Mitä hoikat eivät ymmärrä lihavuudesta II

Se ei liene kenellekään yllätys, että ihminen ei laajan yleisön mielestä saisi olla lihava – ja tämä kyllä tulee lihavalle hyvin selväksi kaikkien mahdollisten eri medioiden ja instanssien kautta. Lihavan kuuluu laihtua. Mutta annas olla, kun lihava lopulta ottaa itseään kiinni niskasta, kääntää elämänsä nurin kurin ja hilaa painonsa normaalilukemiin; äkkiä käy selväksi, ettei ex-lihavalla ole enää oikeutta päättää siitäkään, kuinka hoikka hän saa olla. Kun on kerran syönyt itsensä lihavaksi, menettää lopullisesti oikeuden itse määrätä omasta koostaan. Se oikeus kuuluu siitä lähin kaikille muille.

Kun aloin laihtua, ihmiset ihastelivat ensin hoikistunutta olemustani. Mutta pian ihastelu muuttui kauhisteluksi ja varoitteluksi; eijei, et sinä enää saa laihduttaa! Nyt on hyvä, näytät hyvältä juuri tuollaisena.Se ei yhtäkkiä ollutkaan enää tärkeintä, mitä minä halusin tai millaiseksi tunsin oloni. Vaikutti pikemminkin siltä kuin olisin laihduttanut tuttaviani varten ja heillä oli oikeus puhaltaa peli poikki, kun HE olivat tyytyväisiä ULKONÄKÖÖNI.

Useimmat ”älä nyt enää laihduta!” –ihmisistä ovat itse hoikkia. Kun he päästävät suustaan moisen fraasin – ja kannattaa muistaa, että tämä fraasi ilmaantuu esille jo ennen kuin lihava saavuttaa edes normaalipainon -, se tuntuu epäoikeudenmukaiselta vaateelta olla pyrkimättä yhtä hoikaksi kuin he. Mikä oikeus heillä on kieltää minua tavoittelemasta heidän kokoaan? Selitykseksi tarjotaan, että jokaisella on oma sopiva kokonsa, joka voi toki olla vähän isompi kuin ÄNEL-ihmisillä, mutta mistähän he mahtavat tietää, mikä on oikea koko minulle? Mikä oikeus heillä on määritellä se oikea koko ja paino?

Kolmas ärtymykseni aihe on se, että fraasi tuntuu ikään kuin vihjaavan, että olen itse kykenemätön hallinnoimaan laihtumistani, ymmärrykseltäni ja pystymiseltäni vajaa – että minusta on suurin piirtein tullut anorektikko, jonka todellisuudentaju suhteessa omaan vartaloon on täysin hämärtynyt!

Kattia kanssa. En ole anorektikko enkä tule koskaan olemaan ja ymmärrykseni vartaloni suhteen on kirkas kuin vuorikristalli. Tiedän erinomaisesti olevani normaalipainoinen, tunnen painoindeksini ja mittani eikä asettamani tavoite edes flirttaile alipainon kanssa. Enkä haluakaan sen flirttailevan, sillä haluan kyllä olla hoikka, mutta kuitenkin kurvikas. Haluan ennen kaikkea olla kiinteämpi kuin nyt ja tiedän myös, mitä se vaatii: liikuntaa ja ruokaa. Paljon ruokaa, varsinkin proteiinia. Ja olen ihan valmis syömään sen ruoan, kun aika koittaa. Terveelliset pöperöt ovat ihan eri juttu kuin epäterveellinen moska.

En väitä, että suhteeni ruokaan olisi normaali tai etten kärsisi jonkin asteen syömishäiriöstä. Mutta ”älä nyt enää laihduta” –ihmiset ilmaisevat syvää epäluottamusta kykyihini ja taitoihini enkä minä oikein pidä siitä. Varsinkin, kun se tapahtuu pisteessä, jossa on päivänselvää, etten ole lähellekään ylilaiha. Ärtyneimmilläni leikittelen jopa ajatuksella, että se johtuu heidän omasta vääristyneestä kehonkuvastaan, kun eivät kykene erottamaan anorektikkoa ja vakaasti normaalipainoista toisistaan.

Kupletin juoni kuitenkin on nimenomaan se, että hoikat eivät ymmärrä, miltä heidän fraasinsä ex-lihavan korvissa kuulostaa. Heidän näkökulmastaan, jos oikein ymmärrän, kyseessä on täysin vilpitön, viattomin mielin lausuttu kehu ja kohteliaisuus, jonka tarkoitus on ilmaista, että kelpaan heille juuri sellaisena kuin olen. He eivät tarkoita mitään pahaa, päin vastoin. Ja koska minä ymmärrän tämän, en käytännössä koskaan märise hoikille tuttavilleni tuosta fraasista. Nielen ärtymykseni ja jatkan projektiani. Loppujen lopuksi, kaikista fraaseista ja lausahduksista huolimatta, hoikistumiseni ja kokoni on vain ja ainoastaan minun vallassani. Ei kenenkään muun hoikan ihmisen.

Twilight

Jos joku on jäänyt minulta täysin välistä niin se on tämä Twilight-juttu, jota mitä ilmeisimmin hehkutetaan - tai paheksutaan - joka puolella nykyään. Facebookissa on faniryhmiä ja välillä uutispäivityksistä näkee joidenkin tuttavien liittyneen niihin tai muuten vain hehkuttavan sarjaa ja rakkauttaan siihen mikäsenniminytolikaan-vampyyri-poikaan tilapäivityksissään. Moni seuraamani blogin kirjoittaja on kommentoinut sarjaa. Jotkut fanittavat sitä (tytöt), jotkut paheksuvat sitä (pojat). Pariutumisjuttuihin ynnä muihin vastaaviin keskittyvät englanninkieliset bloggaajat/kolumnistit kirjoittavat pitkiä analyyseja sarjan kehnosta vaikutuksesta naisiin ja kauhistelevat sitä, että jopa keski-ikäiset naisetkin kuolaavat sitä androgyynivampyyria ja heittävät, vähintäänkin henkisessä mielessä, miehensä yli laidan.

Mitä tähän nyt sanoisi? Itse lukaisin nopeasti olennaiset wiki-artikkelit kirja- ja elokuvasarjan osalta enkä ollut vaikuttunut. Pikemminkin olin haukottunut. Omana mielipiteenäni joudun toteamaan, että Twilight vaikuttaa olevan lähinnä silkkaa - no, en viitsi nyt olla epäkohtelias. Eikä tässä edes ole kyse tavanomaisesta vastarannankiiskeydestäni, joka joskus aiheuttaa itsetarkoituksellistakin vastavirtaan pyristelyä. Artikkeleista päätellen kirjojen sankarit ja juoni ovat sillä tasolla, että ainoa, mihin minä voin kyseistä sarjaa hyötykäyttää, on paperipaino tahi saunakiukaan sytytin. Se teinityttösankaritar kuulostaa lähinnä siltä, että sitä pitäisi läimiä golfmailalla takaraivoon eivätkä itseään säälivät angstivampyyrit helisytä eroottisia kieliäni.

Vampyyrin eroottisen himon kohteena sinänsä ymmärrän. Esimerkiksi Gerald Butlerin näyttelemä Dracula kelpaisi kyllä minulle puruleluksi - tai toisin päin. Mutta myönnän ihmetteleväni, mitä niin erikoisen seksikästä on valittavassa, itsesääliä tursuavassa mukavampyyrissa, josta saisi tytön pukemalla se mekkoon ja laittamalla hiukset saparoille. Tai voin vielä ymmärtää teinityttöjen ihastuksen, koska teinitytöt tunnetusti usein ihailevat laihoja androgyyneja, mutta mikä ihme siinä koiranpentusilmäisessä kolhokkaassa vetoaa keski-ikäisiin naisiin?!

Onhan tämä mielenkiintoinen ilmiö. Ehkä joku kirjoittaa siitä 10 vuoden kuluttua kattavan yhteiskunnallisen analyysin. Ja ehkä ne hankkivat siihen elokuvasarjaan joskus jonkun miespääosanäyttelijän, joka ei näytä joka kuvassa siltä yrittäisi leikkiä kärsivää siinä onnettomasti epäonnistuen.

Jos olisi IHAN pakko ottaa joku sieltä, se olisi kyllä se ihmissusijätkä. Se on sentään mies eikä sääliä kerjäävä poikanen.

Feikkaa, tyttö, feikkaa!

Männä vuosina, kun naisen orgasmi ei ollut "se" juttu, naiset saattoivat kyllä tarpeen vaatiessa teeskennellä nauttivansa aktista, mutta orgasmin teeskentelyä ei heiltä sentään odottanut kukaan. Nykyään, kun naisen kuuluisi saada jatkuvasti planetaarista systeemiä järkyttäviä multisarjayhdyntäorgasmeja, feikkaamisestakin on tullut kova sana. Ei riitä, että olet seksuaalisesti halukas ja nautit seksistä. Tehdäksesi miehesi tyytyväiseksi sinun on joko ymmärrettävä tulla tai vähintään feikata.

Jos joku nyt välttämättä haluaa teeskennellä vuoteessa pönkittääkseen miehensä egoa, totta kai se on sallittua. Mutta minusta on hiukan vastuutonta suorastaan neuvoa ja kehottaa ihmisiä tekemään niin, kuten tässä blogipostauksessa; Faking it.

Toisin kuin tekstin kirjoittaja Sofia, minä en usko, että feikkaaminen on parisuhteessa kovin hyvä asia, edes satunnaisesti. En ole vielä törmännyt yhteenkään hyvään syyhyn teeskennellä orgasmia. Annetut syyt ovat joko miehen egon nuoleskelua tai manipulointia. Mies tuntee olevansa superrakastaja, kun nainen saa (teeskennellyn) orgasmin? Epäilemättä - mutta haluammeko me, että käsityksemme perustuvat valheellisille kehuille? Haluaisiko esimerkiksi feikkaaja itse, että jotain hänen tekojaan ja aikaansaannoksiaan kehuttaisi, vaikka oikeasti kehuja pitää niitä huonoina? Valheellista kehumista ja ylistystä kutsutaan imarteluksi ja pääsääntöisesti, jos kohde saa sen tietää, hän on verisesti loukkaantunut. Me haluamme aitoa hyväksyntää ja ihailua, emme valehtelua. Huijaamisen ongelma on sekin, että jos puoliso saa tietää, se saa epäilyksenalaisiksi kaikki ne aidotkin kerrat, kun nainen on oikeasti saanut orgasmin.

Mitäs sitten, jos haluaisi seksin loppuvan jo? Yksi välittömästi mieleen juolahtava tapa olisi tietysti sanoa se ääneen! Mikä ihme siinä on, että jos nainen haluaa jotain, sitä ei voi sanoa vaan pitää kieroilla ja manipuloida miestä siihen? Tai sitten tämä nerokas selitys: feikkaaminen saa puolison tulemaan nopeammin (ja seksi loppuu, jee). Niin varmaan saa - tilanteessa, jossa miesparka pidättelee kaikin keinoin, jotta nainen ehtisi ensin tulla. Mitäs, jos vaikka sanoisi miehelle, että kulta, tänään ei tunnu siltä, että saisin orgasmin, voit saavuttaa huipun, kun sinusta siltä tuntuu. Jos mies taas ei saa orgasmia ilman, että nainen saa ensin - no, en suosittele tällaiselle miehelle ainakaan sellaista naista, joka ei saa yhdyntäorgasmeja koskaan.

Kuitenkin, se, mikä minua eniten tässä ajatusmallissa häiritsee, on sen syvä orgasmikeskeisyys. Seksuaalisen kanssakäymisen päämäärä on orgasmi. Seksiä harrastetaan, jotta saadaan orgasmi. Hyvä on, jos ja kun joku näin ajattelee ja toimii, se on hänen asiansa, antakoon palaa. Mutta miksi syöttää muille omaa seksikäsitystään?

Seksi puolisoiden välillä on niin paljon muutakin kuin keskimäärin alle minuutin kestävä iso O. Kaikki eivät harrasta seksiä nimenomaan saadakseen orgasmeja vaan iso O on pikemminkin miellyttävä plussa, mutta ei mitenkään välttämätön edellytys nautinnolliselle seksille. Seksi on yhdistymistä puolisoon; se on yhteyden muodostamista ja ylläpitämistä. Se lujittaa intiimiä suhdetta puolisoiden välillä, rentouttaa lihaksia ja mieltä, saa ihmisen tuntemaan itsensä halutuksi ja rakastetuksi. Se voi kestää muutaman minuutin tai monta tuntia. Sen fyysinen ja psyykkinen mielihyvä ei kumpua vain siitä, mitä itse saa ja saavuttaa vaan myös siitä, että tuottaa nautintoa ja mielihyvää ihmiselle, joka on erittäin rakas ja läheinen. Ja varsinkin naiselta halukkuus seksiin ja yksi suurimmista hyväksynnän osoituksista, jonka hän voi miehelle antaa.

Sitä paitsi, on syytä muistaa, että edes miehet eivät ihan aina tule. Pitäisikö miestenkin nyt alkaa feikata?

%&%"&¤#%!!!

Voi kilinkikkeli. Olen aivan varma, että YTHS:lla on salainen sopimus puhelinyhtiön kanssa. Kun ajanvaraukseen ei pääse läpi, potilas joutuu jatkuvasti jonottamaan - ja puhelinyhtiö kiittää.

Kuolkaa kaikki.

HS kirjoittaa maahanmuuttajalähiöistä

Helsingin Sanomien sunnuntai-osiossa oli tänään artikkeli niin kutsutusta "White Flight" -ilmiöstä; kun lähiön maahanmuuttajataustaisten asukkaiden määrä nousee 20 prosenttiin ja yli, kantaväestö pakkaa kimpsunsa ja muuttaa muualle. HS käsitteli aihetta yhden pääkaupunkiseudun lähiön, Hakunilan, kautta.

Myönnän, että aluksi olin yllättynyt. Vaikka tilaankin Hesaria, lehti on mielessäni profiloitunut hiukan... hmh, hyssyttelijämäiseksi, mitä tulee maahanmuuttoasioihin. Vaikeista ja ikävistä asioista ei kirjoiteta, kun taas pienistäkin positiivisista seikoista paisutellaan valtaisia. Nyt sitten HS kirjoittaa jostain aidosti hankalasta ja negatiivisesta asiasta ja vieläpä antaa Hakunilan asukkaille suunvuoron. Epäilemättä jotkut ovat kommentoineet rumastikin eikä HS sellaista paina, mutta artikkeli antaa vaikutelman, että Hakunilan kantaväestö ei ole kovin innoissaan maahanmuuttajista. Yhtään myönteistä kommenttia ei kantaväestön suusta kuulu.

Onneksi HS kuitenkin korjaa tämän asian. Suora lainaus:

Hakunilassa on helppo unohtaa, että ulkomaalaisten maahanmuutto on pääsääntöisesti hyvä asia. Ilman sitä Suomi ummehtuisi. Kansa vanhenisi, ja työikäisten osuus pienenisi. Monet innovaatiot, yritykset ja palvelut eivät koskaan syntyisi.

En sano, että HS on ihan täysin väärässä, mitä tulee viimeiseen lauseeseen, mutta "ummehtuminen" ja puhe "työikäisten osuudesta" kirvoittivat ironisen hihityksen. Tärkeintähän tosiaan on, että meillä on olemassa työikäisiä ihmisiä, ei se ovatko he töissä vaiko eivät. Työikäiset pelastavat meidät ummehtuneisuudelta.

Onneksi Hesariin voi aina luottaa.

Se kertoi VITSIN ulkomaalaisesta, iikääk!

Ensi alkuun mainittakoon, että Jussi Lähde on julkaissut politiikan kieltä meille taviksille tulkkaavan teoksen. Huomatkaa erityisesti lehtiartikkelin viimeinen kappale:

Kiellettyjen vitsailuaiheiden joukkoon kuuluvat esimerkiksi ilmastonmuutos ja maahanmuuttajat. Kansakunnalla pitäisi kuitenkin kellot soida, jos joistain asioista ei saa vitsailla.


Lähde puhuu poliitikkojen vitsailusta. Mutta entäpä, jos on aiheita, joista kukaan ei saisi vääntää vitsiä? Ainakin Anu-Elina Lehti tuntuu olevan sitä mieltä, että vallankaan ulkomaalaisista ei saisi läppää heittää; Avoin kirje Pensseli-sedälle.

Itsehän ajattelen, että kaikesta saa vitsailla. Eikä vain saa vaan kaikesta täytyy voida vitsailla. Ei ole olemassa epäsopivia vitsejä, vain epäsopivia tilanteita ja yleisöjä joidenkin vitsien kertomiseen.

Jos jostakin ei saa vitsailla, se on muuttunut norsuksi olohuoneeseen. Kuinka monta norsua me haluamme, Anu-Elina Lehti?

P.S. Haluaisin myös tietää, miksi niin monet ulkomaalaiset ja maahanmuuttajat tuntuvat tiettyjen vihreiden/vasureiden mielestä olevan aivotoiminnaltaan jossain kehitysvammaisen tasolla, kun heitä pitää niin ankarasti paapoa ja heille täytyy lässyttää asioista, joita he eivät ole pyytäneet eivätkä tilanneet.

Muita paremmat vegaanit

Olen viime päivinä pohdiskellut kasvissyöntiä ja veganismia. En siis aio itse ryhtyä vegaaniksi, en sinne päinkään. Olenpahan vain ihmetellyt, miksi vegaanit ampuvat itse omaan jalkaansa ja tekevät sen vieläpä suurella innolla ja intihimolla. Ja sitten mietin, että ehkä kyseessä onkin vain näköharha; ehkä omaan jalkaan ampuminen tuottaakin heille tyydytystä...

Selitän. Vegaanit ovat usein hyvin tiedostavia ihmisiä, joiden mielestä oikeastaan kaikkien pitäisi olla vegaaneja, jotta maailma pelastuisi. Tämä on heidän tavoitteensa, jonka eteen he näkevät vaivaa, julistavat aatettaan, järjestävät tapahtumia, laativat nettisivuja, organisoivat mielenosoituksia ja sen sellaista. Jostain syystä he kuitenkin näyttävät kuvittelevan, että tavoite saavutetaan sillä, että haukutaan lihansyöjiä murhaajiksi, asetutaan kaikin tavoin lihansyöjien yläpuolelle "hyviksi ihmisiksi" säälien ja halveksuen näitä samalla ja käytetään leväperäisiä "ravitsemustieteellisiä" argumentteja.

Miksi tämä on sitä jalkaan ampumista? Ensinnäkin vika on tavoitteessa; saada suomalaiset luopumaan kokonaan lihasta ja kenties samalla myös eläinperäisistä tuotteista ylipäätään. Se on vähän kuin neliraajahalvaantunut suunnittelisi juoksevansa seuraavana vuonna maratonin, vaikka olisi suuren luokan ihme, jos hän saisi edes varpaansa liikkumaan. Toisin sanoen, tavoite on aivan absurdin idealistinen eli arkikielellä ilmaistuna mahdoton. Silti, sen sijaan, että vegaanit tulisivat vähän vastaan ja pyrkisivät esimerkiksi vain vähentämään lihansyöntiä, mikä sekin olisi jo suuri edistysaskel, he roikkuvat hampaat irvessä idealistisessa tavoitteessaan. Se on fanaattista se.

Toinen vika on tavassa tavoitella tätä "mahdotonta tavoitetta". Syyllistäminen, haukkuminen ja toisen yläpuolelle asettuminen ovat harvinaisen huonoja keinoja muuttaa kenenkään käytöstä. Ihmiset eivät halua tuntea itseään syyllisiksi. Sellainen on erittäin ikävää ja kurjan tuntuista ja vaikka olisi vegaanien mielestä kuinka kosmisesti oikein, että lihansyöjät tuntisivat galaktista syyllisyyttä mussuttaessaan possunkylkeä, näin ei tapahdu. Syyllistymisen sijaan meillä on taipumusta projisoida tunne siihen, joka sitä yrittää herättää. Niinpä emme pidä pahana lihan syömistä vaan sitä, että vegaanit sanovat meitä pahoiksi, koska syömmi lihaa. Kuka hyvänsä pragmaattisesti asennoitunut ihminen tajuaisi tämän, mutta kenties käytännöllisyys ei ole yksi vegaanien helmasynneistä.

Mutta. Ehkä tämä onkin se oikea tavoite. Siis se, että lihansyöjät jatkavat rellestystään. Kenties vegaanit, itseltään salaa, eivät edes haluaisi lihansyöjien lopettavan ja siksi heittäytyvät ajamaan näkyvää tavoitettaan sellaisilla tavoilla, jotka automaattisesti vesittävät kaikki se toteutumismahdollisuudet.

Koska, jos kävisikin niin, että koko Suomi lakkaisi syömästä lihaa, mistä vegaanit sitten repisivät sen moraalisen ylemmyytensä, jossa he niin mielellään näkyvät vellovan? Millä he voisivat sitten enää todistaa olevansa parempia ihmisiä kuin 98% muusta väestöstä? Miten he tekisivät näkyväksi oman erikoisuutensa?

Ehkä he alkaisivat lihansyöjiksi? ;)

Hoas = ukrainalainen asuntola?

Olen jokusen kerran ruikuttanut siitä asuntolasta, jossa Kiovassa asuin. Taannoin oivalsin, että Hoasin soluasunnossa asuminen ei lopultakaan ole niin hirveän erilaista kuin kiovalaisessa yliopistoasuntolassa punkkaaminen. Itse asiassa Hoas lienee ihan hyvää harjoittelua, mitä tulee ukrainalaiseen asuntolaelämiseen.

Tämä lamppu syttyi päässäni, kun toissapäivänä hyödynsimme viikottaista saunavuoroamme. Suihkuhuoneen lamppu oli palanut ja puoliso mainitsi sen olleen palanut jo kauan, paljon ennen kuin hän tuli noutamaan minua Ukrainasta. Hoasille on varmasti moneen otteeseen ilmoitettu palaneesta lampusta, mutta mitään ei tapahdu. Tämä ei ole uutta. Jossain vaiheessa saunan lamppu oli palaneena pitkään, jossain vaiheessa kesti viikkoja ellei jopa kuukausia ennen kuin saunaan saatiin uusi kiulu ja kauha.

Ulko-ovemme on roikkunut siitä asti, kun muutimme tänne. Se menee kyllä tukevasti kiinni, mutta yläreunasta näkee käytävään. Huomautimme siitä remonttimiehelle, joka kävi tarkastamassa aikoinaan kämppämme. Mitään ei tapahtunut. Kun lavuaarin putki alkoi vuotaa, kesti viikkoja ennen kuin joku tuli korjaamaan sen. Työhuoneen patteri ei vieläkään toimi kunnolla, vaikka valitimme siitä ja remonttoreiskakin kävi sitä ihmettelemässä. Niinpä täällä on kylmä. Täällä on aina talvisin kylmä.

Toisin sanoen; asiat ovat rempallaan eikä kukaan niitä korjaa ellei niistä jatkuvastikokoajan nurise jonnekin eikä aina silloinkaan. Meno ei eroa kiovalaisen asuntolan touhuista lainkaan. Itse asiassa koko Ukraina toimii tällä periaatteella.

Mutta onneksi on sentään oma keittiö. Se on ero ja merkittävä ero onkin.

Nuo onnettomat thaivaimot eli monikulttuuristen liittojen kauheus ja ihanuus

Iineksen blogikirjoituksen aiheena oli väkivalta, mutta keskustelu luisui lopulta Suomeen naitaviin thainaisiin. Nähdäkseni keskustelu on Iineksen blogin ommenttiosastolla kuta kuinkin ammennettu jo loppuun; ihmiset ovat kaivautuneet poteroihinsa ja pysyvät niissä, vaikka eivät ammuskelekaan toisiaan kovilla, kuten nettikeskusteluissa yleensä. En kuitenkaan koe, että olisin sanonut vielä aivan kaiken, joten kirjoitan lopullisen tiivistelmän ja koostelman näkemyksistäni tähän, omaan blogiini. (1)

Suomalaisilla naisilla tuntuu olevan kahtalainen käsitys thainaisista; joko nämä ovat Uhreja tai Huoria. Uhreja he ovat, kun heidät on naitu Suomeen – tietenkin joku peräkammarin poika jostain peräkylästä on ostanut itselleen itseään puolet nuoremman thaityttösen koti- ja seksiorjaksi -, huoria taas silloin, kun he ovat töissä hieromapaikoissa. Onhan selvää, että ”thaihieronta” on pelkästään peitenimi bordellitoiminnalle. Tosin, tällöinkin naiset ovat uhreja, sillä onhan prostituoitu aina uhri, miesten uhri.

Minusta thainaisten uhriuttaminen on hyvin loukkaavaa monessakin mielessä. Ensinnäkin se on heidän yläpuolelleen asettumista; se kertoo, että uhriuttaja on se, joka tietää, mikä on thainaisille parhaaksi, eivät nämä itse. Jos ja kun nämä tekevät valintoja, joita uhriuttaja ei pidä hyvinä, he ovat Uhreja. Tähän liittyen uhriuttaminen tekee thainaisista passiivisia objekteja, joilla ei ole juuri mitään vaikutusta omaan kohtaloonsa ja elämäänsä. Sitähän uhrius on, jonkin pahan teon kohteena olemista.

Thainaiset tuskin ovat niin kyvyttömiä ohjailemaan omaa elämäänsä ja tekemään omia valintoja kuin suomalaiset uhriuttajanaiset antavat ymmärtää. Köyhällä thainaisella ei ehkä elämässään ole paljoakaan vaihtoehtoja. Jos hän voi valita elämän Thaimaassa köyhyydessä ison lapsikatraan kera tai elämän jossain kaukana, missä hänellä on vakaa toimeentulo, rajallinen määrä lapsia, joiden tulevaisuus on turvattu ja todennäköisesti ihan kelvollinen aviomieskin, millä ihmeen meriiteillä tällaisen elämän valitseva nainen on uhri? Millä perusteella thainaisen naiva mies tekee väärin puolisoaan kohtaan? Uhriuttajanaiset pitävät tapahtumaa ”ostona”, mutta eikö se tarkoittaisi, että AINA, kun varakas henkilö nai hyvin vähävaraisen henkilön, kyseessä on ostotapahtuma? On mahdotonta, että mies lomamatkallaan ihastui thainaiseen ja halusi tämän vaimokseen, koska kyseessä on lähes kertaluontoinen tapahtuma hänen elämässään, siis se, että hän saa myös vastakaikua tunteilleen.

Osa thainaisten miehistä todella on niitä, joiden naismenestys Suomessa on ollut olematon; joko he asuvat kaukana kaikesta, minne suomalaisnaiset eivät halua tai ovat liian rumia/köyhiä (suomalaisittain)/outoja tai jotain muuta vastaavaa. Mutta thainaisillepa he kelpaavat! Jokin koira siihen on oltava haudattuna. Koska suomalaisnaiset eivät heitä ole halunneet, ei kukaan muukaan nainen voi haluta. Ainoa syy, miksi kukaan voisi sellaisen miehen haluta on puhtaasti taloudellinen. Siispä mies on ostaja, hyväksikäyttäjä ja thainainen onneton uhri, joka oman ja sukunsa toimeentulon vuoksi nai itselleen vastenmielisen miehen ja suostuu hirmuisen raskaaseen maatilatyöhön. Sillä eihän Thaimaassa köyhänä eläminen ole lainkaan raskasta.

Uhriuttajanaiset arvelevat suureen ääneen, että Suomeen naidut thainaiset eivät voi olla onnellisempia. Paljon onnellisempia he olisivat vaikkapa tanssahdellessaan Thaimaassa etsiskelemässä sopivaa puolisoa (jollainen ei suomimies tietenkään ole). Mikähän oikeus suomalaisella naisella on määritellä, mikä tekee thainaisen onnelliseksi? He ovat kasvaneet erilaisessa kulttuurissa kuin me, heidän arvonsa, toiveensa ja odotuksensa elämältä saattavat jossain määrin poiketa siitä, mitä me arvostamme, toivomme ja odotamme. Epäilemättä on raskasta olla kaukana kotoa, erossa omasta suvusta, keskellä kylmää, johon ei ole tottunut, mutta thainaisilla voi hyvinkin olla monia syitä myös onneen. Ei ole uhriuttajanaisten asia kertoa ja määritellä, mikä tekee muut onnelliseksi tai onnettomaksi.

Sitä paitsi, osa thainaisista saattaa olla liikkeellä hyvinkin tietoisena omasta tilanteestaan. He ovat niitä, jotka etsimällä etsivät varakasta länsimaalaista elättämään heidät ja heidän sukunsa ja josta he voivat hyvinkin hankkiutua eroon saatuaan jalkansa uuden kotimaansa kansalaisuusjonon oven väliin. Olen nähnyt tällaisia pareja paljon, joskin kyseessä ovat olleet ukrainalaiset tai venäläiset naiset. Nämä naiset hurmaavat miehen uskomaan omaan rakkauteensa ja sitten viskaavat yli laidan, kun tämä on tarkoituksensa täyttänyt. Ja tästä huolimatta uhriuttajanaisten mielestä nämä naiset ovat yhä uhreja, kun taas miehet ovat hyväksikäyttäviä ostajia! Tietenkään miehet eivät oikeasti usko, että naiset olisivat rakastuneita vaan ostavat sänkyynsä nuorta lihaa.

Itse en niele tuollaista ollenkaan. Kyllä, onhan se useimmiten itsepetosta iäkkäältä, epäsuositulta mieheltä uskoa, että nuori, kaunis ja virkeä nainen olisi todella rakastunut häneen eikä hänen tarjoamiinsa mahdollisuuksiin edetä sosioekonomisilla tikapuilla. Mutta kun naiset tekevät kaikkensa saadakseen miehen uskomaan tähän petokseen, onko se todella niin suuri rikos ja ihme, että mies nielee syötin siimoineen? Meillä kaikilla on tarve rakastaa ja olla rakastettuja, ja on ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksikäyttämään tätä tarvetta omien etujensa nimissä.

Ketään ei ehkä yllätä, että naiset ovat tietysti uhreja myös silloin, kun asetelma on toisin päin; kun suomalainen nainen nai ulkomaalaisen miehen. Ei tietenkään siinä tapauksessa, kun avioliitto sujuu. Silloin nainen on rohkea, itsenäinen ja monikulttuuria kannattava olento, jota on syytä ihailla. Mutta jos käykin niin, että mies on ollut liikkeellä Suomen passi mielessään ja vaimo lentää akkunasta, kun oleskelulupa pilkottaa taskusta (mahdollisesti miehellä on sitä paitsi vaimo tai pari jo kotimaassa!), naisparka on onneton uhri, jota on vedätetty. Vaikka tilanne olisi se, että suomalaisvaimo on paljon nuorta ulkomaalaismiestään vanhempi tai että kyseessä on jo toinen/kolmas/jopa neljäs ulkomaalaismies peräkkäin kyseisellä naisella. Ei nainen voinut tietää! Häntä huijattiin!

Ihan yhtä lailla voitaisiin ajatella, että siinäpä vanhempi ja kurppaisempi nainen on nyt ostamassa itselleen nuorta lihaa. Sitä paitsi, vanhemman naisen itsepetos nuoren miehen rakkausesta on vielä suurempi kuin vanhemman miehen. Vaikka ei ole hirveän yleistä se, että nuori nainen rakastaa vanhaa miestä, toisin päin se on suorastaan äärimmäisen harvinaista. Ei mahdotonta, mutta poikkeuksellista ja ihan biologisista syistä. Miehiä kun viehättävät eniten naisen ulkonäkö ja nuoruus, joista jälkimmäistä ei iäkkäällä naisella ole tarjolla lainkaan ja edellistäkään ei hirveän usein niin paljon, että hän voisi kilpailla nuorten naisten kanssa.

Yksi, mihin usein vedotaan, ovat avioerotilastot; suomalaisten miesten ja thainaisten erolukemat ovat suuremmat kuin kotimaisten parien. Sen kuulemma selittää naisten Uhrius, jonka he ymmärtävät jonain päivänä ja sitten jättävät miehensä. Se taas, että osa ulkomaalaispuolisoista on ”kullankaivajia”, ei selitä mitään eikä myöskään se, että monikulttuuriset liitot ylipäätään päättyvät useammin eroon kuin monokulttuuriset, ihan huolimatta siitä, kumpi on ulkomaalainen, mies vai vaimo.

Jaksan kuitenkin arvella, että suurin osa suomalaisen ja ulkomaalaisen välillä solmituista liitoista on solmittu rakkaudesta tai ainakin hyvässä yhteisymmärryksessä ja kiintymystä osoittaen. Heillä vain ristiriitoja on enemmän ja ne ovat kenties suurempia kuin kotimaisilla pareilla, koska he edustavat eri kulttuureja. Ja oman lisänsä monikulttuuristen parien ”taakkaan” tuovat ihmiset, jotka syystä tai toisesta suoltavat paheksuntaa ja arvostelua näiden parien niskaan. Onko siis ihme, että eroprosentit ovat kovempia kuin kotimaisilla pareilla?

(1) Huomautan näin loppuun, että tämä teksti EI ole millään muotoa osoitettu Iinestä vastaan. Kommenttiosaston keskustelu vain toi mieleeni tällaisen asenteen, jota olen ollut monin paikoin havaitsevani ja siitä tässä purnaan.

Mitä kuuluu!

No niin. Olen ollut Suomessa nyt perjantaista lähtien ja koko maailma on minua vastaan... Ensimmäiset päivät menivät järjestellessä asuntoa, joka on täynnä turhaa tavaraa. Äitee oli tuonut lisää tavaraa poissaoloaikanani ja kannoin sitten neljä kassillista krääsää kirpputorille... Lisäksi on pankkiasioita, laskuja, opintoasioita, töitä, kela-asioita ja ties mitä.

Sitä paitsi, mitä XITTUA on tapahtunut ehdottomalle lempi- ja kantakuppilalleni, Kaisaniemen Wayne's coffeelle!? Hyvä on, remontin jälkeen sen kakku- ja leivosvalikoima on ehdottomasti parempi kuin aiemmin, mutta kaikki muu mättääkin sitten. Rakastin Wäinön aiempaa sisustusta, joka oli kyllä hiukan rähjäinen ja kulahtanut, mutta samalla lämpöinen, pehmeä ja kodikas. Nyt puulattia on korvattu keraamisilla laatoilla, mikä saa kahvilan muistuttamaan steriiliä sairaalaa tai laitoskeittiötä ja aiemmat pehmoiset sohvat ovat vaihtuneet jäykkiin nahkaistuimiin. Henkilökuntakin on vaihtunut enkä ole enää ollenkaan varma, saako Kaisaniemen Wäinöstä enää Helsingin parasta vaniljalattea. Aiemmin latte oli lähes aina hyvää ja epäonnistumiset olivat satunnaisia. Nyt olen käynyt siellä kolme kertaa ja saanut hyvää kahvia vain kerran. Yksi kolmesta EI ole hyvä esitys.

Rasittavin piirre on kuitenkin Wäinön temppuileva wlan. Aiemmin se toimi kuin unelma, mutta nyt en onnistu kytkeytymään siihen. Ensimmäisellä kerralla omppuni herjasi virheilmoitusta ja löysi muutenkin Wäinön verkon vain satunnaisesti, tänään se ei löytänyt sitä ollenkaan.

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että Wäinön päivät kantakuppilanani ovat luetut. Saisikohan naapurin Robertsista hyvää vaniljalattea? Ainakin siellä toimii wlan...

Ja ihan kuin ylläoleva ei riittäisi, olen lisäksi vajonnut masennuksen syövereihin. Enkä edes tiedä oikein miksi - ei minulla ole mitään syytä masentua. Siitä huolimatta olen välillä kauhuissani ja silloin, kun en ole, säälin syvästi itseäni. Olenhan niin onneton ja surkea olento!

Gynekologi tosin sanoi, että naiset usein masentuvat, kun heidän hormonitasonsa on matala, mikä on tilanne kuukautisten aikana ja heti niiden jälkeen. Omat kuukautiseni ovat juuri lopuillaan, joten se saattaa selittää jotain. Kiintoisaa on, että pystyisin olemaan olematta siipirikko, tunnen sen, mutta jostain syystä en halua. Jollain tavalla nautin tästä itsesäälissä vellomisesta ja marttyyrifantasioissa pyörimisestä. Se on eräänlaista itsekidutusta, jossa suorastaan piiskaan itseäni vielä syvemmälle itsesäälin syövereihin - ja nautin siitä. Hähä. Miksiköhän?

Voin kyllä jo paremmin. Muuten en edes kirjoittaisi. Arvelen, että tämä todella on hormonivajeesta johtuvaa, koska ne syyt, joiden vuoksi säälin itseäni, eivät ole oikeita ja tiedän sen. Jollain tasolla tämä on kiinnostavaa. Ajattelisin asiaa enemmänkin ellei takaraivoani särkisi juuri nyt. Tyhmä takaraivo.

No, tässä näitä kuulumisia. Tarkoitus olisi palailla jonkinlaiseen kirjoitusrytmiin, kun olen nyt saanut itseni suht koht kotiutettua. Odottakaahan vain! Kiukuttelua ja valitusta on luvassa vaikka kuinka! Ja aloitan vieläpä tänään!

Suomi on maista parhain

Suomi on hieno maa. Henkilö, jota epäillään Kongossa kansanmurhasta, saa rauhassa pysytellä Suomessa eikä hänen tarvitse lähteä Kongoon vastaamaan syytteisiin. Rikoksia tehneitä muiden maiden kansalaisia ei saisi karkottaa - eikä heitä yleensä karkotetakaan.

Mutta nainen, jota uhkaa kotimaassaan kunniamurha, totta kai potkaistaan ulos maasta. Kuinkas muuten. Emmehän me tänne mitään musliminaisia halua vaan miehiä, mielellään vielä rikollisia, heistä pidämme kiinni kynsin hampain. Naiset ja mummot ulos maasta!

Kuinka rakastankaan tätä maata. <3

Sikainfluenssa Ukrainassa

Nyt on edessä pienehkö ongelma. Olin aiemmin innoissani varannut miehelleni ja itselleni kahden päivän kylpyläloman Truskavetsiin, n. 300km Lvivistä etelään. Kyseessä on kuuluisa kylpyläkaupunki, jossa on useita "terveysvesilähteitä", kaunista karpaattien luontoa ja viehättäviä hotelleja. Hinnat ovat länsimaisittain jotain halvan ja huvittavan välimaastosta, joten olen kieli pitkällä odottanut pääsyä luksushotellimme erilaisiin hierontoihin ja hoitoihin.

Ikävä kyllä sikainfluenssa ei pahemmin välitä siitä, mitä minä haluan; se on iskenyt Ukrainan länsiosaan. Toistaiseksi tosin varmoja sikainfluenssaan kuolleita on vain kaksi, mutta eilen aamulla Ukrainan terveysministeriö vahvisti johonkin "tuntemattomaan" tautiin* kuolleiden lukumääräksi 39. Eniten kuolleita on kolmessa läntisimmässä maakunnassa; Lviv, Ternopil ja Ivano-Frankivsk. Koulut on nyt suljettu kolmeksi viikoksi, kaikki suuret yleisötapahtumat peruttu ja Länsi-Ukraina asetettu jonkin asteiseen karanteeniin.

Eli, mitä tehdä? Mennäkö Truskavetsiin kahdeksi päiväksi vaiko eikö? Harmillista kyllä kyseinen kaupunki sijaitsee Lvivin maakunnassa eli yhdessä pahiten kärsivistä. Pitäisikö ottaa riski? Olen jo sairastanut jonkun flunssan tänä syksynä, samoin mieheni, mutta jos Possu on tyystin toisenlainen virus, ehkä mitään vastustuskykyä ei ole? Rahallisesti menetys ei olisi merkittävä, hotellin varausmaksu oli 14 euroa ja junamatkat maksoivat yhteensä luokkaa 30e Truskavetsiin ja sieltä Kiovaan - ja lipuista saanee jotain takaisinkin, jos ne palauttaa ennen junan lähtöä. Kyse ei siis ole rahasta vaan siitä, että halusin aivan hirmuisen kovasti jonnekin kylpylään...

Mutta kuinka suuri riski on? Ja kannattaako se ottaa? Päätettävä on huomisaamuun mennessä...


* Tautia ei ole vahvistettu sikainfluenssaksi, koska vain yksi kuolleista on testattu. Hänen kohdallaan varmistui se sikainfluenssa. Oletettavaa kuitenkin lienee, että kyseessä on Possu, vaikkakin jossain uutisvälineissä on viitattu pilkkukuumeen (typhus) mahdollisuuteen.