Star Trek 2009

Katsoin juuri uusimman Star Trekin dvd:ltä. Kävin tietysti katsomassa sen elokuvissa aiemmin, mutta koska olen viime päivät viettänyt lukien netistä Trek-fanfictionia ja haaveksimasta Trek-universumista, halusin nähdä elokuvan uudelleen. Ja kyllä kaverit - se oli dubattu venäjäksi.

Trek, dubbaus & pari elitistiä

Minulla on muutava tuttava, jotka ovat jaksaneet piikitellä Ukrainan kehitysmaalaisuudesta (tähän palaan myöhemmin joskus) ja yksi, joka on jatkuvana piikkinä heidän lihassaan, on dubbaus. Heitä kuunnellessaan sitä melkein luulisi, että dubbaaminen on henkilökohtainen loukkaus näitä kavereita kohtaan ja että verikosto on ainoa hyväksyttävä hyvitys. He vannovat suureen ääneen, että hehän eivät ikinä kuuna kullan valkoisena dubattuja elokuvia katsoisi, hyi olkoon, pthyi. He ovat niin kovaa poikaa, että.

Helppo se on sieltä Suomesta huudella, sanon minä. Täällä Ukrainassa tilanne on vähän se, että joko katsot dubattua elokuvia tai et katso elokuvia eikä minua kiinnosta elää elokuvadieetillä kahta kuukautta, saati sitten ensi vuonna viittä. Sitä paitsi, dubbaukset ovat parantuneet huomattavasti. Kurjimmat ovat sellaisia, ettei niitä oikeasti katso erkkikään; yksi ainoa kääntäjä papattaa kaikkien repliikit ja taustalta vieläpä kuuluu englanninkielinen ääninauha. Sen sijaan esimerkiksi tässä Trekissäni jokaisella hahmolla oli oma äänensä ja puhe oli sovitettu näyttelijöiden suunliikkeisiin siinä määrin kuin se on mahdollista. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta se ei johdu dubbauksesta vaan siitä, etten oikein hallitse venäjänkielistä scifi-sanastoa.

Elokuvien kohdalla pidän kyllä alkuperäistä äänitystä ykkösenä minäkin, ei siinä mitään. Jos on mahdollista, katson elokuvan alkuperäisellä ääniraidalla tekstityksin - tekstitykset helpottavat ja sallivat esimerkiksi elokuvan katselun vähän hiljaisemmallakin volyymilla. Mutta jos saatavilla on ainoastaan kohtuullinen venäjänkielinen versio, olen ihan valmis katsomaan sitä. Tärkeintä on se, että pääsen ylipäätään katsomaan elokuvaa.

Spock

Minä tiedän, että vanhoille trekkereille on olemassa vain yksi ja ainoa Spock ja se on Leonard Nimoy - mutta ei se minun vauhtiani pysäytä. Uusi Spock on toistaiseksi saavuttanut haavemaailmassani aseman unelmamies nro 1. Voin joskus kertoa, miksi. Sillä välin, ihailkaa:

Trek & romantiikka (ja spoilereita!!)

Monet toiminta- ja scifielokuvien ystävät tuntuvat synkistyvän syvästi, jos elokuvassa edes viitataan johonkin romanttissävytteiseen. Minä taas rakastan sitä. Toimintaelokuvien romantiikka on onnistuessaan kaikkein parasta. Romanttisissa elokuvissa sitä on liikaa, mutta hyvässä toimintaelokuvassa se toimii mausteena, joka tekee koko keitoksesta entistä maukkaamaan olematta millään lailla itse pääasia.

Ja juuri tässä uusin Star Trek iskee napakymppiin. Sen romantiikkaosuus on, mielestäni, lähes täydellinen; hahmot, kuvaus, rytmitys, annostelu, kaikki toimii. Ja, mikä parasta, Kirk, se kaikkien hameiden sankari ja elokuvan pääalfa, jää nuolemaan näppejä samalla, kun Enterprisen laadukkaimman kissan on saanut kainaloonsa se jäyhä vulcanuslainen. Se ei ole kovin yleinen kuvio leffoissa, että se suurin toimintasankari jää ilman.

En mene yksityiskohtiin tämän enempää. Aion nyt tuijotella Spockin kuvaa ja meditoida itseni uneen. Tai Federaation tähtilaivastoon vuonna 2366.

(Tämä on kirjoitettu yöllä. Se selittää paljon.)

Suihkusta tulee kuumaa vettä

I has hot water!!!!

Nuha & konferenssi

Uh-huh. Pahoittelen hiljaisuutta, mutta viime viikko levähti hiukan käsiin. Tiistaina koppasin jostain pienen flunssanpoikasen ja siinähän sitten kärvistelin kurkkukivun, lihassäryn ja kosmisen nuhan kourissa. Kuumetta ei jostain syystä ollut, mutta mieliala oli pakkasen puolella.

Ja arvaahan sen, miten käy, kun allekirjoittaneen mieli iskee miinuslukemiin. Mutta ei nyt mennä siihen.

Viime viikolla oli myös kansainvälinen World War II and The (Re)creation of Historical Memory in Contemporary Ukraine -konferenssi. Aluksi odotin sitä kuin kissa kermakulhollista, mutta flunssanpoikanen esti minua osallistumasta iltatapahtumiin, mm. dokumenttimaratoniin ja loppujen lopuksi olin aika pettynyt konferenssin päiväantiinkin. Varsinainen sisältö oli kyllä äärimmäisen mielenkiintoista, mutta ongelma oli, miten päästä siitä jyvälle. Suurin osa oli näet ukrainaksi ja minun on hyvin raskasta seurata sillä kielellä tieteellisiä esityksiä. Konferenssissa oli kyllä järjestetty simultaanitulkkaus englanniksi, koska olihan paikalla esiintyjiä useista maista, mutta ne laitteet toimivat, miten sattuu ja simultaanitulkkausta on minusta muutenkin vähän tympäisevää kuunnella. Lisäksi minulla olisi aika paljon noottia annettavana useimmille esiintyjille.

1.) Kun on annettu tietty aika puhua, siinä tulee pysyä. Pieni ylitys on sallittua, mutta jos puheaikaa on 20 minuuttia, 10 minuutin ylitys on jo silkkaa vittuilua. Sinulla, arvoisa esiintyjä, on ollut viikkokausia aikaa valmistaa ja harjoitella esiintymistäsi, joten et voi esittää mitään tekosyitä töpeksimisellesi. Ajan ylitys on äärimmäisen epäkohteliasta sekä konferenssin järjestäjiä kohtaan, jotka ovat hiki hatussa vääntäneet aikataulun ja järjestäneet kaiken sen mukaan että seuraavia puhujia kohtaan, joilta SINÄ, arvon ylipuhuja, käytännössä varastat puheaikaa. Jos ei tuohon ikään mennessä ja tuohon tutkimusasemaan päässeenä ole onnistunut keräämään sen verran taitoa, että kykenisi laatimaan ajassa pysyvän esityksen - TAI lopettamaan kesken, kun aika vaatii, vaikka se oma asia olisikin maailman tärkein ja ihanin ja siistein juttu - niin aika onnetonta kansainvälisen tason tutkijalta. AIKA onnetonta.

2.) Miksi, oi miksi se esitys täytyy lukea suoraan paperista?! On ehkä tympein kokemus ikinä kuunnella paperinsa ylle kumartunutta, pulpettiin mumisevaa esiintyjää, jonka esityksessä on yhtä paljon elämää kuin kuun pinnassa. Tässä ei nyt oikeasti ole kyse mistään USA:n presidentin virkaanastujaispuheesta, joka vavisuttaa koko maailmaa. Esityksen voi vetää kotiin ilman, että tavaa jokaikisen sanan paperista ja viitsii vilkaista yleisöä vain henkeä vetäessään. Itse asiassa se on ainoa tapa vetää esitys kotiin. Paperista lukiessa häviää aina.

3.) Paperista lukeminen aiheuttaa myös sellaisen mielenkiintoisen ilmiön, että puhe alkaa soljua aina vain nopeammin, nopeamminnopeamminpikapikaasupernopeastitykityktyk. Arvon esiintyjä; me uskomme, että sinun tutkimusaiheesi on pian vavisuttava universumeja ja sammuttava tähtiä. Olemme ymmyrkäisen kiitollisia siitä, että pyrit tuomaan tätä ylimaallista viisauttasi esitykseesi mahdollisimman paljon - mutta me emme hyödy siitä lainkaan, jos emme saa selvää ylinopeasta puheestasi. Ja voit olla valma, että simultaanitulkki on suorastaan itkun partaalla. Sinulla on ollut monta viikkoa aikaa laatia esityksesi ja olet yhtä kauan tiennyt, kuinka monta minuuttia sinulla on käytössäsi. Ennen esitystä antamasi selitys "puhun nyt niinq tosi nopeasti, jotta saan mahdollisimman paljon asiaa tähän juttuun" antaa ymmärtää, että olet joko laiska (koska et viitsinyt valmistaa esitystä toimimaan annetussa ajassa) tai itserakas (koska olet niin rakastunut aiheeseesi, ettet kykene karsimaan mitään) - tai molempia. Emmekä me halua kuunnella sinua.

Helpointa oli kyllä kuunnella natiivienglanninkielisiä, joskaan se venäjäksi puhunut heppu ei hänkään ollut hullumpi. Kumpikin kuulemani englannikielinen teki sitä paitsi sen tempun, että esitelmöi vapaasti, kun taas jokaikinen ukrainaksi puhunut tavasi paperista. Tai ehkä se yksi proffa oli poikkeus, joka puhui mediasta, mutta se proffa ärsytti minua ihan muista syistä. Kuulosti koko ajan siltä, kuin proffa olisi esitelmöinyt mistään mitään ymmärtämättömille lapsille, joille täytyy painottaa, että "isi on oikeassa, isi tietää".

Ja minä niin inhoan ihmisiä, jotka pitävät itseään oikeassaolemisen profeettoina.

Noin muuten tunnelmat konferenssin jälkeen ovat sekavat. Järjestely toimi minusta hyvin eikä se simultaanitulkkikaan sinänsä huono ollut, ei vain minun juttuni. Sen sijaan moni tutkija otti minua pahasti kupoliin. Ehkä pitäisi seuraavaksi kokeilla jotain englanninkielistä konferenssia? Ehkä ne eivät siellä lue kaikkea paperista?

Hortitsa

Zaporozhje ei ehkä tulisi ensimmäisenä mieleen valittaessa Ukrainan turistikohteita. Eikä ihme; se on teollisuuskaupunki, jonka kymmenet tehtaat sylkevät idässä siintävistä savupiipuistaan tonneittain savusumua ja saasteita taivaalle. Zaporozhjessa valtaa pitävät erilaiset kemikaali- ja metallurgia-alan tehtaat sekä yhä toimiva autotehdas, jonka linjalta aiemmin pullahteli Neuvostoliitossa niin yleisiä zaporozhets-autoja.

Zaporozhje ei yksinkertaisesti ole kovin mielenkiintoinen kaupunki. Mutta jos sattuu olemaan historiasta kiinnostunut turisti, on siellä silti jotain erityistä nähtävää: Hortitsa.

Hortitsa on suuri, yli 10 kilometriä pitkä ja yli 4 kilometriä leveä saari, joka sijaitsee täsmälleen Zaporozhjen kaupungin kohdalla. Saarella on varsin vähän asutusta, enimmäkseen siellä on luontoa, peltoa ja muutama kylpylähotelli. Neuvostoliiton aikana suunnitelmat saaren varalle olivat tietysti mitä moninaisimmat, mutta yhtäkään niistä ei, syystä jos toisesta, saatu toteutettua ja se koitui Hortitsan onneksi. Se on eräänlainen keidas keskellä harmaata ja metallisoitunutta kaupunkialuetta, kokonaan suojeltu alue, jolla elää villieläimiä, kuten kettuja, käärmeitä, liskoja ja jonkinlaisia peuroja. Saaren eteläosa koostuu kosteikoista ja suoalueista.

Historiallinen asutus Hortitsalla venyy vuosituhansien taakse; jo kivikaudella saarella asui ihmisiä. Keskiajalla se toimi tärkeänä kauppapaikkana viikinkien matkatessa Bysanttiin Dnepriä pitkin, mutta myöhemmin Rusin hallitsijoiden ei onnistunut alistaa lähistöllä asuvia heimoja valtaansa vaan esimerkiksi pechenegit onnistuivat jopa surmaamaan yhden Kiovan ruhtinaista, Svjatoslav I:n Hortitsan lähellä.

Kuuluisimmat asukkaansa Hortitsa vastaanotti 1500-luvulta lähtien; Ukrainan alueen vapaat miehet muodostivat kasakkajoukkoja ja heidän tukikohdakseen muodoistui Hortitsan saarelle rakennettu linnoitus, Zaporizhka sich. Näitä kasakoita kutsuttiinkin myöhemmin zaporozhtsi-kasakoiksi erotuksena esimerkiksi Donin kasakoista, jotka vaikuttivat Don-joen alueella. Zaporizhka sich toimi kasakoiden hallintopaikkana, jossa he valitsivat hetmanninsa ja kirjoittivat kuuluisan vastauksensa Turkin sulttaanille (ja josta Ilja Repin maalasi taulun). Naisia saarelle ei laskettu lainkaan, mutta tuli aika, jolloin kasakoiden oli taivuttava ja ensimmäinen nainen, joka laski jalkansa kasakoiden saarelle, oli Venäjän keisarikunnan hallitsija Katariina II. Katariinan joukot eivät olleet ensimmäiset Zaporizhka sichin tuhonneet joukot, mutta ne jäivät viimeisiksi. Venäjän vuosisatojen ajan kiristynyt ote kasakoista oli saavuttanut lakipisteensä.

Tätä nykyä saarella sijaitsee pieni kasakkamuseo, joka on suhteellisen vaatimaton, mutta silti vierailun arvoinen ja hintakin on mitätön. Ryhmille järjestetään ratsastusnäytöksiä kasakkatyyliin ja saarelle on rekonstruoitu paitsi muinaisia kivikautisia palvontapaikkoja myös itse Zaporizhka sich, jonne pääsee ryhmävierailuille. Vierailuista voi kysyä lisää saaren pohjoisosassa sijaitsevasta museosta. Sinne pääsee ihan asfalttitietäkin pitkin, mutta allekirjoittanut suosittelee rantaa myötäileviä metsäpolkuja. Erityisesti varhaiskeväällä, kun aurinko ei vielä ole polttanut kaikkea keltaiseksi, Hortitsan metsät hehkuvat smaragdin vihreinä ja ihmistä korkeampi heinikko liehuu tuulessa. Se on näkemisen arvoinen saari.

Polku salaperäisen saaren sydämeen.

Täällä palvotaan yhä muinaisia jumalia.

Zaporizhka sichin kirkonkupolit

Hortitsan pohjoisosan kallioita.

Neuvostoliittolaista asumista

Länsimaisilla ihmisillä on usein käsitys Venäjästä ja Ukrainasta valtavien, hajoamistilassa olevien kerrostalojen erämaina. He eivät ole aivan väärässäkään; Ukrainassa esimerkiksi on lähiöitä, joiden talot ovat, kauniisti sanottuna, sangen arveluttavassa kunnossa; julkisivut ovat rikkinäisiä ja rähjäisiä, parvekkeet kaikki erilaisia, koska asukkaat ovat korjanneet niitä itse mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla, rappaus irtoilee, porraskäytävän valot toimivat viimeksi 90-luvulla ja niin edelleen. Nämä talot toimivat länsimaalaisille todisteena ukrainalaisten ja venäläisten ihmisten kaikenkattavasta siivottumuudesta ja kyvyttömyydestä huolehtia yhteisistä asioista - samoin kuin täynnä roskia olevat katujen reunat, purot ynnä muut paikat.

Aiemmin ajattelin itsekin, että slaavit vain ovat kerrassaan sotkuisaa porukkaa, mutta asia ei ole aivan niinkään. Täällä asiat ovat yksinkertaisesti toimineet aivan toisella tapaa vuosikymmenien ajan. Me emme Suomessa ajattele koko asiaa, mutta jos ollaan rehellisiä niin meidän talomme ja katumme pitävät siistinä toisaalta toimivat taloyhtiöjärjestelmä ja toisaalta toimiva kaupungin huolto. Ajatelkaapa vaikka puistoja festareiden jälkeen; esimerkiksi kaivopuistosta kärrätään roskia kuorma-autoilla. Mitä, jos minkäänlainen huolto ei toimisi? Sinnehän ne jäisivät ja kaivopuisto muuttuisi pian kaatopaikaksi. Tai ajatelkaa 70-luvulla tilapäisratkaisuiksi rakennettuja elementtitaloja. Jos taloyhtiöt eivät hampaat irvessä ja kalliin remontein niitä huoltaisi, ne olisivat pelottavassa kunnossa - ja täytyy myöntää, että suomalaisittain järkyttäviä taloja kyllä löytyy, esim. Helsingin Kannelmäestä.

Siihen, miksi Ukrainassa ja Venäjällä osa taloista on käytännössä purkukunnossa, on syynsä eikä suurin syy ole ihmisten kyvyttömyys ja välinpitämättömyys. Useimmat näistä taloista ovat Suomen elementtitalojen tapaan rakennettu väliaikaisratkaisuiksi, erityisesti Hrushevin kaudella, 60-luvulla - niitä muuten myös kutsutaan Hrushevin mukaan Hrushovkiksi. Ne rakennettiin huonoista materiaaleista pikapikaa, mikä tietysti tarkoittaa, että niitä on vaikea pitää hyvässä kunnossa. Yllättäen "stalinovkat" ovat usein paremmassa kunnossa kuin hrushovkat.

Pääsyyllinen kuitenkin löytyy kaikenkattavasta neuvostojärjestelmästä, joka kielsi ihmisiltä kaikenlaisen aloitteellisuuden kotiensa suhteen. Asunnot saatiin joko valtiolta tai tehtaalta, jossa oltiin töissä. Valtion asuinnoista huolehti taho nimeltä жэк tai жэу eli Жилищно-эксплуатационная контора/управленние. Käsitettä on vaikea kääntää suomeksi, mutta käytännössä se on eräänlainen valtiollinen isännöintitoimisto, joka tietysti jakaantui alueellisiksi isännöintitoimistoiksi (жэк-1, жэк-2 jne). Näiden toimistojen tehtävänä oli paitsi asukkaiden rekisteröinti ynnä vastaavat toimet niin myös hoitaa talojen kunnossapito, siivoaminen, remontit, energiahuolto ja niin päin pois.

Neuvostoliiton aikana zhekit vielä toimivat. Sähkökatkoksia oli usein, kuuma vesi katkaistiin Ukrainassa kesäksi, asuminen oli ahdasta, mutta zhekit huolehtivat siisteydestä ja kunnossapidosta. Muistan itsekin lapsena, että Zaporozhje oli siisti kaupunki. Totta kai se oli saasteinen ja tiettyä likaa ei voi pestä pois, mutta se oli siisti; roskia ei lojunut joka puolella, talot olivat puhtaita, porraskäytävien seinät hehkuvan valkoisia. Ei ollut bommauksia, ei rikkinäisiä postilaatikoita, ei roikkuvaa ulko-ovea.

Mutta sitten vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi. Monet tehtaat menivät konkurssiin tai jos selvisivätkin, eivät enää voineet tuottaa asuinpalveluja. Zhek-järjestelmä säilyi läpi mullistusten, mutta ainoastaan paperilla. Valtiolla ei ollut varaa, ihmisillä ei ollut varaa, kenelläkään ei ollut varaa ja zhekit syöksyivät korruption pyörteisiin. Vähitellen sekä valtiolla että ihmisillä alkoi olla varaa, energia-, vesi- ja televisiomaksut palasivat, alettiin maksaa hoitovastikkeita sun muuta, mutta zhekit eivät korruption suosta enää nousseet. Ne eivät enää yksinkertaisesti tee sitä, mitä niiden pitäisi tehdä. Talot on jätetty oman onnensa nojaan ja siinä tilassa ne ovat olleet lähes 20 vuotta. Ajatelkaapa, jos Suomessa taloa ei huollettaisi mitenkään 20 vuoteen - missäköhän kunnossa se olisi?

Miksi ihmiset sitten itse eivät tee mitään? Katsokaas, kun zhek-järjestelmä on pakollinen. Siihen on yksinkertaisesti pakko kuulua ja niille on pakko maksaa. Serkkuni maksaa joka kuukausi 600 hryvniaa, mikä ei ole mikään mitätön summa. Kun sellaisen summan laittaa "yhteiseen kassaan", kukapa haluaisi maksaa enempää, kun sillä summalla pitäisi saada palveluita. Ei ihmisillä ole myöskään zhekien valvonnan alla olevissa taloissa oikeutta alkaa järjestää mitään julkisivuhuoltoja tai vastaavaa. Sellainen torpattaisiin nopsasti. Omia asuntojaan ihmiset kyllä remontoivat ja joskus se näyttäytyy niinkin huvittavana, että kerrostalon julkisivu on korjattu ja kunnostettu - yhden asunnon kohdalla.

Slaavit eivät kuitenkaan ole olennaisesti kyvyttömiä yhteiseen toimintaan. Zhek-järjestelmä koskee ennen kaikkea vanhoja taloja. Uusissa sen sijaan toimii jo jonkinnäköinen taloyhtiöjärjestelmä, jossa asukkaat kokoontuvat ja päättävät itse asioistaan. Sukulaisteni ystävä asuu tällaisessa talossa ja viime vuonna asukkaat kokouksessa päättivät ostaa oman lämmityskattilan, joka irrotti heidät kunnallisen lämmitysjärjestelmän oikuista. Totta kai kaasu tulee edelleen kunnalta, mutta asukkaat voivat nyt itse päättää, missä kuussa lämmitys kyketään pois ja missä päälle säästäen näin huomattavasti rahaa. Toisin sanoen; kun slaaveille antaa mahdollisuuden, he kyllä järjestävät yhteistuumin asiansa kuntoon. Hrushovkien kohdalla sitä mahdollisuutta ei vain ole annettu.

Viime viikolla serkkuni sai kaupungilta ilmoituksen, että zhekit lakkautetaan - järjestelmä muuttuu. Se ei muutu yhtiömuotoiseksi, valitettavasti, vaan rakenteita muutetaan, ehkä siksi, että on ymmärretty, että zhekit eivät toimi. Saa nähdä, onko muutos parempaan vai säilyykö nykytilanne, jossa asukkaat maksavat - tyhjästä.

Historiallinen retki & aiheeseen liittymätön loppukevennys

Eilen olin yliopiston meille ulkomaalaisvahvistuksille järjestämällä kävely- ja hengailuretkellä. Opas kierrätti meitä ympäri Podilin aluetta esittelemässä historiallisia kohteita, muun muassa Andrievskij usvizia, kirkkoja, paikkaa, jolla muinoin sijaitsi ruhtinatar Olgan palatsi ja niin päin pois. Samalla opas tietysti turisi niitä vanhoja legendoja, joita Rusista kerrotaan, esimerkiksi juuri ruhtinatar Olgasta, joka kosti miehensä kuoleman drevljani-heimon käsissä varsin perusteellisesti - tietenkään asiaan ei liittynyt se, että heimo oli alun alkaenkin listinyt ruhtinas Igorin, koska tämä päätti vain noin huvikseen kaksinkertaistaa vaatimansa suojelurahat. Olga oli päättäväinen leski ja tuhottuaan ensin kaksi drevljanien lähetystöä, lähti pistämään päreiksi heidän kaupunkiaan. Koska Olgalla ei kuitenkaan riittänyt sotavoimaa pitkälliseen hävitystaisteluun, hän keksi ovelan juonen; hän lupasi jättää drevljanit rauhaan, jos nämä maksaisivat lunnaiksi yhden kyyhkyen jokaista kaupunkilaista kohti. Drevljanit pitivät sopimusta vallan erinomaisina ja toimittivat kyyhkyset Olgalle, jonka miehet sitoivat niiden jalkoihin palavat päreet ja päästivät linnut vapauteen - ja linnut tietysti lensivät kotiin, drevljanien puiseen kaupunkiin, joka paloi poroksi.

No, ei Olga ole nykyään kunnioitettu hahmo siksi, että poltti kokonaisen vieraan heimon. Olga on näet Vladimir Suuren, yhden Venäjän ja Ukrainan historian suosituimman hahmon (koska Vladimir toi kristinuskon Rusiin), isoäiti ja tutkijat spekuloivat yhä, kääntyikö Olga kristinuskoon vai ei. Ilmeisesti Olga ainakin käsi Bysantissa ja hänellä oli siteitä Bysanttiin, mutta siitä ei ole tietoa, mikä hänen henkilökohtainen uskonelämänsä oli. Legenda tietysti kertoo, että poltettuaan onnettomat drevljanit Olga näki heistä painajaisia ja munkit sanoivat hänelle, että kääntyisit nyt kristinuskoon, Jumala antaa anteeksi. Mikä on minusta jotenkin todella siistiä; polta ihmeessä kokonainen heimo, kyllä Jumala sitten antaa anteeksi! Mutta toisaalta, sehän on Jumalan virka.

Meitä ulkomaalaisia on Mohylassa tällä hetkellä 21, eri puolilta maailmaa. Kämppikseni on tosiaan Japanista, lisäksi oli porukkaa ainakin Yhdysvalloista, Britanniasta, Saksasta, Sveitsistä, Ruotsista ja Valko-Venäjältä. No, kieltämättä Eurooppa painottuu tässä melko hyvin, mikä ei ehkä ole ihmekään. Iltaa istuimme jonkinlaisessa pienen kirjaston omaavassa pubissa ja tarjolla oli ilmaista ruokaa, mikä kelpaa aina minulle. Erikoisin ruoka olivat ilmeisesti uppopaistetut pelmenit, mikä on outo, mutta ihan maistuva konsepti.

Sosiaalistumisen lisäksi kuvasin eilen jalkojani. Minähän väitän aina, etten rusketu, mutta se ei ole aivan totta, kuten kuvasta näkyy. Jalkanihan ovat suorastaan raidalliset:

Sitä ei kyllä talvisin koskaan tajuakaan, miten valkoinen oikeastaan on, mutta vasten noita ruskettuneita kohtia, nuo valkoiset alueet näyttävät kuuluvan melkeinpä kalmolle. Ei ihme, että kiinalaisista meikäläisen iho oli niin hieno, jos ne kerran valkoisuutta arvostavat. Tule talvi taas ja meikäläisestä tulee kummitus!

Kauneutta keskellä Kiovaa

Käydessäni sunnuntaina eläintarhassa satui kävelemään läpi asuinalueen, jonka täytyy olla Kiovan kaunein. Itse asiassa se on kaunein koskaan näkemistäni asuinalueista, mukaan lukien Helsingin sievimmät seudut, Britannian hurmaavat kivitaloalueet ja Porvoon vanha kaupunki.

Alue sijaitsee Podilin kaupunginosassa, joka on Kiovan vanhimpia, aivan Linnavuoren puiston takana ja koostuu pääosin kolmesta kadusta; Vozdvyzhenska, Kozhum'jats'ka ja Degtarna. Talot siellä ovat kuin karkkeja, kirkkaan värisiä, koristeltu yksityiskohtaisin reliefein. Ilmeisesti taloilla on ikää jo jonkin verran ja nyt on meneillään alueen kunnostus, joten se ei ole vielä aivan valmis, esimerkiksi itse kadut ovat aivan kesken. Mutta jo entisöidyt talot hehkuvat sateenkaaren väreissä. Jos minulla olisi varaa, asuisin nimenomaan täällä!

Podilin talot olivat niin hienoja, että perhonenkin tuli tervehtimään niitä:

Kaniongelmaan ratkaisu!

Kerrankin hyviä uutisia liittyen Helsingin kaniongelmaan: citykanit syötetään Korkeasaaren leijonille. Ideahan on kerrassaan loistava; leijonat syövät joka tapauksessa kaneja, joten miksipä niille ei syötettäisi kaneja, jotka asuvat samassa kaupungissa sen sijaan, että rontattaisiin pakasteita Unkarista asti. Ja samalla vähenee Helsinkiä vaivaava kanipopulaatio.

Voin vain kuvitella, kuinka Animalian "iiiih, kanit on niin söpiksii!!11" -teinityttöset puhkuvat punaista raivon savua uutisen nähtyään. Käkäkäkä.

Pitääkin ensi tilassa käydä moikkaamassa Korkeasaaren jellonia. Kiitti kaverit!

Katoava elopaino

Olen viime päivinä lueskellut laihdutusblogeja, kuten esimerkiksi Laardileidiä ja neiti Kirjokannen Haluatko santsata -blogia. Tämä oma blogini nyt ei mikään painonhallintablogi ole koskaan ollutkaan, mutta koska olen laihtumisen asiantuntija omakohtaisen kokemuksen kautta, olen siitä joskus jotain kirjoittanutkin. En oikein tiedä, miksi eksyin lukemaan laihdutusblogeja pitkästä aikaa juuri nyt, mutta jonkinlaisen nostalgiatunteen ne minussa herättivät. Ei liene syytä kerrata nuoruuteni lihavuushistoriaa, koska siitä olen aiemmin kirjoittanut täällä, mutta koska aihe on yhä ajankohtainen, mieleni tekee nyt tarttua siihen.

Minähän olen käytännössä ollut nyt laihdutuskuurilla melkein yhdeksän vuotta. Aloitin juuri täytettyäni 18 enkä ole koskaan saavuttanut tavoitepainoani, jonka olen määritellyt 58 kiloksi. Olen tietoinen siitä, että lopultakaan kilot eivät ole se tärkein juttu vaan mittanauha kertoo enemmän, mutta alle 60 kilon pääseminen on minulle jonkinlainen valtaisa, psykologinen etappi, jonka luokse yritän sinnikkäästi taapertaa. Minun yksinkertaisesti täytyy painaa alle 60 kiloa, muita vaihtoehtoja ei ole. Se on pakkomielle. Olen 168 senttiä pitkä, joten 58kg ei ole lähellä alipainon rajaa, mutta turvallisen kaukana ylipainosta. Se on unelmapainoni.

Nyt näyttää ensimmäistä kertaa vakavasti ja uskottavasti siltä, että saatan saavuttaa tavoitteeni. Olen reilun kahden viikon aikana laihtunut n. 1,5kg täällä Ukrainassa, ilman erityistä vaivannäköä tai hurjaa herkuista kieltäytymistä. Laihdun käytännössä aina ulkomaanmatkoilla, koska syön vähemmän kuin kotona ja kävelen hyvin runsaasti, mikä on toteutunut myös täällä Ukrainassa. En toki väitä, ettenkö myös ajattelisi laihduttavani. Pidän huolta siitä, etten joudu syömisissäni hunningolle ja liikun, koska täällä oleskeluni on kuitenkin pidempiaikaista kuin mitä matkani yleensä kestävät.

Tämäntyyppiset aatokset mielessäni ostin toissapäivänä vaa'an, joka paljasti minulle laihtumiseni tarkan kilomäärän, vaikka jo vaatteiden löysyydestä osasin päätellä jonkin osuuden kadonneen. Huvittavaa kyllä, vaaka näyttää kaiken paunoina emmekä ole Yukon kanssa onnistuneet säätämään sitä näyttämään kiloja, kaikista yrityksistämme huolimatta. No, tiedänpähän nyt, paljonko painan paunoina.

Jos siis hyvin käy, painan lokakuun loppuun mennessä 60 kiloa tai alle. Se on etappitavoitteeni. Lopullisesti aion saavuttaa 58 kilon painon sitten jouluun mennessä, sen ei pitäisi olla hirvittävän vaikeaa enää siinä vaiheessa. Aiemmin olisin palkinnut itseni ruoalla, mutta koska syömisvammaisen kohdalla moinen idea on itse asiassa hervottoman huono, kehitin itselleni toisenlaisen palkinnon; Minna Parikan Belle-kengät. Ne ovat jokseenkin täydellisimmät kengät, jotka koskaan on luotu.

Mutta nyt se on viimeistään todistettu: Ukraina tosiaan laihduttaa!

Liikennekulttuurin muutoksia

Monet asiat ovat Ukrainassa muuttuneet sitten romahduksen. Jossain on menty huonompaan, jossain parempaan. Yksi asia, mikä tuntuu liikahtelevan kohti parempaa, on liikenne.

Kun ensimmäistä kertaa saavuin mieheni kanssa Ukrainaan, vitsailimme, että täällä varmaan ajokouluissa opetetaan olemaan välittämättä liikennesäännöistä ja kuskit kilpailevat siitä, kuka ajaa useamman jalankulkijan yli. Matkaoppaassakin sanottiin kannustavasti, että Ukrainan liikenne on periaatteessa oikeanpuoleinen. Käytännössä se oli tietysti sen puoleinen kuin kuskia kulloinkin huvitti ja välillä myös jalkakäytävänpuoleinen. Sieltä mentiin, mistä päästiin - ja tulokset olivat sen mukaiset. Kerran kävellessämme Zaporozhjessa Leninin prospektia pitkin, törmäsimme auto-onnettomuuden jälkeiseen näkymään; jokin maasturiladan näköinen auto oli mennyt kahtia. Toisen auton täytyi ajaa todella lujaa saadakseen aikaan moisen tuhon, mikä vaikutti aika huolestuttavalta, koska kyseessä oli sentään pääkatu eikä moottoritie.

Taannoin seisoin Zaporozhjessa jälleen Leninin prospektin varrella, suojatien reunalla odottamassa autojen loppumista, jotta pääsisin yli, kun tapahtui jotain kummaa; auto pysähtyi suojatien eteen. Se ihan oikeasti pysähtyi päästääkseen minut yli - ja mikä vielä kummallisempaa, sen viereen pysähtyi toinen auto, joka oli ymmärtänyt vinkin. Tällaista ei minulle ollut KOSKAAN aiemmin tapahtunut muualla Ukrainassa kuin Jaltalla, joka vaikutti olevan valtaisa poikkeus sääntöön. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi.

On toki sanottava, että harvinaista tällainen etukäteen pysähtely on, mutta jos ollaan rehellisiä, harvinaista se on Suomessakin, vaikka liikennesäännöissä kuinka niin määrättäisiin. Mutta tätä nykyä suojatielle uskaltaa ihan rauhassa mennä eikä tarvitse pelätä, että autot ajavat yli, siis sen enempää kuin Suomessakaan. Ne pysähtyvät ihan kiltisti odottamaan, että jalankulkija ehtii yli.

Tietenkään asiat eivät liikenteen suhteen ole Ukrainassa suorastaan hyvin. Kun katsoo autojen keskinäistä toilailua, ei voi kuin hämmästellä, ettei liikenneonnettomuuksia satu sen enempää kuin nykyään, mikä sekään tuskin on vähäinen määrä. Mutta parempaan suuntaan ollaan selkeästi menossa! Hitaasti, mutta varmasti.

Kiovan eläintarha

Kävin tänään Kiovan eläintarhassa ja meinasin hetkittäin hajota kiukkuuni. Tällä kertaa vika ei ollut itse eläintarhassa - se on monin verroin parempi kuin Pietarin eläintarha, elukoilla on oikeasti tilaa ja sisustusrompetta, kuten heinää, kasvustoa, puun runkoja ja lammikoita. Karhuilla oli kunnon "karhulinna" ja tiikereillä kukkulallinen asuinsija, jonka reunoille pääsi kätevästi aurinkoa pakoon. Ei tarha Korkeasaarelle vertoja vedä, mutta eläimillä vaikutti olevan ihan hyvät oltavat.

Mutta ne vierailijat! Voi jumprahuiti, kuinka monta kertaa olisinkaan halunnut hivauttaa eläintarhan vierailijoita tukevalla moukarilla otsalohkoon. Paikka on täynnä perinteisiä "älä ruoki eläimiä"- ja "älä koske eläimiin" -kylttejä, mutta ukrainalaiset tulkitsevat ne ihan toisin kuin suomalaiset. Vaikutti siltä, kuin väki olisi suorastaan etukäteen varautunut pullapitkoilla ja maissipoppareilla, joita on niin kiva viskoa linnuille ja muille mahdollisille elukoille. Ei sinänsä, nykyään tekisi muutenkin mieli lyödä näitä "aijai, tässä on hanhelle kivaa valkoista pullaleipää, tuitui" -tyyppejä. Kaikki tietävät, että pulla ei ole ihmisille terveellistä, joten miksi se olisi sitä muille eläimille? Eikä se olekaan, sorsanpoikaset esim. kärsivät heikosta luustosta näiden pullaääliöiden vuoksi. Eihän se mitään, jos yksi sitä pullaa syöttäisi, mutta kun niin tekee valtaisa joukko aivokääpiöitä, joista jokainen ajattelee "eihän se haittaa, jos minä ainoana nyt vähäsen". Alasimella päähän.

Ja muutenkin, koska oli sunnuntai, paikat olivat täynnä lapsia. Sekä lapset että vanhemmat ovat ärsyttäviä. No, jälkimmäiset ehkä enemmän. Siltä suunnalta oikein kannustettiin lapsia ruokkimaan ja lääppimään eläimiä. Vanhemmille olisi ollut ihan oikein, jos biisoni olisi puraissut niiden kultamussukkaisen käden poikki. En kuitenkaan toivo sellaista, koska lapselle se ei olisi oikein.

Mutta elukat olivat kivoja. Paljon kivempia kuin ihmiset. Eläintarhassa oli muun muassa seeproja, tiikereitä, leijonia, susia, kirahveja, norsu, sarvikuono, erilaisia härkäelukoita ja, mikä tärkeintä, laamoja! Ja haisunäätä. En osaa päättää, kumpi on suurempi suosikkini, laama vai haisunäätä. Tosin piikkisikakin on aika korkealla.

Haisunäätä!

Tiikerillä on varjoisa unipaikka.

Sarvikuono päätti torkkua ihan keskellä tarhaa.

Przewalskin hepolla on nälkä.

Pelikaanielämää

Helloista ja siivouksesta

Huh huh. Putsasin äsken kaksi tuntia hellaa ja sitä ympäröiviä seiniä. Kaikki oli pinttyneen rasvan peitossa ja rasvaroiskeita on varsin raskasta pestä, varsinkin, kun välineet eivät olleet kummoiset. Urhea kämppikseni Yuko avusti minua putsaamalla hellan ritilät. Se kuulostaa pieneltä hommalta, mutta uskokaa pois, ritilöitä on hyvin vaikea putsata. Yuko hinkkasi niitä samat 2h eikä saanut kunnolla puhtaaksi. Ei voi syyttää.

Täällä on kyllä suoraan sanoen eletty kuin pellossa. Siivooja on, mutta hänen tehtävänsä on vain pestä lattiat, muu jää meille asukkaille - ja ainakaan noista pojista ei näytä olevan sillä alueella paljon mihinkään. Ehkä kyseessä on jonkinlainen perusneuvostolainen tapa ajatella yhteisistä asioista; koska se ei ole minun, minun ei tarvitse siitä huolehtia, putsatkoon joku muu. Koska kaikki ajattelevat näin, kukaan ei putsaa ja lopulta kaikkialla on pelkkää likaa, roskaa ja saastaa. Oudointa on, että ihmiset silti suostuvat ELÄMÄÄN siinä saastassa. Minä en suostu ja siksi putsasin hellan.

Toisaalta, olen kyllä törmännyt tuollaisiin helloihin Suomessakin. Tämä tapahtui neljän hengen poikasolussa, jossa mieheni jossain vaiheessa asui. Muutin hänen luokseen kolmeksi viikoksi, koska minulla oli lähialueella eräs kurssi ja sinä aikana sitten hinkkasin rautavillalla heidän hellansa puhtaaksi. Periaatteessa rautavillaa ei saisi käyttää emalipintoihin, mutten kyennyt keksimään, mikä muu olisi tehonnut siihen paksuun, pinttyyneeseen likakerrokseen, joka kiihkeästi syleili poikasolun hellan pintoja.

Tässä kohtaa outoa on se, että miksei kukaan pojista ollut aiemmin siivonnut sitä hellaa. Oma mieheni esimerkiksi on sinänsä varsin siisti eläjä ja minun kanssani asuessaan putsaa täysin oma-aloitteisesti hellaa, imuroi ja tiskaa - ja vieläpä nurisee joskus minulle, kun "unohtelen" omenanraatoja ympäri kämppää... Miehelläni on selkeästi ihan verissä mieltymys siistiin talouteen ja kyky huolehtia, että talous sellaisena pysyy, ainakin enimmäkseen. Miksi se ei siis manifestoitunut neljän hengen poikasolussa? No, hänen huoneessaan kyllä, muttei yhteisissä tiloissa. Onko tässä joku juttu, että mitä enemmän on yhteisten tilojen käyttäjiä, sen likaisempia ne ovat?

Uusi kantakuppila

Yksi elämän suurimmista nautinnoista on istuksia kiireettä sievässä, viihtyisässä kahvilassa siemaillen lattea ja syöden croissantia tai kakkupalaa. Tänään löysin yliopiston läheltä kahvilan, joka sopii tarkoitusperiini erinomaisesti. Se on viehättävä ja kauniisti sisustettu, siellä osataan tehdä hyvää lattea ja pienet leivokset ovat lähellä taidetta. Ja, mikä parhainta, se on toisaalta hintava, mikä kohottaa kahvihetken harmaan arjen yläpuolelle, mutta toisaalta se on näin halvan hryvnian kurssin aikana minulle varsin kohtuuhintainen. Nautiskelin latesta ja pähkinä-karamellileivoksesta peräti 4,3 euron hinnalla.

Ja merkille pantavaa oli sekin, että paikassa oli ystävällinen ja palvelualtis tarjoilija. Olin sikäli mieltynyt kokemukseeni (erityisesti leivokseen), että tapojeni vastaisesti jätin jopa tippiä.

Kahvilan nimi on Repriza ja se sijaitsee Podilin kaupunginosassa, Petr Sahaidachovin kadulla.

Uutisia, uutisia!

No niin, nyt on työpaikalla netti. Pääsenkin täältä kätevästi päivittämään blogia. 

Hyvät uutiset asumisestani ja elostani:

- Työpaikan netti toimii + homma on oikeasti mielenkiintoista. Olen puuhan sivussa löytänyt netissä olevan ukrainan kielen opetus -sivuston ja alkanut pohtia, josko sittenkin opiskelisin tohtoriksi asti, Ukrainaa tutkien, tietenkin.

- Olen laihtunut

- Tänään vartijat eivät pysäyttäneet minua hiipiessäni yliopistolle

- Yliopiston kirjasto on remontoitu, moderni ja siellä toimii wlan

- Kopsin työpaikan koneelta itselleni Slavenka Draculicin kirjan "How we survived communism and even laughed". Tekemistä illoiksi

- Kiovassa on lämmin

Joitain miinuksiakin on:

- Asuntolassa ei vieläkään nettiä. Eilen säätivät jotain, mutta kesken jäi

- Toistaiseksi ei vielä kuumaa vettä

- Korkokenkäni ovat liian isot. Joudunko ostamaan uudet? Näen täällä jatkuvasti nättejä korkokenkiä naisilla, mutten löydä niitä itse mistään!

- Laiskottaa

Torakkarapsodia

Ai niin, vähän profaanimpiakin juttuja: bongasin tänään asuntolassa ensimmäisen torakkani. Ja illemmalla tapoin toisen. Yuko oli nähnyt sellaisen jo aiemmin. Ne eivät ole kovin isoja, sellaisia sentikkäitä ja ruskeita.

Totta puhuen torakat eivät minua hirveästi häiritse. Oli itse asiassa täysin odotettavissa, että asuntolan kaltaisessa vanhassa pytingissä on torakoita. Todennäköisesti jokaisessa Ukrainan vanhassa talossa on torakoita, koska eivät niihin mitkään myrkytykset tehoa kuin väliaikaisesti. Jostain ne kuitenkin aina löytävät tiensä takaisin.

Sitä paitsi, punkkaan noin 1000 kertaa mieluummin torakoiden kuin luteiden naapurina. Torakat ovat ehkä epämiellyttäviä, mutta ainakaan ne eivät syö MINUA.

Englannin kielen kysymys

Matkustin tänään raitiovaunussa pummilla. En normaalisti matkustele täällä pummilla ja usein se olisikin vaikeaa konduktoorien takia, mutta tänään kävi niin, että ratikka oli tupaten täynnä, istuin ihan takana ja lippuja sai vain kuskilta - konnaria ei ollut. Olosuhteiden vuoksi minut yksinkertaisesti valtasi laiskuus; jos olisin lähtenyt ostamaan lippua kuskilta, olisin menettänyt paikkani ja koska minulla oli suuri arbuusi, en halunnut seistä. Niinpä päätin, että jos tulee tarkastaja, heittäydyn tyhmäksi turistiksi ja alan solkata englantia - ja niinhän siinä sitten kävikin. Tarkastaja-parka oli aika eksyneen oloinen, kun pajatin asioitani englanniksi ja kun ei saanut minusta tolkkua, jätti minut lopulta rauhaan. Olin arvellut, että parhaassa tapauksessa käy juuri näin ja huonoimmassa minut vain ajetaan ulos ratikasta, mutta maksamaan en joutuisi. Ihan hyvä.

Suunnitelmani perustui sille yksinkertaiselle faktalle, että ukrainalaiset osaavat erinomaisen onnettomasti englantia. Kouluissa sitä kyllä opetetaan ja siksi nuoriso osaakin englantia jonkin verran, mutta koska he eivät altistu englannille televisiossa ja internetissä lainkaan niin paljon kuin suomalaiset (venäläiset kopioivat lähes kaiken venäjälle - esim. facebook-konsepti on kopioitu nimellä "vkontakte" - ja ukrainalaiset käyttävät näitä sovelluksia), heidän englanninkielentaitonsa on keskimäärin selvästi heikompi kuin suomalaisten. Vanhemmat ikäpolvet puolestaan eivät osaa englantia lainkaan. Poikkeuksen tekevät tietysti esimerkiksi yliopistoissa kieltä opiskelleet, jotka osaavat sitä hyvin, mutta eivät he työllisty julkisen liikenteen tarkastajiksi kaupungille. Kyllä englanninkielentaitoisille on tässä yhteiskunnassa ihan muuta käyttöä.

Se on harmi se, että täällä elokuvat ja muukin vieraskielinen ohjelmisto dubataan ukrainaksi ja että netissä on tarjolla niin paljon venäjäksi väännettyä materiaalia. Venäläiset ovat niin sisäänpäin kääntyneitä nurkkakuntalaisia, että ilmeisesti ajatuskin vieraskielisten sovellusten käytöstä on naurettava; kaikki täytyy aina saada venäjäksi. Facebook on tosiaan venäläisenä versiona vkontakte ja youtube on rutube. Jollain tavalla suurin "vika" ei ole edes se, että moinen vaikeuttaa huomattavasti nuorison englanninkielen oppimista, koska ainahan voidaan argumentoida, että onko kaikkien ihan pakko osatakaan englantia. Enemmän häiritsee juuri tuo nurkkakuntalaisuus, jossa ei voida osallistua muun maailman yhteisiin juttuihin vaan napataan ne, kopioidaan omalle kielelle ja sitten sopotetaan ikiomassa piirissä, erossa muusta maailmasta. Venäjällä vielä on varaa siihen, mutta Ukrainalla ei minusta olisi, varsinkaan, jos se ei halua ikuisesti olla kiinni Venäjän helmoissa.

Puolan ja Euroopan tutkimuksen keskus

Olin tänään ensimmäistä päivääni "töissä". Periaatteessa homman piti alkaa jo aiemmin, 1. syyskuuta, mutta kaikennäköiset minusta täysin riippumattomat seikat myöhensivät työn alkua. Yksi tekijä on se, ettei työpaikallani ole tällä hetkellä nettiä ja siihen, mitä minun halutaan tekevän eli esimerkiksi keräävän työpaikkani tutkimusaluetta sivuavia artikkeleita eräästä tiedeartikkelipankista netistä, tarvitaan netti. Ja ei, syy netin puuttumiseen ei ole se, että paikka olisi jälkeen jäänyt vaan taannoin meni serveri rikki eikä sitä ole vieläkään korjattu - mikä on aika ukrainalaista se...

Työpaikkani on siis Puolan ja Euroopan tutkimuksen keskus Kiev Mohyla akatemian yhteydessä. Se on melko pieni paikka yliopiston 6. rakennuksen kellarissa. Seikkaillessani tänään ensimmäistä kertaa toimiston koneella satuin törmäämään kuviin PESC:n kellarista ennen remonttia ja sen aikana, ja ne olivat kyllä melkoista nähtäävää. Kellari oli kerrassaan hirmuisessa kunnossa. Remontti on kuitenkin suoritettu hyvin, koskapa nyt laitos näyttää sisältä sangen mainiolta, pehmeän oranssit, rapatut seinät, tulevat tummat ovet ja isossa salissa on jätetty vanhaa tiiliseinää koristeeksi. Tosin, omituinen haju keskuksessa kyllä leijuu. Siitä tulee mieleen maaseutu, ehkä hevosen pahnat tai jotain, mutta ei mikään sellainen, mikä kuuluisi yliopistoon. En osaa arvata, mistä tuoksu tulee.

PESC:n johtaja on Olena Betlii ja kakkosena häärii Katerina jotain, en muista sukunimeä. Molemmat ovat ystävällisiä ja mukavia ja hyvin toverillisia oppilaiden kanssa, heittävät vitsiä ja hihittävät porukan mukana kuin heikkopäiset. Koska kaikki puhuvat ukrainaa käytännössä aina, kun eivät puhu minulle, en useinkaan ole ihan mukana keskustelun kulussa, mutta hymyilen osaaottavaisesti mukana!

Ihan mukava paikka, kyllä siellä kaksi kuukautta viihtynee. Varsinkin, kun tämänkin päivän työtehtäväni tiivistyivät parin artikkelin skannaamiseen...

Ja taas loppuun kuriositeetti: kuinkakohan monessa työkoneessa Suomessa on asennettuna mm. torrent-clientti ja divx:n soitto-ohjelma? Nuo ukrainalaiset...

Nektariini ja sen isoveli

Ennen lähtöä Ukrainaan ehdin kehuskella joka suuntaan Ukrainan maataloustuotteiden runsautta unohtamatta hehkuttaa, kuinka Ukrainassa nektariinit ja persikatkin ovat ihan toista kuin Suomessa myytävät ruippanat, sellaisia pari kertaa kookkaampia. Ensimmäisinä päivinä olin jo hetken huolissani, koska kaipaamiani jättihedelmiä ei näkynyt, mutta joissain asioissa Ukraina ei petä. Siispä, nektariini ja sen giganttisempi isoveli:

Kohtalaisen kookas mutanttipersikka

Vesimelonien taas kuuluukin olla kookkaita. Ukrainalaiset vesimelonit ovat erinomaisen maittavia, kasvavathan ne täällä paikan päällä. Minulla onkin asuntolassa koko ajan vesimelonia menossa. <3

Julkisen liikenteen oppitunti, osa II

Reilun viikon oleskelun jälkeen julkisesta liikenteestä riittää vielä kerrottavaa - eikä se varmaan tähän vielä lopu, mutta rajoitutaan nyt näihin muutamiin juttuihin.

Pysäkit

Ukrainalaisissa julkisissa liikennevälineissä ei ole pysäytyspainikkeita. Metro nyt pysähtyy joka pysäkillä, mutta muiden välineiden kanssa on opittava hiukan pelaamaan. Jos seisoo pysäkillä, viittoileminen on varma tapa saada bussi/marsu pysähtymään, mutta jos on jo sisällä ja tahtoo ulos tietyllä pysäkillä, voi hiukan taktikoida. Tietyt pysäkit, esimerkiksi markkinapaikkojen ja metropysäkkien kohdalla ovat hyvin suosittuja ja niiden kohdalla kaikki välineet pysähtyvät varmasti. Jos ei kuitenkaan ole varma, onko oma pysäkki ns. "suosikkipysäkki" tai jos tietää, ettei ole, kannattaa marsuissa/busseissa kuljettajalle huutaa vähän ennen pysäkkiä seuraava fraasi: "na astaNOvke!!" Se on yhä kuin "pysäkillä" ja kuski ainakin varmasti pysähtyy.

Ruuhkat, täydet bussit & taistelu istumapaikoista

Kiovaa ei ole suunniteltu sellaista automäärää ajatellen, joka tälläkin hetkellä sen katuja pitkin liikennöi. Autoilijat käyttävät kaiken mielikuvituksensa pysäköidäkseen autonsa mitä kummallisimpiin paikkoihin jopa teiden kulmiin, hyvä, ettei sentään keskelle risteyksiä. Liiat autot kapeilla kaduilla aiheuttavat sitten sitä kuuluisaa ruuhkaa, joka jostain syystä tuntuu vaivaavan nimenomaan keskustan suunnasta vasemmalle rannalle suuntautuvaa liikennettä. Neuvoni kuuluu siis: älkää erehtykö ajamaan bussilla klo 16 jälkeen Kiovassa, ainakaan vasemmalle rannalle. Matka kestää 2-3 kertaa kauemmin kuin normaalisti.

Metro on paljon suositeltavampi kulkuväline. Jotkut eivät ehkä innostu siitä, koska metrovaunut ovat useimpina aikoina tupaten täynnä, mutta uskokaa pois, niin ovat bussitkin ja metrossa on sentään se etu, ettei se juutu ruuhkaan eikä etene nykäyksittäin, jolloin on jatkuva vaara lentää jonkun kanssamatkustajan päälle. Ukrainalaisissa busseissa ei näet liiemmälti ole istumapaikkoja ja niistäkin vähistä käydään veristä taistelua bussien päätepysäkeillä. Jos haluat istumapaikan, varaudu änkemään tarmokkaasti bussiin ensimmäisten joukossa äläkä väistä ketään, paitsi hyvin vanhoja mummoja tai paappoja.

Kuriositeetiksi: zaporozhjen trolleissa ainakin tarkastusmaksu on liputta ajaville 20 hryvniaa, mikä tällä hetkellä, hryvnian ollessa jälleen laskussa, alle 2 euroa. Ei paha.

Asuako vaiko eikö?

Minun täytyy olla hiukan sekaisin, sillä harkitsen tässä oikeasti pysymistä tuossa asuntolassa myös mahdollisen vaihtoni ajan. Siihen on kuitenkin syynsä. Asuntolaelämässä on näet kyllä kielteiset puolensa, mutta myös erinäisiä myönteisiä.

Miinukset:

- 2 vessaa ja 1 suihku 21 ihmistä kohden

- hyvin kova peti

- huono sijainti

- ei säilytystilaa tavaroille

- ei kuumaa vettä

- kylppärin 3 lavuaarin hanoista 2 ei oikein toimi

Plussat

+ hyvin halpa

+ nettiyhteys (luvattu maanantaista lähtien - kyllä se vielä tulee)

+ vuokrattavat pesukoneet (jotka ovat nyt kyllä remontissa, mutta luotan, että tammikuuksi korjataan)

+ ulkomaalaisten kerros ei ole asutettu täyteen ja tuskin asutetaan

+ seura

Miinukset vaikuttavat melko tiukoilta. Mutta jos otetaan huomioon, että kuuma vesi on luvattu jo maanantaiksi ja ainakin tammikuussa sitä varmasti on, siinä tippuu jo yksi. Lisäksi, paikka ON kaukana keskustasta, mutta toisaalta täällä on kaikenlaista jännää ympärillä. En ole vielä edes tutkinut kaikkea. Voi olla, että löydän täältä lähistöltä liikuntapaikan ja saunan, jotka haluaisin löytää itselleni ennen vaihtoa. Kolmanneksi, ulkomaalaiskerrokseen ei selkeästikään asuteta muita kuin ulkkiksia eikä meitä ole paljoa. Kiev Mohyla -akatemiassa on tällä hetkellä 21 ulkomaalaista, joista kaikki eivät suinkaan asu asuntolassa. Ensi vuonna meitä on 34, mutta vähintään puolet asunnee muualla. En ole toistaiseksi törmännyt kerroksessamme kuin viiteen ulkkikseen itseni lisäksi ja yksi niistä on japanilainen kämppikseni.

Olennaista ei silti ole miinusten ja plussien määrä vaan painoarvo ja plussien puolella on yksi kohta, jonka painoarvo on niin valtava, että miinuksia pitää mahdollisesti olla sen kaatamiseksi suuren suuri määrä: seura.

Minähän en tunnetusti ole kovinkaan seurallinen otus. Oma kämppä on eittämättä kiva, on omaa rauhaa ja muuta, mutta siinä on minun kannaltani yksi sangen vaikea ongelma ja se on erakoituminen. Minun on erinomaisen helppoa erakoitua yksiööni mussuttamaan suklaata ja sipsejä. Sen seurauksena lihon ja masennun ja mussutan vielä enemmän suklaata ja sipsejä ja erakoidun entistä pahemmin. Tätä tuli vähän vaihdellen kokeiltua Pietarissa kolme vuotta sitten, kun kesken opintokauden muutin kaverin mummon omistamaan yksiöön. Siellä oli - yksinäistä.

Asuntolassa olen jo alle viikossa tutustunut ihmisiin! Ei sitä oikein voi välttää, kun pyöritään yhteisissä tiloissa. Samassa huoneessa kanssani asuu japanilainen nuori nainen, Yuko, joka on täällä 10kk eli minulla olisi mahdollisuus jatkaa tuttavuutta keväällä. Yukon lisäksi olen tutustunut puoliamerikkalaiseen Vitalikiin (Williamiin!), puolalaiseen Juriin, saksalaiseen Andreakseen ja ukrainalaiseen Andreihin, joka syystä X lasketaan akatemian taholta ulkkikseksi. Keväällä meitä saattaisi olla muutama lisää.

Se on oikeasti kivaa, että välillä voi jutella jonkun kanssa. Yuko ei ole mitenkään älyttömän puhelias, ehkä siksikin, ettei puhu täysin sujuvaa venäjää ja hakee välillä sanoja (englantia ei kuulemma puhu juuri lainkaan), mutta välillä kuitenkin puhelemme. Ja välillä olemme hiljaa. Siinä mielessä Yuko on melkein täydellinen kämppis, hänen seurassaan voi hyvin olla hiljaa ja vaikka irkata. On hämmästyttävää, miten jo se, että huoneessa ON joku muu, vaikkei tämän jonkun muun kanssa juttelisi koko aikaa, poistaa yksinäisyyttä.

Kerroksen pojat ovat myös vallan hauskoja ja puheliaita ja elättelen toivoa, että porukalla tulisi välillä tehtyä jotain. Ja suunnittelen jo kokkaavani heille jotain suomalaista, joskaan se ei saa keittiön rajoitusten vuoksi olla mitään monimutkaista.

No, katson asiaa tarkemmin kahden kuukauden kuluttua, että miten olen viihtynyt ja niin päin pois. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että punkkaisin asuntolassa kevätlukukaudenkin. Onhan minulla nyt omat avaimetkin sinne!

Asuntolaesittely

Olen alkanut sopeutua asuntolaan. Asiaa on auttanut se, että olen ryhtynyt tekemään oloani mukavaksi hankkimalla erilaisia tarve-esineitä, kuten esimerkiksi rikkaharjan ja -lapion, ämpärin roskakoriksi, korin kauneustarvikkeitani varten (en halua säilyttää niitä yleisessä "kylppärissä"), hauduttimella varustetun teemukin ja hiustenkuivaajan sekä silitysraudan. Lisäksi pöllin naapurisängystä peiton lisäpatjaksi ja aion tänään pölliä myös patjan. Kyseinen sänky on näet rikki, joten siihen tuskin majoitetaan ketään. Kolmannessa taas nukkuu uusi kämppikseni, japanilainen Yoko, joka puhuu venäjää, muttei juurikaan englantia. Nyt harmittaa, etten osaa japania!

Esittelenpä hiukan asumisolosuhteitani.

Armas asuntolani.

Asuntolan vakikoira, joka lojuu eteisessä aina, kun menen asuntolaan. Se ei oikeasti tunnun tekevän mitään muuta, vain lojuu. Lisäys: ei, koira ei ole kuollut, vaikka joku ehti jo kysyä. Se makaa joskus vähän eri kohdassa ja/tai eri asennossa ja hengittää kyllä. Ilmeisesti sitä ei vaan huvita tehdä muuta kuin maata...

Asuntola rakentuu siten, että jokaisessa kerroksessa portaikosta avautuu ovi tällaiseen "halliin". Tämä on kolmoskerroksen halli.

Vitoskerroksen halli, jossa itse asun. Tämä halli on selkeästi talon hienoin, ilmeisesti siksi, että sinne majoitetaan nimenomaan yliopiston ulkomaalaiset ja heille on haluttu tarjota edes "hiukan" paremmat olosuhteet... :D

Armas keittiömme. On siellä vedenkeitin ja vanha alumiinikattila - mutta ei astiakaappia!! Astioita säilytetään ikkunalaudalla. En välitä, koska en aio kokata mitään valmispelmenejä kummempaa enkä niitäkään usein. Omistan itse lautasen, 2 lusikkaa, haarukan ja veitsen ja niitä säilytän huoneessani. Syön kämpillä vain ruokaa, jota ei tarvitse erikseen valmistaa.

Huoneeni. Ilmoitin muuten aiemmin virheellisesti, että tuoleja olisi vain 1 - kyllä niitä on kolme!

Huoneen toinen pääty. Ikkunalaudalla näkyy hiukan vaatteita, säilytämme Yokon kanssa osaa vaatteista siellä.

Ratkaisu "ei ole vaatekaappia, johon ripustaa vaatteita" -ongelmaan on verhotanko.

Kauneudenhoitokorini. Se sisältää seuraavaa: shampoo, hiusten öljyhoito, koivuvaseliini päänahalle, hoitoaine (psoriasikseni vaatii paljon aineita), kasvovesi, meikinpuhdistusaine, suihkusaippua, hammastahna & -harja, huuhteluaine ja voide ihosaurauteni hoitoon, kosteusvoide ja vesipullo. Sekä tietysti vessapaperi (ei, vessassa ei ole omaa) ja tätä nykyä myös vanulappuja, joita ei kuvassa näy.

Että tällaista täällä. Tänään ohjelmassa on yritys parittaa Samsungin puhelin ja iBook nettiä varten* ja pyrkimys maksaa vihdoinkin asuntolan vuokra. Avaimet teetimme jo Yokon kanssa. Harjoitteluni alkanee varsinaisesti vasta ensi viikolla, ne ottavat aika rennosti sen asian suhteen...

*Ilmeisesti Samsung ei ole paras puhelin, jos haluaa käyttää iBookissa nettiä puhelimen kautta, mutta mistä senkin arvata saattoi silloin kolme vuotta sitten, kun luurin hankin.

Byrokratian ihmemaa

Tänään olen kaivautunut pohjamutia myöten ukrainalaisen yliopistobyrokratian syövereihin. Asiahan on niin, että minun täytyy tietysti maksaa oleskelustani asuntolassa ja olen toki valmis sen tekemään, vaikka henkilökohtaisesti olenkin sitä mieltä, että asuntolan pitäisi maksaa minulle, mutta ei nyt mennä siihen. Maksaminen on kuitenkin osoittautunut odotettua monimutkaisemmaksi.

Alun perin oletin, että maksaa voi itse asuntolassa siellä päivystävälle "päällikölle". Tarkoitukseni oli mennä hänen puheilleen, mutta eilen sitten satuin törmäämään sekä häneen että alakerran päivystäjään, jotka lähes järkyttyivät siitä, etten ole maksanut, vaikka olen jo viettänyt yön asuntolassa. Selvisi, että minun täytyy mennä itse yliopistolle maksamaan - tieto, jota kukaan ei viitsinyt minulle etukäteen kertoa.

Tänään kipitin sitten täyttä häkää yliopistolle ja pyrin sisään - enkä päässyt! Ovella pönöttävä virkaintoinen vartija tökki lappua, jossa mainitaan, että yliopistoalueelle päästettävillä on oltava opiskelijatodistus ja kun yritin selittää, että minun pitää maksaa, miten muka maksan, jos en pääse sisään, vartija vain kohautteli olkapäitään ja ilmoitti, että voivoi, ei voi auttaa. Siinä vaiheessa olin oikeasti niin rikkilyöty tämän asian suhteen, että pakenin kulman taakse vollottamaan ennen kuin kaivoin sisuni esiin ja soitin kontaktilleni yliopistolla ja hän haki minut sitten ovelta. Selvisi, että maksupaikka ei edes ollut siellä, minne pyrin vaan rakennuksessa nro 3. Apuri johdatti minut sinne, mutta se ihminen, joka kirjoittaa kuitit yms. ei ollut paikalla enkä ehtinyt jäädä odottamaan. Ennen lähtöäni apuri näytti minulle vielä kassan, koska onhan nyt ajatus siitä, että kaikki opintoasiat voisi hoitaa yhdessä pisteessä, täysin naurettava - ei kun hetkinen, meillä Suomessahan... uh, ei nyt mennä siihen.

Yritin sitten illemmalla uudestaan, mutta kuittitädin ovella oli jonoa ja kun lopulta tuli minun vuoroni, param, kuittitäti päätti, että hänpä häipyy tästä määrittelemättömäksi ajaksi hoitamaan asiaa x! No, ei sitten tullut maksettua tänään. Huomenna uusi yritys.

Periaatteessa tämä sekoilu on minulle tuttua, eivät asiat tämän helpommin hoituneet Pietarissakaan. Ex-neukkumailla on taipumusta sellaiseen byrokratiaan, jonka rinnalla kela on laitosmaailman paratiisi. Silti rasitun aina uudestaan ja uudestaan. Ilmiö on vähän sama kuin Venäjän konsulaatin kanssa, josta haen melkein joka vuosi viisumeita. Se on todella tympeää puuhaa, mutta jotenkin vuoden kuluessa se tympeys haihtuu ja sitä haksahtaa taas.

Mutta sille vartijalle en anna anteeksi. Olisi se nyt saakeli voinut vähän olla avuksi eikä vain kohautella olkapäitään. Mädätköön kaatopaikalla hän.

Asuntolauutisia

Hohoho. Lisaa uutisia asuntolastamma Opiskelijan paratiisi. Toistaiseksi huoneeseen on ollut vain yksi avain, joka pitaa jattaa "respaan" aina poistuessa. Eilen sain kamppakaverin, joten arvon asuntolavastaava loihe lausuman: "kaykaa teettamassa avaimesta kopiot itsellenne niin, etta yksi kopio jaa meille."

Etta nain meilla Ukrainassa. Avaimetkin on asukkaan teetettava itse! Tama pistaa ihmettelemaan, etta asuntolalla on ylipaataan ollut hankkia MITAAN huonekaluja huoneisiin...

Pokka piti, mutta sisainen hihitykseni oli hilliton. I love Ukraine!

Julkinen liikenne Ukrainassa

Kun nyt tuli infrasta puhe edellisen kirjoituksen kommenttiosastolla, esitellään nyt sitten Ukrainalaisen peruskaupungin infra. Jätän metron pois, koska se toimii vain Kiovassa ja Harkovassa sekä Dniepropetrovskissa, missä on Helsingin tapaan vain yksi metrolinja.

Ukrainalaisessa kaupungissa kulkuneuvoja on neljänlaisia: bussi, marsu*, trolli (eli vetojohdinauto kai hienosti lausuttuna) ja raitiovaunu. Aiemmin marsut ottivat ihmisiä kyytiin mistä vain ja samoin saattoivat jättää kyydistä missä vain, mutta taannoisen lain mukaan pysähtyminen on sallittua ainoastaan merkityillä pysäkeillä ja lain rikkomisesta seuraa tuntuva sakko. Kuljettajat noudattavat nykyään tätä sääntöä, varmaan siksikin, että marsuliikenne on käytännössä yksityistetty. Ala toimii oikeastaan kuten taksit Suomessa; yksi isäntä omistaa x määrän marsuautoja, joille hän hankkii ajajat. Kuljettajien palkka muodostuu lipputuloista sen jälkeen, kun niistä on maksettu bensiini, könttäsumma isännälle ja mahdolliset auton korjaukset, jotka johtuvat kuljettajasta. Mikäli autoa täytyy korjauttaa kuljettajasta johtumattomista syistä, silloin kustannuksista vastaa isäntä. Ainoa ero Suomen taksijärjestelmään on se, että marsut ajavat määriteltyjä reittejä. Kiovassa esimerkiksi julkaistaan kyllä reittikarttoja, mutta ne ovat aika epäselviä. Paremmin selviää, jos määränpää on lähellä jotain "merkittävää" kohdetta, esimerkiksi jotain isoa kauppakeskusta, markkinapaikkaa tai vastaavaa. Marsujen etulasissa ja kyljessä näet lukee karkea listaus "merkkipaikoista", joiden kautta marsu ajaa ja tietysti päätepysäkeistä. Sama koskee myös busseja ja trolleja.

Infra Ukrainassa on kieltämättä varsin vanhentunutta, mutta aivan viime vuosina on alkanut näkyä muutoksia. Marsut ovat käytännössä kaikki hyvässä kunnossa ja ne maksavatkin pääsääntöisesti enemmän kuin muut liikennevälineet, joskin myös hyväkuntoiset minibussit, joita on nykyään busseista valtaosa, maksavat yhtä paljon. Halvimpia ovat rämät trollit, ratikat ja bussit. Liikenteessä on tätä nykyä myös selkeästi uusia ja hienoja trolleja ja raitiovaunuja, joiden hinnasta en kuitenkaan osaa sanoa, että onko se sama kuin rähjäisten versioiden vai korkeampi. Oletan, että uudet trollit ja raitiovaunut korvaavat vanhat ja rämät sitä mukaa, kun kaupungeilla on niitä varaa hankkia, koska ne ovat kaupunkien vastuulla.

Varsinaisia aikatauluja ei julkisella joukkoliikenteellä ole. Metro alkaa liikennöidä tiettyyn aikaan, samoin raitiovaunut ja trollit, mutta bussien ja marsujen kohdalla kaikki riippuu siitä, mihin aikaan kuljettajia huvittaa olla töissä. Toiset aloittavat aikaisin, toiset ovat hyvin myöhään. Se, että heidän palkkansa on riippuvainen lipputuloista, vaikuttaa toki kannustavasti työpäivän pituuteen. Samoin se vaikuttaa siihen, että marsut ja bussit eivät lähde tyhjinä päätepysäkeiltä vaan kuskit odottavat niiden täyttyvän ainakin puolilleen ja vieläpä mainostavat huudellen oman linjansa merkkipaikkoja ja päätepysäkkiä. Kaikkia on kuitenkin liikenteessä melko paljon, joten vuorovälit eivät ole kovin suuria yleensä, paitsi tietysti varhain aamulla ja myöhään illalla. On mahdotonta arvioida, mihin aikaan mikäkin väline on pysäkillä, joten ainoa keino on yksinkertaisesti mennä pysäkille odottelemaan oikeaa numeroa.

Maksutapoja on erilaisia. Metroihin ostetaan poletteja kassoilta tai polettikoneista. Marsuissa maksetaan aina kuskille, mutta busseissa, trolleissa ja ratikoissa se vaihtelee; toisissa on konduktööri, toisissa maksetaan kuskille. Mikäli maksu suoritetaan kuskille, ihmiset kuljetusvälineen peräpäässä antavat rahan edessä istuvalle/seisovalle ja raha kulkee ihmisten kautta kuskille ja lippu sekä vaihtorahat palaavat samaa tietä maksajalle. Tämä on aivan yleinen tapa enkä ole nähnyt koskaan kenenkään vetävän välistä.

Tietysti on olemassa myös erilaisia kuukausilippuja. Seuraavat tiedot koskevat nimenomaan Kiovaa. Metroon voi ostaa 15 tai 30 päivän lippuja, mutta myös 1 kuukaudeksi, 1/4 vuodeksi tai kokonaiseksi vuodeksi. Kuukausi, neljännesvuosi- tai vuosilippuja saa myös erilaisin liikennevälineyhdistelmin, esimerkiksi metro + bussit tai metro + trollit ja tarjolla on myös kaikki neljä liikennevälinettä yhdistävä lippu (trolli + bussi + metro + raitiovaunu). Opiskelijat ja koululaiset saavat näistä lipuista alennusta. Eläkeläiset pääsevät ilmaiseksi näyttämällä eläkeläiskorttiaan (minkä vuoksi muuten marsuilla ja busseilla on taipumusta syrjiä eläkeläisiä esimerkiksi paeten pysäkiltä ennen kuin mummo/paappa ehtii kyytiin). Marsuilla on näemmä irrallinen maksusysteemi, kenties niissä eivät käy eläkeläiskorttien lisäksi mitkään alennukset tahi kuukausikortit.

Tässäpä kuvia:

Vanha raitiovaunu

Marsu

Keltainen minibussi

Vanha trolli

Vanha rämäbussi - näitä täytyy jo vähän metsästellä!

Kaiken kaikkiaan julkinen liikenne toimii mielestäni Ukrainassa varsin hyvin. Se on halpa, helppo (kun on selvittänyt, millä pääsee määränpäähän - kysymällä selviää paljon) ja usein mukavakin - viimeinen riippuu lähinnä kulkuvälineestä. Marsut ja minibussit ovat mukavimpia, kun taas ratikat ja trollit ovat epämukavimpia, koska niissä on aina eniten tungosta hinnoista johtuen. Trollit ja ratikat maksavat näet 1uah, kun taas marsut ja bussit maksavat 1,5-2,75uah. Meidän hinnoillamme hinta on joka tapauksessa alle 20cnt, joten kalliiksi ei sompailu julkisilla Ukrainassa tule.

* Marsu ei ole virallinen kuljetusvälineen nimitys vaan minun ja puolisoni käyttämä nimi liikennevälineille, joiden täydellisin mahdollinen suomennos olisi "reittitaksi". Nimi "marsu" tulee venäjänkielisestä, kyseiseen liikennevälineeseen viittaavasta slangitermistä "marshrutka", joka taas tulee termistä "marshrutnoe taksi" eli reittitaksi. Suomennettuna marshrutka voisi olla jotain tyyliin reitikkä, mutta olemme päättäneet kutsua niitä helposti ja yksinkertaisesti marsuiksi.