Tunteiden voima

Tulin lukeneeni Tupliksen kautta tämän tekstin, jonka mukaan miehillä on voimakkaammat tunteet, kuin naisilla. Ihmettelin ensin, että miten tunteita voidaan mitata sillä tavoin, että selviää, kumman tunteet ovat voimakkaammat, mutta eihän siihen mitään mittailuja tarvita:

See the violence rate, suicide rate, music, poetry, screenplays. All much more male-centric.

Eli koska miesten tunteet ilmenevät herkemmin konkreettisena toimintana, ne ovat myös voimakkaampia.

Tarvitseeko minun edes sanoa, miksi tämä argumentti ei iiiihan... vakuuta?

Muiden rahoilla on kiva elää

IRC on ihmeellinen. Siellä törmää jatkuvasti erilaisiin linkkeihin, esimerkiksi tällaisiin keskustelunavauksiin, joissa tukien varassa elävä yksinhuoltajaäiti itkee, ettei hänen tuore, isohko tuloinen miesystävänsä kustanna hänen lapselleen talvihaalaria oma-aloitteisesti vaan on lähdössä ulkomailla käymään tovereittensa kanssa.

Tämä vastaus ihmettelyyn, miksei äiti tienaa itse rahaa elämiseensä on ikimuistoinen:

"Mistäs tienaan omat rahani, kun ei ole töitä tarjolla ja pohjana peruskoulu ja lukiota eka vuosi? Tarjoilijan hommia tein vuoden, mutta selkä ei kestä niitä enää. Lisäksi haluan olla lapseni kanssa kotona, minä en noin pientä mihinkään hoitoon laita. Että onko mulla hirveästi mahdollisuuksia?"

Voi itku, ettäkö ei ole töitä tarjolla! Onhan se surullista, meikäläisen kohdalla kun työnantajat jonottavat tuolla oven takana anelemassa, josko suvaitsisin alentua heille hommiin. Ja onhan se totta kai kamalaa, kun ei ole kouluja käynyt, ei nyt ainakaan oma syy vaan jonkun kosmisen peikko-olennon. Eikä 2-vuotiasta lasta voi hoitoon laittaa, että voisi töihin mennä, eijei, tuilla pittää ja saa elää.

Voi jumalauta.

Läski on muotia?

Pientä kohinaa oli taannoin taas ilmassa, kun KLM julkisti ryhtyvänsä laskuttamaan lisäkiloista - matkustajien lisäkiloista. Näkemyksiä on puolesta ja vastaan; toisten mielestä moinen rikkoo ihmisoikeuksia, kun taas toisten mielestä on vain oikein, jos yksi ihminen kahdella paikalla myös maksaa niistä käyttämästään kahdesta paikasta.

Tilanne on kuitenkin nähdäkseni huomattavasti monitahoisempi. Ihmiset lihovat länsimaissa ja sitä myöten "läskit" ovat ryhtyneet vaatimaan "oikeuksiaan"; pitäisi olla leveämpiä penkkejä, kestävämpiä tuoleja, suurempia oviaukkoja, kookkaampia annoksia. Sanalla sanoen, suurenmoiset kookkaat ovat nousseet barrikadeille vastustamaan standardimitoitettuja tuotteita, joihin he eivät mahdu. Tähän liittyy jossain määrin myös uusi fat acceptance -liike, jonka mukaan on kaikin puoli OK olla lihava ja yhteiskunnankin tulisi tämä vain hyväksyä ja lakata esimerkiksi painostamasta lihavia laihtumaan, koska se aiheuttaa kaikenlaisia psyykkisiä ongelmia lihaville.

Vaikka olen periaatteessa sillä kannalla, että itsensä hyväksyminen on yksi tärkeimmistä avaimista onnelliseen elämään ja hyvinvointiin, suhtaudun silti hiukan varauksella näihin Fat Acceptance -juttuihin. Ongelma kun on se, että erittäin merkittävä lihavuus ON epäterveellistä. Siitä ei pääse eroon, vaikka kuinka "hyväksyisi" kilonsa, sillä ne on siitä huolimatta yhä pakko kansaa. Minun on myös vaikea uskoa, että vaikeasti ylipainoiset todellakin voisivat hyvin. On eri asia olla hiukan ylipainoinen kuin erittäin merkittävästi lihava. Ratkaisevaa terveyden kannalta on näet kunto eikä elopaino, mutta siinä missä hieman ylipainoinen voi ihan hyvin olla hyväkuntoinen ja siten terve, vaikeasti lihavan kohdalla tämä on jo melkoisen epätodennäköistä. Hyvä kunto edellyttää liikkumista ja merkittävän elopainon liikutteleminen ei ole mitään herkkua. Sitä voi kukin kokeilla kiskaisemalla vaikkapa 40 kilon repun selkäänsä ja painumalla metsikköön lenkille. Tenkkapoo tullee aika nopeasti. Lihavalla paino tietysti jakautuu hiukan tasaisemmin, mutta esimerkiksi polvet kärsivät tuollaisista taakoista aika lailla.

Toisin sanoen, en oikein näe, miksi yhteiskunnan pitäisi hyväksyä elämäntapa, joka on epäterveellinen ja vahingollinen. Ei se esimerkiksi hyväksy tupakointia tai juopotteluakaan vaan tupakoitsijoita ja juoppoja ahdistellaan kaikenlaisilla laeilla, säännöillä, valistuskampanjoilla ja vastaavilla.

Sinänsä viestit ovat tietysti ristiriitaisia. Yhtäältä ei saisi lihoa piiruakaan, mutta toisaalta kaupat ovat täynnä halpoja ja helposti absorboitavia kaloripommeja. Jos asialle oikeasti haluttaisiin tehdä jotain, voitaisiin esimerkiksi lätkäistä selkeästi epäterveellisille elintarvikkeille (makeiset, kaikki muu suklaa paitsi yli 70 % tumma, sipsit, ranskalaiset perunat, jäätelö, leivonnaiset jne) niin tuntuva vero, että terveellisemmät ruoat alkaisivat äkkiä näyttää houkuttelevammilta ihan kukkaronkin kannalta.

Suuri järkkäämisvimma

Ehkä tämä selittää, miksi olen niin valtaisa järjestelyn ystävä: Järjestyksen vartija - Anna-Mari Sipilä.

Järjestely auttaa pitämään kaoottista maailmaa kohdallaan. Se luo tunteen, että vaikka en hallitse oikeastaan juuri mitään, voin ainakin hallita papereitani, kirjojani, mausteitani ja reseptejäni. Olen juuri äskettäin luonut nettiin sivuston, jolle kokoan tiedot kaikista kiinnostavista resepteistäni, mistä voin helposti niitä sitten hakea. Eilen kokosin irtonaisia reseptikopioita mappiin siistiin järjestykseen; ensin alkupalat, sitten salaatit, sitten kanaruoat ja niin edelleen. Kiitän toimistotavarakeksijöitä kätevästä, muovitaskullisesta mapista, joka pitää kurssipaperini erillään, mutta samassa paikassa.

Olen jopa järjestänyt sukkani käyttötarkoituksen mukaan ja käärinyt ne käteviksi paketeiksi.

Rakastan järjestelyä. Harva asia rentouttaa yhtä paljon kuin tavaroiden tahi papereiden järjestely hallittaviin kokonaisuuksiin eikä monikaan suo sellaista tyydytystä, jonka suo valmiin, loogisesti järjestyn kirja- tai maustehyllyn ihailu.

Avatar

Jatkan elokuva-aiheisilla merkinnöillä. Toissapäivänä kävin näet puolison kanssa katsoman tämän hetken kohutuimman elokuvan, James Cameronin Avatarin. Perinteiseen tapaani olin etukäteen jonkin verran tutustunut elokuvaan, mutta aina silloin tällöin käy kuitenkin niin, että odotukseni eivät pidäkään paikkaansa. Kun näin käy, yleensä elokuva alittaa ne merkittävästi, mutta Avatar oli virkistävä poikkeus; se nimittäin ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Kyllä, arviot ovat olleet siinä oikeassa, että Avatarin juoni ei ole mikään omaperäisin mahdollinen ja oikeastaan melko kliseinenkin; hyvät natiivit vastaan pahat ihmiset ja niin edelleen. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia ja loppupuolella jonkin verran disneymaisia viime hetken pelastuksia ja mahtipontisia one-linereita.

Mutta se Pandora! Avatarin visuaalinen kauneus on jotain niin häikäisevää, että se korvaa lähes täysin kaikki muut mahdolliset lapsukset, joita elokuvasta voi löytää. Erilaiset jännittävät eläimet ja kasvit, öinen fosforinhehku, putoukset, leijuva vuoristo - ja kaikki animoitu niin huikealla tavalla, että sitä melkein tuntee astuvansa Pandoran kamaralle. Myös na'vi-kansa oli animoitu todella loistavasti; kasvojen uurteet, ihon epätasaisuus, kasvojen ilmeet, kaikki. Hahmot näyttivät aidoilta ja heihin kiintyi, olkoot hiukan karikatyyrimaisia eli ei.

Sitä paitsi, meikäläinen on suuri seikkailuelovien ystävä. Saatan olla ainoa ihminen koko universumissa, joka itse asiassa piti Kurkunleikkaajien saarta ihan hyvänä elokuvana. Se johtuu osin siitä, että pitkään suuren luokan seikkailuelokuvia ei oikeastaan tehty (Indyjen jälkeen), joten oli pakko tyytyä siihen, mitä sai. Nyt Pirates of the Caribbeanin jälkimainingeissa seikkailukuvia syöksyy valkokankaalle suorastaan tulvimalla; Avatarin lisäksi tiedossa ovat jo ainakin Prince of Persia ja Clash of the Titans. Ja nyt on vasta tammikuu!

Ai niin, pitänee kommentoida sitä 3D-efektiäkin. On tavallaan vaikea sanoa siitä mitään, koska siihen tottui niin nopeasti enkä ihan alun jälkeen ajatellut koko asiaa. Lienee kuitenkin mahdollista, että se lisäsi elokuvan visuaalista intensiivisyyttä moninkertaisesti. Olin niin imeytynyt Pandoran maailmaan, etten edes huomannut ajan kulua. Tavallisesti 2,5h on minusta elokuvalle jo aika paljon, mutta olin suorastaan hämmästynyt, kun elokuvan jälkeen katsoin kelloa: näinkö nopeasti se aika kului!

Nyt minua harmittaa oikeastaan vain yksi asia; se, ettei Pandoraa ole oikeasti olemassa. :(

Transformers 2

Viime yönä katsoin mieheni seurassa elokuvan Transformers 2 - Revenge of the Fallen. Itse olin jo aiemminkin nähnyt sen, mies ei. Olikin ihan mielenkiintoista seurata miehen reaktioita, sillä hän kuuluu siihen sukupolveen, joka tappina tuijotti silmä kovana Transformers-sarjaa televisiosta ja muistaa vielä hyvin, kuka oli kukin, mitä tapahtui ja niin päin pois.

Koska en itse katsonut lapsuudessa Transformersia, hahmojen raiskaus ei periaatteessa haittaa minua lainkaan siinä määrin kuin miestäni. Ja jos vika olisikin pelkästään siinä, ongelmaa ei olisi. Kuitenkin reaktioni elokuvan jälkeen oli aika lailla sama kuin miehellä; ensin epäuskoinen hölmistys, sitten kulmat kurttuun -vittuuntuminen.

Spoilaisin mielelläni elokuvan, mutta ikävä kyllä se on mahdotonta. Transformers kakkosessa ei kerta kaikkiaan ole mitään spoilattavaa. Siinä ei ole juonta, ei muuta kuin pupujussien lailla hypähteleviä, suunnattoman ärsyttäviä karikatyyreja, hyönteisen näköisiä robotteja ja niin huono dialogi, että käsikirjoittajat pitäisi lähettää sähkötuoliin. Sen tapahtumat eivät etene missään loogisessa järjestyksessä saati muutenkaan seuraa mitään johdonmukaista polkua - monet ovat vieläpä sellaisia, joiden olemassaoloa koko elokuvassa ei selitä eikä puolusta mitään. Henkilöt huutavat ja koohottavat ympäriinsä vailla järjen hiventä. USA:n laivaston ylijehukenraali ampuu tyynesti maailman salaisimmalla aseella, koska joku hullu soitti ja huusi hänelle Egyptin autiomaasta.

No, ei siinä vielä mitään, että Transformers 2 on ihan aidosti pelkästään huono elokuva vailla mitään elokuvallisia ansioita (jopa niin hyvä näyttelijä kuin John Torturro koohottamassa typeryyksiä vain korostaa elokuvan surullista kelvottomuutta). Mutta kun siihen on aivan selvästi upotettu valtava summa rahaa. Elokuvan budjetti oli kokonaiset 210 miljoonaa dollaria. Voisi kuvitella, että sillä summalla olisi voinut palkata osaavan käsikirjoitustiimin, näyttelijät kurissa pitävän ohjaajan ja käskeä efektimiehistöä tekemään roboteista vähemmän hyönteisen ja enemmän transformersien näköisiä. Mutta ei. 210 miljoonalla dollarilla on aikaan saatu niin huono elokuva, ettei sitä voi edes vihata. Sitä voi vain ihmetellä.

Toisaalta, on vaikea kuvitella, miten Transformers 3 mitenkään saattaisi alittaa edeltäjänsä riman. Se jää nähtäväksi tekeekö Michael Bay elokuvan historiaa ja ohjaa maailman kaikkeuden kalleimman & surkeimman elokuvasarjan kolmososan ikinä.

Ironiaa elämään

Joskus elämä, tuo maailman suurin ironian mestari, esittelee meille taitojaan:

Lattia sortui painonvartijoiden punnitustilaisuudessa

Enkä sano tätä pahalla. Uutinen nostatti hymyn huulilleni. :)

Hazar, Halme & tuohtumus

Tiedän, että jonkun kolumnin ympärillä pyörivästä hulinasta tuohtuminen on ehkä maailman turhin juttu. Ja silti korpeaa kuin pientä apinaa tervahaudassa. Kääk!

Minun on kuitenkaan turva avautua tästä Kaarina Hazardin kolumnin ympärillä vellovasta surkuhupaisasta sirkuksesta. Toiset ovat näet tehneet sen niin paljon paremmin. Lukekaa ja vaviskaa.

Jami Järvinen - Seuraavaksi Kaarina Hazard haukkuu sotiemme veteraanit

Lisäys

Myös nimimerkki Mulukku on kirjoittanut hyvän tekstin tilanteesta: Hazardin hasardi.

Suomi, tuo väkivaltaisten miesten maa

Mikäköhän maailmaa nyt vaivaa? Joskus en keksi millään mitään kirjoitettavaa viikkoihin - ja nyt on syli täynnä ajankohtaisia aiheita, joita kaikkia haluaisin kommentoida hetinytvälittömästi. No, ei kai auta kuin puistella pölyt näppäimistöltä (miten nämä pölyyntyvätkin niin helposti?) ja ryhtyä hommiin.

Aloitetaan tällä Hesarin artikkelilla: Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa. Minua ovat jo pitkään korvenneet väitteet suomalaisten suorastaan universuminkin mittakaavassa poikkeuksellisesta väkivallasta, jota jaksetaan voivotella, paheksua ja kauhistella pitkin ja poikin internet- ja mediakenttää. Paheksujat tietysti ovat itse jotenkin "parempia" suomalaisia, eivät tietenkään niitä väkivallakkoja - ne väkivaltaiset suomalaiset urvelot ovat ihan muuta porukkaa. Paheksujat ovat jokin toinen suomalainen kasti, jolla on varaa ja velvollisuuskin nousta väkivallakkojen yläpuolelle säteilemään moraalista hyvyyttään ja heristelemään sormeaan.

Ainoa vain, että heidän propagandansa suomalaisista sietämättömän nyrkkeilyhulluna kansana, Euroopan sysimustana häpeäpilkkuna, ei pidä paikkaansa. Mikähän ihme siinä on, että Suomesta on kerta kerran jälkeen väännettävä se kaikista huonoin surkimus, jonka pitäisi mennä Aasi-hattu päässään nurkkaan häpeämänään ja ruoskimaan itseään? Jollain tavoin näiden syyllistäjien täytyy kai agendastaan hyötyä. Saavatko he siitä rahallistakin iloa vai pelkästään erinomaisen henkisen tyydytyksen kyettyään keksimään olevansa parempia kuin enemmistö surkeista suomalaisista?

Tähän aiheeseen liittyvät väitteet suomalaisten miesten mustaakin mustemmasta naisvihasta, jonka vuoksi me suomalaiset naiset olemme suunnilleen nyrkin ja hellan välissä 400 päivää vuodessa eikä normaalia ihonväriämme enää erota sieltä mustelmiemme joukosta. Ja muistaakseni joku aikoinaan loihe lausumaan, jonka mukaan parisuhdeväkivalta on suomalaisnaisen yleisin kuolinsyy (se on oikeasti sepelvaltimotauti).

Ja sitten Yle, tuo kehno keikari, kehtaa uutisoida jotain tällaista: Törkeä perheväkivalta kohdistuu miehiin naisia yleisemmin. Eipä yllätä yhtään. Mies on naista fyysisesti vahvempi, joten jos nainen käy miehen kimppuun pelkät nyrkit aseenaan, siinä on riski käydä kehnosti, jos mies katsookin asiakseen puolustautua. Sen vuoksi kannattaa käydä miehen kimppuun kättä pidemmän kanssa ja veistä voi vaarallisesti heilutella se heikompikin yksilö. Osa tapauksista lienee sellaisia, joissa pariskunta tappelee keskenään ja tällöinkin fyysisesti heikompana naisella lienee suurempi houkutus hakea tasoitusta apuvälineiden avulla.

Miehet hakkaavat naisia, se on totta. Ja naiset hakkaavat miehiä, jopa hyvin vaarallisesti, joskin vielä enemmän naiset hakkaavat lapsia - lasta itse asiassa pahoinpitelee paljon todennäköisemmin äiti kuin isä ja lastenmurhaajina äidit ovat ylivoimainen enemmistö. Kaikkein eniten kuitenkin turpaansa ottavat miehet - toisilta miehiltä. Mutta tätähän kukaan ei pidä ongelmana.

Jos Pera pieksee Kallen nakkikioskilla sinisen kirjavaksi, ketään ei kiinnosta, pojat ovat poikia jne. Jos Kerttu pieksee poikansa pikku-Raimon sinisen kirjavaksi, asiasta syytetään pojan isää Kallea. Jos käy vastaansanomattomasti ilmi, että pieksijä olikin Kerttu, tällöinkin syytetään pojan isää Kallea, yhteiskuntaa, Kertun vanhempia ja mitä vain. Jos taas Kerttu pieksee Kallen golfmailalla, Kalle ei uskalla edes mennä poliisille asti, koska mitä siitä nyt sanottaisiin, että aikamies ottaa kuonoonsa pieneltä naiselta tai jos uskaltaakin, siitä kuitenkin syytetään Kallea.

Mutta jos käykin niin, että Kalle pieksee Kertun sinisenkirjavaksi, Amnesty & kumppanit ryntäävät paikalle puhkumaan pyhää vihaa ja puuhaamaan kuolemantuomiota.

Väkivalta on paha asia. Väkivaltaiset ihmiset on laitettava lukkojen taakse ja hoitoon tai vähintäänkin eristettävä uhreistaan. AIVAN siitä riippumatta, mitä sukupuolta väkivallakot edustavat tai mitä sukupuolta heidän uhrinsa ovat. Väkivalta on aina ongelma ja paha asia, ei vain silloin, jos sen uhri on nainen.

Seksi on vakava asia

Olen tässä jonkin aikaa lueskellut Osmo Kontulan kirjaa Halu & intohimo - tietoa suomalaisesta seksistä. En ole vielä puolivälissäkään, mutta kappale, joka käsitteli ihmisten kasvamista seksuaalisiksi olennoiksi, tyttöjen ja poikien kasvatuseroja ja muuta vastaavaa, ehti jo herättää ajatuksia.

Kontula mainitsee tutkijan nimeltä Katja Yesilova, joka on analysoinut 90-luvun seksuaalikasvatusoppaita ja sitä, miten näiden oppaiden suhtautuminen tyttöjen ja poikien seksuaalisuuteen eroaa. Naisten kohdalla oppaat antoivat ymmärtää tunteen ja halun olevan yhtä: "Naisen ruumis virittyi sen mukaan seksuaalisesta vasta täydessä vuorovaikutuksessa psyykkisten ja fyysisten tuntemusten välillä." Miehen seksuaalisuus taas on irrallaan kokonaispersoonallisuudesta: miehille seksu ja rakkaus, ruumis ja psyyke ovat kaksi eri asiaa.

Itse arvelen, ettei Yesilova ole kovin väärässä. Naisen kohdalla todellakin tunnutaan korostettavan voimakkaasti tunteiden ja seksin tiivistä yhteiseloa. Kenties tämä on ollut osittain propagandaa tarkoituksena saada naiset pysymään monogaamisissa suhteissa, sillä vain niissä naiset voivat harjoittaa seksiä "turvallisesti" ja tunnepitoisesti. Mutta jos asia todella on näin, niin pelkään, että propaganda on eräässä mielessä ampunut itseään pahasti jalkaan.

Se, että nainen tarvitsee suhteen turvallisuutta harjoittaakseen tyydyttävää seksiä, tukee kyllä yhteisön monogamiapyrkimyksiä, mutta itse veikkaan, että yksilötasolla se on parisuhdehaitta; se nimittäin vähentää naisten seksuaalista halukkuutta MYÖS suhteissa. Kun nainen ajattelee, että seksiä harrastetaan vain tunnetilan ollessa oikea, se paitsi tekee seksistä harvinaista herkkua myös lastaa yleensä miehelle valtavat paineet, sillä hänen oletetaan saavan nainen tälle suotuisalle tunnetilalle. Koska nainen on se, joka "antaa", hän ei koe, että olisi hänen vastuullaan huolehtia seksielämän toimivuudesta vaan se on miehen vastuulla. Jos mies kerran haluaa "saada", huolehtikoon, että nainen pysyy oikeassa vireessä.

Kun naisen halu ja tunne sidotaan näin tiukasti yhteen, seksistä tulee nähdäkseni aivan liian vakava ja suuri asia. Seksi voi olla muutakin kuin äärimmäinen kahden ihmisen yhteensulautuma. Se helpottaa paineita ja väsymystä, se voi olla lahja toiselle, jonka voi suoda, vaikka omat himot eivät juuri nyt niin vahvoiva hyrräisi, se voi olla viihdettä keskellä tylsyyttä ja niin edelleen. Seksi on liima, joka sitoo puolisoita yhteen, vaikka jokainen kerta ei maailman suurin ilotulitusnäytäntö olisikaan.

Jonkin verran tätä "naisen seksuaalisuus = halu + tunne" -käsitystä onkin purettu, mutta niin kuin usein käy, tässäkin on menty toiseen ääripäähän; kovia naisia ovat ne, joilla on mahdollisimman paljon syrjähyppyjä ja irtosuhteita. On haluttu se, mitä miehilläkin on eikä olla tultu ajatelleeksi, onko se todella paras mahdollinen vaihtoehto.

Ihmisen seksuaalisuus on usein melko arka alue ja siksi itsetuntemus sillä saralla olisi enemmän kuin tarpeen. Joillekin irtosuhteet voivat sopia, joillekin eivät. Ehkä oppaissa voisikin painottaa näiden vanhojen konventioiden sijaan tärkeyttä tutustua itseensä, omiin haluihinsa ja himoihinsa? Totta kyllä, monet oppivat vain kantapään kautta, mutta ehkä itsetuntemuksen tärkeyden korostaminen estäisi ihmisiä tyystin katkomasta jalkojaan, jos voi selvitä pienellä jomotuksella jalkapohjassa.

Uskonnollisten yhteisöjen sairaus

Pietarsaaressa on paljastunut jokseenkin iljettävä insestitapaus; lestadiolaisperheen isoisä käytti seksuaalisesti hyväkseen 11 tyttärenpoikaansa 70- ja 80-luvuilla. Teot olivat törkeitä. Lasten vanhemmat tiesivät hyväksikäytöstä, mutta eivät millään tavoin puuttuneet siihen. Heidän ainoa kontribuutionsa oli salata asia ulkopuolisilta ja pakottaa lapsensa kerta toisensa jälkeen "antamaan anteeksi" isoisälle. Paperilehdessä on lisäksi kerrottu, että vanhemmat muutenkin harrastivat sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa lapsiaan kohtaan.

Ensi alkuun, kun luin artikkelin, aioin kirjoittaa, ettei vika varsinaisesti ole lestadiolaisuudessa vaan lahkolaisuudessa. Pienehkötkin kirkkokunnat voivat olla terveitä, mutta lahkot sitä harvemmin ovat. Kaikissa lahkoissa ei esiinny insestiä tai seksuaalista väkivaltaan, mutta uskallan väittää, että jonkinasteinen henkinen väkivalta on suhteellisen yleistä. Lahkon tiiviys näet vaatii jäsenten tiukkaa kontrollointia eikä sellainen onnistu ilman henkistä alistamista.

Muutin kuitenkin mieleni, kun luin paperiversiosta muutaman olennaisen kohdan ja käyttelin hiukan googlea. Ensimmäisessä kohdassa kerrottiin, että seurakunta oli halunnut hyssytellä koko asian hiljaiseksi. Kun lapset myöhemmin yrittivät kertoa kokemastaan väkivallasta, heille sanottiin, ettei "pidä penkoa asioita". Hyvin klassinen "suojellaan yhteisöä yksilöiden hinnalla" -tilanne, siis.

Toinen kohta oli Skutnäsin ruotsinkielisen lestadiolaisseurakunnan hallituksen puheenjohtajan Jan-Henrik Sundqvistin kommentti, jossa hän ilmaisee, ettei ole valmis ajamaan isoisää suojelleita vanhempia yhteisöstä. Tämä pisti allekirjoittaneen ihmettelemään, että mikä olisi kyllin hyvä syy erottaa uskova lestadiolaisyhteisöstä. Vastauskin löytyi melko helposti; yhteisön normien ja sääntöjen rikkominen toistuvasti, esimerkiksi ehkäisyn käyttö tai oopperalaulajaksi ryhtyminen (Soile Isokallio*). Toinen vaihtoehto on toisinajattelu ja kritisointi. Vanhoillislestadiolainen yhteisö ei kerta kaikkiaan hyväksy rikkureita ja toisinajattelijoita - mutta mitä ilmeisimmin insesti ei ole sen normien vastaista toimintaa, kun kerran lapsensa sen alttarille uhranneita vanhempia ei uhkaa minkäänlainen ulossulkeminen.

Mitä tästä opimme? Lestadiolaismaailmassa on huonompi juttu olla oopperalaulaja kuin henkilö, joka sallii isoisänsä harrastaa törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä lapsiaan kohtaan.

Perun aiemmat aikeeni; vika ON lestadiolaisuudessa. Tai tarkemmin sanottuna vika on tiiviissä pienehköissä yhteisöissä, jotka pitävät kaikkein pahimpina rikoksina erimielisyyttä ja kritiikkiä. Raiskaukset, murhat, insesti - hei, pikku juttu, pyydä vain vähän anteeksi tai ole vain hiljaa, ei mitään ongelmaa. Mutta avaapa suusi ja ole eri mieltä! Tai avaapa suusi ja paljasta, että sinut on esimerkiksi raiskattu; on ihan mahdollista, että SINUT heitetään ulos yhteisöstä eikä raiskaajaa!

Usein sanotaan, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat, mutta lestadiolaisuuden kaltaisissa yhteisöissä tämä on kääntynyt nurinpäin. Siellä ei ajatella, että teko itsessään on yhteisöä hajottava elementti vaan se, että teko tuodaan julkisuuteen. Siksi teoista ei rangaista - niistä ei haluta edes puhua. Korkeintaan rangaistaan julkipuhujaa, koska HÄN on se, joka hajottaa yhteisöä, ei pahan teon tehnyt ihminen. Ja näissä yhteisöissä pahin mahdollinen rikos on teko, joka uhkaa ryhmän yhtenäisyyttä eli esimerkiksi puhuminen pahasta teosta.

Joten valitan, ei pisteitä lestadiolaisille tänään.

*Kaltiossa ei sanota suoraan, erotettiinko Isokoski vai ei, mutta puhetta ja pohdintaa aiheesta selvästi oli.

Lastenvaunusota

Lueskelin eilen keskusteluketjua liittyen Tukholmassa sattuneeseen tapaukseen, jossa isää ei lastenvaunuineen huolittu kahvilaan, koska kahvila tahtoi profiloitua "lapsivapaaksi". Ei-niin-yllättäen ketjukin meni taas tyypilliseksi riitelyksi, jossa toinen osapuoli kaipaisi rauhallisia paikkoja ilman huutavia lapsia (omien sanojensa mukaan) ja toinen osapuoli katsoo olevansa suvaitsevainen ja hyväksyvänsä kaikki sellaisinaan. Jälkimmäinen käyttää myös argumenttina klassista "jahas, sitten varmaan mustille, mummoille, marsilaisille, 36-vuotiaille ja kaikille muille erilliset omat paikat" -selitystä.

Itse kallistun ehkä enemmän edellisen puolelle. Lapsen kovaääninen itku on jokseenkin hermojaraastavaa kuunneltavaa. Se, että vanhemmat joutuvat sitä päivät pääksytysten kuuntelemaan eikä minulla siten olisi oikeutta valittaa, ei ole peruste. Vanhemmat ovat valinneet hankkia lapsen, minä en ole. Erityisen turhauttavaa se on jossain muuten rauhallisessa ja viihtyisässä kahvilassa.

Lastenvaunut ovat toinen juttu, joka tähän mennessä on saanut sisäisen hermomittarini usein kipuamaan punaiselle. Nykyiset lastenvaunut ovat pikemminkin massiivisia hyökkäysvaunuja, joilla sopii jyrätä vastaantulijat ja tukkia käytävät. Monet kaupat ovat kovin ahtaita eikä niitä ole mitoitettu lastenvaunuille, mutta eikö mitä, sinne vain ängetään. Eilenkin todistin Itäkeskuksessa tilannetta, missä isä ruuttasi lastenvaununsa Punnitse & Säästä -kaupan käytäville vain todetakseen, että kulmat kerta kaikkiaan OVAT liian kapeita lastenvaunuille. Nerokkaana miehenä hän jätti sitten vaunut erääseen nurkkaan estämään pääsyn X-määrälle tuotteita ja ryhtyi itse valikoimaan itselleen tavaraa.

Usein kuulee sanottavan, että meidän, jotka emme tätä käytöstä arvosta, pitäisi vain olla huomioivampia ja kohteliaampia. Kukaan ei tosin ole vielä selittänyt sitä, mikseivät myös pienten lasten vanhemmat voisi huomioida kanssaihmisiään esimerkiksi jättämällä ne taisteluvaununsa parkkiin ja kantamalla lasta selkä/rintatelineessä (mitä niitä nyt on). Mutta ei, se on toki liikaa vaadittu ja ihan väärin, vanhemmilla on aina triljoona syytä ja heillä nyt vain on Oikeus, joten kuono umpeen.

Toisaalta, tällä haavaa en ole kovin ärtynyt. Olen pohtinut, että josko sitä tänä vuonna ryhtyisi vähemmän ärtyisäksi ja enemmän rohkeaksi. Loppujen lopuksi se on paljon omastakin asenteesta kiinni, miten niihin käytävät tukkiviin hyökkäysvaunuihin suhtautuu; sitä voi joko raivostua tai sitten voi kohauttaa olkapäitään ja siirtyä muuanne. Raivostuminen ei loppujen lopuksi palvele oikein kenenkään etua, koska eipä se raivon kohde siitä mitenkään kärsi, joten oikeastaan se on silkkaa voimavarojen hukkaamista. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, joista hermostua, kuin lastenvaunut.

Matkakohdeantipatia

Tämä jollain tavalla kiteyttää erään niistä olennaisista syistä, joiden vuoksi en aio harkitakaan enää kolmatta kertaa elämässäni matkustavani muslimimaahan (paitsi ehkä Filippiineille):

Tarjoilija raiskasi brittitytön Dubaissa - tyttö joutui vankilaan!

Ne loput syyt ovat muun muassa kaksi ensimmäistä matkaa muslimimaihin.

Pressiklubi ja suomalainen naisviha

Pressiklubissa pohditaan tänään seuraavaa: "Tarttuuko suomalaisten naisviha maahanmuuttajiin? Vieraana tasa-arvoministeri Stefan Wallin (r), kommentaattoreina MTV3:n Timo Haapala sekä Ilta-Sanomien Reijo Ruokanen."

Rehellisesti sanottuna, itse toivon, että tarttuisi. Koska jos suomalainen "naisviha" kiinnittyisi esimerkiksi joihinkin nimeltä mainitsemattomiin kansanryhmiin, meillä ei olisi kunniamurhia, tyttöjen sukuelinten silpomisia, omia uimahallivuoroja naisille tai sen sellaista. Olisi aika hyvä, jos jengi monissa maissa "vihaisi" naisia samaan tyyliin kuin Suomessa naisia vihataan. Silloin naisten suurimmat ongelmat olisivat se, onko se naisen euro nyt 92, 90 vai 80 senttiä, onko sitä lasikattoa vai ei ja saako uimahallissa uida tisut paljaina. Sen sijaan että ongelmana on se, ettei osaa lukea, ettei ole ehkäisy, että voi saada laillisesti turpaan omalta mieheltään (Suomessa se sentään on laitonta, hei), että ihmisarvo on jossain lehmän ja kukkaruukun välillä.

Tosin jotenkin epäilen, että Pressiklubi ei ihan ajanut takaa tätä...

Uuden vuoden lupaukset

Uusi vuosi on sitten alkanut. Vuosi 2010. Mitä jäi käteen viime vuodelta? Rehellisesti sanottuna en oikein muista... Kokonaisuudessaan se ei tainnut olla kovin hyvä vuosi. Ainakin loppupuoli oli täysin syvältä enkä menettäisi mitään, jos se ei koskaan toistuisi.

Toisaalta, nyt on ehkä pakko tehdä asioita. Pakko katsoa itseä silmästä silmään ja läimäyttää poskelle. Turha jäätä tuleen makaamaan, jos on mahdollisuus nousta ylös ja siirtyä miellyttävimmille reviireille.

Täten siis lupaan tänä vuonna

- Käydä flamencokurssin kunnialla loppuun

- Virkata valmiiksi keskeneräiset huivit

- Käydä Yliopistoliikunnan ryhmäliikuntatunneilla

- Kaivautua itseeni, pöyhiä, tutkia tunteitani, olemistani

- Kirjoittaa oikean novellin

- Hakea töitä

- Panostaa terveelliseen ruokavalioon

- Opetella olemaan ja elämään itsenäisenä, erillisenä olentona

- Tutustua uusiin ihmisiin

- Soittaa pianoa (edes sähköpianoa)

- Hankkia kynähameen

- Saavuttaa tavoitepainoni

Ja bonuksena:

- Yritän opetella pitämään itsestäni