisissä on jotain, mikä aktivoi kiusausta, sellaisia luonteenpiirteitä ja olemisen muotoja, jotka toimivat ikään kuin kemiallisen reaktion katalyytteinä. Tässä tapauksessa reaktio on kiusaaminen.

En tahdo tällä sanoa myöskään, että kiusaajan olisi mahdotonta olla kiusaamatta. Kiusaaminen on hänen valintansa, tietoinen teko ja hän on siitä vastuussa. Pikemminkin arvelen, että kiusaaja on ihminen, joka haluaa kiusata, hän jatkuvasti, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, hakee itselleen kohdetta. Hän ei kiusaa suurinta osaa ihmisistä, koska näkee ja kokee, etteivät nämä sovellu uhreiksi. Mutta kun vastaan kävelee sopivassa tilanteessa ihminen, joka sopii uhriksi, kiusaaja säntää toimeen. 

Nykyajan kiusaamisratkaisut ovat kiusaajalähtöisiä. Kiusaaja on saatava lopettamaan, piste. Tämä on toki toinen puoli kolikosta, tärkeä puoli. Mutta jos ja kun yksi ihminen joutuu jatkuvasti kiusatuksi eri tahojen toimista, onko järkevää ja perusteltua, ettei hän itse yhtään pyrkisi muovaamaan käytöstään ja olemistaan epäuhrimaiseen suuntaan? Jos kiusattu pystyisi ehkäisemään kiusausta esimerkiksi muuttamalla hiukan käyttäytymistään, onko se todella niin suuri se periaatekysymys kiusatun ehdottomasta syyttömyydestä ja suuresta Uhriudesta, ettei tätä kannata eikä edes saisi tehdä? 

Tässä on jotain samaa kuin siinä, että nainen lähtee yksin yöllä humalassa hortoilemaan niille kaikkein epäilyttävimmille ja pimeimmille kaduille - ja joutuu raiskatuksi. Tietysti raiskaus on väärin, totta kai raiskaaja on se syyllinen. Mutta JOS nainen voisi välttää raiskatuksi tulemisen välttelemällä niitä kaikkein kurjimpia alueita, onko todellakin liikaa vaadittu ja aivan törkeää odottaa, että hän tekisi niin?

Kaiken tämän uskallan sanoa, vaikka minua itseänikin on kiusattu. Mutta minä olinkin oikein mainio uhri, kerrassaan sopiva valinta. Nyt yritän pitää huolen, etten enää olisi.

Älä kerro kenellekään

KEstäkää vielä hetki. Kirjoitan pian jotain muuta. Blogin kohdalla vain on se, että sen kautta mutruilu on turvallista. Minulla on montakin päävammaa, jotka vaikeuttavat huomattavasti puhumista oikeille eläville ihmisille sen sijaan, että "puhuisi" tietokoneen ruudulle. Oikeastaan pidän kuvaruudusta. Ihmisistä en niinkään aina pidä. Ihmiset pettävät. Aina he lopulta pettävät - vaikka totuuden nimissä minut pettää vain yksi henkilö ja se olen minä.

Minua on siunattu harvoilla, mutta hyvillä ystävillä. Ystävillä, joille saa ja voi puhua kaikesta, myös elämän hiljaisemmista, kalvavammista puolista. Mutta minä en puhu niistä, en ainakaan oikein, en vapautuakseni. Joskus, kun tilanne ei ole akuutti, puhun niistä leikkiä laskien, epävakavasti. Silloin, kun tilanne on akuutti ja eniten tarvitsisin puhekumppani, kiukuttelen ja vihjailen aiheesta kautta rantain ja usein vieläpä lähinnä joillekin tutuille virtuaalisesti sen sijaan, että puhuisin niille ystävilleni.

Puhevammat ovat jännä juttu. Jollain tapaa akuutit tilanteet sisältävät itsessään tekijöitä, jotka vaikeuttavat olennaisesti avun hakemista. Akuutti tilanne on nimittäin, ehkä kaikkein konkreettisimmillaan, Yksinäisyyttä ja Hylätyksi tulemista. Se on sitä, kun ajattelee, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta, kukaan ei pidä. Että tekee kaiken väärin, sanoo väärin ja ON väärin. On hyvin vaikea ryömiä toisen luo vinkumaan myötätuntoa, kun on tunnetasolla vakuuttunut, ettei tätä kiinnosta eikä tämä jaksa ainaista valitusta ja urputusta. Sellaisina jaksoina tuntuu, etten muuta teekään kuin valita asioistani, mikä kauhistuttaa yhä syvemmin, koska ei kukaan halua olla Valittajan seurassa. Valittajat jäävät yksin. Siksi ei saa valittaa. Ongelma on kuitenkin, että se paha olo purkautuu sitten piikittelynä, lakonisina ja kylminä kommentteina ja itsesäälistä vihjaavana vittuiluna. Sekään ei ole hyvä, sekin on väärin. Ei kukaan jaksa itsesäälijääkään. On parempi olla hiljaa, vetäytyä kokonaan. Palata, kun taas voi hiukan paremmin.

Kun Peikko iskee, sitä kaipaisi huomiota muilta. Sitä kaipaisi juuri silloin, että ne, joita voi ystävikseen nimittää, ilmaisisivat kiinnostustaan ja pitämistään. Niin ei pääsääntöisesti tapahdu, minkä koen likitulkoon petoksena. Minut on petetty - väitettiin, että välitettiin, mutta se ei ole totta. "Ystävät" vain käpertyvät omiin asioihinsa, hehkuttavat minulle naisseikkailujaan, käyttävät minua apuna ja heittävät kuin rukkasen sivuun kiitääkseen tekemään jotain hauskempaa kuin minun seurassani oleminen. Ihmiset pettävät aina. En pidä ihmisistä.

Silti, rehellisyyden nimissä, eiväthän he tiedä. He eivät tiedä, koska minä en kerro. Maalaan kasvoilleni hymyn ja sanon, että kaikki on hyvin, vaikkei ole. Tai sanon, että onpahan vähän alakuloa. Ei nyt jaksa selittää, sitä samaa, tiedäthän. Koska tiedän tämän, en syytä heitä koskaan ääneen. Tiedän, etteivät he voi lukea ajatuksiani, joten todellisuudessa he eivät ole syyllisiä mihinkään.

Sitä paitsi, hullua kyllä, suhtaudun kiinnostuksen osoituksiin lähinnä vihamielisesti. Jos joku eksyykin, sattumalta, kysymään vointiani juuri akuuttina aikana, minä mulkoilen häntä epäillen sisimmässäni ja ihmettelen, mitä tuokin haluaa. Mikä oikeus SILLÄ on kysellä minulta yhtään mitään. Varsinkin, jos kyseessä on pikemminkin kaveri kuin ystävä tai jopa puolituttu, vihamielisyyteni on käsin kosketeltavaa. Kehtaakin tulla kyselemään! Ei viitsinyt aiemmin osoittaa mitään kiinnostusta ja nyt muka sitten ollaankin kiinnostuneita. Mitä se haluaa? Hyiyäh, huspois. En halua.

Toinen päävamma on nöyryytys. On nöyryyttävää kerjätä huomiota, kerjätä välittämistä. Ajattelen, että hyvä, jos eivät välitä, jos heitä ei kiinnosta, pitäkööt tunkkinsa. Minä en tarvitse heitä, minä tulen toimeen yksinkin. Minulla on kenkäni, juttelen niille sitten. En tarvitse ketään. Heillä oli nähkääs tilaisuutensa ja he munasivat sen, eivät olleet paikalla, kun heitä tarvittiin. Ikävä kyllä totuus on tietysti se, etten antanut heille tilaisuutta, en kertonut, että heitä tarvittiin. He eivät tienneet. He eivät tienneet, että ensin tarvitsin ja kun he eivät osanneet lukea ajatuksiani ja kutsuneet minua kahville ja kyselleet kuulumisiani ja viettäneet paljon aikaa seurassani, kielsin heidät. Ilmoitin maailmankaikkeudelle, etten halua näitä ihmisiä enkä halua olla heidän kanssaan tekemisissä.

Tietysti se on huijausta, johonkin pisteeseen saakka. Kuilun pohjalla irvistelevän pedon nimi on Hylkääminen. Sen seurassa kikattelevat mielipuolisilla äänillään Yksinäisyys, Ulkopuolisuus ja Väärin tunteminen. Minä tunnen väärin. Tietysti ystäväni välittävät, totta kai heillä on oikeus menoihinsa ja siihen ja tähän ja tuohon. Jos sanon, että tunnen itseni hylätyksi, he syyllistyvät ja kuka hyvänsä syyllistynyt puolustautuu kuin haavoitettu tiikeri. Ja sen hyökkäyksen edessä minä mykistyn ja käperryn vielä hiukan syvemmälle kuplaani. Kun Hylkääminen koputtelee mielen ovilla, ei ole enää voimia pitää kiinni mielipiteistään ja keskustella järkevästi. Kaikki voimat menevät oven kiinni pitämiseen. Sitä on niin väsynyt, ettei jaksaisi edes olla tekemisissä ihmisten kanssa. Sitä on vain hyvin, hyvin väsynyt. Ihmisten kanssa oleminen tuntuu valheelliselta. Se alleviivaa sitä, etten kuulu joukkoon ja valaa uuden kerroksen kuplaani.

Jos oikeasti, keskellä pimeää, Yksinäisyyden aaveen leijuessa ylläni, kerron ja sanon jollekin ystävälleni, mistä on kyse, että tarvitsen häntä, että koen itseni hylätyksi, hänen hylkäämäkseen, että voin pahoin ja maailma on täynnä pimeää - HÄN HYLKÄÄ MINUT. Hän ei halua kuulla valitustani, ei syyttelyäni, ei kerätä pahan oloni sylkemiä jätöksiä. Hän suuttuu minulle, sanoo, että oletpa muuten TYHMÄ, kun kehtaat ajatella noin, kun kehtaan TUNTEA noin, sillä se on niin väärin, että siihen verrattuna maailman suurin valehtelijakin puhuu silkkaa totuutta päivät pääksytysten. Hän loukkaantuu, hän ärtyy, hän toteaa, että ole sitten keskenäsi kun olet noin typerä ja naurettava etkä tee muuta kuin valitat, katso nyt vähän itseäsi, onhan tässä yritetty olla sinulle kaveria, mutta kun ei kelpaa ja minulla on omakin elämäni, omat menoni, miten uskallat vihjata, että ne olisivat MIKÄÄN merkki siitä, etten pidä ja välitä sinusta, etten ole kiinnostunut asioistasi. Olet hölmö, valehtelija, mahdoton, ei sinua jaksa. Mene, äläkä palaa.

Ja sitten olen taas yksin. Ja on jotain pahempaakin kuin tämän Aaveen kanssa eläminen. Se on täysi, hiljainen, kaiken täyttävä Yksinäisyys.

Siksi minä en koskaan sano mitään. Minä menen kuplaani ja hyperventiloin, kunnes kohtaus on ohi. Mutta se tulee taas, joskus taas se tulee. Siinä sitä sitten taas ollaan.


P.S. Harmi, kun ei ole varaa terapeuttiin. Tällaisina hetkinä oikeastaan maksaisin ihan mielelläni jollekulle kuuntelemisestani. Koska se saisi siitä rahaa, se ei lähtisi lätkimään, vaikka kuinka määkyisin sille murheita ja kurjuuksia.

Elämää kuplassa

Masennusta tunnutaan usein kuvattavan vesi-vertauksien. Kun on masentunut, on ikään kuin veden alla ja hengittää vaikeasti pillin kautta. Keuhkot huutavat happea, ahdistaa, henkeä ei saa. Parantuminen on kuin syöksyisi syvältä veden alta pinnalle ja vetäisi viimeinkin keuhkoisa raikasta, viileää happea - hengittäisi, vapaana veden painosta. Vesi-vertaus tuntuukin liittyvän nimenomaan hengittämiseen. Masentunut ei saa henkeä ja vasta parantuminen sallii ihmisen taas hengittää.

Minä en ole veden alla. Minä hengitän. Elämä, jota elän, ei ole vedenalaista elämää vaan kuplaelämää. Tein viime vuoden lopulla psykologilla jonkinlaisen testin, jonka mukaan minulla on varsin vahva "ulkopuolisuuden tunnelukko". Kun luen tekstiä, jossa tätä tunnelukkoa kuvataan, voin todeta, että kyseessä olen sanasta sanaan minä.

En suinkaan vietä koko aikaani yksin, mutta silti olen, jollain kieroutuneella tavalla koko ajan yksinäinen. Se johtuu kuplasta. Huomaan usein, ollessani esimerkiksi kahvilla jonkun kanssa, etten ole täysin läsnä tilanteessa. Olen jollain tapaa osittain irrallani, ulkopuolella - tarkkailemassa. Arvioin itseäni, liikkeitäni, puhettani. Voin olla keskellä ihmisjoukko, mutta silti olen erilläni heistä, kuplan sisällä. Sosiaalisissa tilanteissa saatan jopa vetäytyä syvemmälle kuplaan, etäämmäs vuorovaikutuksesta. Kuplan sisällä on turvallista. Kun asiat menevät vikaan, degeneroidun takaisin kuplani sisään imemään peukaloa enkä tahdo nähdä koskaan ketään. Ihmiset tekevät kipeää.

Silloin tällöin yritän räpiköidä pois kuplastani, mutta se ei onnistu, kupla vain venyy eikä periksi. Tarvitsisin jonkinlaisen piikin sen puhkaisemiseen, mutten tiedä, mikä se olisi.

Sianlihavammoja

Maailma muuttuu yhä absurdimmaksi: muslimikokki haastaa oikeuteen työnantajansa, poliisivoimat, uskonnollisesta diskriminaatiosta, koska häntä on vaadittu kokkaavan sianlihaa.

Näitä kun muslimit jaksavat tehtailla lisää niin kukaan ei kohta halua palkata muslimeja töihin lainkaan.

Kerjäläinen kahvilassa

Hyvää ja huonoa. Istun juuri vakikahvilassani. Hyvää on se, että sain erinomaista palvelua, sillä minusta on näemmä tullut jo niin kanta-asiakas, että vaniljalatte oli valmiina tiskillä, kun menin tilaamaan itselleni kahvia. Henkilökunta tietää jo, mitä haluan...

Huonompaa on se, että juuri äsken kerjäläinen tuli anelemaan minulta rahaa. Kyllä, täällä kahvilassa. Olen törmännyt ilmiöön monessakin paikassa, muun muassa Itä-Euroopassa, mutta koskaan aiemmin ei ole Suomessa sattunut niin, että kahvilaan tulee ihminen vonkaamaan asiakkailta rahaa. Kerjäläisongelma alkaa laajeta. Aiemminhan he vain istuivat apaattisina katukäytävillä joku kupponen edessään tai korkeintaan rukoilivat siinä ja tekivät ristinmerkkejä, jos joku antoi. Nyt he kuljeksivat pysäkeillä ja ihmisjoukoissa, nykivät hihoja ja estävät kulkemista ja näemmä käyvät kahviloissakin peräämässä ihmisiltä rahaa.

Tunteeni ja ajatukseni ovat ristiriitaisia. Toisaalta olen erittäin ärtynyt - en pidä siitä, että minua häiritään pyytämällä rahaa. En pidä tästä kerjäläisilmiöstä yhtään. En halua kerjäläisiä Suomeen, se ei kuulu tänne, täällä on sosiaaliturva eikä ihmisten tarvitse kerjätä ja nekään, joiden ehkä tarvitsi, eivät halua. Suomalaiset pitävät kerjäämistä häpeällisenä eivätkä satunnaisia puliukkoja ja sitä rautatientorin rouvaa lukuun ottamatta juuri alennu kerjäämään. Jo leipäjonossa pyöriminen koetaan äärimmäisen nolona. 

Toisaalta tunnen syyllisyyttä. Minulla menee hyvin - kerjäläisillä ei mene. Totta, jossain määrin se on näytöstä, mutta toisaalta, monet heistä ovat hyvin köyhiä kotimaassaan. Onko minulla olla oikeutta ärtynyt siitä, että he yrittävät jollain tapaa selvitä hengissä? Onko minulla oikeus odottaa, että he vain vetäytyvät syrjään ja kituvat pois, jotta minun ei tarvitsisi kohdata elämän ikäviä puolia ja tuntea ikävää syyllisyyttä?

Mutta asiassa on vielä muitakin puolia. Poliisi esimerkiksi epäilee kerjäämisen olevan yhteydessä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Ja jokseenkin odotuksenmukaiselta tämä kuulostaakin; jos kerjäläiset ovat niin köyhiä kuin antavat ymmärtää, kuinka heillä olisi varaa hankkiutua Romaniasta tänne? Ei se ilmaista ole kuin liftaamalla enkä usko, että romanialaisjoukkuetta monikaan ottaisi kyytiin. Joku heidät on tänne kuljettanut/maksanut. 

Toinen tekijä on tietysti se, ettei kerjääminen poistu antamalla rahaa kerjäläisille. Päin vastoin, se lisääntyy. Kerjäläiset oppivat, että sillä saa rahaa ja viesti kulkee takaisin Romaniaan ja muualle - ja kerjäläisten määrä kasvaa. He eivät ole suomalaisia, jotka häpeävät rahan pyytämistä. Heille se lienee elämäntapa, jossa ei ole mitään noloa. Miksi olisikaan, kun siihen he ovat tottuneet? Epäilemättä Romania kohtelee heitä huonosti, mutta myös sen olisi aika kantaa vastuuta ongelmistaan eikä vain sysiä niitä muille. Ja toisaalta, nämä ovat yleensä kahden kauppoja, joista muodostuu ikävä oravan pyörä, kun kantaväestön nuivuus kannustaa romaneja kehnoille poluille ja kehnojen polkujen tallaaminen taas lisää ja vahvistaa kantaväestön nuivuutta. Kerjääminen on lopulta helpompaa kuin kouluttautuminen ja oikeisiin töihin pyrkiminen ympäristöössä, joka suhtautuu epäillen. Mielestäni olisi kuitenkin tuettava jälkimmäistä, myös romanien. Maailmassa on muitakin syrjittyjä vähemmistöjä, mutta eivät kaikki ole rutiköyhiä, rikoksiin ja kerjäämiseen taipuvia. Jotain vastuuta toimistaan on oltava vähemmistöllä.

Siispä, rahaa en anna. Ja toivon, ettei anna kukaan muukaan tai ainakin mahdollisimman harva. 

Tekijänoikeudet vaaravyöhykkeellä

Media-alalta kuuluu kummia; Sanoma News on vaatimassa freelancereiltaan kaikkia oikeuksia näiden teoksiin. Moraaliset, lakiin kirjatut oikeudet jäävät tietysti tekijöille, mutta ne määrittävät vain, että tekijä tulee ilmoittaa teoksen julkaisun yhteydessä eikä teosta saa käyttää sen arvoa tai tekijää loukkaavalla tavalla. Kaikki taloudelliset oikeudet saisi Sanoma News uusien sopimusten mukaan, mikäli freelancerit allekirjoittavat.

Sopimuksen kohdat vaikuttavat näin mahdollisen tulevan freelancesin (vaikkakaan ei todennäköisesti Sanoma Newsille teoksiaan myyvän) silmissä suhteellisen järkyttäviltä. Ja tämä on laimea ilmaisu. Suomen freelancerien sivuilla on tarkemmin kuvailtu, mitä sopimukseen muun muassa kuuluu:

Yksinoikeus kaikkiin nykyisiin ja tuleviin taloudellisiin oikeuksiin siirtyy Sanoma Newsille, myös ne "joita ei vielä sopimuksen allekirjoitushetkellä voida yksilöidä".

Ei mitään muuta sallittua tekijän omaa käyttöä kuin oikeus omiin näyttelyihin ja kokoomateoksiin, jotka eivät "suoranaisesti" kilpaile Sanoma Newsin kanssa.

Kaikkien taloudellisten oikeuksien siirto koskee myös kirjoitukseen liittyviä valo- ja piirroskuvia.

Maksu suoritetaan 21 päivää julkaisupäivästä, ei kaupanteosta. Siis: jos työtä ei julkaista, ei maksua suoriteta, mutta tekijä ei saa tarjota aineistoa muualle.

Oikeudet ovat korvauksetta koko Sanoma-konsernin käytössä. Se toimii 20 maassa, julkaisee yli 300 lehteä ja siihen kuuluu myös tv-kanava, kaapelitelevisiokanavia, kirjankustantamoja, kuvatoimisto, radiokanavia sekä online- ja pelipalveluita.

Sanoma News ottaa edelleenluovutusoikeudet eli kaikki myynti- ja syndikointioikeudet myös oman konsernin ulkopuolelle ilman mitään korvausta tai rojaltia tekijälle.

Sanoma News ottaa aineiston vapaan muuntelu- ja muuttamisoikeuden.

"Mahdollisista oikeuksia ym." koskevista vahingonkorvauksista, oikeudenkäyntikuluista ja muista kustannuksista vastaa tekijä, joka ei tosin voi vaikuttaa tai edes tietää missä yhteydessä, milloin ja miten muutettuna hänen työtään käytetään.

Erityisen ikäviltä kuulostavat kohdat, joissa kielletään tekijältä kaikkinainen teoksen käyttö muuhun kuin näyttelyihin ja kokoomateoksiin (ja nämäkin on rajattu sellaisiin, jotka eivät "suoranaisesti kilpaile" Sanoma Newsin kanssa) sekä rajataan maksun suorittaminen tapahtumaan julkaisun, ei kaupanteon, jälkeen. Käytännössä nämä vievät tekijöiltä kaikki oikeudet käyttää teoksiaan enää sen jälkeen, kun he ovat kerran ne Sanoma Newsille antaneet - myymisestä tuskin voidaan puhua, kun SN on rajannut itselleen oikeuden olla maksamatta teoksesta itse määrittelemissään olosuhteissa.

Helsingin Sanomat uutisoi tästä jo keskiviikkona ja Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen oli suostunut avaamaan sanaista arkkuaan kertoakseen SN:n näkökulmaa asiaan. Hän antaa ymmärtää, että sopimus olisi alan käytäntöjen mukainen ja vakuuttaa, että freelancereiden huoli heidän elämäntöidensä katoamisesta SN:n lukkojen taakse on aiheeton.

""Tämä huoli on aiheeton. Kannamme vastuullisen kustantajan lailla huolta tekijöiden moraalisista oikeuksista. Emme aio myöskään jarruttaa aineiston järkevää käyttöä toiminnassa, joka ei kilpaile kanssamme."

Kun vertaa Pentikäisen sanomisia ja yllämainittuja sopimusehtoja, niiden välissä on n. Mariaanien haudan syvyinen kuilu. Pentikäinen yrittää luikerrella "alan käytännön" taa, vaikka esimerkiksi journalistiliiton Petri Savolainen ilmaisee, ettei alalla tällaista käytäntöä ole. Jotkut, kuten Alma media esimerkiksi, ovat yrittäneet solmia tällaisia sopimuksia, mutta eihän tällainen niistä käytäntöä tee. Oikeastaan Pentikäisen kommentteja lukiessa olo on huijattu; hän tuntuu rivien välistä ilmaisevan, että lukijat ovat tyhmiä olettaessaan, että he nielevät hänen heppoisen huttunsa. Sellainen pistää ärsyttämään, sillä ei kukaan halua, että häntä kutsutaan tyhmäksi, edes rivien välistä.

Itse tunsin itseni jopa niin ärtyneeksi että otin ja kirjoitin Pentikäidelle sähköpostia, jossa ilmaisin syvän tyytymättömyyteni Sanoma Newsin toimintaan. Totta puhuen en odottanut että toimitusjohtajan tasoinen ihminen viitsii vastata, mutta Pentikäinen osoitti tässä suhteessa ennakkoluuloni vääräksi ja vastasi. Vastaus on jokseenkin samantyylistä sanahelinää kuin lehdessä eli ei lainkaan vakuuta minua sopimuksen tarpeellisuudesta, mutta Pentikäinen saa kuitenkin roimasti pisteitä jo pelkästään sillä, että vastasi ja vastasi nopeasti, asiallisesti ja, no, ainakin omasta näkökulmastaan perustellen. Se ei nähdäkseni ole lainkaan huono saavutus suuren konsernin toimitusjohtajalta ja myönnän, että pelkästään tällainen saa minut hiukan myötämielisemmäksi Sanoma Newsia kohtaan.

Silti en voi hyväksyä ylläkuvatun kaltaisten sopimusten solmimista ja freelancereiden painostamista niiden allekirjoittamiseen. Sillä painostusta se tulee olemaan; on helppoa sanoa ei-allekirjoittaneelle, että emme ota teoksiasi ennen kuin allekirjoitat. Tuskin kukaan muuten allekirjoittaisikaan kuin pakon edessä. Mikäli tästä tulee alan käytäntö, jota kaikki media-talot noudattavat, en ainakaan itse myy kenellekään yhtäkään kirjoitustani. En luovu taloudellisista oikeuksistani.

Näin ollen teen sen, minkä voin. Seuraan tilannetta ja mikäli sopimus menee täysimääräisenä läpi, irtisanon Helsingin Sanomien tilauksen enkä ole enää missään tekemisissä Sanoma Newsin kanssa. On ystävällistä, että tj Pentikäinen vastasi, mutta se ei poista periaateongelmaa ja kiusa se on pienikin kiusa. Pidän silti peukkuja pystyssä sille, että journalistiliitto saisi muotoiltua sopimusta toisenlaiseen muotoon.

Jos tahdot tukea freelancereita, allekirjoita adressi.

Musiikista ydinpommiksi

Mielenkiintoista. Tarkoittaakohan tämä, että jos olen kauhea terroristi ja samaan aikaan, kun rakennan ydinasetta tuhotakseni maailman, kuuntelen iTunesin kautta musiikkia, rikon Applen käyttöehtosopimusta? Vai voiko iTunesilla rakentaa ydinaseen? Jos voi, miksei kukaan ole kertonut tätä minulle aiemmin!