Joululahjaneuvoja miehille

No niin, joulu on ohi. Kuuset alkavat kansoittaa roskalavoja, jouluvaloja riisutaan, tonttu-ukot pakataan laatikoihin seuraavaa joulua odottamaan. Kaupat ovat täynnä aletuotteita metsästäviä kansalaisia, mutta eivät vain heitä. Myös tämän joulun jälkimainingeissa vaihdetaan ja palautetaan kukkuroittain lahjoja, jotka eivät miellyttäneet saajaansa ja joissain kodeissa saatetaan yhä olla äksyllä mielialalla, mikäli lahja oli aivan erityisen epäonnistunut.

Ei siinä mitään, että kaukaisilta sukulaisilta tahi hyvän päivän tuttavilta saa omituisia, tarpeettomia tai jopa häikäisevän epäonnistuneita lahjoja. Eikä sekään useimpia hetkauta, jos ystävä kiikuttaa jouluksi jotain, minkä saaja manaa mielessään jätteenkäsittelylaitoksen syövereihin ja maireasti ystävää kiitellessään harmittelee lähinnä sinä, ettei kehtaa hetioitis hankkiutua lahjasta eroon. Mutta jos oma puoliso lahjoo tavalla, joka lahjan paljastuessa käärepapereista saa pahan mielen karvaan maun ilmaantumaan suuhun, on piru merrassa. Ja pakko sanoa, että aika usein tämä puoliso sattuu olemaan se suhteen miesosapuoli (ks. esim Turistin blogi).

Olen kuullut lukemattomia valituksia ja tarinoita siitä, kuinka miehet ovat törttöilleet joulu- tai syntymäpäivälahjojen kanssa. Olen lukenut netistä artikkeleita, joissa naiset ovat muun muassa saaneet joululahjoiksi pölynimureita. Olenpa vielä ollut henkilökohtaisesti todistamassa lahjontatilannetta, jossa miesosapuoli teki niin käsittämättömän määrän virheitä, että mykäksi se veti tällaisenkin sanasepon.

Ensimmäisen lahjan mokaamisen voi ymmärtää. Mutta hei, jos on ollut vuosikausia saman naisen kanssa, miten silloinkin vielä voi mokata niinkin raskaasti kuin miessukulaiseni tai vaikkapa yllämainitun artikkelin esimerkit? Ei se lahjojen antaminen ole mitään rakettitiedettä. Sitä kuvittelisi, että usean vuoden yhteiselon aikana oppisi sen verran tuntemaan puolisoaan, että kykenee kehittämään tälla lahjan, josta tämä pitää. Napakymppiin on toki vaikea osua ilman telepatiataitoa, mutta jos ei osu edes maalialueelle, kannattaa katsoa peiliin. Jos tuntee puolisonsa, tietää noin yleispiirteittäin, mistä tämä pitää ja mistä tämä ei pidä. Ja jos taas ei monenkaan vuoden jälkeen näitä asioita tiedä, niin... no, miksi ihmeessä edes ON sellaisen henkilön kanssa??

Tässäpä lyhyt ohjelista lahjoville miehille.

1.) Älä ikinä MISSÄÄN nimessä anna mitään, mikä liittyy kodinhoitoon (pölynimurit, kokkikirjat, tiskirätit jne) tai itsensä kehittämiseen (laihdutusoppaan, "Opi paremmaksi vaimoksi" -kirjat jne).

2. Älä anna vaatteita ellet tiedä ihan täsmälleen, mistä vaimosi pitää, mikä hänen kokonsa on ja mikä hänen vartalolleen istuu. Todennäköisempää on, ettet tiedä, joten jos YHTÄÄN epäröit, älä ota riskiä.

3. Älä anna alusvaatteita. Ensinnäkin rintaliivit vaativat käytännössä aina sovittamista, koska mallit ovat erilaisia. Se, että vaimosi laatikosta löytyvät C80-liivit ei tarkoita, että kaikki C80-liivit sopisivat hänelle. Toiseksi, miehet tykkäävät antaa seksikkäitä alusvaatteita lahjaksi, mutta sitä voi hetken miettiä, että kenelle se lahja onkaan tulossa; sinulle vai vaimollesi. Kuka hyötyy siitä, että vaimosi keikistelee seksikkäissä vetimissä? Aivan, sinä.

4. Älä anna seksileluja. Ihan oikeasti hei.

5. Älä mieti, mistä SINÄ pidät - ja hommaa sitä sitten vaimollesi.

6. Älä mieti, mitä vaimosi TARVITSEE. Jos vaimosi on sanonut tarvitsevansa esimerkiksi pölyhuiskun, on jokseenkin oletettavaa, että hän ei silti HALUA sellaista joululahjaksi.

7. Jos vaimosi aivan selkeästi ääneen artikuloiden ilmoittaa haluavansa asia X joululahjaksi ja toive on kohtuullinen, hanki se. En tajua, miten miehet voivat mokata tämänkin kohdan (miessukulaiseni mokasi ja raskaasti).

Ja sitten se tärkein kohta:

8. Opettele TUNTEMAAN vaimosi. Kun tunnet vaimosi, tiedät, mistä hän pitää. Ja kun tiedät, mistä hän pitää, osaat antaa hänelle lahjan siltä alueelta. Mieti, mitä vaimosi harrastaa, mitä kirjoja hän lukee, minkä tekemisestä hän nauttii, mitä hän katsoo televisiosta, millaisista elokuvista hän pitää. Sieltä se vastaus löytyy. Ei sen tarvitse olla napakymppi. Riittää, kun vaimosi pitää lahjasta (ja jos vaimosi on narttu, joka ei sano, mitä haluaa, mutta olettaa sinun silti kykenevän ostamaan JUURI sen tietyn asian, jota hän haluaa niin - no, pistä sellaiselle vaimolle luu kurkkuun).

9. Ja jos et vieläkään millään keksi mitään, anna vaimollesi lahjakortti alusvaate- tai koruliikkeeseen. (Tai jos vaimosi on nörtti niin tietokone/peliliikkeeseen.)

P.S. Jos joku arvailee, että purnaamisena taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset, arvelu on väärä. Oma puolisoni on aina osunut maalialueelle, joskus jopa napakymppiin. Tänä vuonna sain lahjaksi Hercule Poirot -dvd-setin, mikä on oikein, koska Hercule on maailman paras etsivät <3.>

Joulu tulla jollottaa

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka vihaavat joulua. Jotka stressaavat itsensä puikuloiksi jo joulukuun alussa kaikkien jouluvalmistelujen ja -lahjojen kanssa, joilla on alituiseen joulusota käynnissä sukulaisten kanssa, että kuka menee kenelle ja mennäänkö miehen vai vaimon suvun luokse, kun matriarkka ei nyt jaksa nuorison toiveita huomioida ja niin päin pois.

Itselläni on mitä ilmeisimmin tässä asiassa onni potkaissut ja olen siitä erinomaisen iloinen. Juhlista joulu on aina ollut minulle rakkain. Jouluna lauletaan joululauluja, saadaan ja annetaan lahjoja, tuvan nurkassa tuoksuu kuusi, jonka olen saanut koristella, kynttilät loimottavat, ulkona paukkuu pakkanen ja hanki kimmeltää (valkea joulun kuuluu olla). Yksi syy joulutyytyväisyyteeni on epäilemättä kuitenkin myös se, etteivät odotukseni ole kovin suuret. Toivon lähinnä kynttilöitä, ruokaa, laiskottelua, perheen seuraa ja jonkun mukiin menevän lahjan itselleni. En suuremmin välitä, missä tilassa tämä tapahtuu, en välitä, onko pöydässä kinkku, kalkkuna vai lammas, en välitä, mitä töllöstä katsotaan. Olen tyytyväinen, kun ei tarvitse tehdä juuri mitään ja saa syödä.

Sitä paitsi, joulu ei ole ryyppyjuhla, kuten suuresti inhoamani vappu (joka ei käytännössä muuta olekaan kuin mukahyvä tekosyy juoda niin, että taju lähtee) ja vain vähän vähemmän nuivistelemani juhannus. Tiedän kyllä, että on perheitä, joissa jouluna ryypätään ja tapellaan, mutta se ei silti ole ihmisten yleinen käsitys siitä, mitä jouluna kuuluu tehdä. Jouluna keräännytään perheen kanssa kuusen juurelle popsimaan kinkkua ja laulamaan - tämä on se käsitys. Ryyppyjoulu on vääristymä. Vapun kohdalla sen sijaan on oikein ryypätä, perseillä ja tehdä itsestään idiootti, muu on vääristelyä.

Tänä vuonna olen stressannut joulusta tavallistakin vähemmän. Olen ollut niin kääriytynyt ongelmiini ja ahdistukseeni, etten ole jaksanut pohtiakaan esimerkiksi joululahjoja. En silti stressaa aiheesta; kyllä ihmiset ymmärtävät. Puoliso on hoidellut oman perheensä lahjat ja minä osallistun kustannuksiin, joten sekin puoli on hoidossa. En myöskään murehdi joulusiivouksesta. Mitä sitten, jos joka nurkka ei kiilläkään? Kynttilän valossa niihin ei kuitenkaan nää. Olkoot pölyisiä, siivotaan, kun jaksetaan.

Joulu tulee. Hiukan valoa keskelle pimeyttä.

Dysfunctional families

Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun luen tällaisia tekstejä, joissa surraan avioliittojen nykytilaa. Sinkkuvanhempia (eli sinkkuäitejä käytännössä) pidetään pahana asiana ja avioliiton runneltua asemaa selitetään helposti saatavilla avioeroilla sekä sillä, että vaimo voi paitsi jättää miehensä myös viedä lapset ja nyhtää miehen lompakon liki tyhjäksi.

Yllämainitussa tekstissä silmääni pisti erityisesti kohta, jossa puhuttiin "toimimattomista perheistä" - dysfunctional families. Näitä avioliiton rapistumista surevia kirjoituksia lukiessa jää aina väkisinkin sellainen mielikuva, että "toimiva perhe" on nimenomaan avioliitto. Meinaan, kuten kirjoittaja sanoo, katsokaa perheiden toimimattomuutta ympärillänne - ja koska avioero on se pääasiallinen tekijä, joista tässäkin tarinassa valitetaan, voidaan kai olettaa, että juuri se johtaa huonosti toimiviin perheisiin. Jos ei olisi avioeroja, perheet olisivat onnellisia ja toimivia.

Vai olisivatko? En sinänsä ole kaikesta eri mieltä kirjoittajan kanssa ja minustakin monet nykyiset avioerokäytännöt ovat huonoja. Kannattaisin esimerkiksi "syyllisyysperiaatteen" tuomista takaisin avioero-oikeuteen. Kannatan vapaata avioliittoa, mutta nykyään sen saa minusta hiukan liian helposti. Yhdysvalloissa tilanne saattaa tietysti olla vielä kurjempi. En voi muuta kuin ihmetellä esimerkiksi Rudovinkin mainitsemaa tapausta ruotsalaisesta kreivittärestä, joka vaatii 43 miljoonaa dollaria kahden vuoden avioliitosta. Ei avioliitto saisi olla tapa rikastua köyhille naisille. Ainoa tilanne, missä "elatuksen" maksaminen puolisolle on minusta hyväksyttävää on se, että puoliso on ollut vuosikaudet hoitamassa kotona lapsia ja siten uhrannut oman mahdollisuutensa ansaitsemiseen ja uraan. Muissa tapauksissa köyhemmällä ei tulisi olla minkäänlaista asiaa rikkaamman osapuolen kukkarolle. Ei edes Elinin ja Tigerin tapauksessa. Puolison uskottomuus ei ole mikään syy maksaa elatusta eroajalle. Nähdäkseni ainoan varsinaisen elatustuen tulisi olla etävanhemman elatustuki lapsille. Ei muuta.

Silti en kannata ajatusta, että ihmisistä tulisi maagisesti parempia ja onnellisempia, jos avioerot esimerkiksi kiellettäisiin. Toimimattomia perheitä oli aiemminkin ja paljon. Ero nykyiseen on ainoastaan se, että vanhemmat eivät eronneet. Toisinaan se on lapsille hyvä, toisinaan ei. Ennen vanhaan tunteet pidettiin pinnan alla ja ulkomaailmalle esiteltiin kiiltävää kulissia, mutta se ei silti merkitse, etteivätkö ihmiset olisi kärsineet yhtä lailla kuin nykyään.

Millä perheet todella saataisiin toimivimmiksi? Siinäpä kysymys, johon olisi mielenkiintoista saada toimiva vastaus.

Carmen

Kävin eilen oopperassa katsomassa maailman suosituimmaksi oopperaksi tituleeratun Carmenin. Yksinkertaistettuna juoni kulkee seuraavanlaisesti; tupakkatehtaassa työskentelevä villi mustalaisnainen Carmen viettelee kiltin sotapojan Josen päästäkseen vankilasta. Jose päätyy itse telkien taa ja vapauduttuaan lähtee tapaamaan Carmenia. Carmenin sekä erinäisten sattumusten vuoksi Jose hylkää sotilasuransa ja lähtee mustalaisten perässä salakuljetustouhuihin. Carmen kyllästyy sotilasrakastajaansa ja vaihtaa tämän härkätaistelijaan. Jose ei hylkäystä kestä vaan tappaa Carmenin. Tarkemman kuvauksen voi lukea wikipedian Carmen-sivuilta.

Ooppera käsittelee monia teemoja, mutta tavoilleni uskollisena kiinnitin huomiota erityisesti naisten ja miesten suhteisiin. Meitä naisiahan pidetään erityisesti tiettyjen piirien keskusteluissa kaiken pahan alkuna ja juurena; joko me olemme Carmeneita, villejä ja miehiä tuhoon houkuttelevia taikka ulkoa päin kilttejä, mutta tilaisuuden tullen salskea toreadori houkuttelee meidät jättämään kiltin sotilasmiehemme. Niin tai näin, nainen on pahis ja mies onneton uhri.

Jose on kyllä Carmenin uhri, mutta kuvastaa erästä miehistä piirrettä, jota ei paljoa yllämainituissa keskusteluissa käsitellä; eivät vain naiset hylkää kunnollisia puolisoitaan karatakseen raa'an seksikkäiden renttujen matkaan. Myös miehet tekevät niin ja nimenomaan kiltit ja kunnolliset miehet. Josella olisi kaikki mahdollisuudet naida kiltti ja siveä Micaela, joka rakastaa Josea, mutta hän valitsee seksiä tihkuvan Carmenin. Ja koska Jose on kunnollinen ja hyvä mies, hän ei voi tehdä klassista kahden naisen ratkaisua. Kiltti mies on yhden naisen mies ja jos hän valitsee noidan, hän on noidan mies. Hän ei myöskään tahdo jakaa naistaan kenenkään kanssa. Läheskään kaikki kiltit miehet eivät ajaudu surmaamaan petollisia rakastettujaan, mutta he kärsivät massiivisesta mustasukkaisuudesta ja suhde lopulta vähintäänkin päättyy. Escamillolle, toreadorille, tilanne ei olisi mikään ongelma.

Sekä miehet että naiset voivat valita puolisonsa väärin - ja joskus se valinta johtaa molempien tuhoon. Josen tuhoon ei silti ole syypää yksin Carmen. Josella on kaksi mahdollisuutta kieltäytyä, olla seuraamatta Carmenia - hän hukkaa molemmat. On hänen valintansa antautua Carmenin valtaan. Omista teoistaan on turha syyttää muita.

Avioeroja

Yleinen netissä pyörivä väittämä on, että naiset pistävät alulle noin 70 % avioeroista. Valitettavasti en onnistunut kaivamaan täysin vakuuttavaa lähdettä kyseiselle väitteelle, mutta lähdetään nyt siitä olettamasta, että se on totta - eihän se nyt niin epäuskottavalta kuulosta. Tämä luku on saanut monet paheksumaan naisia; ovathan naiset kehnoja ja epäkelpoja, koska ottavat eroja miehistään. Varsinkin tämä koskee iäkkäämpiä naisit, jotka ihan puun takaa yhtäkkiä vievät eropaperit virastoon ja se on siinä. Naiset kuulemma sietävät miehiä huonommin "huonoa liittoa", mikä on ilmeisesti jonkinlainen meriitti miesten tilille.

Nähdäkseni kuvio on useimmiten kuitenkin hiukan monimutkaisempi kuin se, että mies sankarillisesti sietää onnetonta liittoa, josta heikko nainen vain kävelee ulos. Asia näet näyttäisi siltä, että itse asiassa liitto ei välttämättä ole yhtä "huono" kummallekin osapuolelle.

Vanhempiemme ikäisillä ja heitä vanhemmilla aviopareilla on useimmiten ollut suhteellisen selvä työnjako, ne perinteiset sukupuoliroolit; mies on käynyt töissä ja hoitanut kodin "miesten työt", nainen on käynyt töissä ja hoitanut naisten työt eli siivouksen, ruoanlaiton ja lapset. Kun lapset sitten lähtevät maailmalle, moni vaimo ja aviomies huomaa, että yhdessä hänen kanssaan asuukin joku tuntematon tyyppi. Lasten pyöriessä nurkissa avioliitosta ei ole huolehdittu ja puolisot ovat vieraantuneet toisistaan eivätkä kaikki kykene enää uudelleen rakentamaan yhteyttä puolisoon. Kaikki eivät edes halua, viitsi tai jaksa.

Lasten lennettyä pois pesästä puolisot usein pysyvät avion aikana tottumassaan työnjaossa. Miehen osa on siis käydä töissä ja tehdä ne miesten jutut. Hän voi hyvinkin olla kyllästynyt vaimoonsa, mutta toisaalta, aika usein kotona kuitenkin palvelu yhä pelaa; hänen vaatteensa pestään ja silitetään, koti puhdistuu, ruokaa ilmaantuu pöytään. Hyvä on, seksielämä on ehkä huonoa tai olematonta, mutta toisaalta, eivät asiat nyt ihan niin kurjasti ole ellei vaimo ole päivittäin raivoava suohirviö. Kevyempään nalkutukseen useimmat tottuvat ja kykenevät jo suodattamaan sen pois tietoisuudestaan.

Entäpä vaimo? Hän alkaa itsekseen miettiä, mitä HÄN oikeastaan avioliitolta enää saa. Häntä ei kukaan kotona palvele vaan hän on se, joka huoltaa toista saamatta siitä paljoakaan iloa itselleen. Hänhän käy töissä, kuten mieskin, sillä ei niissä sukupolvissa paljoa kotiäitejä ole, töissä oli äitienkin käytävä eli vaimo ei edes ole miehensä elättinä. Ei ole tavatonta, että vaimo kyllästyy palvelemaan ilman vastinetta ja eräs kaunis päivä ilmoittaa, että hän haluaa eron. Miesparka ei ehkä edes ymmärrä, mikä iski, heillähän oli ihan rauhaisaa, jos nyt ei suorastaan läheistä ja lokoisaa. Mutta mies silti sai yhä jotain liitolta - mitä nainen sai? Niinpä vaimo lähtee "etsimään itseään" ja mies jää lehdelle soittelemaan.

Silti, kyllä miehetkin jättävät vaimojaan. Varsinkin vanhemmilla polvilla erotapa vaikuttaa kuitenkin olevan erilainen kuin naisilla. Mies ei useinkaan jätä niin kutsuttua "huonoa/vieraantunutta liittoa" noin vain, mutta voi kyllä kävellä ulos ihan elinkelpoisestakin liitosta, jos yksi ehto täyttyy - mies jättää, kun hän löytää uuden naisen.

Ei se sinänsä niin ihmeellistä ole. Tämä uusi nainen on usein nuorempi ja viehättävämpi kuin jo rypistynyt vaimo, josta kenties on jo vieraannuttukin meren toiselle rannalle asti. Vaimoa ei kuitenkaan viitsitty jättää muuten vain, koska kotoa sai yhä puhtaat vaatteet ja muonitusta, mutta jos ja kun tarjolla on uusi huoltopalvelu, vanhan voi siirtää syrjään. Aina ei uutta naista toki välttämättä velvoiteta huoltotöihin, ainakaan aluksi, sillä jo pelkästään uuden rakkauden tuoma kohotus itsetunnolle ja mielialalle riittää miestä repäisemään itsensä irti vanhasta. Uuden puolison mieliksi mies voi itsekin opetella laittelemaan ruokaa ja siivoamaan.*

Miesten tavassa kerätä tavaransa ja siirtyä lennossa uuden naisen luo on toisinaan yksi piirre, joka pistää minut miettimään, että mikä onkaan se todellinen vaimon tekemien avioeroaloitteiden määrä. Moni vaimonsa jättänyt mies nimittäin ei hae avioeroa! Käytännön elämässä he jättävät vaimonsa, mutta eivät tee sitä paperilla. En tiedä kunnolla, miksi. Ehkä mies ei halua keskellä uuden rakkauden huumaa ajatella ikäviä asioita, kuten avioero, jonka myötä olisi pakko hoitaa sellaisia asioita kuin omaisuuden jako ja kohdata todennäköisesti katkera ja vihainen tuleva ex-vaimo. Tai sitten mies ei ole kovin innostunut suorastaan päätymään naimisiin uuden naisensa kanssa, jolloin olemassaoleva avioliitto estää tehokkaasti rouvapyrkimykset. Mene ja tiedä. Varsinaisen avioeron hakeminen jää kuitenkin hylätylle vaimolle, josta näin tulee taas uusi numero tilastoon "naiset, jotka laittavat avioeron vireille" -sarakkeen alle. Ja näin saavat uuskonservatiivit lisää kiukuteltavaa naisten mahdottomuudesta ja kyvyttömyydestä elää avioliitossa.

*Isoisäni, joka oli ilmeisesti melkoinen jäärä ja styranki, luuttusi kiltisti lattiaa, kun vaimo nro 2 käski.

Wincapita redux

Wincapitan klubilaiset nostattivat henkeä pikkujouluissa

Ei vain taida psyyke kestää sen myöntämistä, että oman tyhmyyden ja ahneuden vuoksi on menettänyt huikean summan rahaa. Mieluummin elää haavemaailmassa.

Ihminen on outo otus. Kukaan ei näet huijaa ihmisyksilöä paremmin kuin kyseinen ihminen itse.

Vegaaniraivo

Päivitys 15.12. Asia on nyt selvitetty ja sovittu. En periaatteesta lähde poistamaan blogitekstiäni (varsinkaan, koska keskustelu kommenteissa on ihan mielenkiintoista), mutta vedän sen verran kiukkuisia sanojani takaisin, että en pidä nimenomaista kasvissyöjää oikeasti pönttöpäänä tai minään vastaavana. Me kaikki käyttäydymme joskus huonosti, minä mukaan lukien. Ja sitten asiat joskus riistäytyvät käsistä...

Täytyy yrittää olla purkamatta kiukkuaan blogiin jatkossa. :)

----

Nyt kyllä allekirjoittanutta kyrpii kuin pientä apinaa. Muistattehan marraskuulta kirjoitukseni vegaaneista? Ette arvaakaan, kuinka riemukasta on törmätä kirjoituksessa kuvattuihin kasvisfasisteihin omalla facebook-sivullaan.

Kaikkihan alkoi siitä, kun kävimme puolison kanssa tänään noutamassa 10kg suomalaista luomukaritsaa Porvoosta. Illemmalla valmistin sitten herkkuillallisen karitsankyljyksistä, porkkanapyreesta, hunajalla glaseeratuista sipuleista ja tomaatti-yrttisalaatista - ja tein sen virheen, että hehkutin illallistani facebooktilapäivityksessä.

Aijai. Sieltähän säntäsi viime päivien possu-uutisten hermostuttamana innokas kasvissyöjä paheksumaan lihansyöntiä. Eikä riitä, että toinen syö lihaa, se kehtaa vielä syödä karitsaa, niinq lasta, hei! Ihan hirmuista!

Juuri näin nämä asiat hoidetaan. Juuri näin saadaan kannatusta omalle aatteelle. Painutaan suoraan toisen reviirille, toisen "kotiin" meuhkaamaan, kuinka tämä on kamalapahaihminen ja syyllinen. Kasvissyöjällä on toki varaa harrastaa maksimaalista syyllistämistä, koska hän on Hyvä Ihminen.

Voi jumalauta mitä käytöstä. Eikä arvon sensuroitu edes ole pahoillaan. Syyllistäminen on vain oikein, koska pitäähän meitä sekasyöjiä muistuttaa asioista aina välillä!

Muuten ei ehkä nyppisi niin paljoa, mutta kun olen marraskuun alusta asti voinut henkisesti huonosti, ollut välillä pahasti ahdistunut ja masentunut, olen äärimmäisen vihainen siitä, että kun kerrankin olen suhteellisen tyytyväisellä päällä, joku omasta ylivoipaisesta paremmuudestaan vakuuttunut putkiaivo tulee pilaamaan mielialani. Olen jo ihan omatoimisesti miinuksen puolella, en tarvitse tahdittomia sensuroitu lisäämään pökköä pesään.

Saatana.

Hiljaiseksi vetää tuo kustannusala

Kustannusalalta kuuluu jänniä, kertoo Hesari (12.12.2009 sC2):

Kustannusyhtiö Tammi antaa kenkää joukolle työntekijöitään, mutta haluaa pitää heidät freelancereina. Koska yhtiön talosta jää huoneita tyhjäksi, johtoporras on keksinyt mainion idean: freelancerit voivat jäädä majailemaan huoneisiinsa, mutta heidän pitää maksaa vuokraa yhtiölle.

Olen sanaton. Ihan vilpittömästi olen.

Mitähän seuraavaksi? Ehkä työntekijöiden täytyy alkaa maksaa työnantajalle korvausta siitä ilosta, että saavat tehdä tälle töitä?

Miehet & naiset - samanlaisia pohjimmiltaan?

Miehet ja naiset ovat erilaisia. Varsinkin tiettyjen miesten mielestä. Erityisesti PUA-skenen miesten mielestä.

Jostain syystä tämä kommenttiketju todistaa minusta ihan päinvastaista...

A Test of Your Game - comments

10 pistettä ja papukaijamerkki sille, joka arvaa, miksi.

P.S. Okei, myönnetään, minä luen PUA-blogeja. Olen ilmeisesti masokisti.

Mitä lihavat eivät oivalla laihtumisesta

Usein kuulee tutkimuksista*, joiden mukaan laihduttajat pääsääntöisesti keräävät pudottamansa kilot pikkuhiljaa takaisin. Vaikka itse kuulunkin siihen pieneen vähemmistöön, joka on laihtumisensa jälkeen pysynytkin normaalipainoisena, pienestä heilahtelusta huolimatta, en ihmettele tutkimusten tuloksia. Uskallan arvella, että yksi suuri tekijä kuviossa on se, että laihduttajilla on aivan väärä kuva siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat laihtuneet.

Ensinnäkin, lihavan päähuomio on yleensä kohdistettu nimenomaan painon pudotukseen, ei jonkun tietyn painon ylläpitoon. Hänellä on kokemusta vain lihomisesta tai laihtumisesta, joita kumpaakaan ei voi harrastaa loputtomiin terveyden kärsimättä. Tässä ei sinänsä ole vielä mitään ongelmaa, mutta epäilen, että moni laihduttaja ei oivalla sitä, ettei siitä ylläpitovaiheestakaan mitään helppoa tule. Monilla lienee mielikuva siitä, että kerran laihduttuaan he voivat rentoutua ja elämä lakkaa pyörimästä painon, ruoan ja liikunnan ympärillä. Onhan sellainen rasittavaa, joten lihava varmaankin elättelee toivoa, että saapuu hetki, jona voi ottaa lunkisti ja lakata stressaamasta.

On yksi tekijä, joka pitää yllä tätä toivoa; laihdutuslehdet ja -sivustot. Ne ovat täynnä onnistumistarinoita, joissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta kun ne tarinat usein päättyvät siihen, että onnistuja on saavuttanut "täydellisen tasapainon" ruokavaliossaan. Hän syö nyt erinomaisen hyvin, ei himoitse enää herkkuja, sallii joskus itselleen karkkipäivän ja niin edelleen. Laihdutuksen kanssa puurtavat kanssasisaret ja -veljet odottavat tätä tilaa kuin kuuta nousevaa.

Totuus on karu. PALJON karumpi. Sitä tilaa ei tule. Ehkä jotkut tosiaan onnistuvat siinä, mutta ei kannata laskea sen varaan. Pitkään tunsin alemmuttaa näihin "täydellisiin onnistujiin", koska vaikka itse olen onnistunut laihtumaan ja pitämäänkin painoni, en ole saavuttanut mitään erinomaista tasapainoa ruokavaliossani. En rakasta vieläkään liikuntaa ja minun täytyy yhä potkia itseni salille tai uimaan. Olen laiska herkkuperse, joka söisi pelkästään sipsejä, suklaata ja karkkia, jos sellainen vain olisi mitenkään mahdollista lihomatta takaisin.

Hoikkana pysyminen on yksinkertaisesti jatkuvaa sotaa omaa laiskuutta ja herkkuperseilyä vastaan. Se on päivittäistä taistelua, vaa'alla hyppimistä, repsahduksia, niskasta kiinniottamisia. Välillä on tulitauko ja järkevästi syöminen onnistuu jonkin aikaa, mutta sitä seuraa vajoaminen ja uusi yleinen sotatila. Kerran toisensa jälkeen.

Se ei ole niin rasittavaa, miltä se kuulostaa ja alan jo tottua siihen. Tähtään koko ajan siihen tasapainoiseen ruokavalioon, mutta olen alkanut hyväksyä, etten ehkä koskaan pääse sinne asti. En kuitenkaan aio antaa periksi siksi, että lihominen on kauhukuvistani se suurin ja pelottavin. Minä muistan, millaista oli olla lihava ja se oli hirveää. En aio lihoa takaisin. Minusta jatkuva painonhallinta on oikeastaan pieni hinta siitä, että pysyy normaalipainoisena.

Mutta ehkä olisi ollut vähän helpompaa, jos olisin tiennyt tämän etukäteen. Nähdäkseni laihduttajien olisikin hyvä asennoitua siten, että jos laihduttaminen on vaikeaa ja työlästä, niin on painon säilyttäminenkin. Se ei helpotu, ei muussa mielessä kuin siinä, että työläyteen tottuu. On mahdollista, että laihduttaja saavuttaa tasapainon ruokavaliossaan, mutta en suosittelisi laskemaan sen varaan. Se näyttää olevan harvojen herkkua. Jos haluaa oikeasti säilyttää hoikkuuslukemansa, on varauduttava sotaan.

Meistä, jotka kerran olimme lihavia, ei koskaan tule hoikkia samalla tavalla kuin aina hoikat ovat.

Miksi en lue PUA-skenen blogeja

Minähän olen kiinnostunut ihmisen parinmuodostuksen teoreettisesta puolesta ja luen siihen liittyvää materiaalia, aihetta käsitteleviä blogeja ja niin edelleen. En kuitenkaan erityisemmin lue niin kutsuttuja englanninkielisiä PUA-blogeja* enkä varsinkaan alan "gurun", Roissyn blogia. Miksikö? Tämä Roissyn kirjoitus tiivistää olennaisella tavalla monet niistä syistä, miksi olen allerginen PUA-kentälle: Owning a Dog is Training for Owning a Woman.

Niin. Nainen ei ole ihminen vaan lähinnä verrattavissa koiraan - ja tämä näkemys huokuu PUA-skenestä. Naista kuuluu kouluttaa kuin koiraa, olla huomioimatta sitä, mitä nainen sanoo tai tekee paitsi korkeintaan koulutusmielessä. Naista kuuluu manipuloida. Sitähän se peli eli "game" pohjimmiltaan on, naisen manipuloimista, jotta tämä antaisi pesää (irtosuhteissa) tai antaisi pesää ja tanssisi miehen pillin mukaan (parisuhteissa). Osaperuste tälle koulutukselle on karsia naisen harrastama manipulointi, koska kaikki naisethan manipuloivat miehiä. Eli naisen harrastama manipulointi on paha asia, mutta miehen harrastama manipulointi on hyvä asia eikä vain sitä vaan se on pakollista, jotta suhde pysyisi kasassa.

PUA-ihmisillä on tietynlainen muotti naisista, johon he tunkevat kaikki "tupla-äksät"; he tietävät, millaisia naiset ovat ja ennen kaikkea, mitä naiset haluavat. Ihan sama, mitä se nainen väittää haluavansa, PUA-väki tietää paremmin. Ja naiset haluavat tulla manipuloiduiksi ja hallituiksi.

Haluavatko naiset tosiaan? Kaikki? Vai onko kyseessä pelkkä ajatuskuperkeikka, jolla PUA-porukka oikeuttaa manipuloimisen itselleen; täytyyhän heidän tehdä niin, kun naiset sitä kerran haluavat. Ei siksi, että he haluavat hallita naisiaan ja ikävöivät sitä niin ihanaa 50-luvun perhemallia, jossa nainen oli turvallisesti miehen peukalon alla, ei lainkaan. He vain antavat naisille, mitä naiset haluavat, koska kyllähän he nyt jumalallisilla kyvyillään tietävät, mitä naiset haluavat.

En väitä, etteikö asia välttämättä olisi näin. Ehkä se on, ehkä ei. Ehkä se koskee osaa naisista, ehkä kaikkia, ehkä ei ketään. Mutta tuo asenne aiheuttaa vakavia puistatuksia allekirjoittaneessa. Asenne, jossa nainen ei ole ihminen vaan verrattavissa koiraan, tungettavissa johonkin muottiin, alempi. En pidä sitä naisvihana, mutta naisen halveksuntana kyllä. Nämä miehet asettuvat naisen yläpuolelle kaikin tavoin ja pitävät naista lähinnä lapsena.

En kiellä, etteikö Roissylla ja muullakin PUA-porukan tyypeillä olisi silloin tällöin ihan teräviäkin huomioita pariutumisesta ja ihmissuhteista ylipäätään. Mutta en jaksa kaivella niitä esiin kaiken tuon halveksunnan suosta. Myönnän, minä otan henkilökohtaisesti. Olen nainen ja jos tunnen, että minua halveksutaan, korjaan luuni muualle.

Kyse ei ole sisällöstä. Kyse on asenteesta, oheistavarasta. Silläkin on merkitystä.

Sitä paitsi, PUA-väki todistaa hyvin sen, että väitteistään huolimatta itsensä korkealle arvostavat miehet eivät siedä kritiikkiä tai erimielisyyttä. Eri mieltä olevat useimmiten vaiennetaan selkeillä ad hominem -argumenteilla tai heitä suorastaan pilkataan ja tämä paitsi myönnetään, siitä avoimesti myös nautitaan. Roissy erityisesti on joskus suorastaan ilkeä ja pikkumainen ja mitä tekee Roissyn hovi? Hurraa ja taputtaa.

Ja näitäkö tapauksia pitäisi pitää jollain tavalla ylempinä ja parempina? Moraalisempina ja järkevämpinä?

Terve ja näkemiin.

*PUA = Pick Up Artist eli liittyy siis naisten iskemiseen. Siihen käytetään juttua, jota skenen ihmiset kutsuvat "peliksi", game. "Peli" on tosin paljon muutakin kuin iskemisen apuväline, sitä käytetään myös parisuhteissa jne. Tarkemmin jos haluaa tietää, voi tutustua Roissyyn & kumppaneihin.

Opiskelijan elämää

Turistin blogin kommenttiosastolta löytyi jännittävä linkki Avotakka-lehden varsin... realistiseen juttuun opiskelija-asunnon sisustamisesta: Vain parasta opiskelijan asuntoon.

Että ihan autoileva lukiolainen, jolla on remontoitavana ja sisustettava oma kaksio - isin hankkima, tietysti. Tytön nimi on Sabrina - mikä ei ehkä yllätä ketään. Jos tästä ei jää pappa betalar -maku suuhun niin ei mistään. Missä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä jos vanhemmilla on rahaa, kukapa ei haluaisi helpottaa sillä jälkeläistensä elämää. Mutta jossain kohtaa jutussa voisi ehkä jollain tapaa viitata siihen, että Sabrinoita on suomalaisista opiskelijoista noin 0,0001 prosenttia, kun kaikki muut joutuvat itse hankkimaan ja tienaamaan rupiset roposensa kaupan kassoilla ja luutun varressa. Eikä niillä roposilla mitään kaksioita hankita, useimmiten ei edes yksiöitä vaan maksellaan kimppakämpän vuokraa ja punkataan yhdessä huoneessa - keittiö & vessa ovat yhteisiä, hyvällä tuurilla myös olohuone.

Jos joku ihmettelee, mistä se mielikuva burberryyn ja chaneliin tälläytyvistä, lattea litratolkulla kittaavista rikasrukka-opiskelijoista syntyy, ottakaa yhteyttä esimerkiksi Avotakkaan.


P.S. Jotenkin silti ihmettelen näitä curling-vanhempia, jotka työntävät lapsosilleen kaiken ilmaiseksi. Ymmärrän toki, että jos pätäkkää on, haluaa varmistaa, että jälkeläisillä sujuvat asiat hiukan helpommin, mutta onko pakko pedata kaikki valmiiksi? Sillä saa yleensä aikaan lähinnä aikuisia, jotka kuvittelevat, että heille kuuluu hetikaikkinyt, koska he ovat aina saaneet kaiken valmiina ja pyllykin on pyynnöstä pyyhitty.

Jos itse olisin rikas kroisos ja minulla olisi jälkeläisiä, potkisin ne 18-vuotta täytettyään pellolle rakentamaan omaa elämää. Hyvä on, ystävällisenä sieluna voisin avustaa esimerkiksi maksamalla puolet asunnosta, mutta loppupuoleen saisi nuori polvi riipiä rahat itse.

Kyllä nuorison pitäisi oppia, ettei raha puussa kasva eikä äitee/isäpappa aina ole silottelemassa jättiharjalla elämän polkua. Itse on oma elämä muovattava.

Väärästä raiskaussyytöksestä selviääkin helpolla

Joskus maailman meno jaksaa hämmästyttää. Kuten tässä tapauksessa, jossa vaimo valehteli miehelleen tulleensa raiskatuksi, vaikka todellisuudessa oli pettänyt tätä ja maksatti yhteiskunnalla 3800 punnan edestä rikostutkimuskustannuksia ennen kuin tunnusti tekosensa - eikä silti päätynyt vankilaan! Miksikö? Koska tuomari ajatteli, ettei nainen ollut toiminut "pahassa tarkoituksessa".

WTF?! Se, että kaksi täysin syytöntä ja viatonta miestä kärsi tuntikausien kuulustelut ja pidätykset ja todennäköisesti on nyt kaikesta huolimatta leimattu toveripiirinsä silmissä raiskaajiksi, ei merkitse mitään? Se, että nainen valehteli omalle puolisolleen salatakseen petoksensa, ei ollut "paha tarkoitus"? Naisen tarkoitus valehdella oli hyvä?

Ja ylipäätään, eikö tekojen pitäisi ratkaista? On vähän vaikeaa päästä kenenkään pään sisään tutkimaan tämän ajatuksia, joten niiden perusteella jaetut tuomiot seisovat vähän heikolla pohjalla.

Maailmassa on vika.

Ihana kamala Facebook

Facebook on yksi oksa niin kutsutussa sosiaalisessa mediassa ja kenties se suurin; tällä hetkellä facebookilla on yli 350 miljoonaa käyttäjää ympäri maailman. Lisäksi facebookin venäläisversiota vkontakte.ru-sivustoa* käyttää yli 50 miljoonaa venäjää taitavaa ihmistä.

Ei siis ehkä yllätä, että fb herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Itse tunnustaudun auliisti sen käyttäjäksi. Liityin luullakseni ensimmäisen suomalaisaallon mukana ja muutama ensimmäinen päivä kuluikin innokkaasti fb:n sovelluksiin tutustuen. Aika pian niihin kuitenkin tuli kyllästyttyä ja suosituimmat olen asettanut näkyvyyskieltoon profiilissani, kun ne eivät jaksa kiinnostaa. Pääasiallisesti käytänkin fb:a yhteydenpitoon tuttavien, kavedeitan ja ystävien kanssa.

Tämä on siis varmaan aika selkeä "puolesta"-näkemys. Minua ei kuitenkaan millään tavoin haittaa, jos ja kun ihmiset eivät käytä fb:a eivätkä halua sitä käyttää. Se on heidän asiansa ja minulla on sellaisiakin kavereita enkä ole millään tavoin katkaissut heihin yhteyttä. Useimmat itse asiassa kuitenkin käyttävät jotain sähköistä viestintätapaa, jonka kautta heihin voi olla yhteydessä.

Se minua hämmentää, miksi moni ei-käyttäjä tuntuu suhtautuvan hyvin, hyvin nuivasti paitsi facebookiin itseensä myös sen käyttäjiin. Itse asiassa tällä argumentaation tasolla sosiaaliset mediat ylipäätään näyttäytyvät pahoina susina ja ihmisten väliset "in real life" -suhteet pikkuisena punahilkkanaparkana, jonka IsoPahaSusi syö niin että rouskuu. Onhan se näet selvää, että kun ihminen ensi kertaa kirjautuu fb:iin sisään, hänen tietokoneen ulkopuolinen sosiaalinen elämänsä loppuu kuin seinään. Vai loppuuko?

Oma kokemukseni on, että sosiaalinen media ei millään muotoa ole ristiriidassa IRL-sosiaalisuhteiden kanssa. Itse asiassa esimerkiksi IRC-tutustuminen itse asiassa usein johtaa IRL-suhteisiin; kanavat järjestävät bileitä, menevät keikoille porukalla ja niin edelleen. Ihmiset yksinkertaisesti tutustuvat sähköisesti ja siirtyvät sitä kautta kommunikoimaan ja suhteilemaan "tuolla ulkona". Joku voisi sanoa, että on jotenkin pahasta tutustua chatissa - mutta miksi? Onko sitten parempi asia tutustua humalassa joissain bileissä - tyypillinen suomalaisnuorison vaihtoehto sähköiselle tutustumiselle. Chatissa nekin tutustuvat helpommin, jotka ovat kasvokkain ujoja ja arkoja. Anonyymius ja tekstimuotoinen viestintätyyli murtavat jään, jonka jälkeen voidaan tutustua paremmin henkilökohtaisemmalla tasolla. Eihän tämä mikään kirous ole vaan pikemminkin siunaus.

Entä facebook? Siellä ei oikeastaan suuremmin tutustuta ihmisiin. Siellä jo toistensa tuntevat ylläpitävät suhteitaan. Mutrukulmainen fb-kriitikko märisee, että eiväthän ihmiset sitten enää ole toistensa kanssa tekemisissä kuin fb:n kautta - mistä muuten huomaa, ettei kriitikko tosiaan ole käyttänyt fb:a päivääkään. Fb:ssa sovitaan runsaasti tapaamisia, tiedotetaan juhlista ja muista kissanristiäisistä, kutsutaan ihmisiä syntymäpäiville ja muuta vastaavaa. Ja näinä aikoina, kun ihmiset eivät ehdi jatkuvasti juosta kahvilla keskustassa, on mukavaa, kun niiden kahvituokioiden välissä voi silti jutella heidän kanssaan. Juu, on olemassa puhelin - mutta puhelut maksavat. Fb:n ja chattien käyttö ei maksa!

Sitä paitsi, on olemassa niitäkin, jotka viestivät paremmin tekstimuotoisesti kuin suullisesti, ainakin tiettyjä asioita. Itse vältän viimeiseen asti soittamista, jos minulla on jotain raskaita juttuja jaettavana. Se ei minulle toimi enkä näe, miksi pitäisi. Fb toimii ihan hyvin tai IRC.

Tai se kahvituokio keskustassa. Mutta kertokaa nyt vielä, fb-kriitikot, kuinka kahvittelen ihmisen kanssa, joka asuu Ukrainassa?

*Venäläisillä täytyy tietysti olla oma sivustonsa. Eiväthän he voisi alentua samalle sivulle eurooppalaisten tai amerikkalaisten kanssa, hyi olkoon.