Kirjoitin syyskuussa taloyhtiötoiminnasta ja sen olemattomuudesta Ukrainassa. Kommenteissa nimimerkki Jape ihmetteli, miksi ukrainalaiset eivät tee mitään silloin, kun heidän kerrostalostaan huolehtiva ZHEK ei hoida velvollisuuksiaan - mikä on siis enemmän sääntö kuin poikkeus, mitä ZHEKeihin tulee. Taannoin metrossa joku kaupitteli lehtistä, jossa oli lakiasiantuntijoiden vastauksia ihmisten kysymyksiin ja koska yksi kysymyksistä kosketteli juuri tätä aihetta, ostin kyseisen lehdykän (se maksoikin alle 50cnt).
Lehdykässä onneton asukas tiedusteli nimenomaan sitä, että mitä hän voi tehdä, kun heidän talostaan huolehtiva ZHEK ei hoida töitään; remontteja ei tehdä, kaikkialla on roskaista, nurmea ei leikata ja niin edelleen. Asiantuntijan vastaus tiivistää melko hyvin sen, miksi juuri kukaan asukkaista ei tee mitään. Tiivistettynä asukkaan tulee toimia näin: ensiksi hänen on kerättävä todisteet, sitten valitettava ZHEKiin suoraan, kirjallisesti. ZHEK joko myöntää mokansa tahi ei myönnä tahi ei vastaa ollenkaan. Jos myöntää ja korjaa tapansa, hyvä. Kaikissa muissa tilanteissa on jatkovalitettava ylemmälle taholle, ZHEKejä valvovaan keskusZHEKiin. Jos sekään ei auta, on valitettava ylimpään valvovaan elimeen, kunnallistason hallintoon. Ja jos vielä sekään ei auta, ZHEK on haastettava oikeuteen.
Arvon lukijat voivat hyvin arvata, mitä tapahtuu, jos asukas lähtee tälle tielle. Todennäköisesti ZHEK joko vaikenee tyystin tai vastaa, ettei mitään vikaa missään ole - ukrainalaisten ja venäläisten mielestä "ongelma" on usein se taho, joka tuo ongelmia esiin ja ongelmat ratkeavat vaientamalla tämä taho eikä suinkaan puuttumalla niihin ongelmiin. Ylemmäs valittaminen on todennäköisesti turhaa, sillä byrokraatit ovat täällä kavereita ja sukulaisia keskenään. Jäljelle jää vain viimeinen vaihtoehto: haastaa ZHEK oikeuteen.
Miksi ukrainalaiset eivät haasta ZHEKejään oikeuteen? Yksinkertaisesti siksi, että heillä on niin paljon hävittävää suhteessa voiton todennäköisyyteen ja ylipäätään siihen, mitä he voivat voittaa. Oikeusjärjestelmä on korruptoitunut ja kaikki tietävät sen. Neuvostoliiton aikana se ajoi valtion etuja, nyt se ajaa niiden etuja, joilla on rahaa - eikä tavallisella asukkaalla tätä rahaa ole. Jos olisi, hän ei edes asuisi ZHEK-talossa! Haastamalla ZHEKin oikeuteen hän riskeeraa koko elämänsä; rahansa, perheensä, terveytensä, pahimmassa tapauksessa jopa vapautensa. Tavallinen ihminen ei tällaista riskiä tahdo ottaa. Itse asiassa tavallinen ihminen ei edes ajattele tänne asti, koska hänen ajatusketjunsa päättyy jo ZHEKin portaille. Hän ei siis edes ajattele, että oikeusprosessi olisi mahdollinen ase ZHEKiä vastaan. Tämä ajatus on hänen kokemus- ja tietopiirinsä ulkopuolella eikä siksi manifestoidu edes harkintana ryhtyä penäämään oikeuksia tuomioistuimessa.
Ukrainassa ja Venäjällä luottamus valtion ja kansalaisten välillä on ollut kautta aikain äärimmäisen heikko. On vaikea sanoa, muuttuuko tilanne Ukrainassa vai ei. Sanoisin, että se on todennäköisempää kuin Venäjällä, koska Venäjä on liian suuri; sen poliittiselle kentälle on aivan liian houkuttelevaa omia kaikki itselleen, koska omittavaa on niin paljon. Ukrainassa omittavaa ei ole niin paljon, joten ehkä Ukraina jonain päivänä seuraa aikoinaan lukemattomien diktaattoreiden kourissa kärvistellyttä Kreikkaa ja muuntautuu demokratiaksi. Saa nähdä.
perjantaina, lokakuuta 30, 2009
maanantaina, lokakuuta 26, 2009
Pastatyttö
En ole kirjoittanut muutamaan päivään kahdesta syystä. Ensinnäkin olen ollut jostain syystä hyvin huonolla tuulella. Toiseksi, mieheni tuli eilen luokseni Kiovaan, joten hillun nyt huomattavasti vähemmän netissä kuin aiemmin. Eli, päivitystahti on hetken aikaa hiljaisempi. Varsinkin, kun töistä en voi päivittää, koska yliopistolla bloggeri on käyttökiellossa klo 9-18 välillä. Bläh!
Mutta, ajattelin vain kertoa edistymisestäni italialaisen keittiön suhteen. Jostain syystä olen täällä ryhtynyt kokeilemaan erilaisia pastaruokia ja tänään onnistuin tekemään aivan kosmisen hyvää pasta carbonaraa. Se oli niin mahdottoman herkullista, että italialaisetkin kokit itkisivät häpeästä sitä maistaessaan!
Hyvä minä! \o/
Mutta, ajattelin vain kertoa edistymisestäni italialaisen keittiön suhteen. Jostain syystä olen täällä ryhtynyt kokeilemaan erilaisia pastaruokia ja tänään onnistuin tekemään aivan kosmisen hyvää pasta carbonaraa. Se oli niin mahdottoman herkullista, että italialaisetkin kokit itkisivät häpeästä sitä maistaessaan!
Hyvä minä! \o/
torstaina, lokakuuta 22, 2009
Hotyn
Eilen kävin vierailemassa Hotynissa, kaupungissa, joka sijaitsee 22 kilometriä Kamenets-Podol'skista etelään. Olen minä muistaakseni joskus aiemminkin tuppukylissä vieraillut, mutta en ihan sen luokan neuvostoliittolaisessa tuppukylässä. Maaseudun syrjälöissä on oma viehätyksensä, on maalaistaloja, lehmiä, lampaita, vuohia, peltoja silmänkantamattomiin, vanhoja traktoreita, kaloja kuivumassa pyykkinaruilla. Hotyn sen sijaan oli ruma, märkä betonikasa keskellä rumia, puoleksi mätiä ja ränsistyneitä hökkelitaloja.
No, nyt olen aika ankara. Oli Hotynissa jotain kaunistakin. Ilmeisesti joillain siellä on rahaa ja he ovat rakennuttaneet oikein viehättäviä, värikkäitä ja rapattuja taloja niiden ränsistyneiden ja ruostuneiden rakennusten keskelle. Kauniit talot ovat vieläpä onnistuneet ainakin yhdellä kadulla tiivistymään riviksi, mikä tekee siitä kadunpätkästä ihan miellyttävän.
Ja sitten on se linnoitus, jonka vuoksi Hotyniin matkasinkin. Se ei ehkä ole maailman suurenmoisin linna, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos joku on joskus Länsi-Ukrainassa reissussa, suosittelen sellaista 2-3 tunnin piipahtamista Hotyniin nimenomaan katsomaan kyseistä linnoitusta.
Linnoituksen luona tapahtui muutenkin kummia. Kun laskeuduin kukkulalta sen sisäänkäynnin luo, joku kulkukoira liimautui kintereilleni. Se oli pienikokoinen, lyhytjalkainen narttu, joka oli ehkä synnyttänyt vähän aikaa sitten, koska sen vatsa heilahteli kävelyn tahdissa löysänä. Se seurasi minua kaikkialle paitsi sisälle itse linnaan ja tuijotteli välillä nappisilmillään.
Käytyäni itse linnarakennuksessa perääni liimautui vielä toinenkin koira, hitusen isompi, mutta yhä pieni ja resuturkkinen, sellainen, jota kutsuttaisiin "rakiksi". Se yritti jopa näykkäistä minua pari kertaa, tarkemmin sanottuna sormikkaitani ja reppuni roikkuvia hihnoja, kunnes ärjäisin sille ja se vetäytyi heti maahan. Rakki ja narttu seurasivat tiiviisti kintereilläni, kun seikkailin linnoitusalueella ja rakki jolkotti perässäni pitkälle linnoitusalueen ulkopuolellekin, kun lähdin pois. Pelkäsin jo, että se seuraisi minua keskustaan asti, mutta ilmeisesti jossain kohtaa se luovutti.
En oikein ymmärrä, miksi koirat lähtivät seuraamaan juuri minua. Linnoituksessa oli muitakin vierailijoita, olisivat hakeutuneet niiden seuraan. Voin kuvitella, että ne halusivat ruokaa, mutta olisi luullut niidenkin tajuavan jossain vaiheessa, ettei sitä ole tulossa. Ei minulla ollut mitään ja vaikka olisi ollutkin, en olisi antanut mitään sen jälkeen, kun rakki yritti näykkiä. Ihme koiria.
No, nyt olen aika ankara. Oli Hotynissa jotain kaunistakin. Ilmeisesti joillain siellä on rahaa ja he ovat rakennuttaneet oikein viehättäviä, värikkäitä ja rapattuja taloja niiden ränsistyneiden ja ruostuneiden rakennusten keskelle. Kauniit talot ovat vieläpä onnistuneet ainakin yhdellä kadulla tiivistymään riviksi, mikä tekee siitä kadunpätkästä ihan miellyttävän.
Ja sitten on se linnoitus, jonka vuoksi Hotyniin matkasinkin. Se ei ehkä ole maailman suurenmoisin linna, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Jos joku on joskus Länsi-Ukrainassa reissussa, suosittelen sellaista 2-3 tunnin piipahtamista Hotyniin nimenomaan katsomaan kyseistä linnoitusta.
Linnoituksen luona tapahtui muutenkin kummia. Kun laskeuduin kukkulalta sen sisäänkäynnin luo, joku kulkukoira liimautui kintereilleni. Se oli pienikokoinen, lyhytjalkainen narttu, joka oli ehkä synnyttänyt vähän aikaa sitten, koska sen vatsa heilahteli kävelyn tahdissa löysänä. Se seurasi minua kaikkialle paitsi sisälle itse linnaan ja tuijotteli välillä nappisilmillään.
Käytyäni itse linnarakennuksessa perääni liimautui vielä toinenkin koira, hitusen isompi, mutta yhä pieni ja resuturkkinen, sellainen, jota kutsuttaisiin "rakiksi". Se yritti jopa näykkäistä minua pari kertaa, tarkemmin sanottuna sormikkaitani ja reppuni roikkuvia hihnoja, kunnes ärjäisin sille ja se vetäytyi heti maahan. Rakki ja narttu seurasivat tiiviisti kintereilläni, kun seikkailin linnoitusalueella ja rakki jolkotti perässäni pitkälle linnoitusalueen ulkopuolellekin, kun lähdin pois. Pelkäsin jo, että se seuraisi minua keskustaan asti, mutta ilmeisesti jossain kohtaa se luovutti.
En oikein ymmärrä, miksi koirat lähtivät seuraamaan juuri minua. Linnoituksessa oli muitakin vierailijoita, olisivat hakeutuneet niiden seuraan. Voin kuvitella, että ne halusivat ruokaa, mutta olisi luullut niidenkin tajuavan jossain vaiheessa, ettei sitä ole tulossa. Ei minulla ollut mitään ja vaikka olisi ollutkin, en olisi antanut mitään sen jälkeen, kun rakki yritti näykkiä. Ihme koiria.
keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009
Lukijoita ei arvosteta
Höh. Laardileidi otti sitten ja poisti bloginsa. Ei siinä mitään, kullakin on oikeus poistaa tekstinsä verkosta*, mutta tuolla tavalla toimiminen on minusta todella kurjaa lukijoita kohtaan. Jos nyt haluaa lopettaa bloggaamisen ja poistaa kirjoituksensa, voisi edes jättää yhden jäähyväisviestin, jossa kertoisi, edes lyhyesti, että ei enää halua. Eikä noin, että lukija törmää enää vain "ylläpitäjä on poistanut blogin" -ilmoitukseen. Sellainen on vähän kuin sivaltaisi märällä rätillä lukijaa naamaan. Kiitti vain.
Toinen, mitä inhoan yhtä paljon on yhtäkkinen salasanan taakse piiloutuminen, kuten vaikkapa kävi Tyylitellen -blogille. Sekin on todella törkeä temppu lukijoita kohtaan. Totta, blogi on yhä teoriassa olemassa ja sitä ehkä pääsisi lukemaan, jos saisi salasanan ylläpitäjältä, mutta miten ihmeessä voi ottaa yhteyttä ihmiseen, josta tiesi vain blogin?!. Ei ole mahdollisuutta edes yrittää saada lupa lukea blogia. Se juuri siinä eniten nyrhii. Voisin ihan hyvin hyväksyä sen, etten saa lupaa, mutta olisi kiva, jos sitä voisi edes pyytää jotenkin!
Että kiitos vain tyhjästä. Saatana.
RKP pelleilee
Muahahahaha. Repäisin äsken pelipöksyni silkasta naurusta ja ironian ihmeellisestä voimasta osua kerta kerran jälkeen oikeaan maaliin:
RKP on ollut sormi pystyssä saarnaamassa "monikulttuurisuudesta" eikä heitä ole haitannut, että suomenkielisten kanssa opiskelee somalin-, farsin- ja tiesminkäkielisiä lapsia. Mutta tässähän se nähdää, mikä laulu alkaa, kun monikulttuurisuus osuu omaan nilkkaan: ei ruotsalaisia ylimyslapsosia samaan kouluun suomenkielisen roskasakin kanssa.
Ai miksikö en kannata pakkoruotsia. Yksi vastauksista on RKP.
tiistaina, lokakuuta 20, 2009
Kuulumisia Kampusta
Tänään on ollut hyvin harmaa, kulmiaan kurtisteleva ja sateinen päivä. Se ei haitannut, koska istuin käytännössä koko päivän bussissa. Seitsemän tuntia Lvivistä Kamyanets-Podilskiin. Vielä en voi kertoa vaikutelmiani kaupungista, koska olen nähnyt sen vain pimeässä. Huomenna lähden seikkailemaan Khotyniin, joka on vähän matkan päässä Kamyanetsista ja siellä on kertoman mukaan erinomaisen komea linnoitus.
Ensivaikutelma ei ikävä kyllä ollut yhtä lupaava kuin Lvivissä. Olin varannut netin kautta hostellihuoneen kahdeksi yöksi, mutta Stone Flower -hostelli ei oikein vastannut infosivujen jättämää mielikuvaa. Ensinnäkin kuvittelin sen todellakin hostelliksi enkä "perhemajoitukseksi". Se on siis todellakin yksi asunto, jossa on pari huonetta. Joudun siis olemaan tekemisissä emännän kanssa enemmän kuin haluaisin eikä aamiaiselta livistäminen onnistu niin helposti kuin anonyymissa hostellissa.
Se, mikä minua kuitenkin eniten kurjistuttaa on se, ettei huoneessa olekaan wlania, kuten infosivulla väitettiin. Se oli merkittävä syy, miksi valitsin tämän hostellin! Kihveli. Nyt en voi irkata yömyöhään... Joku voi tietysti epäillä minua nettiaddiktiksi, mutta pyydän huomioimaan, että olen täällä matkustelemassa yksinäni. Jos minulla olisi seuraa, pari kertaa viikossa nettikahvilassa riittäisi.
No, onneksi hostelli on muuten siisti ja kunnollinen. Kyllä siellä nyt kaksi päivää jaksaa, varsinkin, kun löysin mainion nettikahvilan. Tai oikeastaan tämä on nettipihvitalo! Se tietää lähipäivinä piffiä... hihii.
maanantaina, lokakuuta 19, 2009
Lviv
Saavuin tänä aamuna Lviviin ja täällä hilluskelen. Nykyään monissa hosteilleissa on näemmä ilmainen wlan, mikä on hyvin kätevää ja siksi olenkin reissussa Ompukkani kanssa. Jotkut asiat Ukrainassa todella kehittyvät. Toiset taas eivät ja yksi näistä on rahan nostaminen. Jouduin äsken nostamaan rahaa ja vasta viiden automaatti suostui sitä luovuttamaan; ensimmäinen vänisi virhetoiminnosta, toisessa ei ollut sivunappeja eli en päässyt valitsemaan visa creditin ja debitin välillä, kolmas sylki korttini ulos väittäen, että huolii vain visan, vaikka korttini ON visa ja neljäs oli kiinni. Tällainen torvelointi ei ole Ukrainan ongelma; toverini kuvaili juuri nostomaattituskiaan muinaisen Japanin matkansa aikana.
Joka tapauksessa, Lvivissä on ihan kivaa, joskin hiukan tylsää. Olen käynyt täällä jo aiemmin eikä täällä ehkä yksin ole niin mielenkiintoista, kun kansallismuseokin on maanantaisin kiinni... Näkemisen arvoinen paikka tämä on, mutta suosittelen vähintään pienehköä seuruetta, jolle voi sitten palkata oppaan. Se ei ole kallista ja minulla olisi ollut yksinkin varaa, mutta ujostelen oppaita kovasti.
Kuvia en ole jaksanut ottaa, koska täällä on kylmää ja harmaata. Jos joku haluaa nähdä kuvia Lvivistä, niitä on vuoden 2008 Ukraina-albumissani. Lviv-kuvat alkavat ensimmäiseltä sivulta kuvasta numero 280.
Huomenna lähden sitten aamulla Kamenets-Podolskiin. Se on vanha, keski-eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa on kuulemma erinomaisen komea linnoitus ja sen lähellä sijaitsee toinen sangen komea linnakylä, Hotyn.
Riitelyoppia
Muutama päivä sitten sivusin hiukan riitelyteemaa, mutta en ryhtynyt käsittelemään asiaa sen syvemmin. Haluan kuitenkin ottaa kantaa aiheeseen, koska se on erinomaisen merkittävä tekijä ihmisten elämässä ja parisuhteissa ja usein se vihoviimeinen kompastuskivi, johon suhde kaatuu.
Riitely tuo yleensä esiin ihmisten pahimmat piirteet ja piintyneimmät tavat. Kun ihmiset riitelevät, he toimivat lähes täysin tunteiden ohjaamina ja siksi helposti vajoavat hyvin alas, takertuvat vahingollisiin käytösmalleihin ja iskevät vyön alle, minkä ehtivät. Koska riitely tekee yleensä kipeää, monet haluaisivat välttää moiset tunnepuuskat kokonaan. Se ei kuitenkaan ole pääsääntöisesti hyvä vaihtoehto, sillä vaikka moinen olisi ehkä teoriassa mahdollista, käytännössä ihmiset eivät ole kyllin kypsiä ja sitkeitä nähdäkseen paljon vaivaa rauhallisen ongelmanratkaisun oppimiseen. Sen sijaan he valitsevat helpoimman tien ja lakaisevat ongelmat ja erimielisyydet maton alle, missä ne kasvavat mastodonttien kokoisiksi möykyiksi.
On kuitenkin mahdollista oppia riitelemään tavoilla, jotka eivät ole parisuhteelle tuhoisia. Toisin kuin monet luulevat, riitely itsessään ei ole se parisuhdetta nakertava tekijä vaan se, kuinka ihmiset riitelevät. Tämän ovat todenneet useat tutkijatkin. Erityisesti tämän tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia. Siinä on eritelty viisi tekijää, jotka ovat erityisen tuhoisia parisuhteelle:
1. Halveksunta (contempt)
2. Puolustelu (defensiveness)
3. Arvostelu (criticism)
4. Sotaisuus (belligerence)
5. Kivimuuri (stonewalling)
1. Halveksunta
Terveessä parisuhteessa puolisot eivät halveksi toisiaan. Riitelyn aikana negatiiviset käsitykset toisesta eivät suinkaan materialisoidu tyhjästä vaan pulpahtavat pintaan. Mikäli kumppani ilmaisee riitelyn aikana halveksuntaa, se merkitsee, että hän todella jossain määrin halveksii puolisoaan – ja tämä on hyvin, hyvin vaarallista parisuhteelle.
Meidän kuuluu arvostaa ja kunnioittaa puolisoitamme, ei halveksia heitä. Halveksunta tuhoaa parisuhdetta molemmilla rintamilla; halveksija tulee jossain vaiheessa johtopäätökseen, että puoliso on hänelle liian huono ja halveksittu taas jossain vaiheessa kyllästyy siihen, ettei häntä arvosteta vaan mitätöidään ja asetutaan yläpuolelle. Siitä seuraa lopulta ero.
2. Puolustelu
Terveessä parisuhteessa puolisot voivat ja uskaltavat myöntää olleensä väärässä tai tehneensä väärin. Puolustelu on tälle täydellinen vastakohta; puolustustaisteluun ryhtynyt puoliso ei vahingossakaan katso, että hänessä tai hänen toimissaan voisi olla mitään vikaa. Hänellä on tuhat ja yksi erinomaista selitystä teoilleen ja sanomisilleen. Tällainen toiminta mitätöi hyvin tehokkaasti toisen osapuolen tunteet, sillä se käytännössä ilmaisee, ettei tällä ole niihin mitään oikeutta. Puolusteleva puolisohan ei tehnyt mitään väärää.
3. Arvostelu
Arvostelu voi jossain tilanteissa olla hyväksikin, mutta se vaatii erittäin suurta tahdikkuutta ja hienotunteisuutta – ja yleensä on viisainta olla sanomatta suoraan, että teet tuon ja tuon huonosti vaan ilmaista, että olisi mukavaa, jos tekisit tuon asian näin.
Riitelytilanteissa ei kuitenkaan ole viisasta arvostella toista. Arvostelun ongelma on se, että se ajaa kohteen välittömästi puolustusasemiin eikä kukaan halua ratkoa ongelmia kyyristellessään panssarien ja keihäänkärkien takana. Kukaan ei mielellään kuuntele, mitä vikaa hänessä on, joten itse asian käsittelyn sijaan hän ryhtyy selittämään ja puolustamaan itseään tai käy vastahyökkäykseen arvostelu aseenaan. Se taas ajaa pariskunnan asemasotaan, jossa arvostelut lentelevät puolelta toiselle kuin myrkkynuolet ja itse ongelma pakenee viheriöiville niityille ruokkimaan itseään.
Sitä paitsi, arvostelulla on taipumus ruokkia itseään. Aiheelliset kommentit muuttuvat pian silkaksi haukkumiseksi ja pilkaksi, kun on löydettävä yhä uusia kohtia, joihin iskeä vastalauseeksi puolison solvauksille. Siinä ei loppuviimeksi ole pienintäkään järkeä. Puolison haukkumisella on ainoastaan negatiivisia seurauksia ja painotan, että aivan erinomaisen negatiiviset seuraukset on julkihaukkumisella. Puolisoa ei KOSKAAN saa haukkua ja arvostella muiden läsnäollessa, ei kerta kaikkiaan ikinä. Ei, vaikka arvostelu olisi kuinka aiheellista tai paikkansa pitävää. Tästä ei ole poikkeuksia.
4. Sotaisuus
Pariskunta on tiimi. Tiimi ei sodi keskenään. Riitely on kiihtynyttä ongelmien selvittelyä, ei sotaa. Parisuhteessa ei ole tarkoitus olla häviäjiä, ainoastaan voittajia. Sodan käynnin tavoitteena taas on voittaa niin, että joku toinen häviää; kumppani nähdään vihollisena, joka on voitettava, litistettävä kerta kaikkiaan.
Mikä järki tässäkin nyt on. Kuka haluaa seurustella vihollisensa kanssa?
5. Kivimuuri
Suomessa tätä kutsutaan mykkäkouluksi. Se on erittäin julma ja tuhoisa tapa riidellä. Se on ehkä kaikkein syvin ongelmien pakenemisen muoto, mutta ei pelkästään sitä; se on myös keino loukata puolisoa hyvin kivuliaasti ja verisesti. Se on silkkaa vallankäyttöä ja manipulointia, pyrkimys liiskata puoliso puhumattomuuden rautasaappaan alle. Mykkäkoulu tuhoaa suhteen, aivan väistämättä. Se ei ehkä aina johda eroon, mutta useiden mykkäkoulujen jälkeen suhteesta on jäljellä enää yksinäinen luuranko, joka hiljalleen kituu hengiltä.
Mikä sitten on oikea tapa riidellä, kun kerran vääriä tapoja on niin monia? Mitään oikeiden lauseiden ja eleiden luetteloa on mahdotonta antaa, sillä pariskunnat ovat erilaisia, mutta muutama yleinen neuvo on olemassa.
1. Pysy mahdollisimman rauhallisena. Totta, riitely on hyvin kiihdyttävä tilanne, mutta yritä silti toppuutella tunteitasi, erityisesti raivoasi, niin paljon kuin pystyt. Jos uhkaa mennä liikaa punaisen puolelle, voit vaikka ilmoittaa haluavasi aikalisän ja käydä jäähdyttelemässä välillä.
2. Kuuntele, mitä toisella on sanottavana. Älä puhu päälle, älä mitätöi, älä käännä hänen sanomisiaan häntä vastaan, älä oleta omia ajatuksiasi hänen päähänsä. Hän on erillinen ihmisinen, jonka ajatuskulku toimii eri tavalla. Siksi sinun täytyy todella pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään häntä.
3. Pyri selittämään asiasi syyttämättä. Tervejärkiset ihmiset eivät halua pahoittaa puolisonsa mieltä, joten jos ilmaiset nimenomaan mielipahaa, tervejärkinen puoliso myöntää tehneensä hölmösti ja pyytää anteeksi.
4. Riitele Asioista. Älä asioista. Kukaan tervejärkinen ihminen ei riitele siitä, missä kohtaa tiskipöytää tiskirätin kuuluu lojua. Jos jatkuvasti päädytte tällaisiin kiistoihin, kaivautukaa syvemmälle; riidan syy on jossain muualle ja te vain käytätte korvikkeita, koska ette uskalla tarttua itse Asiaan.
5. Pyydä anteeksi ja anna anteeksi. Jos olet loukannut puolisoasi, jos olet aiheuttanut pahaa mieltä, pyydä anteeksi tai pahoittele. Vaikka et olisikaan tahallasi loukannut, vaikka et olisi tiennyt, empaattisena puolisona olet kuitenkin varmasti pahoillasi siitä, että puolisosi tuntee olonsa kurjaksi, vaikka oletkin ”syyntakeeton”. Tällöin voit pahoitella. Se ei ole merkki heikkoudesta.
Lopuksi bonus: Sovi. Sovi aina, sovi mahdollisimman pian, sovi vilpittömästi ja täysin sydämin. Tämä on KAIKKEIN TÄRKEIN kohta riitelyssä eikä sitä voi painottaa liikaa. Mitään ei saa jäädä hampaankoloon. On toki mahdollista, että jotain suurta ongelmaa ei saada selvitettyä yhden riidan aikana, mutta se ei silti tarkoita, etteikö yksittäistä riitaa pystyttäisi sopimaan kunnolla.
Riitely tuo yleensä esiin ihmisten pahimmat piirteet ja piintyneimmät tavat. Kun ihmiset riitelevät, he toimivat lähes täysin tunteiden ohjaamina ja siksi helposti vajoavat hyvin alas, takertuvat vahingollisiin käytösmalleihin ja iskevät vyön alle, minkä ehtivät. Koska riitely tekee yleensä kipeää, monet haluaisivat välttää moiset tunnepuuskat kokonaan. Se ei kuitenkaan ole pääsääntöisesti hyvä vaihtoehto, sillä vaikka moinen olisi ehkä teoriassa mahdollista, käytännössä ihmiset eivät ole kyllin kypsiä ja sitkeitä nähdäkseen paljon vaivaa rauhallisen ongelmanratkaisun oppimiseen. Sen sijaan he valitsevat helpoimman tien ja lakaisevat ongelmat ja erimielisyydet maton alle, missä ne kasvavat mastodonttien kokoisiksi möykyiksi.
On kuitenkin mahdollista oppia riitelemään tavoilla, jotka eivät ole parisuhteelle tuhoisia. Toisin kuin monet luulevat, riitely itsessään ei ole se parisuhdetta nakertava tekijä vaan se, kuinka ihmiset riitelevät. Tämän ovat todenneet useat tutkijatkin. Erityisesti tämän tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia. Siinä on eritelty viisi tekijää, jotka ovat erityisen tuhoisia parisuhteelle:
1. Halveksunta (contempt)
2. Puolustelu (defensiveness)
3. Arvostelu (criticism)
4. Sotaisuus (belligerence)
5. Kivimuuri (stonewalling)
1. Halveksunta
Terveessä parisuhteessa puolisot eivät halveksi toisiaan. Riitelyn aikana negatiiviset käsitykset toisesta eivät suinkaan materialisoidu tyhjästä vaan pulpahtavat pintaan. Mikäli kumppani ilmaisee riitelyn aikana halveksuntaa, se merkitsee, että hän todella jossain määrin halveksii puolisoaan – ja tämä on hyvin, hyvin vaarallista parisuhteelle.
Meidän kuuluu arvostaa ja kunnioittaa puolisoitamme, ei halveksia heitä. Halveksunta tuhoaa parisuhdetta molemmilla rintamilla; halveksija tulee jossain vaiheessa johtopäätökseen, että puoliso on hänelle liian huono ja halveksittu taas jossain vaiheessa kyllästyy siihen, ettei häntä arvosteta vaan mitätöidään ja asetutaan yläpuolelle. Siitä seuraa lopulta ero.
2. Puolustelu
Terveessä parisuhteessa puolisot voivat ja uskaltavat myöntää olleensä väärässä tai tehneensä väärin. Puolustelu on tälle täydellinen vastakohta; puolustustaisteluun ryhtynyt puoliso ei vahingossakaan katso, että hänessä tai hänen toimissaan voisi olla mitään vikaa. Hänellä on tuhat ja yksi erinomaista selitystä teoilleen ja sanomisilleen. Tällainen toiminta mitätöi hyvin tehokkaasti toisen osapuolen tunteet, sillä se käytännössä ilmaisee, ettei tällä ole niihin mitään oikeutta. Puolusteleva puolisohan ei tehnyt mitään väärää.
3. Arvostelu
Arvostelu voi jossain tilanteissa olla hyväksikin, mutta se vaatii erittäin suurta tahdikkuutta ja hienotunteisuutta – ja yleensä on viisainta olla sanomatta suoraan, että teet tuon ja tuon huonosti vaan ilmaista, että olisi mukavaa, jos tekisit tuon asian näin.
Riitelytilanteissa ei kuitenkaan ole viisasta arvostella toista. Arvostelun ongelma on se, että se ajaa kohteen välittömästi puolustusasemiin eikä kukaan halua ratkoa ongelmia kyyristellessään panssarien ja keihäänkärkien takana. Kukaan ei mielellään kuuntele, mitä vikaa hänessä on, joten itse asian käsittelyn sijaan hän ryhtyy selittämään ja puolustamaan itseään tai käy vastahyökkäykseen arvostelu aseenaan. Se taas ajaa pariskunnan asemasotaan, jossa arvostelut lentelevät puolelta toiselle kuin myrkkynuolet ja itse ongelma pakenee viheriöiville niityille ruokkimaan itseään.
Sitä paitsi, arvostelulla on taipumus ruokkia itseään. Aiheelliset kommentit muuttuvat pian silkaksi haukkumiseksi ja pilkaksi, kun on löydettävä yhä uusia kohtia, joihin iskeä vastalauseeksi puolison solvauksille. Siinä ei loppuviimeksi ole pienintäkään järkeä. Puolison haukkumisella on ainoastaan negatiivisia seurauksia ja painotan, että aivan erinomaisen negatiiviset seuraukset on julkihaukkumisella. Puolisoa ei KOSKAAN saa haukkua ja arvostella muiden läsnäollessa, ei kerta kaikkiaan ikinä. Ei, vaikka arvostelu olisi kuinka aiheellista tai paikkansa pitävää. Tästä ei ole poikkeuksia.
4. Sotaisuus
Pariskunta on tiimi. Tiimi ei sodi keskenään. Riitely on kiihtynyttä ongelmien selvittelyä, ei sotaa. Parisuhteessa ei ole tarkoitus olla häviäjiä, ainoastaan voittajia. Sodan käynnin tavoitteena taas on voittaa niin, että joku toinen häviää; kumppani nähdään vihollisena, joka on voitettava, litistettävä kerta kaikkiaan.
Mikä järki tässäkin nyt on. Kuka haluaa seurustella vihollisensa kanssa?
5. Kivimuuri
Suomessa tätä kutsutaan mykkäkouluksi. Se on erittäin julma ja tuhoisa tapa riidellä. Se on ehkä kaikkein syvin ongelmien pakenemisen muoto, mutta ei pelkästään sitä; se on myös keino loukata puolisoa hyvin kivuliaasti ja verisesti. Se on silkkaa vallankäyttöä ja manipulointia, pyrkimys liiskata puoliso puhumattomuuden rautasaappaan alle. Mykkäkoulu tuhoaa suhteen, aivan väistämättä. Se ei ehkä aina johda eroon, mutta useiden mykkäkoulujen jälkeen suhteesta on jäljellä enää yksinäinen luuranko, joka hiljalleen kituu hengiltä.
Mikä sitten on oikea tapa riidellä, kun kerran vääriä tapoja on niin monia? Mitään oikeiden lauseiden ja eleiden luetteloa on mahdotonta antaa, sillä pariskunnat ovat erilaisia, mutta muutama yleinen neuvo on olemassa.
1. Pysy mahdollisimman rauhallisena. Totta, riitely on hyvin kiihdyttävä tilanne, mutta yritä silti toppuutella tunteitasi, erityisesti raivoasi, niin paljon kuin pystyt. Jos uhkaa mennä liikaa punaisen puolelle, voit vaikka ilmoittaa haluavasi aikalisän ja käydä jäähdyttelemässä välillä.
2. Kuuntele, mitä toisella on sanottavana. Älä puhu päälle, älä mitätöi, älä käännä hänen sanomisiaan häntä vastaan, älä oleta omia ajatuksiasi hänen päähänsä. Hän on erillinen ihmisinen, jonka ajatuskulku toimii eri tavalla. Siksi sinun täytyy todella pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään häntä.
3. Pyri selittämään asiasi syyttämättä. Tervejärkiset ihmiset eivät halua pahoittaa puolisonsa mieltä, joten jos ilmaiset nimenomaan mielipahaa, tervejärkinen puoliso myöntää tehneensä hölmösti ja pyytää anteeksi.
4. Riitele Asioista. Älä asioista. Kukaan tervejärkinen ihminen ei riitele siitä, missä kohtaa tiskipöytää tiskirätin kuuluu lojua. Jos jatkuvasti päädytte tällaisiin kiistoihin, kaivautukaa syvemmälle; riidan syy on jossain muualle ja te vain käytätte korvikkeita, koska ette uskalla tarttua itse Asiaan.
5. Pyydä anteeksi ja anna anteeksi. Jos olet loukannut puolisoasi, jos olet aiheuttanut pahaa mieltä, pyydä anteeksi tai pahoittele. Vaikka et olisikaan tahallasi loukannut, vaikka et olisi tiennyt, empaattisena puolisona olet kuitenkin varmasti pahoillasi siitä, että puolisosi tuntee olonsa kurjaksi, vaikka oletkin ”syyntakeeton”. Tällöin voit pahoitella. Se ei ole merkki heikkoudesta.
Lopuksi bonus: Sovi. Sovi aina, sovi mahdollisimman pian, sovi vilpittömästi ja täysin sydämin. Tämä on KAIKKEIN TÄRKEIN kohta riitelyssä eikä sitä voi painottaa liikaa. Mitään ei saa jäädä hampaankoloon. On toki mahdollista, että jotain suurta ongelmaa ei saada selvitettyä yhden riidan aikana, mutta se ei silti tarkoita, etteikö yksittäistä riitaa pystyttäisi sopimaan kunnolla.
lauantaina, lokakuuta 17, 2009
Elokuvien valitseminen & vähän spoilaamisesta
Onpa outoa. Olin ihan varma, että olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, mutta en millään löytänyt blogiarkistosta aiheeseen liittyvää tekstiä. Ehkä olen tulossa hulluksi.
Joka tapauksessa, kysehän on jokseenkin... epäortodoksisesta tavastani katsoa elokuvia ja lukea kirjoja. Ihmiset eivät yleisesti ottaen pidä siitä, että heille "spoilataan" (eli kerrotaan teoksesta jotain ennen kuin he ovat nähneet/lukeneet sen) elokuvia/kirjoja ja saavat mittakaavaltaan kosmisia kohtauksia, jos ja kun vahingossa kerron heille jotain. He eivät voi ymmärtää, kuinka saatan käyttäytyä niin törkeästi ja ilkeästi. Totuus on, etten minä ole törkeä tai ilkeä - olen ainoastaan muistamaton. Me yleensä mittaamme muita itsemme mukaan ja minä unohdan kovin usein, että muut vetävät hernepellon nenäänsä spoilaamisesta ihan vain siksi, että minulle ei voi spoilata oikeastaan mitään. Tai, jos ollaan vielä tarkempia, minä ITSE spoilaan lähes kaiken itseltäni.
Kaikilla meillä on tapamme valita elokuvat, joita katsomme ja kirjat, jotka luemme. Omat tapani ovat aika yksinkertaiset; niiden tavoitteena on perehtyä mahdollisimman hyvin kohteeseen ja varmistaa, että kokemus tulee olemaan miellyttävä. Tämä johtaa siihen, että googlaan kaiken saatavilla olevan tiedon etukäteen elokuvasta, pysyttelen teoksissa ja genreissä, jotka tunnen ja joista tiedän pitäväni ja kirjojen kohdalla luen ensiksi loppuratkaisun. Kyllä, luitte oikein: minä luen ensiksi loppuratkaisun ja sen perusteella päätän, luenko loput. Jos loppuratkaisu miellyttää minua, luen tyytyväisenä, miten siihen päädyttiin. Jos ei miellytä, onhan se hyvä, etten tuhlannut aikaani kyseisen kirjan parissa.
Muut eivät yleensä ymmärrä minua. Ei siinä mitään, mutta kun käytännössä se usein merkitsee myös tuomitsemista. Huomaan joutuvani tilanteisiin, joissa joudun puolustautumaan ja oikeuttamaan tapani valita elokuvia/kirjoja. Enkä oikein arvosta sitä.
Erityisen usein toistuva argumentti on, että kuinka muka voin tietää, pidänkö elokuvasta, jos en edes ole nähnyt sitä. Tämä on toki totta, en voi tietää. Kokemus kuitenkin kertoo, että pystyn arvioimaan asiaa melko hyvin etukäteen; yleensä en ole pitänyt kovinkaan paljon elokuvista, joista en ole arvellutkaan pitäväni paljoa. Virhearvio on yleisempi toiseen suuntaan eli että elokuva, josta luulin pitäväni, osoittautuu surkeaksi. Näin kävi uusimman Batmanin (Black Knight) kanssa.
Useimmiten minua ei huvita puolustautua, mutta siihen on syynsä, miksi olen näin tarkka. Kevyempi syy on se, että useimmiten katson elokuvia nautinnokseni. Haluan, että minulle jää elokuvan jäljiltä miellyttävä ja iloinen olo. Siksi katson mieluummin hömppää kuin esimerkiksi sotaelokuvia.
On kuitenkin yksi "syvempikin" syy. Minulla on nimittäin hyvin vilkas mielikuvitus ja erittäin vahva eläytymiskyky. Raskaat ja synkät elokuvat yksinkertaisesti pistävät pääni sekaisin. Se elokuva voi jäädä viikoksi pyörimään päähäni, käsittelen sitä, sen henkilöitä, loppuratkaisua, kuvittelen erilaisia juonikuvioita, jauhan ja jauha enkä pääse siitä eroon, vaikka haluaisin. Mitä suuremman tunnekuohon elokuva aiheuttaa, sen varmemmin se jumiutuu päähäni kuin valtaisa täi. Sen vuoksi minä en ihan oikeasti halua katsoa elokuvia, jotka iskeytyvät aivoihini kuin pikajuna. En halua katsoa elokuvia, joiden jäljiltä olen hermoraunio ja kävelevä filmiautomaatti. En halua katsoa elokuvia, joiden aikana parun kuin vesiputous ja joiden jälkeen haluan sahata ranteeni auki. Minulla on omassakin elämässäni ihan kyllin vaikeaa, en tarvitse enää elokuvien tunnekuohuja lisäämään muutenkin epävakaata tunne-elämääni.
Joten, minä välttelen elokuvia, joiden epäilen aiheuttavan negatiivisia tunnekuormia. Vuosien kokeilulla pystyn jo suhteellisen hyvin arvioimaan, mitkä elokuvat tekevät niin. Joskus se on harmillista, koska esimerkiksi neliosainen animeminisarja Rurouni Kenshin OVA on suuri suosikkini, mutta en kykene katsomaan sitä saamatta massiivista tunnekuohukohtausta.
Joka tapauksessa, aion pitäytyä piintyneissä tavoissani, koska ne ovat osoittautuneet hyviksi ja toimiviksi. Jos joku ei ymmärrä eikä hyväksy, ei ole minun murheeni. Hävetköön omaa kapeaa näkökantaansa.
Aamiaismysteeri
Japsikämppis tuli juuri vetämään huoneeseen aamiaistaan. Hän syö täällä huoneessa eikä häntä voi siitä syyttää, koska keittiössä on kylmä. Minäkin söisin - jos siis söisin aamiaista.
Kämppiksen aamiaiset ovat suhteellisen "tanakoita" ainakin meikäläisen näkökulmasta; iso rasiallinen salaattia, 1-2 keitettyä munaa, leipiä, joiden päällä on jotain. Katselen tästä vierestä kauhunsekaisella kunnioituksella: kuinka joku noin pieni ihminen voi syödä aamulla noin paljon. Joku englantilaisia aamiaisia harrastava tietysti vain nauraisi pilkallisesti, mutta kasa pekonia, paahtoleipää, papuja, makkaraa & muuta menee minun näkökulmastani jo absurdiuden puolelle. Kuka jaksaa syödä sellaista aamulla? Tai kuka jaksaa syödä sellaisen satsin aamulla ja syödä vielä myöhemmin päivällä lisää. Meikäläisen pitäisi kanniskella mahaa ostoskärryssä sellaisen aamiaisen jäljiltä.
Todellakin: oma aamiaiseni koostuu vihreästä teestä. Olen täysin vakavissani. Joka aamu juon 1-2 kuppia vihreää teetä ja kipitän töihin. Yleensä vielä kävelen metropysäkille, minne on matkaa 4km ja saatanpa vielä jäädä pois pysäkillä, mistä on töihin toiset 4km ja kipsutella siitä. Varsinaista ruokaa syön vasta klo 12-13 aikoihin. Vasta silloin minulla on nälkä, vaikka herään seitsemältä.
En ole koskaan ollut aamiaisihmisiä. En ymmärrä aamiaisia. Niistä tulee vain paha olo. Jo pelkästä hedelmästä tulee aamulla paha olo. Ainoa tilanne, jossa suostun syömään aamiaista on hotellissa, johon kuuluu joku hyvä aamiainen, kuten vaikka englantilainen aamiainen. Jos on kerta maksanut niin onhan se syötävä. Se tosin aiheuttaa sen, että seuraavan kerran syön vasta joskus illalla. Kun masu ei vain vedä niin se ei vedä.
Aamiainen on outo juttu. Äsken meinasin syödä kuivatun viikunan, mutten viitsinyt. Ei ole nälkä.
P.S. Kämppiksellä on näemmä myös mandariini. Minne tuo kaikki ruoka mahtuu???
perjantaina, lokakuuta 16, 2009
Ostosmaniaa
Kävin tänään ennen töitä kaupassa. Menin katsomaan pitkävartisia, matalakorkoisia syys/talvisaappaita ja kävelin ulos nämä kainalossani:
Niin tyypillinen tarina. Mutta ette voi väittää, etteivätkö olisi hurmaavat saappaat... Varren "outo" muoto selittyy sillä, että nämä ovat yli polven saappaat ja kuvakulmasta johtuen varsi näyttää vähän lyhyeltä.
Ostin tänään muutakin. Kiovassa on näet kirotun kylmä, paljon kylmempi, kuin olin olettanut eikä minulla siksi ole talviromppeita mukana. Ensin ajattelin sitkeästi yrittää pärjätä mieheni tuloon asti (ensi viikon su), mutta ensi viikon säätiedotukset romahduttivat toiveeni. Oli pakko hommata jotain lämmintä ja PIAN. Suksin siis sivakasti tänään aamupäivällä kaupoille ja, kuten saappaiden kanssa, olin ostamassa villatakkia, mutta mukaani tarttuikin neulemekko.
Silti, tämä oli ostos, joka teki minut oikein tyytyväiseksi. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin neuletakki. Ensinnäkin, on näemmä hyvin vaikeaa löytää täältä nättiä, mustaa villatakkia, joka ei ole täynnä rusetteja, paljetteja tai omituisia lisäkoristuksia. Zarasta löysin yhden, joka oli kashmir-villaa ja maksoi n. 80e. Meinasin ostaa sen, mutta sitten tämä neulemekko tarrautui hihaani kiinni ja havaitsin, että se oli monin tavoin sopivampi tarkoitukseeni. Ensinnäkin, se on paljon lämpimämpi kuin villatakkivaihtoehto ja lisäksi peittää myös takapuolen eli myös lämmityspinta-ala on suurempi. Toiseksi, olen jo pitkään halunnut neulemekon eli nyt lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kolmanneksi, se oli puolet halvempi kuin villatakki, joka sitä paitsi oli aika muodoton. Happyhappyjoyjoy!
Pidemmittä puheitta, että kuva talvivarusteistani
Siinä on tosiaan jo mainittu neulemekko, lakki, kalsongit, 2 vyötä ja 2 sormikkaat. Sormikkaita olisi oikeastaan suotavaa olla 3 paria, koska sormeni ovat niin kylmänarat, että tapaan pukea useita päällekkäin. Siksi täytyy olla yhdet ohuet, yhdet keskipaksut ja yhdet isot ja paksut. Viimeiset voivat kyllä olla lapasetkin. Niin ja joo, vyöt eivät ole talvivarusteita varsinaisesti, ostin ne nyt samalla, koska neulemekko näyttää paremmalta vyön kanssa...
Ja vielä viimeinen ostos, josta on kyllä aikaa. Zaporozhjesta ostin syyskuun alussa tällaiset työkengiksi:
Niin, tähän mennessä siis ostettu 3 kengät. Yksistä ei ole kuvaa. Tavalliseen tahtiin sujuu tämä siis...
Niin tyypillinen tarina. Mutta ette voi väittää, etteivätkö olisi hurmaavat saappaat... Varren "outo" muoto selittyy sillä, että nämä ovat yli polven saappaat ja kuvakulmasta johtuen varsi näyttää vähän lyhyeltä.
Ostin tänään muutakin. Kiovassa on näet kirotun kylmä, paljon kylmempi, kuin olin olettanut eikä minulla siksi ole talviromppeita mukana. Ensin ajattelin sitkeästi yrittää pärjätä mieheni tuloon asti (ensi viikon su), mutta ensi viikon säätiedotukset romahduttivat toiveeni. Oli pakko hommata jotain lämmintä ja PIAN. Suksin siis sivakasti tänään aamupäivällä kaupoille ja, kuten saappaiden kanssa, olin ostamassa villatakkia, mutta mukaani tarttuikin neulemekko.
Silti, tämä oli ostos, joka teki minut oikein tyytyväiseksi. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin neuletakki. Ensinnäkin, on näemmä hyvin vaikeaa löytää täältä nättiä, mustaa villatakkia, joka ei ole täynnä rusetteja, paljetteja tai omituisia lisäkoristuksia. Zarasta löysin yhden, joka oli kashmir-villaa ja maksoi n. 80e. Meinasin ostaa sen, mutta sitten tämä neulemekko tarrautui hihaani kiinni ja havaitsin, että se oli monin tavoin sopivampi tarkoitukseeni. Ensinnäkin, se on paljon lämpimämpi kuin villatakkivaihtoehto ja lisäksi peittää myös takapuolen eli myös lämmityspinta-ala on suurempi. Toiseksi, olen jo pitkään halunnut neulemekon eli nyt lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kolmanneksi, se oli puolet halvempi kuin villatakki, joka sitä paitsi oli aika muodoton. Happyhappyjoyjoy!
Pidemmittä puheitta, että kuva talvivarusteistani
Siinä on tosiaan jo mainittu neulemekko, lakki, kalsongit, 2 vyötä ja 2 sormikkaat. Sormikkaita olisi oikeastaan suotavaa olla 3 paria, koska sormeni ovat niin kylmänarat, että tapaan pukea useita päällekkäin. Siksi täytyy olla yhdet ohuet, yhdet keskipaksut ja yhdet isot ja paksut. Viimeiset voivat kyllä olla lapasetkin. Niin ja joo, vyöt eivät ole talvivarusteita varsinaisesti, ostin ne nyt samalla, koska neulemekko näyttää paremmalta vyön kanssa...
Ja vielä viimeinen ostos, josta on kyllä aikaa. Zaporozhjesta ostin syyskuun alussa tällaiset työkengiksi:
Niin, tähän mennessä siis ostettu 3 kengät. Yksistä ei ole kuvaa. Tavalliseen tahtiin sujuu tämä siis...
torstaina, lokakuuta 15, 2009
Delfinaario & mursu
Kävin tänään Kiovan delfinaariossa. Artisteina toimivat 2 maitovalasta, Mustan meren delfiini Flora, mursu ja merileijona. Show oli ihan näkemisen arvoinen, vaikka paikalla olikin paljon lapsia, mutta tällaisissa tilanteissa ne täytyy vain sietää. Ehkä minussa on jotain lapsenmielistä, kun pidän delfinaarioista ja sirkuksista. :)
Päädyin myös kuvaan mursun kanssa:
Täytyy tunnustaa, että mursukuvaan liittyy eräs juoni. Asia on niin, että mursun kouluttaja oli kyllä syötävimmän näköinen ukrainalainen mies ikinä*. Itse asiassa, mies oli ylipäätään herkullinen namupala millä vertailuasteikolla hyvänsä. Jos olisin vapaa, olisin ehkä vajonnut mielenhäiriöön ja tyrkyttänyt komistukselle numeroani. Mutta niin, kuvaan päädyin, koska halusin päästä tiirailemaan hurmuria lähempää ja tällä keinolla se onnistui. Ja joo, se kuva maksoikin jotain. Mitähän mies sanoisi, jos tietäisi, että joku hullu naikkonen maksoi päästäkseen näkemään hänet lähempää. :D
No, sainpahan lääppiä edes mursua.
Ai niin, se hurmuri:
Päädyin myös kuvaan mursun kanssa:
Täytyy tunnustaa, että mursukuvaan liittyy eräs juoni. Asia on niin, että mursun kouluttaja oli kyllä syötävimmän näköinen ukrainalainen mies ikinä*. Itse asiassa, mies oli ylipäätään herkullinen namupala millä vertailuasteikolla hyvänsä. Jos olisin vapaa, olisin ehkä vajonnut mielenhäiriöön ja tyrkyttänyt komistukselle numeroani. Mutta niin, kuvaan päädyin, koska halusin päästä tiirailemaan hurmuria lähempää ja tällä keinolla se onnistui. Ja joo, se kuva maksoikin jotain. Mitähän mies sanoisi, jos tietäisi, että joku hullu naikkonen maksoi päästäkseen näkemään hänet lähempää. :D
No, sainpahan lääppiä edes mursua.
Ai niin, se hurmuri:
* Tässä täytyy nyt huomioida, että ukrainalaiset miehet eivät ole kovin kummoisen näköisiä. Ainakaan minun mielestäni. Siksi olin niin vaikuttunut.
P.S. Joo, se on poikamursu. Ainakin pippelistä päätellen...
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
Parisuhdeoppia
Cless Alvein on kirjoittanut mielenkiintoisen, fiktiivisen tarinan: Lust Story, osat 1 ja 2. Tarina kuvaa Sarahin parinetsintää ja aivan erityisesti hänen suhdettaan Aaroniin, siihen hyvään mieheen. On mahdollista, että Alveinin tarkoituksena on osoittaa Sarahin ”holtittoman” seksuaalisen käytöksen olevan syynä suhteen kariutumiseen*, mutta omasta mielestäni hän onnistuu varsin realistisesti kuvaamaan tilanteen, johon kovin, kovin monet parit nykyään ajautuvat – ja josta he eivät selviä yli. Siksi käsittelen tässä Sarahia ja Aaronia esimerkkeinä, vaikka heidän suhteensa onkin fiktiivinen. Usein fiktio näet kuvaa todellisuutta varsin realistisesti.
Aaronin ja Sarahin suhteen näkyvä ongelma todellakin on Sarahin seksuaalinen menneisyys. Aaron on neitsyt ja häntä vaivaavat Sarahin 9 ex-miestä, joista vain neljä ovat olleet poikaystäviä. Sarahia taas hänen menneisyytensä hävettää. Mutta Sarahin ex-panot eivät kuitenkaan ole se varsinainen syy, joka ajaa pariskunnan eroon. Se syy on kyvyttömyys käsitellä ongelmia.
Kaikissa meissä on jotain vikaa ja jossain vaiheessa seurustelusuhdetta vikamme läimähtävät kumppanin kasvoille. Idealisoitu kuva puolisoehdokkaasta murtuu; hän ei ollutkaan kaikin puolin ihana ja täydellinen, jalustalle nostetun mielikuvan ruumiillistuma. Hän on ihminen, virheellinen ja viallinen. Usein pettymys on syvä ja ankara ja puoliso tuntee itsensä petetyksi ikään kuin häntä olisi huijattu, vaikka oikeastaan hän on yleensä itse huijannut itseään, hän ja hänen hormoninsa.
Suhteen ei kuitenkaan tarvitse päättyä tähän. Useimpien yllätysten yli pariskunta voi hyvinkin kompastella, mutta se vaatii ensinnäkin ongelman olemassaolon tunnustamista ja toiseksi sen selvittämistä. Ja juuri näin Aaron ja Sarah EIVÄT tee. Sarah ja Aaron tekevät sen klassisen virheen, että kuvittelevat ongelman katoavan sillä, ettei siitä puhuta. Todellisuudessa puhumattomuus vain kasvattaa ongelmaa ja pienestäkin kärpäsestä voi kasvaa suuren suuri härkänen. Kumpaakin tilanne vaivaa ja koska he eivät saa purettua mieltään suoraan asiasta, he purkavat turhautumistaan muuta kautta; nälvimällä, kinastelemalla, kiukuttelemalla pienistä asioista.
Koska pinnan alla kytevät ongelmat eivät käytännössä koskaan katoa vaan ainoastaan kasvavat ja voimistuvat, ne myös lopulta murtautuvat esiin kuin laava tulivuoresta. Aaron ja Sarah ajautuvat hyvin kitkerään riitaan, jonka tuoksinassa he suorittavat riitelyn kardinaalivirheet Yksi ja Kaksi. Virhe numero 1. on verrata kumppanin sänkysuorituksia exiin negatiivisessa sävyssä. Se on erittäin, erittäin vakava virhe, sillä vaikka kumppani antaisi anteeksi, hän ei koskaan unohda ja epäilys pysyy. Virhe numero 2. taas on kumppanin tahallinen loukkaaminen erittäin halventavilla nimityksillä. Aaron haukkuu Sarahia huoraksi ja lutkaksi. Halu loukata kumppania tahallisesti, edes keskellä riitaa, kertoo vakavasta haavasta suhteessa.
Riidan päätteeksi Aaron ja Sarah eroavat.
Aaron ja Sarah ovat fiktiota, mutta todellisuus on täynnä heidän kaltaisiaan pariskuntia, jotka eivät osaa ”seurustelun aakkosia”, tällaista ilmaisua käyttääkseni. He eivät osaa, koska kukaan ei ole milloinkaan opettanut niitä heille eivätkä he ole olleet niin viisaita ja itsetuntevia, että olisivat kyenneet irtautumaan oppimistaan huonoista käyttäytymismalleista. Heidän ”seurustelun oppikoulunsa” on käytännössä heidän vanhempiensa suhde. Jos se suhde on hyvä, onnellisia ovat lapset, sillä heillä on kokemusta siitä, kuinka terve parisuhde toimii. Jos se suhde taas on huono tai jopa hajonnut, lapsilla ei ole mitään, mistä ottaa mallia ja hyvin usein he päätyvät toistamaan vanhempiensa käyttäytymiskuvioita, jotka ovat myrkkyä parisuhteelle.
Kun ottaa huomioon, miten tärkeä ja suuri osuus hyvällä parisuhteella on ihmisten onnellisuudelle, terveydelle ja tuottavuudelle, on miltei käsittämätöntä, ettei meille missään opeteta ”seurustelun aakkosia”! Koulussa meille opetetaan historiaa, matematiikkaa ja kemiaa, mutta ei sitä, kuinka terve ja onnellinen parisuhde toimii, kuinka ratkaista vaikeita ongelmia, kuinka riidellä ”oikein”, kuinka sopia – kuinka olla puoliso toiselle ihmiselle. Ja tämä siitä huolimatta, että jopa yhteiskunnan kannalta ihmisten onnistuminen parisuhteissaan on huomattavasti tärkeämpää kuin se, onnistuvatko he historian kokeessa. Onnellisissa suhteissa elävät ihmiset ovat terveempiä, onnellisempia ja tyytyväisempiä kuin useimmat muut ihmiset. He ovat keskimäärin tuottavampia, he elävät pidempään ja kasvattavat lapsistaan tasapainoisia ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Surkeissa suhteissa elävät ihmiset tuottavat rikkinäisiä, onnettomia jälkeläisiä, joilta vaaditaan ämpäreittäin työtä, hikeä ja tuskaa, jos ja kun he haluavat murtautua irti vanhempiensa surkeuden kierteestä.
Hämmentävintä tässä on se, että ei seurustelu mitään rakenttitiedettä ole. Useimmat meistä pystyisivät siihen, mutta se edellyttäisi jonkinasteista työkalupakkia, joka niin monilta näkyy puuttuvan. Siksi meillä on keskuudessamme määrättömästi Aaroneja ja Saraheja, joiden suhteet alkavat lupaavasti, mutta törmäävät seinään ensimmäisten vaikeuksien ilmetessä. Ja se on sääli, koska se on niin turhaa. Se ei vaatisi kuin hiukan sitkeyttä ja hiukan tietotaitoa – mutta mistä sitä saisi? Aikuisille tietotaitoa on toki jo tarjolla, on kursseja, kirjoja, elämänoppaita, mutta aikuisten on jo vaikeaa muuttaa totunnaisia tapojaan. Mistä saisi yleistä oppia nuorille, joiden tavat ja tottumukset eivät ole vielä kiveen kirjoitetut?
*Olen lueskellut blogia ja sen kommentteja jonkin verran ja perustan arvaukseni niihin, mutta toisaalta, se on vain arvaus ja sellaisenakaan en arvele sen olevan ainoa "sanoma".
Aaronin ja Sarahin suhteen näkyvä ongelma todellakin on Sarahin seksuaalinen menneisyys. Aaron on neitsyt ja häntä vaivaavat Sarahin 9 ex-miestä, joista vain neljä ovat olleet poikaystäviä. Sarahia taas hänen menneisyytensä hävettää. Mutta Sarahin ex-panot eivät kuitenkaan ole se varsinainen syy, joka ajaa pariskunnan eroon. Se syy on kyvyttömyys käsitellä ongelmia.
Kaikissa meissä on jotain vikaa ja jossain vaiheessa seurustelusuhdetta vikamme läimähtävät kumppanin kasvoille. Idealisoitu kuva puolisoehdokkaasta murtuu; hän ei ollutkaan kaikin puolin ihana ja täydellinen, jalustalle nostetun mielikuvan ruumiillistuma. Hän on ihminen, virheellinen ja viallinen. Usein pettymys on syvä ja ankara ja puoliso tuntee itsensä petetyksi ikään kuin häntä olisi huijattu, vaikka oikeastaan hän on yleensä itse huijannut itseään, hän ja hänen hormoninsa.
Suhteen ei kuitenkaan tarvitse päättyä tähän. Useimpien yllätysten yli pariskunta voi hyvinkin kompastella, mutta se vaatii ensinnäkin ongelman olemassaolon tunnustamista ja toiseksi sen selvittämistä. Ja juuri näin Aaron ja Sarah EIVÄT tee. Sarah ja Aaron tekevät sen klassisen virheen, että kuvittelevat ongelman katoavan sillä, ettei siitä puhuta. Todellisuudessa puhumattomuus vain kasvattaa ongelmaa ja pienestäkin kärpäsestä voi kasvaa suuren suuri härkänen. Kumpaakin tilanne vaivaa ja koska he eivät saa purettua mieltään suoraan asiasta, he purkavat turhautumistaan muuta kautta; nälvimällä, kinastelemalla, kiukuttelemalla pienistä asioista.
Koska pinnan alla kytevät ongelmat eivät käytännössä koskaan katoa vaan ainoastaan kasvavat ja voimistuvat, ne myös lopulta murtautuvat esiin kuin laava tulivuoresta. Aaron ja Sarah ajautuvat hyvin kitkerään riitaan, jonka tuoksinassa he suorittavat riitelyn kardinaalivirheet Yksi ja Kaksi. Virhe numero 1. on verrata kumppanin sänkysuorituksia exiin negatiivisessa sävyssä. Se on erittäin, erittäin vakava virhe, sillä vaikka kumppani antaisi anteeksi, hän ei koskaan unohda ja epäilys pysyy. Virhe numero 2. taas on kumppanin tahallinen loukkaaminen erittäin halventavilla nimityksillä. Aaron haukkuu Sarahia huoraksi ja lutkaksi. Halu loukata kumppania tahallisesti, edes keskellä riitaa, kertoo vakavasta haavasta suhteessa.
Riidan päätteeksi Aaron ja Sarah eroavat.
Aaron ja Sarah ovat fiktiota, mutta todellisuus on täynnä heidän kaltaisiaan pariskuntia, jotka eivät osaa ”seurustelun aakkosia”, tällaista ilmaisua käyttääkseni. He eivät osaa, koska kukaan ei ole milloinkaan opettanut niitä heille eivätkä he ole olleet niin viisaita ja itsetuntevia, että olisivat kyenneet irtautumaan oppimistaan huonoista käyttäytymismalleista. Heidän ”seurustelun oppikoulunsa” on käytännössä heidän vanhempiensa suhde. Jos se suhde on hyvä, onnellisia ovat lapset, sillä heillä on kokemusta siitä, kuinka terve parisuhde toimii. Jos se suhde taas on huono tai jopa hajonnut, lapsilla ei ole mitään, mistä ottaa mallia ja hyvin usein he päätyvät toistamaan vanhempiensa käyttäytymiskuvioita, jotka ovat myrkkyä parisuhteelle.
Kun ottaa huomioon, miten tärkeä ja suuri osuus hyvällä parisuhteella on ihmisten onnellisuudelle, terveydelle ja tuottavuudelle, on miltei käsittämätöntä, ettei meille missään opeteta ”seurustelun aakkosia”! Koulussa meille opetetaan historiaa, matematiikkaa ja kemiaa, mutta ei sitä, kuinka terve ja onnellinen parisuhde toimii, kuinka ratkaista vaikeita ongelmia, kuinka riidellä ”oikein”, kuinka sopia – kuinka olla puoliso toiselle ihmiselle. Ja tämä siitä huolimatta, että jopa yhteiskunnan kannalta ihmisten onnistuminen parisuhteissaan on huomattavasti tärkeämpää kuin se, onnistuvatko he historian kokeessa. Onnellisissa suhteissa elävät ihmiset ovat terveempiä, onnellisempia ja tyytyväisempiä kuin useimmat muut ihmiset. He ovat keskimäärin tuottavampia, he elävät pidempään ja kasvattavat lapsistaan tasapainoisia ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Surkeissa suhteissa elävät ihmiset tuottavat rikkinäisiä, onnettomia jälkeläisiä, joilta vaaditaan ämpäreittäin työtä, hikeä ja tuskaa, jos ja kun he haluavat murtautua irti vanhempiensa surkeuden kierteestä.
Hämmentävintä tässä on se, että ei seurustelu mitään rakenttitiedettä ole. Useimmat meistä pystyisivät siihen, mutta se edellyttäisi jonkinasteista työkalupakkia, joka niin monilta näkyy puuttuvan. Siksi meillä on keskuudessamme määrättömästi Aaroneja ja Saraheja, joiden suhteet alkavat lupaavasti, mutta törmäävät seinään ensimmäisten vaikeuksien ilmetessä. Ja se on sääli, koska se on niin turhaa. Se ei vaatisi kuin hiukan sitkeyttä ja hiukan tietotaitoa – mutta mistä sitä saisi? Aikuisille tietotaitoa on toki jo tarjolla, on kursseja, kirjoja, elämänoppaita, mutta aikuisten on jo vaikeaa muuttaa totunnaisia tapojaan. Mistä saisi yleistä oppia nuorille, joiden tavat ja tottumukset eivät ole vielä kiveen kirjoitetut?
*Olen lueskellut blogia ja sen kommentteja jonkin verran ja perustan arvaukseni niihin, mutta toisaalta, se on vain arvaus ja sellaisenakaan en arvele sen olevan ainoa "sanoma".
tiistaina, lokakuuta 13, 2009
Viikonlopun satoa
Vietin viikonlopun Zaporozhjessa sukulaisilla. Lauantaina kaupungissa oli suuret markkinat, koska vietettiin "kaupungin päivää". Sitä voisi kuvitellä, että kyseessä on jonkinlainen symbolinen perustamispäivämäärä, mutta kun kyseessä on entinen Neuvostoliitto, asia ei tietenkään ole niin. Zaporozhjen päivä on se päivä, jona Zaporozhje "vapautettiin" natsien vallasta.
No, enemmistölle ei useinkaan juhlapäivien pohjimmaisella merkityksellä ole paljoakaan enää väliä. Tärkeintä on hyvät bileet eivätkä ne Zapossa huonot olleetkaan. Rantakatu oli niin tupaten täynnä väkeä, ettei tällainen keskikokoinen olentokaan helpolla pujotellut tungoksen läpi. Ruokaa oli tarjolla joka suunnassa, shashlikeja, salaatteja, leivonnaisia, kokonaisia hanhia, jopa eläviä hanhia, popkornia, hattaroita, mitä vain. Perheiden pienimmäiset pääsivät hevosen selkään ja kamelikin tuli bongattua.
Ruokapuolesta mielenkiintoista osastoa veti kokonainen lammas vartaassa. Lammas on sangen maukas eläin, mutta ikävä kyllä tätä yksilöä en jäänyt maistelemaan. Sen sijaan mussutin jotain muuta, nimittäin nalle Puhin suurinta herkkua eli hinajaa. En ollut aiemmin tiennyt, että hunajaa myydään näinkin raakamuotoisena:
Kyseessähän tosiaan on iso siivu mehiläisten rakentamaan hunajakennoa, josta hunajaa ei ole kerätty ja purkitettu. Kennosta sitten leikellään palasia ja kansalaiset syövät herkkupalat kokonaisia. Hunaja valuu suuhun, kennoa pureskellaan kuin purukumia. Olin aina luullut, että hunajakenno on syömäkelvotonta vahaa, tehdäänhän mehiläisvahasta kynttilöitäkin, mutta olin mitä ilmeisimmin väärässä. Hyvää ja maistuvaa, joskin niin makeaa, että kerralla voi syödä vain vähän. Alla lähikuva hinajaherkusta.
Mitään muuta jännittävää viikonloppuna ei tapahtunutkaan. Sen voin tosin sanoa, että alan jo olla kyllästynyt junamatkailuun. Toisin kuin lukijat ehkä kuvittelevat, platskart itsessään ei häiritse minua hiukkaakaan. 50 ihmistä samassa vaunussa luo turvallisuudentunnetta ja legendaaristen unenlahjojeni ansiosta sammun kuin sauna lyhty jo yhdeksän aikoihin. Mutta kun se itse reissaamin, junaan vauvautuminen, aikaisin herääminen ja blehbleh. Ja vielä on tiedossa niin monta junamatkaa...
No, enemmistölle ei useinkaan juhlapäivien pohjimmaisella merkityksellä ole paljoakaan enää väliä. Tärkeintä on hyvät bileet eivätkä ne Zapossa huonot olleetkaan. Rantakatu oli niin tupaten täynnä väkeä, ettei tällainen keskikokoinen olentokaan helpolla pujotellut tungoksen läpi. Ruokaa oli tarjolla joka suunnassa, shashlikeja, salaatteja, leivonnaisia, kokonaisia hanhia, jopa eläviä hanhia, popkornia, hattaroita, mitä vain. Perheiden pienimmäiset pääsivät hevosen selkään ja kamelikin tuli bongattua.
Ruokapuolesta mielenkiintoista osastoa veti kokonainen lammas vartaassa. Lammas on sangen maukas eläin, mutta ikävä kyllä tätä yksilöä en jäänyt maistelemaan. Sen sijaan mussutin jotain muuta, nimittäin nalle Puhin suurinta herkkua eli hinajaa. En ollut aiemmin tiennyt, että hunajaa myydään näinkin raakamuotoisena:
Kyseessähän tosiaan on iso siivu mehiläisten rakentamaan hunajakennoa, josta hunajaa ei ole kerätty ja purkitettu. Kennosta sitten leikellään palasia ja kansalaiset syövät herkkupalat kokonaisia. Hunaja valuu suuhun, kennoa pureskellaan kuin purukumia. Olin aina luullut, että hunajakenno on syömäkelvotonta vahaa, tehdäänhän mehiläisvahasta kynttilöitäkin, mutta olin mitä ilmeisimmin väärässä. Hyvää ja maistuvaa, joskin niin makeaa, että kerralla voi syödä vain vähän. Alla lähikuva hinajaherkusta.
Mitään muuta jännittävää viikonloppuna ei tapahtunutkaan. Sen voin tosin sanoa, että alan jo olla kyllästynyt junamatkailuun. Toisin kuin lukijat ehkä kuvittelevat, platskart itsessään ei häiritse minua hiukkaakaan. 50 ihmistä samassa vaunussa luo turvallisuudentunnetta ja legendaaristen unenlahjojeni ansiosta sammun kuin sauna lyhty jo yhdeksän aikoihin. Mutta kun se itse reissaamin, junaan vauvautuminen, aikaisin herääminen ja blehbleh. Ja vielä on tiedossa niin monta junamatkaa...
maanantaina, lokakuuta 12, 2009
Ukrainalaiset naiset - poliittisesti epäkorrekti teoria
Sanovat, että ukrainalaiset naiset ovat kauniita. Eivätkä vallan väärässä olekaan; ukrainalaiset naiset todella ovat keimailevan feminiinisyyden ruumiillistumia korkeine korkoineen, avonaisine kaula-aukkoineen ja lantiota hellivine hamosineen. Mutta mihin nämä naiset katoavat?
On näet niin, että kauniita ovat nimenomaan ukrainalaiset nuoret naiset. Parikymppisten joukossa he ovat voimakkaasti yliedustettuina, mutta viimeistään neljänkymmenen korvilla suurin osa heistä on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Upeita, feminiinisiä nelikymppisiä täällä saa etsiä kuin neuloja heinäsuovasta. Koska heinää on täällä paljon, neulojakin löytyy, mutta kovin, kovin harvassa he ovat. Sitä alkaa jo miettiä, ovatko nämä iäkkäämmät naiset todella niitä samoja olentoja, jotka 20 vuotta sitten kirmasivat rimppakinttuineen ja pystyine rintoineen pitkin Kiovan katuja. Tuskinpa naisia uusillakaan korvataan. Ukrainalaisille kaunottarille siis tapahtuu jotain, mikä muutta heidät - no, ei-enää-niin-kauniiksi.
Olemme Miehen kanssan ihmetelleet tätä ilmiötä pitkään, lähes 10 vuotta ja nyt olen kehittänyt teorian. Se on poliittisesti epäkorrekti, koska ainahan tällaiset yleistävät teoriat ovat. Yhdestä kansasta ei saisi sanoa mitään yleistävää, koska "yksilöitä me oomme kaikki", mutta aion kuitenkin nyt tehdä sen.
Ukrainalaisten naisten varsinaiset valtit ovat vartalo ja hiukset. Heitä on siunattu kadehdittavalla ruumiinmuodolla; ylävartalo on hiukan painottuneempi kuin alaosa, minkä vuoksi heidän rintansa ovat suhteellisen kookkaan verrattuna muuhun vartaloon ja lantio kapeahko, joskin yhä muodokas. Jalat ovat pitkät ja hoikat, jalankoko pieni. Hiukset, tuo naisen kruunu, ovat pääsääntöisesti hyvin paksut ja joko kiiltävät tai karheat ja nopeasti harmaantuvat, mutta värillähän harmaan saa peitettyä.
Sen sijaan kasvoiltaan ukrainalaiset naiset eivät ole poikkeuksellisen kauniita. Heidän joukossaan on kyllä kaunottaria, mutta se tuntuu olevan suhteellisen harvinaista. Eivät he rumia ole, mutta sanoisin, että vaihteluväli on sievästä hyvin tavalliseen, jopa mitättömään.
Molemmat ukrainattarien valtit kestävät huonosti ajan julmaa painoa. Ikä tuo kiloja, jotka ukrainalaisilla sitä paitsi usein sijoittuvat nimenomaan ylävartaloon ja tekevät heistä omenamaisia tanttoja. Lapset tuovat oman lisänsä, raskaahko elämä omansa ja lisäksi se estää naista liiemmin huolehtimasta itsestään. Kun on mies, lapsia ja pitkät työpäivät, missä välissä sitä kävisi salilla kiinteytymässä? Hiuksille käy yhtä huonosti; yleensä naiset leikkaavat ne ikääntyessään, joko ihan lyhyiksi tai olkapituisiksi ja kähertävät ne. Tulos näyttää ylipöyheältä peruukilta - värjätyltä sellaiselta.
Tyylitaju on myös selkeä ongelma. Ukrainattarien tyylitaju poikkeaa varsin olennaisesti suomalaisesta. Miehet kehuksivat sitä kilvan, se on niin naisellinen, viehko ja seksikäs, että! Ja onhan siinä perääkin, mutta toisaalta se liikkuu jatkuvasti hyvän maun rajoilla. Korkeat korot ja minihameet ovat ehkä seksikkäitä, mutta lateksiset punaiset takit ja paljeteilla lastatut kengät eivät. Ja kun tämä tyylitaju ei mitenkään hirveän olennaisesti muutu naisten ikääntyessä, ainakaan parempaan suuntaan. Jopa hyvännäköiset päälle 40-vuotiaat turhan usein pilaavat vaikutelman tälläytymällä mitä mauttomimpiin tekeleisiin ja meikkaamalla kuin... no, tehän tiedätte. Silmän ympärille sudittu sininen luomiväri ja helmiäishuulipuna eivät ainakaan nuorenna ketään, pikemminkin päin vastoin.
Lisäksi on pakko sanoa, että kenties se on loppuviimeksi raskas, pettymyksiä täynnä oleva elämä, joka "rumentaa" ukrainalaiset naiset ennen aikojaan. Loppujen lopuksi kookaskin matami voi olla viehättävä, jos asenne on oikea. Ukrainalaisilla naisilla asenne on usein tympeä, kasvot kuin kilon sitruunaa nielleellä norsulla. Elämä ei varmaan ole ollut helppoa ja se on katkeroittanut naiset suuriksi, mulkoileviksi hapankaaleiksi. Eikä sellainen ole kaunista.
On näet niin, että kauniita ovat nimenomaan ukrainalaiset nuoret naiset. Parikymppisten joukossa he ovat voimakkaasti yliedustettuina, mutta viimeistään neljänkymmenen korvilla suurin osa heistä on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Upeita, feminiinisiä nelikymppisiä täällä saa etsiä kuin neuloja heinäsuovasta. Koska heinää on täällä paljon, neulojakin löytyy, mutta kovin, kovin harvassa he ovat. Sitä alkaa jo miettiä, ovatko nämä iäkkäämmät naiset todella niitä samoja olentoja, jotka 20 vuotta sitten kirmasivat rimppakinttuineen ja pystyine rintoineen pitkin Kiovan katuja. Tuskinpa naisia uusillakaan korvataan. Ukrainalaisille kaunottarille siis tapahtuu jotain, mikä muutta heidät - no, ei-enää-niin-kauniiksi.
Olemme Miehen kanssan ihmetelleet tätä ilmiötä pitkään, lähes 10 vuotta ja nyt olen kehittänyt teorian. Se on poliittisesti epäkorrekti, koska ainahan tällaiset yleistävät teoriat ovat. Yhdestä kansasta ei saisi sanoa mitään yleistävää, koska "yksilöitä me oomme kaikki", mutta aion kuitenkin nyt tehdä sen.
Ukrainalaisten naisten varsinaiset valtit ovat vartalo ja hiukset. Heitä on siunattu kadehdittavalla ruumiinmuodolla; ylävartalo on hiukan painottuneempi kuin alaosa, minkä vuoksi heidän rintansa ovat suhteellisen kookkaan verrattuna muuhun vartaloon ja lantio kapeahko, joskin yhä muodokas. Jalat ovat pitkät ja hoikat, jalankoko pieni. Hiukset, tuo naisen kruunu, ovat pääsääntöisesti hyvin paksut ja joko kiiltävät tai karheat ja nopeasti harmaantuvat, mutta värillähän harmaan saa peitettyä.
Sen sijaan kasvoiltaan ukrainalaiset naiset eivät ole poikkeuksellisen kauniita. Heidän joukossaan on kyllä kaunottaria, mutta se tuntuu olevan suhteellisen harvinaista. Eivät he rumia ole, mutta sanoisin, että vaihteluväli on sievästä hyvin tavalliseen, jopa mitättömään.
Molemmat ukrainattarien valtit kestävät huonosti ajan julmaa painoa. Ikä tuo kiloja, jotka ukrainalaisilla sitä paitsi usein sijoittuvat nimenomaan ylävartaloon ja tekevät heistä omenamaisia tanttoja. Lapset tuovat oman lisänsä, raskaahko elämä omansa ja lisäksi se estää naista liiemmin huolehtimasta itsestään. Kun on mies, lapsia ja pitkät työpäivät, missä välissä sitä kävisi salilla kiinteytymässä? Hiuksille käy yhtä huonosti; yleensä naiset leikkaavat ne ikääntyessään, joko ihan lyhyiksi tai olkapituisiksi ja kähertävät ne. Tulos näyttää ylipöyheältä peruukilta - värjätyltä sellaiselta.
Tyylitaju on myös selkeä ongelma. Ukrainattarien tyylitaju poikkeaa varsin olennaisesti suomalaisesta. Miehet kehuksivat sitä kilvan, se on niin naisellinen, viehko ja seksikäs, että! Ja onhan siinä perääkin, mutta toisaalta se liikkuu jatkuvasti hyvän maun rajoilla. Korkeat korot ja minihameet ovat ehkä seksikkäitä, mutta lateksiset punaiset takit ja paljeteilla lastatut kengät eivät. Ja kun tämä tyylitaju ei mitenkään hirveän olennaisesti muutu naisten ikääntyessä, ainakaan parempaan suuntaan. Jopa hyvännäköiset päälle 40-vuotiaat turhan usein pilaavat vaikutelman tälläytymällä mitä mauttomimpiin tekeleisiin ja meikkaamalla kuin... no, tehän tiedätte. Silmän ympärille sudittu sininen luomiväri ja helmiäishuulipuna eivät ainakaan nuorenna ketään, pikemminkin päin vastoin.
Lisäksi on pakko sanoa, että kenties se on loppuviimeksi raskas, pettymyksiä täynnä oleva elämä, joka "rumentaa" ukrainalaiset naiset ennen aikojaan. Loppujen lopuksi kookaskin matami voi olla viehättävä, jos asenne on oikea. Ukrainalaisilla naisilla asenne on usein tympeä, kasvot kuin kilon sitruunaa nielleellä norsulla. Elämä ei varmaan ole ollut helppoa ja se on katkeroittanut naiset suuriksi, mulkoileviksi hapankaaleiksi. Eikä sellainen ole kaunista.
perjantaina, lokakuuta 09, 2009
Nuo maanmainiot piraattiveikot
Ukraina on piraattien maa. Enkä suinkaan tarkoita niitä merellä seilaavia piraatteja, jotka kaapailevat laivoja ja näiden miehistöjä kääriäkseen runsaita lunnassummia. Musta meri ei ehkä ole kaikkein otollisin alue merirosvoukselle etenkin, koska yksi sen rannikkovaltioista on Venäjä.
Ukrainalaiset piraatit ovat hiukan toista maata. Itse asiassa ne eivät ole ihmisiä lainkaan vaan tuotteita. Esimerkiksi tällaisia:
Mitä tulee musiikkiin, elokuviin, peleihin ja tietokoneohjelmiin, minulla ei ole ollut pienintäkään harhakäsitystä ukrainalaisten piraattituotteiden markkinoista. Täällä on ylipäätään vaikea sanoa, onko levy piraatti vai ei, koska piraattien taso vaihtelee rikollisen surkeasta aitoa vastaavaan. Kaikki kaupat, myös ne hienoimmat ja kalleimmat elektroniikkakaupat, ovat pullollaan mp3-levyjä, joille on poltettu ulkomaisten artistien musiikkia. Jos kaupat näin avoimesta myyvät täysin varmoja piraatteja, mistä sitä tietää, saako niistä aitoa tavaraa lainkaan.
Myönnän kuitenkin yllättyneeni pari viikkoa sitten, kun pyörähdin huvikseni eräässä hienossa ja kalliissa ostoskeskuksessa, missä myytiin erittäin kalliitakin merkkituotteita, kuten Dolce & Gabbanaa. Eräässä liikkeessä vastaani tuli noin 200 euron laukku, missä ei muuten olisi mitään outoa, mutta kun sen nimilevyssä luki "Hermes". Kyseinen laukkumerkki on sen hintaluokan tavaraa, että alle 7000 euron on turha toivoa saavansa mistään aitoa Hermes-laukkua ja ne käärmeennahkaiset, jota putiikin laukku imitoi, maksavat luokkaa 40 000 dollaria. Jos kerran hieno liike myy feikkilaukkuja, miten voi enää luottaa, että mikään siinä ostoskeskuksessa on aitoa?
Toista on ukrainalaisten suhtautuminenkin piraatteihin. Kämppikseni eivät kyenneet ymmärtämään, miksi heidän pitäisi maksaa tietokoneohjelmista, kun ne voi helposti hankkia ilmaiseksi. Eräs opiskelija harjoittelupaikassani valitti, että hänellä on jatkuvasti ongelmia Windowsinsa kanssa - koska laillinen Windows tökkii usein, kun hän latailee siihen piraattiohjelmia. Se, että hän siirtyisi käyttämään laillisia ohjelmia, vaikkapa freewarea, ei näemmä ollut tullut hänelle mieleenkään.
Ukrainassa status on tietysti iso asia ja ukrainalainen nainen voi ääritapauksessa elää tomaateilla kuukauden saadakseen hienon merkkilaukun. Mutta mitä ihmeen iloa merkkituotteista enää on, jos basaarilta samannäköisen tuotteen saa 3 eurolla? Kalliin merkkituotteen idea nimenomaan on kertoa, että sen omistajalla on varaa leveillä rahalla. Piraattien tulviessa markkinoille tämä viesti menettää merkityksensä.
Mihinköhän statusosoittimiin ukrainalaiset seuraavaksi siirtyvät?
Ukrainalaiset piraatit ovat hiukan toista maata. Itse asiassa ne eivät ole ihmisiä lainkaan vaan tuotteita. Esimerkiksi tällaisia:
Mitä tulee musiikkiin, elokuviin, peleihin ja tietokoneohjelmiin, minulla ei ole ollut pienintäkään harhakäsitystä ukrainalaisten piraattituotteiden markkinoista. Täällä on ylipäätään vaikea sanoa, onko levy piraatti vai ei, koska piraattien taso vaihtelee rikollisen surkeasta aitoa vastaavaan. Kaikki kaupat, myös ne hienoimmat ja kalleimmat elektroniikkakaupat, ovat pullollaan mp3-levyjä, joille on poltettu ulkomaisten artistien musiikkia. Jos kaupat näin avoimesta myyvät täysin varmoja piraatteja, mistä sitä tietää, saako niistä aitoa tavaraa lainkaan.
Myönnän kuitenkin yllättyneeni pari viikkoa sitten, kun pyörähdin huvikseni eräässä hienossa ja kalliissa ostoskeskuksessa, missä myytiin erittäin kalliitakin merkkituotteita, kuten Dolce & Gabbanaa. Eräässä liikkeessä vastaani tuli noin 200 euron laukku, missä ei muuten olisi mitään outoa, mutta kun sen nimilevyssä luki "Hermes". Kyseinen laukkumerkki on sen hintaluokan tavaraa, että alle 7000 euron on turha toivoa saavansa mistään aitoa Hermes-laukkua ja ne käärmeennahkaiset, jota putiikin laukku imitoi, maksavat luokkaa 40 000 dollaria. Jos kerran hieno liike myy feikkilaukkuja, miten voi enää luottaa, että mikään siinä ostoskeskuksessa on aitoa?
Toista on ukrainalaisten suhtautuminenkin piraatteihin. Kämppikseni eivät kyenneet ymmärtämään, miksi heidän pitäisi maksaa tietokoneohjelmista, kun ne voi helposti hankkia ilmaiseksi. Eräs opiskelija harjoittelupaikassani valitti, että hänellä on jatkuvasti ongelmia Windowsinsa kanssa - koska laillinen Windows tökkii usein, kun hän latailee siihen piraattiohjelmia. Se, että hän siirtyisi käyttämään laillisia ohjelmia, vaikkapa freewarea, ei näemmä ollut tullut hänelle mieleenkään.
Ukrainassa status on tietysti iso asia ja ukrainalainen nainen voi ääritapauksessa elää tomaateilla kuukauden saadakseen hienon merkkilaukun. Mutta mitä ihmeen iloa merkkituotteista enää on, jos basaarilta samannäköisen tuotteen saa 3 eurolla? Kalliin merkkituotteen idea nimenomaan on kertoa, että sen omistajalla on varaa leveillä rahalla. Piraattien tulviessa markkinoille tämä viesti menettää merkityksensä.
Mihinköhän statusosoittimiin ukrainalaiset seuraavaksi siirtyvät?
torstaina, lokakuuta 08, 2009
Poliittisesti epäkorrekti professori
Haluan myös piipahtaa poliittisella areenalla. Professorini näet otti ja julkaisihe kirjan, jollaista en ollut arvannut häneltä odottaa: Länsimaiden tuho. Minähän tosiaan luen sivuaineena Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta ja viime lukuvuoden keskiviikkoillat kulutin Timo Vihavaisen seminaarissa, joka olikin varsin onnistunut ja mielenkiintoinen seminaari. En vain arvannut, että proffani onkin nuiva!
Kirja onkin jo herättänyt paljon keskustelua. Luulen, että minun täytyy lukea se samoin kuin Vihavaisen aiempi kirja, Kansakunta rähmällään.
Annan silti pisteitä Vihavaiselle. Minua harmittaa tässä koko touhussa vain ja ainoastaan se, etten voi kirjoittaa gradua hänelle, koska Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta ei voi lukea pääaineena.
Syksy Kiovassa
Kiova on suurkaupunki, usein harmaa ja ankea, täynnä betonia ja ruostunutta rautaa, mutta tänään tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan, vihreänkultaiseen ja nuotion savulta tuoksuvaan. Tänä aamuna Kiova oli maagisen kaunis; ilma oli sateen jäljiltä raikas, puut ovat kullanoranssilla sävyllä kuorrutetut, aurinko lämmitti maata ja sai kaiken näyttämään kirkkaammalta, riemukkaammalta. Tänään syksy näytti parhaimmat puolensa.
Myös pulut olivat sitä mieltä kylpyessään sateen lahjoittamassa lammikossa:
Eilen sää oli harmaa ja kurttukulmainen. Kiipesin Oikean rannan puistokukkulalle, jolla puisto seuraa toistaan, maa on täynnänsä keltaisi lehtiä ja ihmiset kuljeskelevat käsi kädessä. Saako syksy rakkautta aikaan?
Joka tapauksessa, Oikealta rannalta on hyvä kuvata vasenta rantaa, joka on lätyskäinen kuin pannukakku.
Ja tässä pieniä todisteita rakkaudesta. Ukrainassa on siltoja, joihin ihmiset kiinnittävät lukkoja rakkaudensa sinetiksi. Lukkoon on kaiverrettu rakastavaisten nimet. Joillain ei kenties ole varaa edes lukkoihin, mikä ehkä selittää lukuisat muovinauhat, joita sillan kaiteisiin oli sidottu.
Näin siirrymme vähän kevyempiinkin aiheisiin. :)
Myös pulut olivat sitä mieltä kylpyessään sateen lahjoittamassa lammikossa:
Eilen sää oli harmaa ja kurttukulmainen. Kiipesin Oikean rannan puistokukkulalle, jolla puisto seuraa toistaan, maa on täynnänsä keltaisi lehtiä ja ihmiset kuljeskelevat käsi kädessä. Saako syksy rakkautta aikaan?
Joka tapauksessa, Oikealta rannalta on hyvä kuvata vasenta rantaa, joka on lätyskäinen kuin pannukakku.
Ja tässä pieniä todisteita rakkaudesta. Ukrainassa on siltoja, joihin ihmiset kiinnittävät lukkoja rakkaudensa sinetiksi. Lukkoon on kaiverrettu rakastavaisten nimet. Joillain ei kenties ole varaa edes lukkoihin, mikä ehkä selittää lukuisat muovinauhat, joita sillan kaiteisiin oli sidottu.
Näin siirrymme vähän kevyempiinkin aiheisiin. :)
keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009
Naisten välisestä ystävyydestä II
Analyysi jatkuu vielä. Epäkiinnostuneet älkööt vaivautuko. :)
---
No niin, nyt olen 26-vuotias. Haavat ovat parantuneet, olen kerännyt itseluottamusta, uskallan olla ihmisten seurassa. En ole niin tuskallisen yksinäinen kuin muutettuani Helsinkiin opiskelemaan, uskon itseeni ja uskon myös muihin.
Mutta jotkut vammat eivät parane. Minä en pärjää naisten kanssa. Minulla ei ole mitään kunnon haisua siitä, miten ollaan ystävä naiselle. Kyllä, minulla on nämä kaksi lukioajoilta kertynyttä ystävää, mutta tuntuu, että he ovat ystäviäni siitä huolimatta, etten osaa. He ovat jokin sattuman oikku, jotka eivät niin hirveästi välitä siitä, että olen sosiaalinen kömpelys ja jossain määrin kykenemätön "kytkeytymään" naisystävään. Sitähän naiset näet ystävyydessään tekevät, he "kytkeytyvät" toisiinsa näkymättömillä langoilla, ymmärtävät toisiaan, jakavat ja avautuvat, lohduttavat.
Pitkään mietin, mikä minussa on väärin, mitä teen väärin - miten olen väärin. Miksi en onnistu siinä, mikä toisilta sujuu kuin leikki? Minussa täytyy olla jotain hyvin pahasti pielessä. Arvelin, että olen niin tylsä ja epäkiinnostava. Seurasin kateellisena, kun kielikursseilla muut tytöt lyöttäytyivät helposti yhteen ja alkoivat käydä ulkona minun jäädessä sen kaiken ulkopuolelle. Analysoin, mietin, tuskailin. Ehkä, jos olisin kiinnostavampi, älykkäämpi, iloisempi, empaattisempi, miellyttävämpi. Ehkä, jos olisin jotain muuta, kuin olen - mutta miten, mitä?
Joskus olin vihainen. Ajattelin, että muut ovat vain typeriä ja pinnallisia, kun en kelpaa heille. En minä ole huono ihminen; olen lojaali, uskollinen ja avulias lähimmäisiäni kohtaan. Jos ihmiset eivät näe hyvää minussa, heissä on jotain pahasti vialla. Sellaisia tomppeleita en edes tarvitse. Pärjään oikein hyvin yksin, katsokaas.
Molemmat näkökannat ovat melko ikäviä. Itsesyytökset ovat omiaan masentamaan, muiden syyttäminen katkeroittaa.
Tällä haavaa olen ajatusteni evoluutiossa sillä kannalla, että "vika" on tosiaan minussa, mutta en enää syytä siitä itseäni. Syyttäminen on ajanhukkaa. Sen sijaan voin yrittää kehittää itseäni, mutta joskus mietin, onko siitäkään paljoa hyötyä. Yksi merkittävä syy kyvyttömyyteeni ystävystyä naisten kanssa lienee nimittäin halu olla ystävystymättä naisten kanssa.
Oi, minä kaipaan kyllä tyttöjen välistä ystävyyttä. Kuuluisin mieluusti johonkin naisjoukkoon ja usein seuraan syrjästä löyhien naisjoukkojen interaktiota, yhtä aikaa kateellisena ja täynnä kaipausta. Tuollaista minäkin haluan, tuollaiseen ryhmään minä haluan kuulua. Tämä on yksi syy, miksi halusin olla muotibloggaaja - halusin solahtaa mukaan muotibloggaajien maailmaan, käydä tapaamisissa, kommentoida muiden blogeja ja että he kommentoisivat minun blogiani. Kuulua joukkoon, lopultakin, jonnekin.
Mutta aina, jos osun sellaiseen tilanteeseen, pakitan nopeasti ja varmasti. Olen itse asiassa äärimmäisen nirso ja valikoiva niiden ihmisten suhteen, joiden kanssa viitsin olla tekemisissä; useimmat eivät läpäise seulaani. En joko ole kiinnostunut tai sitten olen suorastaan ärsyyntynyt ja ei-kiinnostukseni todennäköisesti näkyy varsin selvästi. Monissa naisissa on piirteitä, joista en pidä ja sietokynnykseni niille on hyvin matala. Päätän hyvin nopeasti ja pysyvästi, usein jo yhden tapaamisen jälkeen, olenko kiinnostunut pitämään yhteyttä. Eräs tyttö puhui jatkuvasti aiheista, jotka kiinnostivat lähinnä häntä itseään, eritoten yhdestä nimenomaisesta harrastuksestaan/tulevasta ammatistaan - ei jatkoon. Toinen puhui jotenkin hermojani raastavasti ja eräissä yhteisissä juhlissa käyttäytyi mielestäni erinomaisen tökerösti - unohtakaa koko juttu.
En oikein tiedä, mistä naisten kanssa pitäisi puhua. Totta puhuen, monet naisten jutut tympäännyttävät minua. Ei niin, ettenkö puhuisi mielelläni kengistä, laukuista, vaatteista ja shoppailusta, mutta rajansa kaikella. Enkä väitä, etteikö naistenkin kanssa voisi puhua politiikasta, ihmissuhteista tai historiasta. Se ei vain onnistu samalla tavalla kuin miesten kanssa. En tarkkaan osaa määritellä eroa. Naisten kanssa pelkään enemmän tuomiota, jos olen eri mieltä. Se voi johtua naisista tai se voi johtoa minusta. Miesten kanssa minulla on joka tapauksessa huomattavasti rennompaa.
Rentous on tärkeä asia ihmissuhteissa. Ei kukaan jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden seurassa on koko ajan kireä ja liian tietoinen itsestään. Näin minulle käy naisten kanssa; tarkkailen ja tutkin jatkuvasti sanomisiani ja tekemisiäni, äänenpainoja, käden liikkeitä. Teen pika-arvosteluja itsestäni ja yleensä annan itselleni kurjia arvosanoja, mistä seuraa rajuja itsesyytöksiä ja murehdintaa. Ei olisi pitänyt olla niin aggressiivinen, tuon olisin voinut sanoa toisin, tätä ei olisi pitänyt sanoa lainkaan, piru vie, nyt haukottelin. Ja loppujen lopuksi, tapaamisen jälkeen, olen aivan hermoraunio. Kuka kumma sellaista jaksaisi jatkuvasti?
Surullista kyllä, tätä tapahtuu jonkin verran myös parhaiden ystävänaisteni seurassa. Ei paljon, mutta jonkin verran. Olen tietoinen itsestäni, erillään - ja se estää sen tietyn yhteyden, josta niin paljon puhutaan.
Ystävämiesten kanssa tätä ei tapahdu juuri koskaan. Heidän seurassaan voin olla rento ja avoin. Heille voin paljastaa ikäviäkin juttuja enkä juuri koskaan pelkään heidän tuomitsevan minua, en henkilökohtaisista valinnoistani, teoistani tai mielipiteistäni. Naisten seura imee minusta energiaa, väistämättä. Miesten seura on joko neutraalia tai joskus jopa energisoivaa.
Naisryhmissä oleminen on oma juttunsa. Kuten yllä kirjoitin, olisin äärettömän mielelläni osa jotain naisporukkaa, kuuluisin ryhmään. Todellisuudessa, jos minut viskataan keskelle naisryhmää, tunnen välittömästi itseni ulkopuoliseksi ja outolinnuksi. Usein kyllä olen mieluummin muutaman naisen joukossa kuin kahden melko vieraan naisen kanssa, koska jälkimmäisessä tapauksessa minun täytyy pinnistellä ja hermoilla paljon enemmän. Silti syvä, vakaa ulkopuolisuuden tunne on ja pysyy. Ja, mikä ehkä oudointa, en edes halua siitä eroon.
Kyse ei niinkään ole aktiivisesti halusta vaan tapoihin jumiutumisesta. Ulkopuolisuudesta on kehittynyt minulle tuttu ja turvallinen rooli, jota puolustan raivokkaasti, jos joku sitä uhkaa. Jos minun väitetään kuuluvan johonkin sisäpiiriin, väitän kiivaasti vastaan. En koskaan heittäydy täydellä sydämellä minkään ryhmän toimintaan mukaan. Pysyttelin osittain sivussa, toinen jalka jossain muualla, tietoisena tarkkailijan asemastani. Tämä sama ilmiö toistuu niin todellisen elämän kanssakäymisissä kuin interwebin ihmeellisessä maailmassa, esimerkiksi keskustelupalstoilla. En suostu kuulumaan mihinkään. Mitä ihmettä tekisin, jos kuuluisin?
Ryhmässä, joka koostuu kokonaan tai lähes kokonaan miehistä, pärjäilen melko hyvin. Maastoudun yleensä mieluiten miesten seuraan, joskin joitain poikkeuksia on. Jostain syystä pelkään jatkuvasti, että naiset pitävät minua kokettina ja keimailijana, joten joskus saatan siitä syystä pysytellä naisten seurassa; etteivät he vain luulisi, että yritän kerätä irtopisteitä miehiltä. Se on kuitenkin aina tietoinen pinnistys, joka aiheuttaa stressiä ja laimentaa illan hauskuutta johtaen jossain vaiheessa aikaiseen poistumiseen.
Vielä täytyy mainita jotain riitelystä. Naisten riitelytyyli tuntuu hyvin usein olevan ns. passiivis-aggressiivista; toiselle ei sanota suoraan, mistä kiikastaa vaan haudotaan kiukkua kuin munaa, äksyillään, ollaan vastaamatta yhteydenottoihin, manataan toveria kaikille, jotka viitsivät kuunnella, kunnes pahin ärtymys laantuu ja voidaan taas olla ystäviä ilman, että toinen koskaan saa tietää, mistä oli kyse. Minä sisäistin tämän tyylin teinivuosinani oikein hyvin, mutta sitten tapasin mieheni, joka ei kerta kaikkiaan sietänyt moista käytöstä. Jos jokin ahdisti, ärsytti tai raivostutti, siitä piti sanoa heti. Ajan kuluessa sisäistin tämän uuden, suoremman tyylin ja aloin arvostaa sitä paljon korkeammalle kuin aiempaa passiivis-aggressiivista tyyliäni.
Miesten kanssa tämä suoraan sanominen tuntuu toimivan ihan hyvin. Sitä ei tosin tarvitse harjoittaa usein, sillä jostain syystä minulla ja ystävämiehillä on aika vähän mitään skismoja. Silloin harvoin, kun on ollut, olen esittänyt mahdollisimman rauhallisesti asiani ja aina on käynyt niin, että ystävämies on ymmärtänyt ja pahoitellut. Kyse ei suinkaan ole läheskään aina siitä, että ystävämies olisi tehnyt jotain todella pahaa, jota sietäisikin pyydellä anteeksi vaan kyse on ollut enemmän esimerkiksi pelkästä ajattelemattomuudesta. Ei hän tekojaan varsinaisesti pahoittele, mutta pahoittelee esimerkiksi sitä, että ei ollut paikalla, kun tarvitsin häntä - sillä tavalla, kuin nyt ollaan pahoillaan, jos ystävällä on kurja olo, vaikka ei oltaisi siihen varsinaisesti syypäitä. Ymmärtämällä ja pahoittelemalla hän ennen kaikkea tunnustaa oikeuteni niihin tunteisiin, mikä on minulle hyvin tärkeää.
Naisystävien kanssa on niin - vaikeaa, joskus. Myönnän vajoavani välittömästi passiivis-aggressiiviseen suohon, jos minulla olisi jotain valitettavaa jollekulle heistä. En uskalla tehdä sitä. Pelkään, että ystävänainen ryhtyy väittämään vastaan, ei suo oikeutta tunteilleni, on sitä mieltä, ettei hänessä mitään vikaa ole ja minä tunnen väärin ja huonosti. Ja minulla on itse asiassa tästä vähäsen kokemustakin, mikä lisää pelkoani. Kaiken kukkuraksi voidaan lastata akuutti hylätyksitulemisen pelko; jos valitan tuolle, se suuttuu eikä halua enää olla kanssani. Vaikeaavaikeaavaikeaa.
Sanottakoon sekin, että kestän naisilta kritiikkiä monin verroin huonommin kuin miehiltä. En kestä sitä keneltäkään hyvin, mutta naisen ollessa kriitikkona menen täysin lukkoon. Eikä sen tarvitse edes olla todellista kritiikkiä, joku sivuhuomiossa heitetty, vähäsen ärtymystä henkilöäni kohtaan osoittava juttukin aiheuttaa lukkoreaktion. Silmän räpäyksessä iloinen mielialani laskee pakkasen puolelle, jähmetyn kauhusta ja alan analysoida tilannetta päässäni; mitä tein väärin, mitä sanoin, miksi kaikki päätyi tähän. Ja pyhästi vannon ja lupaan itselleni, etten ikinäkoskaanenää tee sillä tavalla.
Se on aika rasittavaa. Loppujen lopuksi, se naisten välinen ystävyys.
---
No niin, nyt olen 26-vuotias. Haavat ovat parantuneet, olen kerännyt itseluottamusta, uskallan olla ihmisten seurassa. En ole niin tuskallisen yksinäinen kuin muutettuani Helsinkiin opiskelemaan, uskon itseeni ja uskon myös muihin.
Mutta jotkut vammat eivät parane. Minä en pärjää naisten kanssa. Minulla ei ole mitään kunnon haisua siitä, miten ollaan ystävä naiselle. Kyllä, minulla on nämä kaksi lukioajoilta kertynyttä ystävää, mutta tuntuu, että he ovat ystäviäni siitä huolimatta, etten osaa. He ovat jokin sattuman oikku, jotka eivät niin hirveästi välitä siitä, että olen sosiaalinen kömpelys ja jossain määrin kykenemätön "kytkeytymään" naisystävään. Sitähän naiset näet ystävyydessään tekevät, he "kytkeytyvät" toisiinsa näkymättömillä langoilla, ymmärtävät toisiaan, jakavat ja avautuvat, lohduttavat.
Pitkään mietin, mikä minussa on väärin, mitä teen väärin - miten olen väärin. Miksi en onnistu siinä, mikä toisilta sujuu kuin leikki? Minussa täytyy olla jotain hyvin pahasti pielessä. Arvelin, että olen niin tylsä ja epäkiinnostava. Seurasin kateellisena, kun kielikursseilla muut tytöt lyöttäytyivät helposti yhteen ja alkoivat käydä ulkona minun jäädessä sen kaiken ulkopuolelle. Analysoin, mietin, tuskailin. Ehkä, jos olisin kiinnostavampi, älykkäämpi, iloisempi, empaattisempi, miellyttävämpi. Ehkä, jos olisin jotain muuta, kuin olen - mutta miten, mitä?
Joskus olin vihainen. Ajattelin, että muut ovat vain typeriä ja pinnallisia, kun en kelpaa heille. En minä ole huono ihminen; olen lojaali, uskollinen ja avulias lähimmäisiäni kohtaan. Jos ihmiset eivät näe hyvää minussa, heissä on jotain pahasti vialla. Sellaisia tomppeleita en edes tarvitse. Pärjään oikein hyvin yksin, katsokaas.
Molemmat näkökannat ovat melko ikäviä. Itsesyytökset ovat omiaan masentamaan, muiden syyttäminen katkeroittaa.
Tällä haavaa olen ajatusteni evoluutiossa sillä kannalla, että "vika" on tosiaan minussa, mutta en enää syytä siitä itseäni. Syyttäminen on ajanhukkaa. Sen sijaan voin yrittää kehittää itseäni, mutta joskus mietin, onko siitäkään paljoa hyötyä. Yksi merkittävä syy kyvyttömyyteeni ystävystyä naisten kanssa lienee nimittäin halu olla ystävystymättä naisten kanssa.
Oi, minä kaipaan kyllä tyttöjen välistä ystävyyttä. Kuuluisin mieluusti johonkin naisjoukkoon ja usein seuraan syrjästä löyhien naisjoukkojen interaktiota, yhtä aikaa kateellisena ja täynnä kaipausta. Tuollaista minäkin haluan, tuollaiseen ryhmään minä haluan kuulua. Tämä on yksi syy, miksi halusin olla muotibloggaaja - halusin solahtaa mukaan muotibloggaajien maailmaan, käydä tapaamisissa, kommentoida muiden blogeja ja että he kommentoisivat minun blogiani. Kuulua joukkoon, lopultakin, jonnekin.
Mutta aina, jos osun sellaiseen tilanteeseen, pakitan nopeasti ja varmasti. Olen itse asiassa äärimmäisen nirso ja valikoiva niiden ihmisten suhteen, joiden kanssa viitsin olla tekemisissä; useimmat eivät läpäise seulaani. En joko ole kiinnostunut tai sitten olen suorastaan ärsyyntynyt ja ei-kiinnostukseni todennäköisesti näkyy varsin selvästi. Monissa naisissa on piirteitä, joista en pidä ja sietokynnykseni niille on hyvin matala. Päätän hyvin nopeasti ja pysyvästi, usein jo yhden tapaamisen jälkeen, olenko kiinnostunut pitämään yhteyttä. Eräs tyttö puhui jatkuvasti aiheista, jotka kiinnostivat lähinnä häntä itseään, eritoten yhdestä nimenomaisesta harrastuksestaan/tulevasta ammatistaan - ei jatkoon. Toinen puhui jotenkin hermojani raastavasti ja eräissä yhteisissä juhlissa käyttäytyi mielestäni erinomaisen tökerösti - unohtakaa koko juttu.
En oikein tiedä, mistä naisten kanssa pitäisi puhua. Totta puhuen, monet naisten jutut tympäännyttävät minua. Ei niin, ettenkö puhuisi mielelläni kengistä, laukuista, vaatteista ja shoppailusta, mutta rajansa kaikella. Enkä väitä, etteikö naistenkin kanssa voisi puhua politiikasta, ihmissuhteista tai historiasta. Se ei vain onnistu samalla tavalla kuin miesten kanssa. En tarkkaan osaa määritellä eroa. Naisten kanssa pelkään enemmän tuomiota, jos olen eri mieltä. Se voi johtua naisista tai se voi johtoa minusta. Miesten kanssa minulla on joka tapauksessa huomattavasti rennompaa.
Rentous on tärkeä asia ihmissuhteissa. Ei kukaan jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden seurassa on koko ajan kireä ja liian tietoinen itsestään. Näin minulle käy naisten kanssa; tarkkailen ja tutkin jatkuvasti sanomisiani ja tekemisiäni, äänenpainoja, käden liikkeitä. Teen pika-arvosteluja itsestäni ja yleensä annan itselleni kurjia arvosanoja, mistä seuraa rajuja itsesyytöksiä ja murehdintaa. Ei olisi pitänyt olla niin aggressiivinen, tuon olisin voinut sanoa toisin, tätä ei olisi pitänyt sanoa lainkaan, piru vie, nyt haukottelin. Ja loppujen lopuksi, tapaamisen jälkeen, olen aivan hermoraunio. Kuka kumma sellaista jaksaisi jatkuvasti?
Surullista kyllä, tätä tapahtuu jonkin verran myös parhaiden ystävänaisteni seurassa. Ei paljon, mutta jonkin verran. Olen tietoinen itsestäni, erillään - ja se estää sen tietyn yhteyden, josta niin paljon puhutaan.
Ystävämiesten kanssa tätä ei tapahdu juuri koskaan. Heidän seurassaan voin olla rento ja avoin. Heille voin paljastaa ikäviäkin juttuja enkä juuri koskaan pelkään heidän tuomitsevan minua, en henkilökohtaisista valinnoistani, teoistani tai mielipiteistäni. Naisten seura imee minusta energiaa, väistämättä. Miesten seura on joko neutraalia tai joskus jopa energisoivaa.
Naisryhmissä oleminen on oma juttunsa. Kuten yllä kirjoitin, olisin äärettömän mielelläni osa jotain naisporukkaa, kuuluisin ryhmään. Todellisuudessa, jos minut viskataan keskelle naisryhmää, tunnen välittömästi itseni ulkopuoliseksi ja outolinnuksi. Usein kyllä olen mieluummin muutaman naisen joukossa kuin kahden melko vieraan naisen kanssa, koska jälkimmäisessä tapauksessa minun täytyy pinnistellä ja hermoilla paljon enemmän. Silti syvä, vakaa ulkopuolisuuden tunne on ja pysyy. Ja, mikä ehkä oudointa, en edes halua siitä eroon.
Kyse ei niinkään ole aktiivisesti halusta vaan tapoihin jumiutumisesta. Ulkopuolisuudesta on kehittynyt minulle tuttu ja turvallinen rooli, jota puolustan raivokkaasti, jos joku sitä uhkaa. Jos minun väitetään kuuluvan johonkin sisäpiiriin, väitän kiivaasti vastaan. En koskaan heittäydy täydellä sydämellä minkään ryhmän toimintaan mukaan. Pysyttelin osittain sivussa, toinen jalka jossain muualla, tietoisena tarkkailijan asemastani. Tämä sama ilmiö toistuu niin todellisen elämän kanssakäymisissä kuin interwebin ihmeellisessä maailmassa, esimerkiksi keskustelupalstoilla. En suostu kuulumaan mihinkään. Mitä ihmettä tekisin, jos kuuluisin?
Ryhmässä, joka koostuu kokonaan tai lähes kokonaan miehistä, pärjäilen melko hyvin. Maastoudun yleensä mieluiten miesten seuraan, joskin joitain poikkeuksia on. Jostain syystä pelkään jatkuvasti, että naiset pitävät minua kokettina ja keimailijana, joten joskus saatan siitä syystä pysytellä naisten seurassa; etteivät he vain luulisi, että yritän kerätä irtopisteitä miehiltä. Se on kuitenkin aina tietoinen pinnistys, joka aiheuttaa stressiä ja laimentaa illan hauskuutta johtaen jossain vaiheessa aikaiseen poistumiseen.
Vielä täytyy mainita jotain riitelystä. Naisten riitelytyyli tuntuu hyvin usein olevan ns. passiivis-aggressiivista; toiselle ei sanota suoraan, mistä kiikastaa vaan haudotaan kiukkua kuin munaa, äksyillään, ollaan vastaamatta yhteydenottoihin, manataan toveria kaikille, jotka viitsivät kuunnella, kunnes pahin ärtymys laantuu ja voidaan taas olla ystäviä ilman, että toinen koskaan saa tietää, mistä oli kyse. Minä sisäistin tämän tyylin teinivuosinani oikein hyvin, mutta sitten tapasin mieheni, joka ei kerta kaikkiaan sietänyt moista käytöstä. Jos jokin ahdisti, ärsytti tai raivostutti, siitä piti sanoa heti. Ajan kuluessa sisäistin tämän uuden, suoremman tyylin ja aloin arvostaa sitä paljon korkeammalle kuin aiempaa passiivis-aggressiivista tyyliäni.
Miesten kanssa tämä suoraan sanominen tuntuu toimivan ihan hyvin. Sitä ei tosin tarvitse harjoittaa usein, sillä jostain syystä minulla ja ystävämiehillä on aika vähän mitään skismoja. Silloin harvoin, kun on ollut, olen esittänyt mahdollisimman rauhallisesti asiani ja aina on käynyt niin, että ystävämies on ymmärtänyt ja pahoitellut. Kyse ei suinkaan ole läheskään aina siitä, että ystävämies olisi tehnyt jotain todella pahaa, jota sietäisikin pyydellä anteeksi vaan kyse on ollut enemmän esimerkiksi pelkästä ajattelemattomuudesta. Ei hän tekojaan varsinaisesti pahoittele, mutta pahoittelee esimerkiksi sitä, että ei ollut paikalla, kun tarvitsin häntä - sillä tavalla, kuin nyt ollaan pahoillaan, jos ystävällä on kurja olo, vaikka ei oltaisi siihen varsinaisesti syypäitä. Ymmärtämällä ja pahoittelemalla hän ennen kaikkea tunnustaa oikeuteni niihin tunteisiin, mikä on minulle hyvin tärkeää.
Naisystävien kanssa on niin - vaikeaa, joskus. Myönnän vajoavani välittömästi passiivis-aggressiiviseen suohon, jos minulla olisi jotain valitettavaa jollekulle heistä. En uskalla tehdä sitä. Pelkään, että ystävänainen ryhtyy väittämään vastaan, ei suo oikeutta tunteilleni, on sitä mieltä, ettei hänessä mitään vikaa ole ja minä tunnen väärin ja huonosti. Ja minulla on itse asiassa tästä vähäsen kokemustakin, mikä lisää pelkoani. Kaiken kukkuraksi voidaan lastata akuutti hylätyksitulemisen pelko; jos valitan tuolle, se suuttuu eikä halua enää olla kanssani. Vaikeaavaikeaavaikeaa.
Sanottakoon sekin, että kestän naisilta kritiikkiä monin verroin huonommin kuin miehiltä. En kestä sitä keneltäkään hyvin, mutta naisen ollessa kriitikkona menen täysin lukkoon. Eikä sen tarvitse edes olla todellista kritiikkiä, joku sivuhuomiossa heitetty, vähäsen ärtymystä henkilöäni kohtaan osoittava juttukin aiheuttaa lukkoreaktion. Silmän räpäyksessä iloinen mielialani laskee pakkasen puolelle, jähmetyn kauhusta ja alan analysoida tilannetta päässäni; mitä tein väärin, mitä sanoin, miksi kaikki päätyi tähän. Ja pyhästi vannon ja lupaan itselleni, etten ikinäkoskaanenää tee sillä tavalla.
Se on aika rasittavaa. Loppujen lopuksi, se naisten välinen ystävyys.
tiistaina, lokakuuta 06, 2009
Naisten välisestä ystävyydestä I
Jotkut ovat ilmaisseet, etteivät henkilökohtaiset kirjoitukset ole oikein heidän mieleensä. Se on toki hyväksyttävää. Ajattelin vain etukäteen varoittaa mainittuja tahoja, että tämä juttu on suhteellisen henkilökohtainen. Lienee siis viisainta jättää se väliin, ettei tylsisty liikaa. :)
--
Jos kävisin psykiatrin sohvalle, kertoisin ehkä lapsuudestani. Kertoisin siitä, että vielä 6-vuotiaana olin normaali; minulla oli paras ystävä, Heli, ja olin mennyt ensimmäiselle luokalle Kivimaan peruskouluun. En ehtinyt olla koulussa kovin kauaa, kun jäin auton alle ja jouduin kuukaudeksi sairaalaan. Sinä aikana perheeni muutti toiselle puolelle Lahtea ja vuoden vaihteessa aloitin opiskelun uudessa koulussa.
En koskaan solahtanut mukaan uuden koulun tyttöjen piiriin. Minusta tuli outolintu, jota kuljetettiin taksilla kouluun ja koulusta kotiin, vaikka koulumatka oli ehkä 400 metriä pitkä - kyseessä oli sairastaksi, vaikken enää tarvinnut edes kyynärsauvoja. Minua ei varsinaisesti kiusattu, mutta tytöt eivät halunneet leikkiä kanssani, joten iltapäiväkerhon ohjaajat joutuivat pakottamaan heidät. Kotileikeissä sain koiran roolin, mikä ei silloin edes haitannut minua, koska minusta oli hauskaa olla koira.
Kolmannelle luokalle siirryin toiseen kouluun useimpien muiden luokkani tyttöjen kanssa, sillä lähikoulussa oli vain kaksi luokkaa. Meitä oli luokalla 11 tyttöä, mikä on murheellinen luku. Ala-asteella ei luokalla saisi koskaan olla paritonta määrää tyttöjä tai poikia, koska silloin joku jää aina yksin. Sen ikäisten sosiaalisten sääntöjen mukaan parien muodostaminen vastakkaisen sukupuolen jäsenen kanssa on nimittäin tiukasti kiellettyä.
Meidän luokallamme minä olin tytöistä se, joka jäi yksin. Parinani kouluretkillä toimi sammakkoreppuni, jonka kanssa tulinkin hyvin toimeen. Ruokalassa meillä tytöillä oli aina kilpailu, kuka ehtii "tyttöjen pöytään", koska kaikissa pöydissä oli 10 paikkaa. Ilman paikkaa jäin joko minä tai eräs hiljainen tyttö, Heidi. Muille oli itsestäänselvästi varattu paikka pöydässä.
Minua ei varsinaisesti kiusattu ennen viidettä luokkaa. Silloin jouduin klassisen tyttökiusauksen uhriksi; minut eristettiin joukosta. Kokonaan. Varsinaisesti minulla oli "riitaa" vain yhden pukarin kanssa, jonka hoviin kuului kolme muuta tyttöä, mutta he eristivät minut tehokkaasti kaikista luokan tytöistä, sillä oli mahdotonta olla samassa porukassa heidän kanssaan eikä kukaan halunnut olla kanssani erikseen. En, ehkä yllättäen, muistele sitä aikaa kovin pahalla enkä muista olleeni mitenkään hirvittävän hajalla, vaikka ikävää se toki oli. Selvisin kuitenkin aika hyvin kaveeraamalla muutaman pojan kanssa, jotka olivat luokkaa alemmalla kuin minä - luokkani skismoilla ei ollut pienintäkään vaikutusta heihin ja minä leikin välitunnit heidän kanssaan. Se sopi itse asiassa minulle hyvin, koska olin poikatyttö ja leikin mielelläni fyysisiä leikkejä, kuten valliherraa ja kamppausleikkejä. Olin sanomattoman ylpeä, jos joku poika kehui minua "mahtavaksi akaksi". Kun hiukseni 12-vuotiaana leikattiin "poikatukaksi", minua luultiin kaksi kertaa pojaksi. Olin tikahtua mielihyvästä. Minä halusin olla poika.
Puolustan henkeen ja vereen asti ihmisten oikeutta olla niiden ihmisten seurassa, joista he pitävät ja olla olematta niiden seurassa (pakollista työkommunikaatiota yms. lukuun ottamatta, toki - eristäminen on aina väärin), joista he eivät pidä. Tämä koskee myös minua; minä olin lapsi, josta ei pidetty. En tiedä missä vaiheessa "pilaantumiseni" tapahtui, mutta selvää on, että jo ala-asteen ylimmillä luokilla olin vääränlainen - damaged goods, englantilainen sanoisi. Olin valehtelija - kerroin melkoisia satuja seikkailuistani, taikapuisto isoäitini takapihalla ja sen sellaista. Lahjoin ihmisiä kavereikseni, lupasin asioita, joita en voinut pitää. Jos silloin tämä nolotti minua, mutta silti tein sitä. Minulla oli taipumusta fyysisiin raivokohtauksiin ja hyökkäsin sumeilematta luokkani tyttöjen kimppuun, jos ja kun he nimittelivät minua. Heistä se oli varmaankin hauskaa. Olin epäilemättä lukemattomin eri tavoin ärsyttävä ja epämiellyttävä toveri. Se on oravanpyörä; eristyneisyys aiheuttaa ikäviä toimintatapoja, jotka eristävät lisää.
Yläasteelle siirtyminen ei auttanut asiaa, sillä me tytöt siirryimme kerta heitolla kaikki jälleen samalle luokalle - ja minä pysyin hylkiönä. Nyt minulla tosin ei ollut edes alaluokkien poikia tukenani ja luokkamme poikarakenne muuttui uusien poikien myötä kannaltani huonompaan suuntaan. Olin ala-asteellakin ollut pullukka, mutta nyt lihoin suorastaan läskiksi ja pojat pitivät huolen, että ymmärsin olevani ruma ja epämiellyttävä. Minulla ei ollut mitään asiaa poikien seuraan.
Kävi kuitenkin niin, ettei minulla ollut enää mitään asiaa tyttöjenkään seuraan. Minua ei eristetty, kuten ala-asteella; tällä kertaa tein sen itse. Koko yläasteelta parhaiten mieleeni on jäänyt yhden luokkamme tytön, Katariinan lause, jonka hän päästi suustaan, kun jälleen kerran roikuin luokan tyttöjen perässä seuran kaipuussani:
"Mitä sä meidän perässä roikut - ei me kaivata sua."
En muista enää tarkkaa sanamuotoa, ehkä se ei ollut tuo, mutta viesti oli kristallinkirkas. Se oli lopullinen isku köyteen, joka oli pitänyt purttani tyttöjen välisen ystävyyden satamassa. Vuosien saatossa köysi oli käynyt aina ohuemmaksi ja ohuemmaksi - nyt se katkesi kokonaan. Minä purjehdin yksinäni ulapalla ja katselin rantaan, joka olisi minulle tästä lähin aina vieras - tavoittamaton.
Arvelen, ettei Katariina edes muista koko tapausta. Me emme arvaa, kuinka sanamme voivat vaikuttaa toisen ihmisen elämään mitä järisyttävimmillä tavoilla. En usko, että Katariina tietää, että tuolla hetkellä jokin minussa kuoli. Ehkä se jokin oli avain tyttöjen väliseen ystävyyteen.
Itsehän en suinkaan kuollut, mutta voitte olla varmoja, että tämän jälkeen välttelin luokan tyttöjä kuin ruttoa. Minä kammosin heitä. Upposin kirjojen maailmaan ja vietin välitunnit lukemalla ja virkkaamalla, poikien vaihtelevan pilkanteon kohteena. Koulu sujui hyvin ja minusta tuli luokan paras oppilas. Matematiikassa pieksin pojatkin.
Jossain vaiheessa välit tyttöihin alkoivat parantua. Luulen, että se alkoi toisesta skismasta. Tällä kertaa kohteena en ollut minä vaan se alkuperäinen pukari*, joka sai ala-asteella luokan taakseen minua vastaan. Hän halusi olla luokan "kingi", mutta jossain vaiheessa hän riitaantui hovinsa kanssa. Hovi olikin aina ollut oikeastaan tiiviimmin yhteydessä toisiinsa pukarikingin ohi ja kun hänelle tuli riitaa yhden hovin jäsenen kanssa, muutkin kääntyivät häntä vastaan. Yhtäkkiä huomasin, että tämä pukari kaveerasikin MINUN kanssani.
Ehei, niin tyhmä en minäkään ollut. En halunnut riidellä hänen kanssaan, mutta pidin huolen, etten ollut syvästi hänen kanssaan tekemisissä. Sukkuloin kahden ryhmän välillä enkä kuulunut kumpaankaan.
Sitten tuli aika lukion. Pukari ja hänen hovinsä eivät tulleet - tai päässeet lukioon. Pukarin kohdalla kyse lienee pääsemisestä, koska hän oli kurja oppilas. En ollut enää samalla luokalla jäljelle jääneiden tyttöjen kanssa, mutta meillä oli samoja kursseja ja aloille lähentyä. Meitä oli aina ollut tietty porukka, joka oli asunut samalla alueella ja olimme siksi esimerkiksi kävelleet koulumatkoja yhdessä ja lintsanneet liikuntatunteja jonkun kotona. Nyt tämä aiemmin hapuillut läheisyys alkoi yllättäen kantaa hedelmää ja lukion aikana päädyin yllätyksekseni tyttöryhmän jäseneksi.
Silti, siitä ryhmästä ainoastaan kaksi voidaan laskea ystävikseni ja he ovat sitä yhä. Muut olivat, minun näkökulmastani, samassa porukassa lähinnä toisen ystäväni kautta - kutsuttakoon häntä J:ksi. Ja J:n kanssa olin silloin läheisempi kuin L:n, jonka kanssa lähennyin kunnolla vasta myöhemmin. Nämä kaksi ovat yhä ystäviäni.
6-vuotiaana olin tavallinen, iloinen tyttölapsi, jolla oli kavereita. 16-vuotiaana huomasin, että minulla oli jälleen kavereita. Siinä välillä oli kuitenkin 10 yksinäisyyden vuotta, jotka osuivat siihen pahimpaan ikään - ikään, jonka aikana muodostamme itseluottamuksemme ja käsityksemme itsestämme, rakennamme persoonallisuuttamme.
Niiden 10 vuoden aikana minä vammauduin.
--
Jos kävisin psykiatrin sohvalle, kertoisin ehkä lapsuudestani. Kertoisin siitä, että vielä 6-vuotiaana olin normaali; minulla oli paras ystävä, Heli, ja olin mennyt ensimmäiselle luokalle Kivimaan peruskouluun. En ehtinyt olla koulussa kovin kauaa, kun jäin auton alle ja jouduin kuukaudeksi sairaalaan. Sinä aikana perheeni muutti toiselle puolelle Lahtea ja vuoden vaihteessa aloitin opiskelun uudessa koulussa.
En koskaan solahtanut mukaan uuden koulun tyttöjen piiriin. Minusta tuli outolintu, jota kuljetettiin taksilla kouluun ja koulusta kotiin, vaikka koulumatka oli ehkä 400 metriä pitkä - kyseessä oli sairastaksi, vaikken enää tarvinnut edes kyynärsauvoja. Minua ei varsinaisesti kiusattu, mutta tytöt eivät halunneet leikkiä kanssani, joten iltapäiväkerhon ohjaajat joutuivat pakottamaan heidät. Kotileikeissä sain koiran roolin, mikä ei silloin edes haitannut minua, koska minusta oli hauskaa olla koira.
Kolmannelle luokalle siirryin toiseen kouluun useimpien muiden luokkani tyttöjen kanssa, sillä lähikoulussa oli vain kaksi luokkaa. Meitä oli luokalla 11 tyttöä, mikä on murheellinen luku. Ala-asteella ei luokalla saisi koskaan olla paritonta määrää tyttöjä tai poikia, koska silloin joku jää aina yksin. Sen ikäisten sosiaalisten sääntöjen mukaan parien muodostaminen vastakkaisen sukupuolen jäsenen kanssa on nimittäin tiukasti kiellettyä.
Meidän luokallamme minä olin tytöistä se, joka jäi yksin. Parinani kouluretkillä toimi sammakkoreppuni, jonka kanssa tulinkin hyvin toimeen. Ruokalassa meillä tytöillä oli aina kilpailu, kuka ehtii "tyttöjen pöytään", koska kaikissa pöydissä oli 10 paikkaa. Ilman paikkaa jäin joko minä tai eräs hiljainen tyttö, Heidi. Muille oli itsestäänselvästi varattu paikka pöydässä.
Minua ei varsinaisesti kiusattu ennen viidettä luokkaa. Silloin jouduin klassisen tyttökiusauksen uhriksi; minut eristettiin joukosta. Kokonaan. Varsinaisesti minulla oli "riitaa" vain yhden pukarin kanssa, jonka hoviin kuului kolme muuta tyttöä, mutta he eristivät minut tehokkaasti kaikista luokan tytöistä, sillä oli mahdotonta olla samassa porukassa heidän kanssaan eikä kukaan halunnut olla kanssani erikseen. En, ehkä yllättäen, muistele sitä aikaa kovin pahalla enkä muista olleeni mitenkään hirvittävän hajalla, vaikka ikävää se toki oli. Selvisin kuitenkin aika hyvin kaveeraamalla muutaman pojan kanssa, jotka olivat luokkaa alemmalla kuin minä - luokkani skismoilla ei ollut pienintäkään vaikutusta heihin ja minä leikin välitunnit heidän kanssaan. Se sopi itse asiassa minulle hyvin, koska olin poikatyttö ja leikin mielelläni fyysisiä leikkejä, kuten valliherraa ja kamppausleikkejä. Olin sanomattoman ylpeä, jos joku poika kehui minua "mahtavaksi akaksi". Kun hiukseni 12-vuotiaana leikattiin "poikatukaksi", minua luultiin kaksi kertaa pojaksi. Olin tikahtua mielihyvästä. Minä halusin olla poika.
Puolustan henkeen ja vereen asti ihmisten oikeutta olla niiden ihmisten seurassa, joista he pitävät ja olla olematta niiden seurassa (pakollista työkommunikaatiota yms. lukuun ottamatta, toki - eristäminen on aina väärin), joista he eivät pidä. Tämä koskee myös minua; minä olin lapsi, josta ei pidetty. En tiedä missä vaiheessa "pilaantumiseni" tapahtui, mutta selvää on, että jo ala-asteen ylimmillä luokilla olin vääränlainen - damaged goods, englantilainen sanoisi. Olin valehtelija - kerroin melkoisia satuja seikkailuistani, taikapuisto isoäitini takapihalla ja sen sellaista. Lahjoin ihmisiä kavereikseni, lupasin asioita, joita en voinut pitää. Jos silloin tämä nolotti minua, mutta silti tein sitä. Minulla oli taipumusta fyysisiin raivokohtauksiin ja hyökkäsin sumeilematta luokkani tyttöjen kimppuun, jos ja kun he nimittelivät minua. Heistä se oli varmaankin hauskaa. Olin epäilemättä lukemattomin eri tavoin ärsyttävä ja epämiellyttävä toveri. Se on oravanpyörä; eristyneisyys aiheuttaa ikäviä toimintatapoja, jotka eristävät lisää.
Yläasteelle siirtyminen ei auttanut asiaa, sillä me tytöt siirryimme kerta heitolla kaikki jälleen samalle luokalle - ja minä pysyin hylkiönä. Nyt minulla tosin ei ollut edes alaluokkien poikia tukenani ja luokkamme poikarakenne muuttui uusien poikien myötä kannaltani huonompaan suuntaan. Olin ala-asteellakin ollut pullukka, mutta nyt lihoin suorastaan läskiksi ja pojat pitivät huolen, että ymmärsin olevani ruma ja epämiellyttävä. Minulla ei ollut mitään asiaa poikien seuraan.
Kävi kuitenkin niin, ettei minulla ollut enää mitään asiaa tyttöjenkään seuraan. Minua ei eristetty, kuten ala-asteella; tällä kertaa tein sen itse. Koko yläasteelta parhaiten mieleeni on jäänyt yhden luokkamme tytön, Katariinan lause, jonka hän päästi suustaan, kun jälleen kerran roikuin luokan tyttöjen perässä seuran kaipuussani:
"Mitä sä meidän perässä roikut - ei me kaivata sua."
En muista enää tarkkaa sanamuotoa, ehkä se ei ollut tuo, mutta viesti oli kristallinkirkas. Se oli lopullinen isku köyteen, joka oli pitänyt purttani tyttöjen välisen ystävyyden satamassa. Vuosien saatossa köysi oli käynyt aina ohuemmaksi ja ohuemmaksi - nyt se katkesi kokonaan. Minä purjehdin yksinäni ulapalla ja katselin rantaan, joka olisi minulle tästä lähin aina vieras - tavoittamaton.
Arvelen, ettei Katariina edes muista koko tapausta. Me emme arvaa, kuinka sanamme voivat vaikuttaa toisen ihmisen elämään mitä järisyttävimmillä tavoilla. En usko, että Katariina tietää, että tuolla hetkellä jokin minussa kuoli. Ehkä se jokin oli avain tyttöjen väliseen ystävyyteen.
Itsehän en suinkaan kuollut, mutta voitte olla varmoja, että tämän jälkeen välttelin luokan tyttöjä kuin ruttoa. Minä kammosin heitä. Upposin kirjojen maailmaan ja vietin välitunnit lukemalla ja virkkaamalla, poikien vaihtelevan pilkanteon kohteena. Koulu sujui hyvin ja minusta tuli luokan paras oppilas. Matematiikassa pieksin pojatkin.
Jossain vaiheessa välit tyttöihin alkoivat parantua. Luulen, että se alkoi toisesta skismasta. Tällä kertaa kohteena en ollut minä vaan se alkuperäinen pukari*, joka sai ala-asteella luokan taakseen minua vastaan. Hän halusi olla luokan "kingi", mutta jossain vaiheessa hän riitaantui hovinsa kanssa. Hovi olikin aina ollut oikeastaan tiiviimmin yhteydessä toisiinsa pukarikingin ohi ja kun hänelle tuli riitaa yhden hovin jäsenen kanssa, muutkin kääntyivät häntä vastaan. Yhtäkkiä huomasin, että tämä pukari kaveerasikin MINUN kanssani.
Ehei, niin tyhmä en minäkään ollut. En halunnut riidellä hänen kanssaan, mutta pidin huolen, etten ollut syvästi hänen kanssaan tekemisissä. Sukkuloin kahden ryhmän välillä enkä kuulunut kumpaankaan.
Sitten tuli aika lukion. Pukari ja hänen hovinsä eivät tulleet - tai päässeet lukioon. Pukarin kohdalla kyse lienee pääsemisestä, koska hän oli kurja oppilas. En ollut enää samalla luokalla jäljelle jääneiden tyttöjen kanssa, mutta meillä oli samoja kursseja ja aloille lähentyä. Meitä oli aina ollut tietty porukka, joka oli asunut samalla alueella ja olimme siksi esimerkiksi kävelleet koulumatkoja yhdessä ja lintsanneet liikuntatunteja jonkun kotona. Nyt tämä aiemmin hapuillut läheisyys alkoi yllättäen kantaa hedelmää ja lukion aikana päädyin yllätyksekseni tyttöryhmän jäseneksi.
Silti, siitä ryhmästä ainoastaan kaksi voidaan laskea ystävikseni ja he ovat sitä yhä. Muut olivat, minun näkökulmastani, samassa porukassa lähinnä toisen ystäväni kautta - kutsuttakoon häntä J:ksi. Ja J:n kanssa olin silloin läheisempi kuin L:n, jonka kanssa lähennyin kunnolla vasta myöhemmin. Nämä kaksi ovat yhä ystäviäni.
6-vuotiaana olin tavallinen, iloinen tyttölapsi, jolla oli kavereita. 16-vuotiaana huomasin, että minulla oli jälleen kavereita. Siinä välillä oli kuitenkin 10 yksinäisyyden vuotta, jotka osuivat siihen pahimpaan ikään - ikään, jonka aikana muodostamme itseluottamuksemme ja käsityksemme itsestämme, rakennamme persoonallisuuttamme.
Niiden 10 vuoden aikana minä vammauduin.
maanantaina, lokakuuta 05, 2009
Siivoja pistää ruotuun
Ajatelkaapa, jos tekisitte töitä siivoojina. Valittaisitteko siivottavien kohteidenne käyttäjille siitä, että nämä... no, sotkevat? Pistäisittekö joka aamu näytöksen pystyyn, koska juuri sinä aamuna ei ole roskia viety? Koska "jouduitte" pesemään hellan, mikä oli tietysti valtaisa uroteko - vaikka ette varmaan pesseet sitä kahteen vuoteen ENNEN tätä ja siivoskohteenne käyttäjät riipivät kolme tuntia palanutta rasvaa irti hellasta eikä kukaan edes teitä pyytänyt hellaa puhdistamaan? Vaatisitteko siivouskohteidenne käyttäjiltä rahaa siitä hyvästä, että kumihansikkaanne repesi, kun pesitte hellaa?
Ette. Suomessa niin ei yksinkertaisesti tehdä; siivoojalla ei ole mitään valtuuksia valittaa suoraan "asiakkailleen" ja on varmaa, että jos hän niin tekisi, asiakkaat hukuttaisivat siivoojan esimiehen valituksiin, jotka johtaisivat vähintäänkin ankariin nuhteisiin. Siivooja voi korkeintaan kiehua ja raivota itsekseen, jos ja kun asiakkaat ovat typeriä sottapyttyjä.
Ukrainassa kaikki on toisin. Siivoojat täällä ovat usein tanakoita, keski-ikäisiä naisia ja ukrainalainen keski-ikäinen mamma on luokitukseltaan jotain hävittäjän ja tankin väliltä. Jos Stalin olisi lähettänyt Neuvostoliiton mammat rintamalle, Saksan sotakoneisto olisi huristanut kauhuissaan pakoon. Näitä mammoja ei pidättele mikään, heillä on oikeus mihin vain ja jos uskallat sanoa sanasen vastaan, voit olla varma, ettei sinusta ole sen jälkeen edes muistoa jäljellä.
Aivan erityisesti minua korpesi, kun siivooja kaatoi kämppiksen niskaan ämpärillisen valitusjätettä hellan vuoksi. Kun HÄN oli katsokaas oikein pessyt hellan! Jumankavita, minä ja japskikämppis hinkkasimme kolme tuntia sitä kirottua hellaa saadaksemme irti kaiken käristyneen rasvan. Siivoojamamma pyyhkäisi sen rätillä puhtaaksi kolmessa minuutissa - ja sitten on oikeasti pokkaa tulla metelöimään, että kun HÄN on nyt tällaisen suurenmoisen teon tekaissut, uskaltakaakin vielä sotkea se hella. Ja kehtasipa tosiaan vaatia kämppikseltä rahaakin - kukaan ei pyytänyt siivoamaan sitä hellaa, se on meidän vastuulla, jos nyt menit säätämään sen kanssa, syytä ihan itseäsi siitä, että hanska meni rikki. Mitä ihmeen meininkiä tämä on, että asukkaiden pitäisi hankkia siivoojalle siivousvälineet?? Kämppis oli liian kiltti ja kiikutti mammalle äidiltään Japanista saamansa kumihanskat. Myöhemmin selvisi, että ne olivat liian pienet siivoojan paksuihin, ahavoituneisiin kouriin.
En mennyt kertomaan siivoojalle, mitä mieltä olin hänen hellametelistään. Arvelin, ettei se kannata, koska siivooja olisi vain innostunut valittamaan lisää ja kuten sanoin. ukrainalaista keski-ikäistä mammaa ei pysäytä mikään, kun se kerran lähtee hyökkäykseen. Meikäläisellä ei olisi ollut mitään saumoja.
Mutta silti vituttaa.
Ette. Suomessa niin ei yksinkertaisesti tehdä; siivoojalla ei ole mitään valtuuksia valittaa suoraan "asiakkailleen" ja on varmaa, että jos hän niin tekisi, asiakkaat hukuttaisivat siivoojan esimiehen valituksiin, jotka johtaisivat vähintäänkin ankariin nuhteisiin. Siivooja voi korkeintaan kiehua ja raivota itsekseen, jos ja kun asiakkaat ovat typeriä sottapyttyjä.
Ukrainassa kaikki on toisin. Siivoojat täällä ovat usein tanakoita, keski-ikäisiä naisia ja ukrainalainen keski-ikäinen mamma on luokitukseltaan jotain hävittäjän ja tankin väliltä. Jos Stalin olisi lähettänyt Neuvostoliiton mammat rintamalle, Saksan sotakoneisto olisi huristanut kauhuissaan pakoon. Näitä mammoja ei pidättele mikään, heillä on oikeus mihin vain ja jos uskallat sanoa sanasen vastaan, voit olla varma, ettei sinusta ole sen jälkeen edes muistoa jäljellä.
Aivan erityisesti minua korpesi, kun siivooja kaatoi kämppiksen niskaan ämpärillisen valitusjätettä hellan vuoksi. Kun HÄN oli katsokaas oikein pessyt hellan! Jumankavita, minä ja japskikämppis hinkkasimme kolme tuntia sitä kirottua hellaa saadaksemme irti kaiken käristyneen rasvan. Siivoojamamma pyyhkäisi sen rätillä puhtaaksi kolmessa minuutissa - ja sitten on oikeasti pokkaa tulla metelöimään, että kun HÄN on nyt tällaisen suurenmoisen teon tekaissut, uskaltakaakin vielä sotkea se hella. Ja kehtasipa tosiaan vaatia kämppikseltä rahaakin - kukaan ei pyytänyt siivoamaan sitä hellaa, se on meidän vastuulla, jos nyt menit säätämään sen kanssa, syytä ihan itseäsi siitä, että hanska meni rikki. Mitä ihmeen meininkiä tämä on, että asukkaiden pitäisi hankkia siivoojalle siivousvälineet?? Kämppis oli liian kiltti ja kiikutti mammalle äidiltään Japanista saamansa kumihanskat. Myöhemmin selvisi, että ne olivat liian pienet siivoojan paksuihin, ahavoituneisiin kouriin.
En mennyt kertomaan siivoojalle, mitä mieltä olin hänen hellametelistään. Arvelin, ettei se kannata, koska siivooja olisi vain innostunut valittamaan lisää ja kuten sanoin. ukrainalaista keski-ikäistä mammaa ei pysäytä mikään, kun se kerran lähtee hyökkäykseen. Meikäläisellä ei olisi ollut mitään saumoja.
Mutta silti vituttaa.
sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009
Eri mieltä seksistä
Kuulen ja luen usein miesten valittavan, että naiset eivät "anna", jos heidän kanssaan on eri mieltä. Naiset eivät, näiden miesten mukaan, voi sietää erimielisyyttä lainkaan ja jos mies haluaa päästä naisen kanssa sänkyyn tai suhteeseen, hänen on valehdeltava mielipiteistään. Hän ei voi vain mennä ja osoittaa, että nainen on väärässä. Ja tämä on ongelma.
Lainaus In Mala Fide -blogista:
If you don’t have the balls to articulate why your beliefs are better, prepare to be emasculated. For instance, while in college and prior to stumbling into the ways of the pick-up artist, I lucked into getting a girlfriend who was heavily involved in an anti-globalization group. Being the beta bitch I was, I masked my Evil Right-Wing Beliefs for the sake of having pussy,
En osaa valitettavasti sanoa, sietävätkö naiset erimielisyyttä kovin hyvin. En yleensä ajaudu kunnon keskusteluihin naisten kanssa ja itse olen ainoastaan yksittäistapaus. Itse siedän erimielisyyttä useimmissa asioissa, myös minulle tärkeissä, aivan hyvin. En minä kaipaa sitä, että keskustelukumppanini olisi kanssani samaa mieltä. Mutta se on minulle hyvin tärkeää, että hän hyväksyy minun erivätä mielipiteeni ja kunnioittaa niitä - ja tämä on, nähdäkseni, monille mieskeskustelijoille hyvin vaikea pala.
Monet miehet, joiden kanssa olen keskustellut, palstoilla ja muualla, haluavat olla Oikeassa. He eivät siedä sitä, että joku on eri mieltä ja käyvät raivokkaaseen fleimisotaan erimielisiä vastaan. Eri mieltä olevat leimataan tyhmiksi ja naiiveiksi, koska eihän kukaan älykäs voi olla eri mieltä. Älykkäät päätyvät aina samanlaisiin johtopäätöksiin "faktoista" ja nämä miehet jaksavat jatkuvasti muistuttaa, kuinka eri mielisille eivät faktat näin ollen merkitse mitään. He taputtavat toisiaan selkään, kuinka älykkäitä ja oikeassa he ovatkaan ja kuinka muut vain muodostavat omia klikkejään eivätkä halua, että heille tullaan kertomaan, mikä on Totuus. He valittavat, että heidät ajetaan ulos eri mieltä olevien palstoilta - ja samalla savustavat tiehensä jokaisen, joka uskaltaa epäillä heidän mielipiteitään.
Ja nämä samat kaverit ovat raivoissaan siitä, etteivät naiset suostu heidän kanssaan seksiin, jos ja kun he ilmaisevat eriävän mielipiteensä. He tulkitsevat, että ainoastaan eriävä mielipide johti kieltäytymiseen - ei se, että he todennäköisesti ensin haukkuivat naisen mielipiteet lyttyyn, liiskasivat tämän näkemykset ja haavoittivat verisesti tämän itserakkautta. Kaikesta tästä huolimatta naisen olisi pitänyt suostua.
Tottahan on mahdollista sellainenkin, että nainen ei tosiaan sietänyt erimielisyyttä. Mies ei ollut ilkeä, ei yrittänyt raivokkaasti argumentoida naisen kantoja kumoon, olipahan vain toista mieltä eikä nainen halunnut sänkyynsä eri mieltä olevaa miestä. Mitä sitten? Missä ohjekirjassa sanotaan, että naisten pitäisi suostua sänkyyn eri mieltä olevien miesten kanssa? Eikö jokainen saa päättää, millaisen ihmisen kanssa haluaa maata? Jos miehet ovat, usein, valmiita petipainiin ihan väärää mieltä olevien tai mielestään jopa typerien naisten kanssa vain saadakseen pesää, miksi naisten pitäisi toimia samoin?
Jos ja kun miehet haluavat sänkyynsä kanssaan eri mieltä olevan naisen, heidän kannattaisi ehkä alkaa edes kunnioittaa naisen näkemyksiä, vaikkeivät he niitä jakaisi. Ehkä sitten flaksi paranisi.
Lainaus In Mala Fide -blogista:
If you don’t have the balls to articulate why your beliefs are better, prepare to be emasculated. For instance, while in college and prior to stumbling into the ways of the pick-up artist, I lucked into getting a girlfriend who was heavily involved in an anti-globalization group. Being the beta bitch I was, I masked my Evil Right-Wing Beliefs for the sake of having pussy,
En osaa valitettavasti sanoa, sietävätkö naiset erimielisyyttä kovin hyvin. En yleensä ajaudu kunnon keskusteluihin naisten kanssa ja itse olen ainoastaan yksittäistapaus. Itse siedän erimielisyyttä useimmissa asioissa, myös minulle tärkeissä, aivan hyvin. En minä kaipaa sitä, että keskustelukumppanini olisi kanssani samaa mieltä. Mutta se on minulle hyvin tärkeää, että hän hyväksyy minun erivätä mielipiteeni ja kunnioittaa niitä - ja tämä on, nähdäkseni, monille mieskeskustelijoille hyvin vaikea pala.
Monet miehet, joiden kanssa olen keskustellut, palstoilla ja muualla, haluavat olla Oikeassa. He eivät siedä sitä, että joku on eri mieltä ja käyvät raivokkaaseen fleimisotaan erimielisiä vastaan. Eri mieltä olevat leimataan tyhmiksi ja naiiveiksi, koska eihän kukaan älykäs voi olla eri mieltä. Älykkäät päätyvät aina samanlaisiin johtopäätöksiin "faktoista" ja nämä miehet jaksavat jatkuvasti muistuttaa, kuinka eri mielisille eivät faktat näin ollen merkitse mitään. He taputtavat toisiaan selkään, kuinka älykkäitä ja oikeassa he ovatkaan ja kuinka muut vain muodostavat omia klikkejään eivätkä halua, että heille tullaan kertomaan, mikä on Totuus. He valittavat, että heidät ajetaan ulos eri mieltä olevien palstoilta - ja samalla savustavat tiehensä jokaisen, joka uskaltaa epäillä heidän mielipiteitään.
Ja nämä samat kaverit ovat raivoissaan siitä, etteivät naiset suostu heidän kanssaan seksiin, jos ja kun he ilmaisevat eriävän mielipiteensä. He tulkitsevat, että ainoastaan eriävä mielipide johti kieltäytymiseen - ei se, että he todennäköisesti ensin haukkuivat naisen mielipiteet lyttyyn, liiskasivat tämän näkemykset ja haavoittivat verisesti tämän itserakkautta. Kaikesta tästä huolimatta naisen olisi pitänyt suostua.
Tottahan on mahdollista sellainenkin, että nainen ei tosiaan sietänyt erimielisyyttä. Mies ei ollut ilkeä, ei yrittänyt raivokkaasti argumentoida naisen kantoja kumoon, olipahan vain toista mieltä eikä nainen halunnut sänkyynsä eri mieltä olevaa miestä. Mitä sitten? Missä ohjekirjassa sanotaan, että naisten pitäisi suostua sänkyyn eri mieltä olevien miesten kanssa? Eikö jokainen saa päättää, millaisen ihmisen kanssa haluaa maata? Jos miehet ovat, usein, valmiita petipainiin ihan väärää mieltä olevien tai mielestään jopa typerien naisten kanssa vain saadakseen pesää, miksi naisten pitäisi toimia samoin?
Jos ja kun miehet haluavat sänkyynsä kanssaan eri mieltä olevan naisen, heidän kannattaisi ehkä alkaa edes kunnioittaa naisen näkemyksiä, vaikkeivät he niitä jakaisi. Ehkä sitten flaksi paranisi.
lauantaina, lokakuuta 03, 2009
Naisen ja miehen välisestä ystävyydestä
Olen viime päivinä kahden eri blogin innoittamana pohtinut miehen ja naisen välistä ystävyyttä. Kirjoituksessaan Opposite-sex friendship can happen. Here's how. Cless Alvein analysoi harvinaista, mutta mahdollista ystävyyttä naisen ja miehen välillä ja antaa neuvoja sekä miehille että naisille, kuinka tällainen ystävyys saadaan käynnistettyä. A Journey of Hope -blogin Hope puolestaan ei pidä miehen ja naisen ystävyyttä mahdollisena. Yhteistä heille on se, että kumpikin käsittelee aihetta oikeastaan laajentamalla omat kokemuksensa yleispäteväksi säännöksi.
Vaikka Alvein väittää ystävyyttä mahdolliseksi, se, millaisena hän naisen ja miehen välisen ystävyyden oikeastaan näkee, ei minusta ole oikeaa ystävyyttä. Hänen mukaansa, jos mies on "nice-guy", hänen kannattaa pysyä naisen ystävänä, vaikka tulisikin torjutuksi. Naisystävän kautta mies voi näet laajentaa sosiaalista piiriään - löytääkseen tyttöystävän. Tämä näkökulma painottuu lisää, kun Alvein edellyttää naisia toimimaan "parivelhoina" miespuolisille ystävilleen. Jos nainen EI järjestä ystävämiehelleen treffejä vapaan ja kauniin sinkkunaisystävänsä kanssa, se Alveinin mukaan merkitsee, että nainen pitää miestä luuserina. Ainoa keino todistaa, että nainen todella arvostaa miestä, on avustaa tätä saamaan tyttöystävä.
Ystävyyden oletetaan olevan aitoa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan siten, että ainoa odotettu "palkkio" ystävyydestä on vastavuoroisesti saatu ystävyys. Jos joku ystävystyy toisen kanssa pyrkiäkseen esimerkiksi parempaan asemaan yrityksessä tai vaikkapa päästäkseen ystävän kautta jonkun yhdistyksen jäseneksi, sitä kutsutaan yleensä hyväksikäytöksi. Alveinin skenaariossa on kyse juuri tästä; mies ei ole kiinnostunut olemaan naisen ystävä, pelkän ystävyyden vuoksi vaan hyötyäkseen naisesta jotain muuta. Ja naisen pitäisi vieläpä tukea tätä yrittämällä palkita mies jollain muullakin kuin omalla ystävyydellään. Samaa sukupuolta olevilta ystäviltämme emme vaadi erikoisia, määriteltyjä osoituksia siitä, että he arvostavat meitä, mutta naisen tulisi tällaisia todistuksia miehelle esitellä. Ei riitä, että hän osoittaa arvostuksensa olemalla miehen ystävä - sillä ei kukaan ole ystävä ihmisen kanssa, jota ei arvosta - vaan hänen on vähintään yritettävä hankkia miehelle tyttöystävä.
Näin ollen tulen johtopäätökseen, että Alvein ei usko naisen ja miehen todelliseen ystävyyteen, joka kumpuaa yksinkertaisesti aidosta halusta olla ystävä toiselle odottamatta palkkioksi mitään muuta kuin ystävyyttä. Naiset eivät ole ystäviä vaan välineitä tyttöystäväjahdissa. Lohdullista.
Hope ei anna edes sitä vähää toivoa, minkä Alvein väitti olevan olemassa. Hänen mukaansa ystävyys naisen ja miehen välillä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Tämä johtuu siitä, että sellainen intiimi yhteys, jota ystävyys edellyttää, johtaa naisen ja miehen välillä käytännössä aina myös romanttiseen yhteyteen ja sitä kautta suhteeseen. On siis mahdotonta olla "vain" ystävä miehen kanssa - ja tämän vuoksi ystävyys miehen kanssa on itse asiassa vaarallista, koska se voi vahingoittaa naisen parisuhdetta.
On tietysti hiukan vaikeaa argumentoida Hopea vastaan, sillä hän käyttää omaa itseään esimerkkinä ja tuntee tietysti oman tilanteensa parhaiten. Jos hän sanoo, ettei hän voi ystävystyä miesten kanssa vaarantamatta parisuhdettaan ja ilman romanttisia vireitä, en näe mitään syytä olla uskomatta, että asia on näin. Mutta onko asia näin meidän kaikkien kohdalla?
Itse en pidä miehen ja naisen välistä ystävyyttä vaarana kummankaan suhteelle sinänsä. Kaikki riippuu yksilöistä. Hopen kohdalla vaara on olemassa, omalla kohdallani sitä ei ole - ne miehet, joista kenties jotain vaaraa olisi, eivät ole ystäviäni eikä heistä yleensä koskaan ystäviä tulekaan. En ole kohdannut sitäkään ongelmaa, että miehet jatkuvalla syötöllä ihastuisivat minuun ja ihmettelen yleensä naisia, jotka pitävät tätä esteenään muodostaa ystävyyssuhteita miesten kanssa. Ovatko nämä naiset niin monin verroin ihanampia kuin minä, että miehet jatkuvalla syötöllä ihastuvat heihin? Vai päätyvätkö he läheisiin tekemisiin lähinnä sellaisten miesten kanssa, joilla on taipumusta ihastua heihin - tai melkeinpä keneen hyvänsä kilttiin naiseen ylipäätään?
On minuunkin ihastuttu, ei siinä mitään. En kuitenkaan ole koskaan kokenut sitä ongelmaksi. Ensinnäkään en todennäköisesti ole edes tietoinen enimmistä ihastustapauksista; harva tuntuu kertovan ihastuksensa kohteelle, mikäli on varsin varmaa, ettei mitään suhdetta voi syntyä ja minun kohdallani tilanne on tämä. Toiseksi, ne, joiden kohdalla tiedän tai olen vaistonnut ihastuksen, eivät useinkaan ole alun perinkään olleet "ystävämateriaalia", jos näin voi sanoa. Heissä ei ole mitään vikaa ja jokunen on kyllä tuttavani, mutta mitään syvempää ystävyyttä olisi tuskin muodostunut edes ilman ihastumista. Ei ystävyyttä muodostu kaikkien mukavien ja miellyttävien naistenkaan kanssa.
Kolmanneksi, luottamukseni miesten kykyyn käsitellä omia tunteitaan ja tehdä sitä kautta itse päätöksensä sen suhteen, jatkavatko he kanssani hengailua vai eivät, on hyvin korkea. Minä en rohkaise miehiä ihastumaan, joten en kanna syyllisyyttä heidän ihastuksistaan. Totta kai tunnen sympatiaa ja minusta on ikävää "aiheuttaa" kenellekään ikävää oloa, vaikkakin se olisi täysin tahatonta, mutta jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan. On ihastuneen oma päätös, haittaako hänen ihastumisensa mahdollisen ystävyyden muodostumista ja jos haittaa, oletan, että hän perääntyy ja luultavasti näin on käynytkin, mutta en vain tiedä tapauksia, koska minulle ei ole ihastuksen olemassaolosta kerrottu. Mikäli mies taas päättää, että olen liian kiinnostava ja hauskaa seuraa heitettäväksi hukkaan jonkun tunnekuohon takia, silloin ystävyys on mahdollinen.
Tietysti aina on olemassa sekin mahdollisuus, että mies pyrkii ystäväkseni siinä toivossa, että hän joskus vielä saisi minut naisekseen. En kuitenkaan pidä tätä hirveän suurena uhkana, koska arvelen ajan yksinkertaisesti tekevän tehtävänsä: ei kukaan jaksa vuosikausia roikkua tiiviisti yhden naisen kintereillä suhteen toivossa, varsinkin, jos koko ajan näyttää siltä, että todennäköisyys millekään romanttiselle on äärimmäisen pieni. Ajan myötä tällaiset yksinkertaisesti karsiutuvat pois ja todelliset ystävät jäävät.
Naisia tuntuu usein häiritsevän ajatus siitä, että heidän miespuoliset ystävänsä olisivat sinänsä valmiita seksiin heidän kanssaan. Tämä näyttäytyy monelle merkkinä siitä, että miehet kaveeraavat naisten kanssa ainoastaan pyrkiessään näiden pöksyihin. Minusta tämä tekee suoraan sanottuna vääryyttä miehille; ikään kuin ainoa asia, mitä miehet naisista koskaan haluavat, on seksi. Kyllä, sellaisiakin miehiä on, mutta suurin osa heistä ei ryhdy teeskentelemään mitään kaverisuhdetta naiseen, koska he tietävät, että se on äärimmäisen epätodennäköinen reitti naisen sänkyyn suhteessa siihen vaivaan, joka täytyy nähdä. Ne harvat miehet, jotka tätä reittiä yrittävät, väsyvät lopulta ja luovuttavat. Ja se joukko, joka ei väsy eikä luovuta, on niin pieni, ettei sillä ole mielestäni suurtakaan merkitystä.
Minua ei haittaa tipan tippaa tieto siitä, että moni miespuolinen ystäväni ja kaverini olisi täysin valmis vähintään seksiin ellei jopa suhteeseen, jos minä vain näyttäisin vihreää valoa. Mitä sitten? Ei se tarkoita, että he olisivat ystäviäni vain vihreän valon toivossa. Uskon ja luotan siihen, että he ovat ystäviäni siksi, että he ennen kaikkea haluavat olla ystäviäni, pitävät minusta ja viihtyvät seurassani. Uskon ja luotan tähän siksi, että uskon ja luotan ihmisiin ylipäätään - ja toistaiseksi en ole joutunut pettymään.
Vaikka Alvein väittää ystävyyttä mahdolliseksi, se, millaisena hän naisen ja miehen välisen ystävyyden oikeastaan näkee, ei minusta ole oikeaa ystävyyttä. Hänen mukaansa, jos mies on "nice-guy", hänen kannattaa pysyä naisen ystävänä, vaikka tulisikin torjutuksi. Naisystävän kautta mies voi näet laajentaa sosiaalista piiriään - löytääkseen tyttöystävän. Tämä näkökulma painottuu lisää, kun Alvein edellyttää naisia toimimaan "parivelhoina" miespuolisille ystävilleen. Jos nainen EI järjestä ystävämiehelleen treffejä vapaan ja kauniin sinkkunaisystävänsä kanssa, se Alveinin mukaan merkitsee, että nainen pitää miestä luuserina. Ainoa keino todistaa, että nainen todella arvostaa miestä, on avustaa tätä saamaan tyttöystävä.
Ystävyyden oletetaan olevan aitoa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan siten, että ainoa odotettu "palkkio" ystävyydestä on vastavuoroisesti saatu ystävyys. Jos joku ystävystyy toisen kanssa pyrkiäkseen esimerkiksi parempaan asemaan yrityksessä tai vaikkapa päästäkseen ystävän kautta jonkun yhdistyksen jäseneksi, sitä kutsutaan yleensä hyväksikäytöksi. Alveinin skenaariossa on kyse juuri tästä; mies ei ole kiinnostunut olemaan naisen ystävä, pelkän ystävyyden vuoksi vaan hyötyäkseen naisesta jotain muuta. Ja naisen pitäisi vieläpä tukea tätä yrittämällä palkita mies jollain muullakin kuin omalla ystävyydellään. Samaa sukupuolta olevilta ystäviltämme emme vaadi erikoisia, määriteltyjä osoituksia siitä, että he arvostavat meitä, mutta naisen tulisi tällaisia todistuksia miehelle esitellä. Ei riitä, että hän osoittaa arvostuksensa olemalla miehen ystävä - sillä ei kukaan ole ystävä ihmisen kanssa, jota ei arvosta - vaan hänen on vähintään yritettävä hankkia miehelle tyttöystävä.
Näin ollen tulen johtopäätökseen, että Alvein ei usko naisen ja miehen todelliseen ystävyyteen, joka kumpuaa yksinkertaisesti aidosta halusta olla ystävä toiselle odottamatta palkkioksi mitään muuta kuin ystävyyttä. Naiset eivät ole ystäviä vaan välineitä tyttöystäväjahdissa. Lohdullista.
Hope ei anna edes sitä vähää toivoa, minkä Alvein väitti olevan olemassa. Hänen mukaansa ystävyys naisen ja miehen välillä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Tämä johtuu siitä, että sellainen intiimi yhteys, jota ystävyys edellyttää, johtaa naisen ja miehen välillä käytännössä aina myös romanttiseen yhteyteen ja sitä kautta suhteeseen. On siis mahdotonta olla "vain" ystävä miehen kanssa - ja tämän vuoksi ystävyys miehen kanssa on itse asiassa vaarallista, koska se voi vahingoittaa naisen parisuhdetta.
On tietysti hiukan vaikeaa argumentoida Hopea vastaan, sillä hän käyttää omaa itseään esimerkkinä ja tuntee tietysti oman tilanteensa parhaiten. Jos hän sanoo, ettei hän voi ystävystyä miesten kanssa vaarantamatta parisuhdettaan ja ilman romanttisia vireitä, en näe mitään syytä olla uskomatta, että asia on näin. Mutta onko asia näin meidän kaikkien kohdalla?
Itse en pidä miehen ja naisen välistä ystävyyttä vaarana kummankaan suhteelle sinänsä. Kaikki riippuu yksilöistä. Hopen kohdalla vaara on olemassa, omalla kohdallani sitä ei ole - ne miehet, joista kenties jotain vaaraa olisi, eivät ole ystäviäni eikä heistä yleensä koskaan ystäviä tulekaan. En ole kohdannut sitäkään ongelmaa, että miehet jatkuvalla syötöllä ihastuisivat minuun ja ihmettelen yleensä naisia, jotka pitävät tätä esteenään muodostaa ystävyyssuhteita miesten kanssa. Ovatko nämä naiset niin monin verroin ihanampia kuin minä, että miehet jatkuvalla syötöllä ihastuvat heihin? Vai päätyvätkö he läheisiin tekemisiin lähinnä sellaisten miesten kanssa, joilla on taipumusta ihastua heihin - tai melkeinpä keneen hyvänsä kilttiin naiseen ylipäätään?
On minuunkin ihastuttu, ei siinä mitään. En kuitenkaan ole koskaan kokenut sitä ongelmaksi. Ensinnäkään en todennäköisesti ole edes tietoinen enimmistä ihastustapauksista; harva tuntuu kertovan ihastuksensa kohteelle, mikäli on varsin varmaa, ettei mitään suhdetta voi syntyä ja minun kohdallani tilanne on tämä. Toiseksi, ne, joiden kohdalla tiedän tai olen vaistonnut ihastuksen, eivät useinkaan ole alun perinkään olleet "ystävämateriaalia", jos näin voi sanoa. Heissä ei ole mitään vikaa ja jokunen on kyllä tuttavani, mutta mitään syvempää ystävyyttä olisi tuskin muodostunut edes ilman ihastumista. Ei ystävyyttä muodostu kaikkien mukavien ja miellyttävien naistenkaan kanssa.
Kolmanneksi, luottamukseni miesten kykyyn käsitellä omia tunteitaan ja tehdä sitä kautta itse päätöksensä sen suhteen, jatkavatko he kanssani hengailua vai eivät, on hyvin korkea. Minä en rohkaise miehiä ihastumaan, joten en kanna syyllisyyttä heidän ihastuksistaan. Totta kai tunnen sympatiaa ja minusta on ikävää "aiheuttaa" kenellekään ikävää oloa, vaikkakin se olisi täysin tahatonta, mutta jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan. On ihastuneen oma päätös, haittaako hänen ihastumisensa mahdollisen ystävyyden muodostumista ja jos haittaa, oletan, että hän perääntyy ja luultavasti näin on käynytkin, mutta en vain tiedä tapauksia, koska minulle ei ole ihastuksen olemassaolosta kerrottu. Mikäli mies taas päättää, että olen liian kiinnostava ja hauskaa seuraa heitettäväksi hukkaan jonkun tunnekuohon takia, silloin ystävyys on mahdollinen.
Tietysti aina on olemassa sekin mahdollisuus, että mies pyrkii ystäväkseni siinä toivossa, että hän joskus vielä saisi minut naisekseen. En kuitenkaan pidä tätä hirveän suurena uhkana, koska arvelen ajan yksinkertaisesti tekevän tehtävänsä: ei kukaan jaksa vuosikausia roikkua tiiviisti yhden naisen kintereillä suhteen toivossa, varsinkin, jos koko ajan näyttää siltä, että todennäköisyys millekään romanttiselle on äärimmäisen pieni. Ajan myötä tällaiset yksinkertaisesti karsiutuvat pois ja todelliset ystävät jäävät.
Naisia tuntuu usein häiritsevän ajatus siitä, että heidän miespuoliset ystävänsä olisivat sinänsä valmiita seksiin heidän kanssaan. Tämä näyttäytyy monelle merkkinä siitä, että miehet kaveeraavat naisten kanssa ainoastaan pyrkiessään näiden pöksyihin. Minusta tämä tekee suoraan sanottuna vääryyttä miehille; ikään kuin ainoa asia, mitä miehet naisista koskaan haluavat, on seksi. Kyllä, sellaisiakin miehiä on, mutta suurin osa heistä ei ryhdy teeskentelemään mitään kaverisuhdetta naiseen, koska he tietävät, että se on äärimmäisen epätodennäköinen reitti naisen sänkyyn suhteessa siihen vaivaan, joka täytyy nähdä. Ne harvat miehet, jotka tätä reittiä yrittävät, väsyvät lopulta ja luovuttavat. Ja se joukko, joka ei väsy eikä luovuta, on niin pieni, ettei sillä ole mielestäni suurtakaan merkitystä.
Minua ei haittaa tipan tippaa tieto siitä, että moni miespuolinen ystäväni ja kaverini olisi täysin valmis vähintään seksiin ellei jopa suhteeseen, jos minä vain näyttäisin vihreää valoa. Mitä sitten? Ei se tarkoita, että he olisivat ystäviäni vain vihreän valon toivossa. Uskon ja luotan siihen, että he ovat ystäviäni siksi, että he ennen kaikkea haluavat olla ystäviäni, pitävät minusta ja viihtyvät seurassani. Uskon ja luotan tähän siksi, että uskon ja luotan ihmisiin ylipäätään - ja toistaiseksi en ole joutunut pettymään.
perjantaina, lokakuuta 02, 2009
Polanski pulassa
Tämä Polanskin juttu on hämmästyttänyt minua melko lailla. Näin 30 vuotta tapahtuneen jälkeen faktoja on tietysti vaikea saada enää esiin varsinkin, jos sattuu olemaan tavallinen pulliainen kaukaa Suomesta, jonka tiedot ovat lähinnä internetin varassa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Polanski vähintäänkin harrasti seksiä 13-vuotiaan kanssa ja mitä ilmeisemmin kyseessä oli tosiaan alaikäisen huumaaminen ja raiskaus.
No, se ei vielä ole ihmeellistä. Hämmästyttävää on se, että Eurooppa ja niin kovin moni filmialan suuruus on sännännyt suuna päänä Polanskin tueksi. Miksi? Euroopassa ei yleisesti ottaen hyväksytä lapsen raiskausta, itse asiassa siihen suhtaudutaan HYVIN tuomitsevasti enkä jaksa uskoa, että suurin osa näistä "filmialan suuruudet vaativat: vapauttakaa Polanski" -vetoomuksen allekirjoittajista hyväksyisivät pedofilian. Mikä siis on selitys? Pitävätkö he Polanskia viattomana - syyte on tekaistu tai 13-vuotias oli hyvinkin suostuvainen?
En oikein tiedä, mitä ajatella. Yleensä purnaan amerikkalaisista, mutta jos Polanski tosiaan on syyllistynyt raiskaukseen JA vieläpä paennut tuomiotaan, on aika nolo juttu vaatia hänen vapauttamistaan tykkänään. Jos kyseessä olisikin jonkinlainen oikeusvirhe, sittenhän hänen pitäisi palata Yhdysvaltoihin ja käydä siellä oikeutta. Ei voi olla oikein, että on mahdollista päästä pälkähästä, jos sattuu olemaan rikas, kuuluisa ohjaaja - ja eurooppalainen.
No, se ei vielä ole ihmeellistä. Hämmästyttävää on se, että Eurooppa ja niin kovin moni filmialan suuruus on sännännyt suuna päänä Polanskin tueksi. Miksi? Euroopassa ei yleisesti ottaen hyväksytä lapsen raiskausta, itse asiassa siihen suhtaudutaan HYVIN tuomitsevasti enkä jaksa uskoa, että suurin osa näistä "filmialan suuruudet vaativat: vapauttakaa Polanski" -vetoomuksen allekirjoittajista hyväksyisivät pedofilian. Mikä siis on selitys? Pitävätkö he Polanskia viattomana - syyte on tekaistu tai 13-vuotias oli hyvinkin suostuvainen?
En oikein tiedä, mitä ajatella. Yleensä purnaan amerikkalaisista, mutta jos Polanski tosiaan on syyllistynyt raiskaukseen JA vieläpä paennut tuomiotaan, on aika nolo juttu vaatia hänen vapauttamistaan tykkänään. Jos kyseessä olisikin jonkinlainen oikeusvirhe, sittenhän hänen pitäisi palata Yhdysvaltoihin ja käydä siellä oikeutta. Ei voi olla oikein, että on mahdollista päästä pälkähästä, jos sattuu olemaan rikas, kuuluisa ohjaaja - ja eurooppalainen.
Pieni anekdootti elävästä elämästä
Ulkomaalainen, mutta venäjää sujuvasti puhuva nuori nainen odottaa pysäkillä bussia. Yhtäkkiä takavasemmalta alkaa joku jutella hänelle. Kyseessä on ehkä vähän päälle kolmikymppinen mies, ei mikään adonis: pienet, kapeat silmät, hiukan turpeat kasvot, selkeästi erottuva maha.
Mies rikkoo jään viittaamalla hansikkaisiin, jotka nainen on pukenut suojatakseen kätensä syksyn viimalta. Hän kysyy, onko naisella kylmä ja tarttuu tämän hansikkaan peittämään käteen. Nainen kiskoo kättään irti, järkyttyneenä henkilökohtaisen tilansa rikkomisesta ja yrittää vältellen mutista, että ei ole, kiitos vain. Mies ei ymmärrä vihjettä vaan jatkaa, kyselee opinnoista ja sen sellaisesta. Koska mies on kuitenkin kohtelias ja hymyileväinen, nainen ei kehtaa olla tyly vaan vastailee kysymyksiin, joskin lyhyesti. Hän antaa ymmärtää opiskelevansa kaupungin yliopistossa, vaikkei opiskelekaan; hän epäilee, että tunnustautuminen ulkomaalaiseksi vain lisäisi vettä miehen myllyyn.
Juttelutuokio jatkuu ja jatkuu, vaikka nainen rukoilee mielessään sille pikaista loppua. Tulisipa bussi jo. Ja sitten, jälleen kerran, mies alkaa selittää jotain kylmyydestä ja nappaa naisen käden omaan käteensä. Nainen on sekä shokissa että harmissaan miehen röyhkeästä rajan ylityksestä ja yrittää parhaansa mukaan keplotella kättä irti. Se onnistuukin, mutta nyt mies tarttuu naista käsivarresta, ikään kuin taas lämmittääkseen. Nainen alkaa olla jo epätoivoinen.
Onneksi bussi kuitenkin tulee. Se on eri numero, minkä nainen aiemmin mainitsi miehelle, mutta mies on onkinut tietoonsa, että nainen on menossa yliopistolle ja ehdottaa kyseistä bussia. Nainenkin olisi tiennyt kyseisen bussin menevän opistolle, mutta mies ehti huomata sen ensin. Nainen ei sano mitään, hän haluaa vain bussiin. Mies päättää "ritarillisesti" saattaa naisen sisään; pidellen kiinni olkapäistä ja litistäen kylkeään vasten. Nainen kiittää taivasta ja tähtiä siitä, ettei mies seuraa häntä bussiin.
Olenko koskaan maininnut, että slaavimiehet ovat - hiukan päällekäyvempiä kuin suomalaiset?
Mies rikkoo jään viittaamalla hansikkaisiin, jotka nainen on pukenut suojatakseen kätensä syksyn viimalta. Hän kysyy, onko naisella kylmä ja tarttuu tämän hansikkaan peittämään käteen. Nainen kiskoo kättään irti, järkyttyneenä henkilökohtaisen tilansa rikkomisesta ja yrittää vältellen mutista, että ei ole, kiitos vain. Mies ei ymmärrä vihjettä vaan jatkaa, kyselee opinnoista ja sen sellaisesta. Koska mies on kuitenkin kohtelias ja hymyileväinen, nainen ei kehtaa olla tyly vaan vastailee kysymyksiin, joskin lyhyesti. Hän antaa ymmärtää opiskelevansa kaupungin yliopistossa, vaikkei opiskelekaan; hän epäilee, että tunnustautuminen ulkomaalaiseksi vain lisäisi vettä miehen myllyyn.
Juttelutuokio jatkuu ja jatkuu, vaikka nainen rukoilee mielessään sille pikaista loppua. Tulisipa bussi jo. Ja sitten, jälleen kerran, mies alkaa selittää jotain kylmyydestä ja nappaa naisen käden omaan käteensä. Nainen on sekä shokissa että harmissaan miehen röyhkeästä rajan ylityksestä ja yrittää parhaansa mukaan keplotella kättä irti. Se onnistuukin, mutta nyt mies tarttuu naista käsivarresta, ikään kuin taas lämmittääkseen. Nainen alkaa olla jo epätoivoinen.
Onneksi bussi kuitenkin tulee. Se on eri numero, minkä nainen aiemmin mainitsi miehelle, mutta mies on onkinut tietoonsa, että nainen on menossa yliopistolle ja ehdottaa kyseistä bussia. Nainenkin olisi tiennyt kyseisen bussin menevän opistolle, mutta mies ehti huomata sen ensin. Nainen ei sano mitään, hän haluaa vain bussiin. Mies päättää "ritarillisesti" saattaa naisen sisään; pidellen kiinni olkapäistä ja litistäen kylkeään vasten. Nainen kiittää taivasta ja tähtiä siitä, ettei mies seuraa häntä bussiin.
Olenko koskaan maininnut, että slaavimiehet ovat - hiukan päällekäyvempiä kuin suomalaiset?
torstaina, lokakuuta 01, 2009
Pienen pieni Kiova
Siitä on jo pari viikkoa, kun kävin yhdellä Dneprin saarista. Saaret ovat ilmeisesti jossain määrin "keinotekoisia" - jos ymmärsin oikein, niitä ei ollut muutama vuosikymmen sitten. Joko ne rakennettiin keskelle Dnepriä erikseen tai sitten Zaporozhjen pato vaikuttaa täällä asti madaltaen veden pintaa. Niin tai näin, niissä on hiekkapohja ja niille on kielletty ehdottomasti rakentamasta mitään suurta, minkä vuoksi ne ovatkin suhteellisen luonnontilaisia ja vihreitä.
Koska saarille ei tosiaan saa rakentaa mitään isoa, onkin oikein ymmärrettävää, että sinne on rakennettu jotain hyvin pientä; Mini-Kiova. Kyseessä on pieni puisto, jossa on pienoismalleja Kiovan kuuluisimmista rakennuksista.
Koska saarille ei tosiaan saa rakentaa mitään isoa, onkin oikein ymmärrettävää, että sinne on rakennettu jotain hyvin pientä; Mini-Kiova. Kyseessä on pieni puisto, jossa on pienoismalleja Kiovan kuuluisimmista rakennuksista.
Ukrainan kansallispankki.
Kiovan luolaluostarin kellotorni
Uspenskin kirkko Kiovan luolaluostarissa
Sofian luostari
Kansallisteatteri
Rodina Mat' eli Äiti Venäjä - patsas seisoo itse asiassa Suuren isänmaallisen sodan museon katolla ja on valtava
Mariinskin palatsi
Maidan Nezalezhnosti - itsenäisyyden aukio
Oikeastaan tällainen Mini-Kiova on hyvin kätevä. Tavallisella kameralla ja maan pinnalta käsin on vaikea saada edustavia kuvia Kiovan rakennusten kermasta. Näin se onnistuu hyvin.
Mitä laihat eivät ymmärrä lihavuudesta I
Hoikat syyttävät hyvin usein lihavia itsekurin puutteesta. Se ei ole aivan väärä syytös; lihavilla ihmisillä todella on huono itsekuri, mitä tulee ruokaan. Mutta "itsekuri" ei suinkaan ole selitys sille, miksi toiset lihovat ja pysyvät lihavina, kun taas toiset ovat hoikkia. Hoikat ihmiset ovat kokoluokassaan siksi, että heidän ei tarvitse harrastaa itsekuria. He saarnaavat lihaville näiden kurjasta itsekurista, vaikkeivät tiedä siitä useinkaan mitään itse, koska heidän ei tarvitse; he eivät himoitse ruokaa, kuten lihavat tekevät. Ja kun ei himoitse, ei tarvitse kieltäytyä.
Olen itse ollut jo vuosia absolutisti ja kun ihmiset kuulevat sen, reaktio on usein "vau, miten sä pystyt?!" En minä pystykään, koska siinä ei ole mitään pystymistä. Minä en halua juoda, en koe siihen mitään houkutusta tai himoa. Itse asiassa pidän jo ajatustakin juomisesta tympäännyttävänä ja epämiellyttävänä. En harjoita kerrassaan minkäänlaista itsekuria juomisen suhteen. Aivan, kuten monet "luontaisesti" hoikat ihmiset eivät harjoita mitään erityistä itsekuria syömisen suhteen.
Sitä paitsi, hoikat ihmiset ovat väärässä. Pelkkä itsekuri ei pelasta ketään lihavuudelta, koska lihavat pääsääntöisesti ovat ruoka addikteja ja vaikka maailmassa on epäilemättä addikteja, jotka kykenevät silkalla tahdonvoimallaan irtaantumaan riippuvuutensa kohteesta, heidän joukossaan ei ole yhtäkään lihavaa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että riippuvuutensa kohteesta irtaantuvan lihava on aika pian kuollut lihava – kukaan ei voi elää ilman ruokaa. Siksi itsekuri ei ole ratkaisu lihavan ongelmaan, sellaisenaan.
Useimmiten jos hoikilta kysytään, heidän neuvonsa laihtumiseen on yksinkertainen: syö vähemmän kuin kulutat. Tiivistettynä asia onkin näin ja kun minulta kysytään, kuinka onnistuin laihtumaan, käytän aina kyseistä fraasia vastauksena. Ohjeena fraasi on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, koska se ei vastaa, MITEN ihminen voi syödä vähemmän kuin kuluttaa. Hoikat eivät tätä ymmärrä, koska he eivät ymmärrä edes sitä, kuinka joku onnistuu syömään kulutustaan enemmän. Siksi heistä ei useinkaan ole antamaan todellisia neuvoja siitä, kuinka laihtuminen onnistuu.
Se, kuinka lihava voi ryhtyä syömään aiempaa vähemmän, on monimutkainen ja runsaasti aikaa ja vaivaa vaativa tapahtuma. Se tosiaan vaatii kokonaisen elämäntavan muutoksen. Jos lihava jatkaa entisissä tavoissaan, mikään määrä itsekuria ei pelasta häntä ruokahoukutuksilta. Hänen on käännettävä koko elämänsä nurin, ryhdyttävä toimimaan ja olemaan toisin. Ratkaisu ei ole siinä, että kieltäydytään ruoasta vaan ratkaisu on siinä, kuinka saavutetaan tila, ettei jatkuvasti TARVITSE kieltäytyä ruoasta. Jatkuva kieltäymyksessä eläminen on nimittäin niin raskasta, ettei siihen pidemmällä tähtäimellä kykene juuri kukaan. Kokonaan luopuminen jostain on mahdollista, koska silloin se vähitellen katoaa tietoisesti tajunnasta ja muuttuu tiedostamattomaksi tavaksi, mutta kuten mainittua, syömisestä ei voi luopua kokonaan. Siksi ruoka-addiktin "itsekurissa" elämisestä tulee jatkuvaa kieltäymyksen kavalkadia, joka on tuomittu epäonnistumaan.
Elämä kieltäymyksessä lieneekin se syy, miksi niin moni laihtumisessa onnistunut lihoo takaisin. He eivät ole oivaltaneet sitä, että heidän on muutettava koko suhtautumisensa ruokaan ja käännettävä elämäntapansa ylösalaisin - tai jos ovat, ovat pitäneet sitä liian vaivalloisena tehdäkseen niin. Vaivalloista se onkin, mutta usein myös lähes ainoa tapa saavuttaa pysyvä laihtuminen. Ihmiset, jotka kuvittelevat, että voivat palata lihavuuden aikaisiin tapoihinsa takaisin dieetin jälkeen, lihovat aivan varmasti uudelleen. Juuri niiden tapojen vuoksihan he ylipäätään olivat lihavia.
Kaiken kaikkiaan itsekuri, varsinkin ruoan suhteen, on asia, josta useimmat hoikat eivät kovinkaan paljoa tiedä. He eivät tiedä siitä siksi, ettei heidän tarvitse - ja ihmisen, joka ei tiedä itsekurin harjoittamisesta juuri mitään, ei pitäisi tuomita muita sen puutteesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)