Kannabis tulee ja tappaa

Helsingin Sanomissa oli taannoin Irti Huumeista ry:n toiminnanjohtajan mielipidekirjoitus Kannabiksesta. Otsikko oli ehkä raflaavin mahdollinen: "Huumausaine X:n kokeilu ja käyttö saattavat murtaa perheen". Kirjoituksessa kuvaillaan, kuinka 12-13-vuotiaille pilteille tätä huumetta kaupitellaan ja kuinka vanhemmat ja suku ovat sydäntäraastavan epätoivoissaan kohdatessaan lapsensa huumausaine X:n käytön. He kokevat "musertavaa syyllisyyttä ja raastavaa toivottumuutta". Lisäksi, jos nuori on jo rakastunut tähän huumeeseen, sen aiheuttama mahdollinen riippuvuus ei ole nuorelle yleensä mikään lopettamisargumentti.

Huh huh. Täytyy sanoa, että siinä on aika ikävä huume. Mikähän se on? Heroiini? Kokaiini? No, ehkei sentään ihan mikään niin vahva, mutta kenties amfetamiini? Tai voisihan se olla alkoholi taikka nikotiini, molemmat vahvasti koukuttavia ja erityisesti alkoholinkäyttö näkyy nuoressa nopeastikin. Mutta ei, ei se ole mikään yllämainituista. Kyseinen pahimmanlaatuinen hirviöhuume on tietysti KANNABIS.

Älkää käsittäkö väärin, minä en ole vähimmässäkään määrin huumausainemyönteinen ihminen. Vaistomaisesti tunnen vastenmielisyyttä niin kannabista, alkoholia kuin vaikkapa LSD:takin kohtaan. En polta, olen absolutisti* enkä ole koskaan edes kokeillut kannabista saati sitten jotain vahvempia huumeita. Kofeiiniinkin suhtaudun epäillen, mikä on osasyy sille, etten juo kovin paljon kahvia, joskin tehokkaimmin minua suojelee kofeiinikoukulta makuaistini, joka ei siedä mustaa kahvia. Satunnaisessa lattessa ei paljoa kofeiinia ole tarttumapinnaksi.

Siitä huolimatta tämä nykyinen kannabista demonisoiva keskustelu on mielestäni tympäännyttävä. Kyllä, se on huume ja kyllä, siihen voi jäädä koukkuun, mutta jos pitäisi nimetä pahempia huumeita, laittaisin rahani milloin hyvänsä sekä alkoholille että tupakalle. Enkä edes siksi, että ne ovat laajemmin käytettyjä vaan siksi, että ne ovat ilmeisestikin jo sellaisenaan ikävämmin vaikuttavia aineita kuin kannabis. Nikotiini koukuttaa hyvin herkästi ja sen näpeistä pakeneminen on useimmille hyvin vaikeaa - kyselkää vaikkapa tupakkalakon tehneiltä ja kysykää samalla, monesko lakko on kyseessä. Alkoholin vaikutukset elimistöön ovat ravisuttavat puhumattakaan sen vaikutuksista lähipiiriin; suurin osa väkivaltarikoksista tehdään humalassa. Tässä kohtaa ei auta vetoaminen alkoholin yleisyyteen verrattuna kannabikseen, koska kannabis ei tee ihmisistä aggressiivisia. Sen pahimmat mahdolliset vaikutukset ovat mahdollinen psyykkinen riippuvuus ja kasvanut psykoosin riski masentuneilla ihmisillä. Puhetta on ollut myös siitä, että se saattaisi lisätä skitsofreniaan sairastumisen riskiä niillä, joilla on tähän sairauteen alttius.

Jos vanhemmat oikeasti tietäisivät, mistä kannabiksessa on kysymys, he saattaisivat kiittää onnen tähtiään siitä, että heidän teininsä on sekaantunut kannabikseen eikä alkoholiin. Huvittavaa on myös se, että melko todennäköisesti nämä lapsensa kannabiskokeiluista sydänjuuriaan myöten kauhistuvat vanhemmat itse oma-aloitteisesti tarjoavat lapsilleen pahemman luokan huumetta, alkoholia. Mutta hei, mitäs siitä, että lapsi oppii käyttämään viunaa, kunhan ei nyt ruohoon sorru, se on hyipahakauhea aine!

En osaa sanoa, olenko kannabiksen vapauttamisen kannalla vai en, mutta sen osaan sanoa, että jos olisi mahdollista heilauttaa taikasauvaa niin, että Suomen yleisin huume olisikin yhtäkkiä kannabis ja alkoholia myyskenneltäisiin korkeintaan joillain syrjäisillä takakujilla harvoille ostajille, tarttuisin sauvaan epäröimättä.

Alla vielä mielipidekirjoitus kuvatiedostona. Klikatkaa suuremmaksi.

Poliisimajuri vs Venäjän johto

Helsingin Sanomat on kahdesti kirjoittanut eräästä venäläisestä poliisista, ensin pienessä uutisessa viime vuoden marraskuun lopulla ja nyt äskettäin tammikuun lopulla Susanna Niinivaara palasi aiheeseen kolumnissaan. Kyseinen poliisi on poliisimajuri Aleksei Dymovsky, joka julkaisi youtubessa vetoomuksen Putinille. Vetoomuksen aiheena oli poliisilaitoksen korruptio, johon Dymovsky oli kerta kaikkiaan kypsynyt ja hänen mielestään koko sisäministeriössä olisi järjestettävä maan kattava korruptiotutkimus.

Ai niin, mainitsinko jo, että Dymovsky oli poliisimajuri? Korjaan - hän on entinen poliisimajuri. Hän näet sai potkut videovetoomuksensa seurauksena, joskin sisäministeriö esitti häveliäästi potkujen syyksi "työtoverin herjaamisen".

Ortodoksiseen perinteeseen kuuluvat "jumalan hullut", jurodivyit, joilla oli vähän länsimaisten narrien tapaan lupa ja oikeus arvostella vallanpitäjiä. Mutta he olivatkin hulluja, päästään lahonneita, joita ei tarvinnut ottaa täysin tosissaan, vaikka heitä kunnioitettiinkin. Sen sijaan selväjärkisistä totuudentorvista eivät vallanpitäjät ole Venäjällä koskaan pitäneet ja heidän kohtalonsa on yleensä ollut onneton. Dymovskyn potkut on vain yksi lisäluku tähän valtiovallan arvostelijoiden päähän potkittuun kavalkadiin.

Venäjällä tuntuu olevan perinteenä, että varsinainen ongelma ei olekaan se asia, joka on rempallaan vaan henkilö, joka sanoo ääneen asian olevan rempallaan. Tällainen henkilö pyritään vaientamaan, joskus jopa kovin keinoin ja asiat useimmiten jätetään hoitumaan tavalliseen tapaan. Kun häirikkö on vaiennettu voidaan taas jatkaa leikkiä, ettei muita ongelmia olekaan.

Miksi tällainen perinne? Sillä lienee jotain tekemistä sen kanssa, ettei Venäjällä koskaan muodostunut varsinaista kansalaisyhteiskuntaa. Kansa ja hallitsijat eivät ole koskaan luottaneet toisiinsa eikä hallitsijan mandaatti tullut kansalta, kuten lopulta lännessä, vaan Jumalalta. Siksi hallitsija ei vastannut tekemisistään kansalle vaan Jumalalle. Kansan parista nousevat uudistusyritykset on nähty aina uhkana eikä aivan syyttä, sillä potkitun kansanosan paine on välillä noussut liian suureksi. Sen sijaan, että mitään uudistuksia olisi suvaittu ruohonjuuritasolta, venäläinen valta on pyrkinyt tekemään niitä itse. Venäjällä eivät asiat muutu alhaalta ylös, kuten usein lännessä vaan ylhäältä alas. Valitettavasti tämä ei ole lisännyt luottamusta kansan ja valtiovallan välillä tippaakaan, sillä uudistukset ovat olleet pääosin huonoja, huonosti toteutettuja ja tulleet aivan liian myöhään. Ja kun ne on määritelty ja säännöstelty ylhäältä, kansa ei ole kokenut niitä omakseen vaan pitänyt niitä ainoastaan hallitsijoiden uutena yrityksenä suitsia ja talloa jo ennestään taakan alle nääntyvää kansaa. Siksi uudistukset eivät ole koskaan oikein ottaneet tulta alleen.

Tästä saisi pitkäkin kirjoitelman, mutta en nyt käy piinaamaan lukijoita. Syitä sille, miksei Venäjällä muodostunut vahvaa keskiluokkaa, joka olisi voinut toimia hallitsijan vastapainona ja olisi lopulta keikauttanut hallitsijan vallasta kokonaan, olen lukenut monia. Yhtenä syypäänä pidetään Venäjän köyhyyttä - oli metsää, pihkaa ja turkiseläimiä, muttei oikein muuta. Toiseksi syytetään usein Iivana Julmaa, joka aikoinaan pisti pajarit päreiksi ja pajarit olivat juuri se aatelinen yhteiskuntaluokka, joka olisi saattanut kehittyä suitsimaan hallitsijan valtaa. Kolmanneksi syntipukiksi kelpaa ortodoksinen kirkko, sillä toisin kuin lännessä, missä katolinen kirkko ja maalliset ruhtinaat taistelivat verissäpäin vallasta, Venäjän ortodoksinen kirkko oli kulki käytännössä aina sievästi tsaarin talutusnuorassa.

Mahdollisia syitä on monia. Todennäköisesti taustalla onkin niistä kutoutuva verkko eikä yksi ainoa selittävä tekijä. Niin tai näin, näiden syiden, sattumien ja tapahtumien summa on tuottanut nykyisen kaltaisen Venäjän, jossa vieläkään hallitsijan valtaa ei ole pystytty suitsimaan eikä arvostelua vallanpitäjiä kohtaan suvaita, jos se käy liian äänekkääksi. Dymovsky on kuitenkin onnekas eläessään 2000-luvun Venäjällä, sillä aiempina aikoina hänet olisi suoraan ammuttu tai toimitettu ensimmäisellä junalla Siperian vankileireille.

Jotain on siis muuttunut.

Nettikyvytön kansanosa

Hyvä on. Enää en todellakaan ihmettele, miten ihmiset ovatkin niin hölmöjä, että vastailevat nigerialaiskirjeisiin ja tunkevat salasanojaan kalasteluviesteihin. Edomen uutinen kansan kyvyttömyydestä edes käyttää selaimen osoiteriviä kertoo omaa karua kieltään:

Niinpä äskettäin kävikin hassusti, kun ReadWriteWeb-sivusto julkaisi uutisen Facebookin ja AOL-palvelun yhteistyöstä otsikolla ”Facebook Wants to Be Your One True Login”.
Uutiseen linkitettiin niin ahkerasti, että se nousi Googlen hakutulosten kärkeen hakusanaparilla ”Facebook login”.

Ja kas kummaa. Lukemattomat nettikäyttäjät, joilta puuttuu netinkäytön alkeellisimmatkin perustaidot ja kaupan päälle lukutaito, klikkasivat vain sokeina Facebook login -hakunsa ylintä linkkiä ja päätyivät ReadWriteWebin uutiseen. Lopputulos? Uutisen kommenttiosio tulvi yli äyräidensä, kun ihmiset valittivat Facebookin uudesta kamalasta ulkoasusta ja kirjautumissivun katoamisesta.


I-D-O-O-T-I-T

Saatana.

Kuulumisia & töiden hakua

Olen taas ollut kadoksissa pari viikkoa, pahoittelen. Kirjoittamisessa on se jännä koukku, että pitäisi jaksaa pitää yllä rutiinia. Jos rutiini rikkoutuu, aloittaminen on taas vaikeaa ja sitä lykkää ja lykkää aina vain. Ei halua kirjoittaa, koska on huono omatunto ja pelkkä blogin ajatteleminen lisää sitä huonoa omaatuntoa. Olen huomannut, että tämä on minulle muutenkin tyypillinen rapa reagoida tekemättömiin töihin, mikä ikävä kyllä lykkää niiden valmistumista entisestään.

Eilen kävin työhaastattelussa. Tai tarkemmin sanoen se oli työharjoittelupaikkahaastattelu, mutta periaate on sama. Jälkikäteen harmittelin, kun en hermostukseltani muistanut kehua itseäni erinäisissä asioissa, esimerkiksi järjestelytaitojani ja kykyäni tehdä useita asioita "yhtä aikaa"*, mutta hönö mikä hönö. Kätenikin tärisivät koko ajan. Sitä pitäisi vain harjoitella ja harjoitella työhaastatteluja, mutta mitenkäs harjoitella, kun niihin ei pääse. 16 hakemusta ja vain yksi haastattelu ja sekin paikkaan, johon minulla on selkeästi kykyjä ja taitoa. Tosin niin on varmaan muillakin haastatelluilla, joten tämän hetkisessä pessimismin puuskassani en jaksa toivoa mitään.

Töiden hakeminen on sellaista salatiedettä, johon minulla ei ole avainta. Tärkeimmät tekijät onnistumisessa vaikuttavat olevan seuraavat:

1) suhteet
2) työkokemus
3) pärstäkerroin

Ensimmäinen on aivan ratkaiseva. Sillä voi saada työn suoraan, ilman haastatteluja tai päästä haastatteluun, missä tuttuus on sielläkin etu. Sitä seuraa hakemusvaiheessa kakkonen eli työkokemus. Sopivan kokemuksen omaavia kutsutaan haastatteluun, missä taas ratkaisee ennen kaikkea pärstäkerroin. Ikuinen kysymys onkin, että kuinka sitä kokemusta oikein saa, jos ja kun töihin halutaan ja otetaan ainoastaan kokeneita. Jalka pitäisi saada suhteiden kautta oven väliin jo melkeinpä teininä ja jos niin ei käy eikä opiskelijabileissä tutustu oikeisiin ihmisiin, paska säkä.

Mutta ei auta kuin jatkaa pään hakkaamista seinään. Ehkä se joskus antaa periksi.


* Oikeastihan kyse ei ole aivan yhtä aikaa tekemisestä, siihen ei pysty juuri kukaan ihan siksikin, että kädet eivät riitä vaan siitä, että kykenee salamannopeasti surffaamaan eri tekemismuotojen välillä pysyen jatkuvasti kärryillä kaikista. Esimerkiksi luennoilla minä kuuntelen luennoitsijaa, irkkaan, surffaan netissä, kirjoitan luentomuistiinpanoja ja virkkaan. Hyvin sujuu.

Hakkaaminen kuuluu raiskaukseen

Iltalehti uutisoi Kouvolan hovioikeuden tuomiosta:

Kouvolan hovioikeus on kumonnut avopuolisonsa lukuisia kertoja pahoinpidelleen ja raiskanneen miehen pahoinpitelytuomiot. Samalla se lievensi miehen vankeustuomiota usealla kuukaudella.

Hovioikeuden perusteluista paljastuu, että muun muassa nyrkiniskut ja potkut raskaana olleeseen uhriin katsottiin "sisältyneen" varsinaiseen raiskaustapahtumaan.

Vantaalaismies oli syyllistynyt pahoinpitelyihin ja raiskauksiin vuosien 2004 ja 2005 aikana. Tekotapa noudatti aina samaa kaavaa: mies löi naista nyrkeillä, potki tätä ja repi päästä hiustuppoja. Turkin-lomalla hän yrtti kuristaa uhrinsa ja pudottaa tämän kaiteen yli mereen. Nöyryyttävien ja rajujen pahoinpitelyjen jälkeen mies raiskasi uhriaan useita tunteja. Pahoinpitelyjen seurauksena nainen sai muun muassa luunmurtumia, pahoja ruhjevammoja ja mustelmia. Kerran hänet jouduttiin viemään sairaalaan leikattavaksi.

- En uskalla jättää häntä, uhri kertoi pahoinpitelyn jälkiä ihmetelleelle tuttavalleen.

Vaikka syytteitä oli useampia, Lappeenrannan käräjäoikeus tuomitsi vuonna 1964 syntyneen miehen neljästä pahoinpitelystä ja neljästä raiskauksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Tuomioon sisältyi lisäksi yksi pahoinpitely ilman raiskausta.

Kouvolan hovioikeus puolestaan pohti, oliko ensinnäkään kyse raiskauksista vaiko pelkästään pakottamisista sukupuoliyhteyteen. Se kuitenkin päätyi raiskauksiin, mutta kumosi niihin liittyneet pahoinpitelytuomiot.

Miehen saama kolmen vuoden vankeustuomio lieveni neljällä kuukaudella. Samoin hänen maksettavakseen määrätyt korvaukset putosivat viidellä tuhannella eurolla.

Eihän tähän oikeastaan voi sanoa mitään. Ei vika Suomen laissa ole vaan oikeuskäytännössä, jonka mukaan kansalaiset saavat murhaa lukuun ottamatta tehdä toisilleen mitä vain, mutta auta armias, jos kasvatat jotain kannabista, käytät huumeita tai rötöstelet talouden saralla - paitsi siis jos olet TosiIsoPorho. Sitten kyllä häkki heiluu ja auringon näet seuraavan kerran vuosien kuluttua.

Harvoin toivon kenellekään mitään pahaa, mutta nyt harkitsen asiaa vakavasti...