Vihaaminen kannattaa joskus

Olen jälleen seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa ihmettelemässä ihmiselämää. Tällä kertaa haaviin tarttui pettäminen ja kakkoset - erityisesti viha kakkosia kohtaan. Sitä ei nimittäin saisi olla, siis sitä vihaa ja inhoa. Aika usein petetyt purkavat palstoilla vihan tunteitaan puolisoidensa petoskumppaneita kohtaan ja vastaavasti muut väittävät vastaan, että mitä sinä sitä toista naista/miestä vihaat, sinun puolisosihan se siinä sähelsi. Itsekin tapasin pitää kakkosia vihaavia ihmisiä suhteellisuudentajuttomina, mutta kun lähipiiriin osui ikävä tapaus, aloin ajatella, josko asiassa olisikin jotain tolkkua.

Moni tuntuu ajattelevan, että kakkonen ei ole millään lailla vastuussa tilanteesta eikä syypää siihen. Siksi kakkosta ei saisi vihata. Mutta jos nyt järjellä ajatellaan, seksiin ja suhteeseen tarvitaan (vähintään) kaksi ihmistä - ilman sitä toista ei ole seksiä, ei suhdetta eikä pettämistä. Kakkonen on ihan yhtä syypää siihen tapahtumaan, joka on ykkösen kannalta petos, kuin puolisoihminenkin.

Tässä kohtaa ryhdytään usein nillittämään, että hei, olisihan se pettäjä pettänyt jonkun muun kanssa, jos tämä nimenomainen kakkonen ei olisikaan ryhtynyt tositoimiin. Ensinnäkin - ei välttämättä olisi. Aika usein tilaisuus tekee varkaan. Jos ei ole tilaisuutta, ei ole varasta ja se kakkonen mahdollistaa tilanteen. Tämä ei millään muotoa vähäisissäkään määrin vähennä pettäjän syyllisyyttä, mutta se osoittaa, että "se olisi tehnyt sen sitten jonkun toisen kanssa" -puolustus lepää toisinaan hyvin hataralla pohjalla.

Toinen ongelma mainitun puolustuspuheen kohdalla on se, että vaikka se pitäisikin paikkansa, se ei poista syyllisyyttä. Yksikään tuomari ei takuulla vapauttaisi R-kioskin ryöstöstä syytettyä, jos tämän ainoa puolustus olisi, että "joku sen kiskan olisi kuitenkin ryöstänyt, jos en minä". Sillä ei ole merkitystä, olisiko pettäjä pettänyt jonkun toisen kanssa vai ei. Kakkonen on vastuussa omista teoistaan ja niiden mukaan hänet tuomitaan.

Olen kuullut sanottavan niinkin, että petetyllä ei ole mitään asiaa inhota kakkosta, koska kakkonen ei ole millään lailla vastuussa tekemisistään petetylle. Tämä siis toki tilanteissa, joissa kakkonen ei kuulu petetyn tuttavapiiriin tai läheisiin. Eihän tuntematon voi olla millään lailla vastuussa tekemisistään toiselle tuntemattomalle! Tässä kohtaa tosin unohtuu se, mihin meidän koko yhteiskuntamme perustuu: luottamukseen siihen, että tuttujen lisäksi MYÖS tuntemattomat ihmiset kohtelevat meitä oikeudenmukaisesti ja säällisesti. Yhteiskunta, jossa reilua kohtelua voi odottaa ainoastaan omalta lähipiiriltään, on matalan luottamuksen yhteiskunta, jossa tuntemattomia saa ja täytyykin huijata ja viilata linssiin mielin määrin. Suomi taas on korkean luottamuksen yhteiskunta ja sellaisessa yhteiskunnassa teko, joka vahingoittaa itselle tuntematonta ihmistä, on väärin. Se ei ole petos, koska petos edellyttää jonkinlaista sopimussuhdetta, mutta se on kaltoinkohtelua ja väärä teko. Näin ollen petetyllä on kaikki oikeus ja syykin inhota ja vihata ihmistä, joka on kohdellut häntä väärin.

Viimeisenä tulevat tietenkin tunnepoliittiset syyt. Useimmat petetyt ovat epäilemättä hyvinkin vihaisia puolisoilleen, mutta vihaaminen on jo oma asiansa. Jos päätetään yrittää yhdessä kaikesta huolimatta, on oikeastaan hyvin vaikeaa todella vihata ja inhota puolisoa muuten kuin hetkittäin. Kyseessä on kuitenkin ihminen, jota petetty rakastaa, josta petetyllä on tukuttain hyviä ja helliä kokemuksia. Kakkonen sen sijaan on täysin tuntematon henkilö - ja sellaistahan on vallan helppoa vihata ja inhota.

Itse ajattelen nykyään, että sen kun. Ihmisille tekee ihan hyvää tuuletella tunteitaan. Ei siinä ole mitään vikaa. Ongelmia syntyy vasta, jos jää jumiin siihen vihaan. Sitä ei kannata tehdä, sillä pitkällä tähtäimellä siitä kärsii yleensä vain vihaaja itse, ei vihan kohde. Mutta viha on tunne, siinä missä muutkin eikä sen tukahduttaminen ole sen terveellisempää tai järkevämpää kuin muidenkaan tunteiden tukahduttaminen. Viha kertoo meille, että meille on tehty pahaa ja meihin sattuu.

Naiset eritoten tuntuvat pelkäävän vihaamista kuin ruttoa, mutta ihan oikeasti leidit, antaa mennä. Kiehukaa oikein kunnolla ja purkakaa sitä sisuksissa möyryävää mustaa sappea. Hate, I say!

Yliopistokiukkua heti aamusta

Nyt meinaa taas palaa käpy ja erinomaisen perusteellisesti. Tällä kertaa syypäitä ovat yliopistouudistus, joka on pistänyt kaiken mullin mallin ja humanistinen tiedekunta, jonka mielestä kivikausi oli niin jännää ja kivaa aikaa, että se on päättänyt itsekin tukevasti jämähtää sinne.

Olen koko aamupäivän yrittänyt kuumeisesti selvittää, kuinka ihmeessä onnistuisin suorittamaan sellaisen uroteon kuin kirjatenttiin ilmoittautuminen. Muiden tiedekuntien oppiaineiden kohdalla teen yleensä niin, että kirjaudun weboodiin, kalastan esiin haluamani kurssin, klikkaan "kuulustelut" -namikkaa ja sitten ilmoittaudun haluaamani tenttiin. Mutta ehei, tämähän olisi humanisteille ihan liian helppoa ja nykyaikaista. Humanistinen tiedekunta käyttää yhä tenttikuoria, jotka todennäköisesti periytyvät Hammurabin kaudelta - kukaan ei vain pidä meteliä siitä, että Hammurabi laati yhdessä lakiensa kanssa myös yliopiston ruskeat tenttikuoret.

No, ei siinä vielä mitään, että joutuu manuaalisesti riipustamaan paperille haluamansa tenttipäivän ja kurssin tiedot. Kyllähän se nyt onnistuu tällaiselta nettiajan ihmelapseltakin. Mutta sen selvittäminen, että minne täytetty kuori pitäisi palauttaa, onkin jo ihan eri vaikeusasteen asia. Tietojen etsiminen on hyvä aloittaa tiedekunnan sivuilta, jotka taas ohjaavat weboodiin, mistä ei selviä mitään, minkä jälkeen voi yrittää etsiä linkkiä laitoksen sivuille, mikä ei olekaan aivan helppo tehtävä ja kun sinne lopulta pääsee, sieltä ohjataan almaan, missä kyllä kerrotaan, miten tentti-ilmoittautuminen tapahtuu, mutta missä EI kerrota, kuka on se salaperäinen amanuenssi, jonka vastaanotolle pitäisi kuori viedä, joten ei muuta kuin takaisin laitoksen sivuille katsomaan henkilöstö-sivustoa, mistä ei löydy tietoa amanuenssista - umpikuja. Hei venäjän kielen laitos, voisitteko jumankavita kertoa, kuka teidän amanuenssinne oikein on, kun edes google ei sitä tiedä!

Ja ylipäätään tämä käytäntö, että tenttikuori pitäisi oikein palauttaa amanuenssin vastaanotolle. Aiemmin tenttikuori piti tiputtaa laitoksen postilaatikkoon klo 1545 päivään X mennessä eli palautusaika oli laitoksen aukioloaika. Vaan ei enää! Nyt voit palauttaa tenttikuoresi ainoastaan kahdeta tuntina viikossa! Hurraa!

Ei jumalauta mitä paskaa. Potkaise tyhjää koko humanistinen tiedekunta.

Pakkoruotsi osuu pahasti

Pakkoruotsi tuntuu olevan monelle arka paikka. Suoritan itse tässä paraikaa virkamiesruotsia eikä sietokykyni kyseistä kurssia kohtaan ole kovinkaa korketa; vihaan siinä suurin piirtein kaikkea. Se kestää kerralla ihan liian kauan (3 tuntia!), tunneilla tehdään aina juttuja ryhmissä (vihaan ryhmätöitä), opettaja on jollain hienovaraisella tavalla äärettömän rasittava ja puhuu koko ajan niin kovalla äänellä, että se on melkein huutoa, ja muut oppilaat ne vasta rasittavia ovatkin. Enkä suinkaan ole pitänyt näitä tuntemuksiani vakan alla vaan mourunnut niistä pitkin facebookia ja muita keskustelukanaviani. Ja siitähän sopanpoikasta syntyy.

Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset häiriintyisivät ruotsinkurssia koskevasta valituksesta sinänsä. Mutta kun alan valittaa, saan kuulla vastaukseksi suunnilleen jotain tällaista: "argumenttisi pakkoruotsia vastaan ovat tosi väsyneitä." Eräs vieläpä alun perin nimenomaan kysyi, mitä vikaa kurssissani on ja kun seikkaperäisesti kuvailin pyllyllään olevia asioita, hän veti hihastaan tämän "onpa surkeita argumentteja pakkoruotsia vastaan" -kortin. Siis kuvaukseni ruotsin kurssin surkeudesta on surkea argumentti pakkoruotsia vastaan?! No shit Sherlock - koska se ei ole mikään argumentti pakkoruotsia vastaan!

Ei sinänsä, olen kyllä pakkoruotsia vastaan, mutta se ei ole asia, josta huutelisin ympäri maita ja mantuja koko ajan eli kaikki eivät sitä tiedä. Tuntuu jotenkin, että älyäni halvennetaan joka kerta, kun kuulen tuota "argumenttisi pakkoruotsia vastaan ovat väsyneitä" -mäkätystä. Luulevatko ne kaverit oikeasti pääsevänsä niin helpolla?

Kyllä minulta löytyy niitä ihan oikeitakin argumentteja pakkoruotsia vastaan, mutta säästän ne tilanteisiin, joissa ikään kuin olen oikeasti argumentoimassa pakkoruotsia vastaan enkä kerjäämässä sääliä kurjan kurssin johdosta.

Kettutytön kostoisku

Kerronpa teille pienen tarinan. Tarinamme sankaritar on nuorehko opiskelijaneito, joka kannattaa eläinsuojelua ja luonnollisia arvoja, joskaan ei kovin fanaattisesti. Eräänä talvisena päivänä tämä opiskelijaneito oli lähtenyt yliopistolle hoitelemaan asioitaan ja siinä tuoksinassa piti sitten käydä siellä vesiklosetinkin puolella. Astuttuaan ulos tehdäkseen tilaa seuraavalle tulijalle, tämä sisään astuva nuori nainen sai yhtäkkiä jonkinlaisen hepulin ja närkästyksen ja kauhun värittämällä äänellä huudahti: "hui kamala, sulla on RAATO päässä!!"

Niin. Tottahan se on, että sankarittaremme käyttää talvisin turkishattua - joskin mainittakoon, että kyseinen hattu on itse asiassa 100 prosenttisesti akryylia. Lienee ymmärrettävää, että sankarittaremme oli jokseenkin hämmästynyt tällaisesta äkillisestä iskusta päähinettään kohtaan, joten hän jäi odottamaan epäkohteliaan turkistarhauksenvastustajan ilmaantumista takaisin ihmisten ilmoille. Tämän tapahduttua sankaritar selitti hattunsa tilanteen ja ilmaisi mielipiteensä Epäkohteliaan kettutytön tavasta ajaa asiaansa. Sen verran annettekoon tälle tunnustusta, että kuultuaan hatun muovisesta alkuperästä, tyttö pahoitteli asiaa, mutta pysyi yhä sillä kannalla, että ihmisten asuvalintojen raadollinen arvostelu saisi nämä ymmärtämään, että nämä pukeutuvat "poliittisesti epäkorrektisti."

Lukijatehtävänämme kysymmekin tänään seuraavaa; kerro oma arviosi siitä, miten tarinan sankaritar tästä lähin suhtautuu 1) turkistarhaukseen ja 2) turkistarhauksen vastustajiin.

Maahanmuutto jeejeejee!

Viime viikolla vietettiin ilmeisesti rasismin vastaista viikkoa. Tai jotain. Ainakin olin katsovinani, että Vihreät intoutuivat harvinaisen laajalti ja kiihkeästi julistamaan sanaa. Rosa Meriläinen halusi lisää maahanmuuttajia, Anna Kontula murehti sananvapauden hidasta tukehtumiskuolemaa, mihin syypäitä ovat "maahanmuuttokriitikot", Panu Laturi kirjoitti kiivaasti pakolaisten vastaanottamisen puolesta ja Satu Hassi halusi reilusti kutsua rasismia rasismiksi.

Koska tekstejä on useita, ei liene järkevää vastailla niihin yksittäin. Loppujen lopuksi ne kaikki asettuvat siihen samaan monikulttuurisuuden viitekehää, jonka ylimpiä rumpumestareita Vihreät ja muukin vihervasemmisto tuntuvat olevan. Lisää maahanmuuttajia, maahanmuutto ei ole taloudellinen vaan inhimillinen kysymys, meillä on velvollisuus, olepa eri mieltä niin olet rasisti, nettihäirikköydestä tuli ongelma vasta, kun se alkoi kohdistua maahanmuuton ylistäjiin (sehän on sentään jo vanha ilmiö) ja kansa nyt vain on väärässä.

Itsekin pidän rasismia huonona asiana. On väärin syrjiä ihmisiä ihonvärin tai alkuperän mukaan, mutta koko sana menettää merkityksensä, kun kaikkia erimielisiä ryhdytään kutsumaan rasisteiksi. No, ei siinä mitään, tämä ajatuskukkaseni ei ole kovin omalaatuinen eikä edes tuore, monet tahot ovat toitottaneet siitä pitkin maita ja mantuja jo tovin. Mutta se, mikä minua todella hämmentää, on Vihreiden ratkaisu siihen, millä pyritään eroon rasismista ja puhutaan maahanmuuton puolesta; julistamalla korkealentoisia lauseita eduskunnan ja Brysselin virastotalojen paperintuoksuisista saleista.

Siis oikeasti. Kuvittelevatko Vihreät, että kansa ryhtyy joikaamaan hoosiannaa ja taivaat avautuvat ja enkelkuoro laskeutuu maahan siunaamaan pakolaisten ja humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanoton, kun raapustetaan kasaan ideologisia iskulauseita pursuilevia kolumneja? Vaikka sitä kuinka hokisi, että maahanmuutto on inhimillinen eikä taloudellinen kysymys niin se ei muuta sitä tosi asiaa, että ruohonjuuritason tallaajan näkökulmasta maahanmuutto nimenomaan on sosiaalinen ja taloudellinen kysymys.

Moraalinen ylemmyys on tietysti kiva asia ja on hykerryttävän miellyttävää tuntea itsensä muita paremmaksi, mutta maailmanmenoa sellainen ei juuri muuta. Jos Vihreät oikeasti haluaisivat tehdä jotain maahanmuuton edistämiseksi, heidän pitäisi ryhtyä ottamaan vakavasti laajan kansanjoukon murheet ja pelot aihetta kohtaan ja ryhtyä vastaamaan niihin jollain muillakin tavoilla kuin syyttää murehtijoita rasisteiksi ja huonoiksi ihmisiksi. En kuitenkaan aio pidättää hengitystäni tällaista muutosta odotellessa.

YLE-maksujuttuja

Luin jokunen päivä sitten Helsingin Sanomista YLE-maksulain lykkääntymisestä, jota kolumnisti nimitti "farssiksi". Mieleni teki kovasti kirjoittaa oma teksti, jonka sisältö olisi ollut tiivistettävissä niin, että "koko YLE-maksu on farssi, ei vain lain lykkääntyminen", mutta en saanut oikein ajatuksiani setvittyä asian tiimoilta. Ja nyt en enää jaksa vaivautua, koska Tiedemies teki sen puolestani kirjoituksessaan Yleisradiosta.

En siis väitä, että Tiedemiehen tekstin voi tiivistää "Yle-maksu on farssi" -lauselmaan, koska se itse asiassa käsittelee Yleä ja Ylen rahoitusta huomattavasti laajemmin. Arvelen, etten itse olisi osannut yhtä hyvin.

Joka tapauksessa, juttu on hyvä ja olen Tiedemiehen kanssa lähes täysin samoilla linjoilla. Lukekaa!

Tiedemies - Yleisradiosta

Kympin tytöt

Uusimmassa Ylioppilaslehdessä oli kerrankin hyvä artikkeli, nimittäin Kympin tytöt, joka nimensä mukaisesti kertoo - kympin tytöistä. Eli siis niistä nuorista, kilteistä, ahkerista puurtajista, jotka peruskoulussa ja lukiossa keräsivät todistukseensa kimmeltävän rivin kymppejä ja nyyhkyttivät epätoivosta saadessaan kokeesta yhdeksäisen. Kolme tällaista entistä kympin tyttöä on etsitty Ylioppilaslehteen kertomaan elämästään kympin tyttönä ja nykyisistä opinnoistaan.

Kympin tytöillä ei ole ihan helppoa. Hämmentävää on minusta se, miten heidän menestykseensä suhtaudutaan esimerkiksi täällä nettimaailmassa. Toisaalta sanotaan, että tytöt saavat kymppejä lähinnä siksi, että opettajat pitävät heistä - joko he ovat tietoisesti yksittäisiä oppilaita suosivan opettajan valokeilassa paistattelevia lellikkejä tai sitten opettaja vain alitajuisesti jakelee heille hyviä numeroita, koska he ovat hiljaisia ja kilttejä eli helppoja oppilaita. Toisaalta taas hyväksytään pitkin hampain, että kympit ovat oikeasti tyttöjen omaa ansiota, mutta oikeasti sillä ei ole tällöinkään mitään merkitystä. Lukionkaan kympit eivät nimittäin näiden skeptikkojen mielestä todista minkäänlaisesta osaamisesta tai lahjakkuudesta vaan ainoastaan sokeasta ahkeruudesta ja kyvystä opetella asioita ulkoa. Tällöin toisaalta kätevästi unohdetaan se, että lähes kaikki menestyneet ihmiset, myös miehet, ovat yleensä ahkerasti puurtaneet menestyksensä eteen ja toisaalta se, että eipä tieteessä voi tehdä oivalluksia ellei hallitse alansa perusteita. Eli lahjakkaat ja menestyneet ihmiset ovat yleensä ahkeria ja ovat opiskelleet alansa perin juurin nuppinsa muistipalikoihin.

On se kumma, kun tyttöjen lahjakkuutta ei vain voida hyväksyä. Jotenkin se täytyy sivuuttaa ja pyyhkiä pois joko niin, ettei se ole heidän omaa ansiotaan tai niin, etteivät he oikeasti olekaan lahjakkaita vaan ihan muuta. Sen sijaan, jos poika repii kymppejä koulussa, hänen kohdallaan ne varmaankin todistavat suuresta älykkyydestä ja lahjakkuudesta.

Eikä tämä koske vain kympin tyttöjä. On masentavaa huomata, miten usein menestyneiden naisten menestystä latistetaan vakuuttelemalla, etteivät he suinkaan ole omin ansioin asemaansa päässeet. Joko he ovat kiintiönaisia, joko heidät on palkattu sukupuolensa takia, koska on haluttu suosia naista tai he ovat päässeet tikapuilla ylös käyttelemällä naisellista vartaloaan mitä epäilyttävin keinoin. Oman osansa tähän tietysti tuo nykypolitiikka, esimerkiksi kiintiöt, joiden vuoksi aidosti päteviä ja asiantunteviakin naisia epäillään taitamattomiksi "kiintiönaisiksi". Kiintiöt olivat aikanaan ihan hyvä idea, mutta ne toimivat lähinnä siirtymävaiheena valmistellessaan tietä jollekin syrjitylle ryhmälle, mutta pidemmän päälle käytettyinä ne vain murentavat tämän samaisen ryhmän uskottavuutta ammattilaisina.

Ylioppilaslehden haastattelemat tytöt tuntuvat pärjänneen elämässään varsin hyvin. Yksi on humanisti, toinen maailmanpolitiikan opiskelija kolmas kemisti. Koulussa opittu ahkeruus tuntuu auttaneen heitä tottumaan siihen, että elämässä on nähtävä hiukan vaivaakin menestyäkseen ja pärjätäkseen. Eikä kiltteyskään ole huono asia, kunhan se ei ole kynnysmattomaista nöyristelyä vaan omaehtoista muiden kunnioittamista ja kohteliaisuutta.

Sairaanhoitajatkin pettävät

Pakko linkittää tämä juttu: Onko puolisosi uskoton - katso, missä ammateissa petetään eniten. Uutisessa kommentoidaan lähinnä miespettäjien listaa, joka Osmo Kontulan mukaan kertoo enemmän naisista kuin miehistä. Minua taas kiinnostaa nimenomaan pettäjänaisten ammattilista, joka on seuraavanlainen:

Naisista eniten pettävät opettajat, kotiäidin, hoitajat, sihteerit/assistentit ja kiinteistönvälittäjät.

Eli eniten pettäjiä löytyy juuri niiden ammattien parista, joita konservatiivimiehet* pitävät parhaimpina ammatteina vaimoehdokkaille!

Olenko paha, jos olen vahingoniloinen? Bwahahahaha.


* Siis esimerkiksi nämä Roissyt ynnä muut, joiden mielestä naisen on hyvä olla paljon vaatimattomammassa ammatissa kuin miehet ja parhaita ovat nimenomaan opettajat ja hoitsut.

0 ääntä Vihreille

Jos johonkin puolueeseen olen pettynyt niin se on Vihreät. Kokoomukselta, demareilta tai varsinkaan keskustalta en koskaan edes odottanut mitään, mutta Vihreitä pidin kyllä tolkun puolueena, joka puolustaisi edes joitain niistä arvoista ja asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Valitettavasti olin väärässä.

Pianhan on valtiovalta päättämässä siitä, rakennetaanko lisäydinvoimaa. Minä en itse ydinvoimaa sinänsä vastusta, vaikka suhtaudunkin siihen tietyllä varauksella, mutta tiedän, että, että vihreät vastustavat sitä hyvin kiivaasti. Siitä huolimatta he ovat täysin valmiita ja halukkaita pysymään hallituksessa, joka aikoo näyttää lisäydinvoimalle myönteistä valoa.

Meillähän on jo yksi puolue, RKP, joka on valmis myymään vaikka mummonsa pysytelläkseen hallituksessa. RKP:lla on kuitenkin sentään yksi oma juttunsa, jonka eteen he ovat valmiita uhraamaan kaiken muun ja sen nimissä he roikkuvatkin hallituksessa, nimittäin pakkoruotsi ja ylipäätään ruotsinkielisten etuoikeutetun aseman tukeminen. Nyt Vihreät on loikkaamassa samalle linjalle, kuten vihreiden johtaja Anni Sinnemäki uutisessa kertoo: "Hallitus ei ole paikka, jossa viihdytään. Hallitus on paikka, jossa vaikutetaan ja tehdään päätöksiä."

Juu, en ole eri mieltä, Anni. Mutta mihinköhän te Vihreät siellä vaikutatte? Ette ainakaan näemmä mihinkään niihin asioihin, joihin teidän pitäisi puolueen ympäristöpoliittisen ideologian mukaan vaikuttaa. Mikko-Pekka Heikkisen kolumni Hesarissa valottaa laajalti vihreiden , joihin lisäisin vielä turkistarhauksen. Se saa maatalousministeriltä ainakin sanallista tukea ja vihreät, jotka vastustavat sitäkin kiivaasti, ovat hipihiljaa.

Eikä tämä ydinvoima nyt ole mikään kynnyskysymys. Joudun jatkuvasti pettymään vihreiden lausumiin julkisuudessa eritoten sananvapaus- ja tietoteknisten asioiden, naisten ja miesten oikeuksien ja työvoimapolitiikan suhteen. Kaisa Rastimo, Anni Sinnemäki, Tuija Brax & kumppanit ovat onnistuneet murskaamaan Vihreiden uskottavuuden ainakin minun silmissäni jokseenkin täydellisesti.

Mutta emmeköhän me pääse Vihreiden kanssa ihan hyvään sopuun. He vähät nakkaavat mistään, mistä minä välitän ja minä taas en äänestä heitä. Diili?

Hunaja on ongelma

Helsingin Sanomissa oli tänään hieno mielipidekirjoitus. Joku Eeva Savela Lohjalta avautui ravintola- ja valmisruokien liiallisesta suolasta sekä hunajasta. Vaikka Savelan tapa käyttää omia vatsavaivojaan pätevänä todisteena ravintolaruoan epäterveellisesta suolatasosta aiheuttaakin minulle näppyjä, en ole hänen kanssaan erityisemmin eri mieltä suolan epäterveellisyydestä sinänsä, joten en puutu suola-asiaan. Hunajasta Savela sen sijaan kirjoittaa seuraavasti:

Suolan lisäksi suomalaisessa ruoanlaitossa on hunaja, joka on pahasti allergisoiva ruoka-aine. Sen vahtiminen käy jo työstä. Pahimmillaan vaihtoehtoja saa suorastaan etsiä. Suomalaiset televisiokokit ovat oikein mestareita hunajan lotraamisessa. Vain kerran olen yhden kokin kuullut sanovan, että hunajan voi korvata vaikka tummalla sokerilla, jos on allerginen.

Tässä kappaleessa on niin moni asia pielessä, että on vaikea päättää, mistä aloittaisi, mutta jos nyt käsitellään hunaja-allergia ensin. Hunaja EI ole "pahasti allergisoiva aine", kuten Savela väittää. Ylivoimaisesti yleisimmät allergeenit ovat maito, vilja, kananmuna, erilaiset pähkinät ja siemenet, palkokasvit (joista etenkin maapähkinä) ja eräät vihannekset. Tai jos haluaa kutsua hunajaa pahasti allergisoivaksi, jotain maapähkinää pitäisi varmaan kutsua jo murhaavan allergisoivaksi.

Seuraavaksi Savela itkee, kuinka vaikeaa on valvoa, ettei ruoassa ole hunajaa. Voin kuvitella, kuinka suurta sympatiaa maapähkinäallergikko tuntee Savelaa kohtaan - siis se allergikko, joka voi KUOLLA, jos ruoassa on edes yksi pikkiriikkinen murunen maapähkinäproteiinia. Sitä voi myös miettiä, kuinka hauskaa vilja- tai maitoallergikoilla on, kun he yrittävät löytää ravintolalistalta itselleen sopivia annoksia, mutta eipä heitä näy parkumassa palstoilla, ettei ruoanlaitossa saisi käyttää vilja- tai maitotuotteita. Kolmanneksi täytyy ihmetellä, että missähän Savela käy oikein syömässä. Kun minä menen ravintolaan niin yleensä vain murto-osa ravintolan annoksista sisältää hunajaa ja kunnon paikoissa sen voi aivan varmasti jättää pois niistäkin, joissa sitä sattuu olemaan. Ehkä Savela on sattunut löytämään ne ainoat ravintolat, joissa kaikkiin ruokiin on lisätty hunajaa. Kannattaisi mahdollisesti käydä joskus muissakin.

Viimeisenä on käsiteltävänä televisiokokkien kyvyttömyys korostaa jatkuvasti hunajan yhteydessä, että sen voi korvata tummalla sokerilla, jos sattuu olemaan allerginen. Tämän täytyy olla valtava ongelma, koska onhan hunaja-allergikkojen aivan pakko katsoa kokkiohjelmia, minkä lisäksi he eivät tietenkään kykene itse säätämään reseptejä mieleisiksiin vaan heidän ainoa vaihtoehtonsa on noudattaa tarkasti ohjeita. Ja jos ohjeissa seisoo, jotta hunaja niin se on hunaja ellei joku kokki erikseen kerro, että sen voi korvata tummalla sokerilla.

Mielipidekirjoituksen kaksi viimeistä lausetta uitenkin kruunaavat kaiken: "On turha väittää, että suola tai hunaja lisätään ruokiin maun takia. Mausteillakin saa ihmeitä aikaan."

Niin. Olen aina tietysti luullut, että suolaa lisätään antamaan suolaista makua ja hunajaa käytetään antamaan makeaa, hunajaista makua, mutta kaipa olen ollut väärässä. Ilmeisesti niitä lisätään ruokiin ainoastaan Savelan ärsyttämiseksi eivätkä ne oikeastaan edes maistu millekään. Eivät ainakaan erilaiselle kuin mausteet, joilla voi korvata hunajankin aivan hyvin.

Sanottakoon loppuun, että Savela on oikein klassinen esimerkki minäminä-itkijästä. Kun Minäminällä on jokin vaiva, se yleistetään koskemaan laajoja kansanjoukkoja ja tällä perusteella vaaditaan, että muiden pitäisi kumarrella ja pokkuroida Minäminän vaivan edessä. Savelan harmiksi hunaja on kuitenkin suorastaan terveellinen aine, joten sen käyttö tuskin aivan heti lakkaa. Hänen täytynee siis vain tyytyä elämään muiden allergikkojen kanssa samalla viivalla ja selvittämään etukäteen, mitä aineita hänen annoksiinsa kuuluu.

Ja kokkaamisen opettelukaan ei olisi pahitteeksi niin ei olisi pakko aina lotrata sillä hunajalla, jos ohjeessa niin lukee. Ja sen telkkarinkin saa kiinni siitä kaukosäätimen napista, arvon Savola.

P.S. Lisätään sen verran, että pikainen googletus kertoo Eeva Savelan olevan lohjalainen apteekkari. Apteekkarin siis kuvittelisi tietävän ruoka-aineinen allergiatasoista paljon enemmän kuin kaltaiseni maallikon, minkä vuoksi Savelan väite on kerrassaan mielenkiintoinen. Googlella löytyy hyvin vähän tietoa hunaja-allergiasta eikä se ole millään yleisimpien allergeenien listalla, joita voisi mielestäni lähinnä pitää niinä "pahasti allergisoivina" aineina. Mihinköhän Savela oikein pohjaa näkemyksensä hunajaan hirmuisena allergian aiheuttajana? Ellei sitten siihen minäminään, mutta ei kai nyt apteekkarin pitäisi...

Ihmiseläimen kummallisuudet

Tässä männä päivänä matkustin bussissa, jonka keskiosan oli valloittanut kaksi lastenvaunua niin, että siitä oli vaikea päästä ohi ja lisäksi tungoksen vuoksi äidit seisoivat keskiovien edessä. Itse istuin aivan taaimmaisella penkillä, mistä oli hyvä näköala seurata matkustajien ongelmanratkaisua poisjäädessä; tunkeako keskiovista ulos ohi lastenvaunujen ja kahden äidin vai poistuako takaovesta, jonka edessä ei ollut mitään esteitä. Ensimmäinen takaosasta poisjäänyt oli lähempänä keskiosaa eikä varmaan edes harkinnut takaovioptiota, niin hanakasti hän änki tungoksen läpi ulos. Seuraava taas istui aivan takaoven vieressä, mutta poistuiko hän siitä? Ei todellakaan vaan hän käveli erikseen muutaman metrin käytävällä päästäkseen ahtautumaan keskivälin ihmismassan ohi.

Myönnän seuranneeni tapahtumia silmät ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Miksi ihmeessä ihminen näkee erikseen vaivaa (kävelee monta metriä yhden sijaan) päästäkseen näkemään lisää vaivaa (tunkemaan tungoksen läpi sen sijaan, että hyöndytäisi avointa uloskäyntiä)? Jos kyseessä olisi kertaluontoinen tapahtuma, sen voisi laittaa muutaman höyrypään piikkiin, mutta kun tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Olen useinkin seurannut ruuhkabusseissa juuri tällaista tapahtumaketjua, jossa takana istuvilla on tie takaovelle täysin vapaa, mutta siitä huolimatta he päättävät änkeä ulos keskiovien kautta huolimatta valtavasta tungoksesta bussin keskiosassa.

Miksi? Kertokaa joku minulle, miksi?

Eikä tässä vielä kaikki - näin ostoskanavaa lainatakseni. Toinen ihmiseläimen mielenkiintoinen ominaisuus on sen pyrkimys kaikin keinoin vältellä fyysisiä aktiviteetteja, vaikka se tietäisi jonotusta ja odottelua. Kaupungilla törmään jatkuvasti siihen, että rullaportaat ovat tupaten täynnä ja ihmiset jonottavat niihin sen sijaan, että käyttäisivät vieressä pönöttäviä portaita, jotka ovat lähes tyhjillään. Se on tietysti ihan perusteltua, jos sattuu olemaan hankalasti liikkuva vanhus tai jotenkin muuten liikuntarajoitteinen, mutta tuskinpa nyt 98 % väestöstä on kykenemättömiä nousemaan portaita. Toinen hyvä esimerkki ovat kaikennäköiset työnnettävät ja vedettävät ovet, joita on yleensä kaksi tai enemmän vierekkäin. Kun yksi avaa oven, muut pakkautuvat siihen taakse (jäljessä tulijat) ja eteen (vastaan tulijat) odottamaan pääsevänsä kulkemaan avoimesta ovesta sen sijaan, että avaisivat omin kätösin viereisen oven ja pääsisivät paljon nopeammin etenemään.

En minä ihmettele, että suomalaiset lihovat, kun katsoo heidän touhujaan kaupungilla ja työpaikoilla. Portaat ovat myrkkyä, ovien availu on iiihan liian raskasta, edes yhtä ratikkapysäkinväliä ei millään jaksettaisi kävellä. Ajatus siitä, että kävelisi Kaisaniemestä Kamppiin lienee useimmille aivan absurdi, kun on tuo metrokin keksitty. Meidän työpaikallamme ihmiset ovat liian laiskoja kävelemään edes yhtä portaanväliä ykköskerroksesta kakkoseen. Siis vaikka se hissi olisi kutosessa ja sitä pitäisi odottaa.

Onko tämä jokin evolutiivinen vaisto, joka käskee ihmistä säästelemään voimiaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa? Jos on, nykyoloissa se on melkoinen karhunpalvelus väestölle, joka on onnistunut säästelemään voimiaan hiukan liiankin tehokkaasti.

AKT:n lakko ei huvita

Tämä AKT:n juuri alkanut lakko ei herätä minussa kovinkaan suurta myötätuntoa. Minussa on sen verran vasemmistolaista, että useimmiten olen työntekijän puolella työnantajaa vastaan, sillä ajattelen, että työnantajapuoli kyllä riipisi selkänahankin työntekijän selästä, jos sille vain annetaan tilaisuus. Monin paikoin maailmassa tällainen mahdollisuus onkin ja siellä voi käydä ihmettelemässä menoa, mikä työntekijän kannalta näyttää erinomaisen synkältä. Siksi työntekijöillä täytyy olla mahdollisuus puolustaa asiaansa, jotta voidaan saavuttaa ratkaisu, joka tyydyttäisi sekä työnantajia (maksavathan he kuitenkin palkat) ja työntekijöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö työntekijätkin voisi mennä aivan liian pitkälle touhuissaan ja nyt olen sitä mieltä, että AKT on harpannut kaikenlaisten sopivaisuus- ja kohtuullisuusrajojen yli.

Olen itse kuljetusalalla töissä ja olen seurannut firmani rimpuilua tämän talouskriisin solmuissa. Liikkuvan tavaran määrä on aivan selvästi laskenut jopa näin yksittäisen työntekijän havainnoinnin tasolla. Kun aiemmin saattoi olla viikonloppuna tilanne, että jonkun piti sunnuntaiksikin jäädä naputtamaan lähetystietoja koneelle, koska lauantaina ei seitsemän henkilön tiimi ehtinyt hoitaa kaikkea, nykyään näin ei käy koskaan vaan kaikki saadaan hoidettua reilusti ajoissa. Työmäärä on vähentynyt lähetysten vähentyessä, joskin jatkuvien irstisanomisten myötä henkilöstömäärä on painettu niin alas, että yksittäisen työntekijän kohdalla työmäärä on jopa kasvanut. Myös muita työntekijän taakkaa ja stressiä kasvattavia muutoksia on tehty.

Meidän toimistorottien työoloja on siis jatkuvasti huononnettu. Ihmiset ovat hampaita kiristellen sietäneet tilanteen, koska totuus on, että meidän firmamme tekee tappiota eikä tappiollinen firma voi jatkaa kauaa toimintaansa. Moni muu kuljetusalan liike on aivan samanlaisessa tilanteessa. Mutta kiinnostaako se AKT:a? Ei pätkääkään. Heidän pitäisi saada vain lisää ja lisää, vaikka heidän työnantajansa tekevät tappiota jo nykyisessä tilanteessa.

AKT on vahva ammattiliitto eikä sillä ole sitä paperimiesten kompastuskiveä, että sen työt voitaisiin helposti siirtää ulkomaille ja se tosiaan tietää oman vahvuutensa - ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Usein sanotaan, että työnantajapuolelta pitäisi löytyä jonkinlaista solidaarisuutta työntekijöitään kohtaan mutta on vähän turha vaatia moista, jos ei itse ole valmis minkäänlaiseen solidaarisuuteen. AKT todistaa väkevästi, että se on liikkeellä lähinnä "kaikkimulleheti"-asenteella eikä viitsi kiinnostua siitä, että työnantajan taloudellinen tilanne on hyvin heikko. Siitäkään huolimatta, että loppuviimeksi ne ovat työnantajat, jotka maksavat liittoon kuuluvienkin palkat ja jos työnantajat kaatuilevat, niitä ei maksa kukaan.

Mutta ehkä ihmisille on tärkeämpää pullistella kuin pitää työnsä.

Me naiset emme vain osaa

Tämä päivä ei ole ollut hullumpi. Liikahtelin aamulla body-tunnilla, kävin työharjoittelupaikkahaastattelussa, joka muuten sujui paremmin kuin edellinen ja nyt istun kahvilassa kittaamassa vaniljalattea (vink vink, Jape ;)). Kaiken kukkuraksi päivän huvitustarvekin on täytetty, kun satuin törmäämään Elina Kirssin viime kesäiseen kolumniin "Herrasmies auttaa aina naista hädässä". En nyt viitsi harrastaa huutonaurua näin kahvilassa, mutta muutaman huvittuneen hymähdyksen mainittu kolumni allekirjoittaneesta kirvoitti.

Kirssi on siis sitä mieltä, että herrasmiesmäisyys on Suomesta kuollut. Herrasmiehen selkein tuntomerkkihän on se, että Hmies auttaa naista pulassa. Hmies osaa kenties myös aina telepaattisesti lukea, milloin nainen on pulassa ja milloin itse toimeliaasti hoitamassa jotain kohtaamaansa vahinkoa, mutta ei nyt mennä siihen. Kirssillä itsellään kun on onneton kokemus tilanteesta, jossa hänen pyöränsä ketjut lähtivät irti eikä hän saanut niitä millään takaisin paikoilleen, koska on "teknisesti täysin lahjaton". Samaan aikaan ohi lampsi monen monituista miestä, joista yksikään ei ollut apua tarjoava Hmies. Kirssi-parka joutui sitten itse taluttamaan pyöränsä töihin. Oivoi.

En tiedä, miten suunnaton täytyy teknisen lahjattomuuden olla, ettei kykene vemppaamaan niitä ketjuja paikoilleen. En minäkään mikään tekniikan suurtohtori ole, mutta aina olen onnistunut sujauttamaan ketjut paikoilleen. Lisäksi, koska pyöräilen paljon, olen ikään kuin tutustunut siihen, miten pieniä vaurioita korjataan ja kannan mukanani helpompia varaosia enkä lähde siitä oletuksesta, että jos käy hassusti, aina on joku MIES avustamassa minua. Mitäs, jos ohitse ei kävelisikään ainuttakaan miestä? Siinäpähän sitä sitten oltaisiin.

On Kirssi jossain asiassa oikeassakin: epäilemättä apu kelpaisi naiselle kuin naisellekin, kuten hän toteaa. Kukapa ei mielellään jättäisi hankalia hommia jonkun toisen hoitoon. Se taas jää avoimeksi, miksi naisilla olisi suurempi oikeus vaatia ja edellyttää, että joku muu hoitaa heidän likaiset työnsä. Siihen Kirssi ei vastaa. Ehkä ratkaisu löytyy tuolta haarovälistä, elimestä, joka näemmä jotenkin tuhoaa kyvyn itse opetella hoitelemaan teknisiä juttuja ja aiheuttaa sen, etteivät naisten äänihuulet kykene muodostamaan lausetta "anteeksi, olen tässä vaikeuksissa, voisitteko mahdollisesti hiukan auttaa?"

Mielenkiintoista on myös se, miten Kirssi olettaa automaattisesti, että totta kai miehet ymmärtävät ja osaavat hoidella kaikki tekniset ongelmat. Itsehän olen aina elänyt ympäristössä, jonka miehillä nämä asiat eivät ole koskaan olleet lähelläkään heidän toimintarepertuaariaan ja sen vuoksi perheen naiset ovat asentaneet vimpaimet ja vetkuttimet, koonneet huonekalut, maalanneet seinät, hoitaneet remonttifirmojen kanssa remonttiasiat ja vaihtaneet lamput. Viimeksi mainittu suoritus muuten onkin teknisesti äärettömän vaikea ja monimutkainen, kuten Kirssin kolumnista käy ilmi eikä ehkä ole ihmekään, etteivät naiset sitä hallitse.

Itsekin tässä männä päivänä iskin kiinni pesukoneeseen, koska se kieltäytyi yhteistyöstä. Koska olen tällainen epätiedostava nainen, en tajunnut, että olisi tietysti puolisoni velvollisuus avata pesukone ja katsoa, mikä siellä on vialla. Sillä, että mieheni kodintekniikan tuntemus ei kanna juuri pidemmälle kuin omani, ei tietenkään ole mitään väliä. Mutta, kuten sanottua, enhän minä tällaisia ymmärtänyt ajatella, koska tiedossa oli MUTTEREIDEN ruuvausta ja muttereiden ruuvaus on yksi maailman hienoimmista jutuista. Vikaa ei tosin löytynyt koneen sisältä vaan todennäköisin selitys olivat poistoputkeen juuttuneet 20 sentin ja 10 kopeekan kolikot sekä vanupuikko. Nyt kylpyhuoneessa on sitten avonainen pesukone, jonka sivuseiniä en tunnu millään saavani paikoilleen, mutta vielä minä sen rakkineen päihitän.

Ai niin. Unohdin taas olevani vain avuton nainen. Uhuuu! Kuka tulee kokoamaan pesukoneeni?!