Lukukausimaksupolkka

Pahoittelen pitkähköä hiljaisuuttani. Aloitin siellä uudessa työpaikassa puolitoista viikkoa sitten ja vaikka työ ei sinänsä ole vaikeaa eivätkä päiväni ole olleet normaalia pidempiä, informaatiotulva on niin valtava, että olen työpäivien jälkeen melkoisen puhki. Enkä jaksa miettiä juuri mitään. Semminkin, kun tässä samalla on ruotsinkurssin loppurutistus, mutta ei mennä nyt siihen, koska tämän päivän aihe ei kuitenkaan ole pakkoruotsi. Tämän päivän aihe on maksuton koulutus.

Viime keskiviikkona järjestettiin Senaatintorilla mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta. En edes harkinnut meneväni. Yksi syy on se, etten oikeastaan välitä käydä mielenosoituksissa, mutta tärkeämpi tekijä oli kuitenkin epävarmuuteni sen suhteen, että kannatanko oikeastaan maksutonta koulutusta vai en.

Mikä siinä maksuttomassa koulutuksessa sitten oikein mättää? No, katsokaa opiskelijat ympärillenne. Onko saamamme opetus laadukasta? Saammeko hyvää opinto-ohjausta? Saapuvatko innostuneet nuoret tutkijat yliopistoomme ulkomailta suorittamaan tutkimusta? Houkuttelemmeko ulkomaisia opettajia palkkalistoillemme? Saavatko tutkijat keskittyä tutkimukseen ja opettajat opettamiseen? Onko rahoitus kutakuinkin kunnossa?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin on ei. Koko yliopisto on yksi hullunmylly, joka taipuu ja sätkii kustannussäästötuulten riepotellessa sitä. Koska yliopistolla säästetään siellä, missä pystytään, viikate osuu pahiten hallintohenkilöstöön. Mutta koska hallinnolliset asiat eivät kuitenkaan lakkaa olemasta sillä, että niiden pääasialliset hoitajat kannetaan ulos, ne jäävät jonkun muun hoidettaviksi ja nämä "muut" ovat opetushenkilökunta ja tutkijat - siis ne, joiden nimenomaan EI pitäisi keskittyä hallinnolliseen työhön, ainakaan merkittävissä määrin.

En tunne kaikkia laitoksia ja tiedekuntia, joten ehkä asiat ovat toisin muualla, mutta humanistisen puuhista en ole vakuuttunut. Näin ollen olen alkanut arvella, että kenties maksullinen yliopisto ei olisi mikään huono juttu. Sitten yliopisto saisi oikeasti rahaa muillakin keinoin kuin nöyristelemällä ja pokkuroimalla elinkeinoelämälle. Pelottelu sillä, että opiskelijat kaikkiaisivat matkoihinsa saatuaan lukukausimaksun eteensä, ei oikein ole uskottava, kun huomioi, miten suosittuja esimerkiksi lukuisat brittiläiset ja ranskalaiset opinahjot ovat - ja ne ovat kaikki maksullisia. Köyhien opiskelua olisi mahdollista tukea stipendein, jolloin yliopistoista ei tulisi pelkkiä eliittihautomoista. Stipendien ei myöskään tarvitse mitenkään erityisen tiiviisti olla kytköksissä tulevan opiskelijan opintomenestykseen vaan hänen mahdolliseen vähävaraisuuteensa. Esimerkiksi Skotlannissa toimii juuri tällainen systeemi, SAAS, joka maksaa tukeen oikeutettujen opiskelijoiden lukukausimaksut kerrassaan kokonaan ja antaa lainaakin, jonka takaisinmaksuehdot vaikuttavat melko kohtuullisilta.

Tähän liittyy myös kysymys yliopistojen "järkeistämisestä". On esitetty vaatimuksia, että yliopistot valitsisivat, mihin keskittyvät sen sijaan, että kaikki opettavat vähän kaikkea - ja minusta tämä on ihan hyvä idea. Tämän lisäksi tosin kannattaisin sisäänotettavien opiskelijoiden määrän pudottamista. Suomi kouluttaa aivan liikaa työttömiksi tai koulutustaan paljon vaatimattomampaan hommaan päätyviä maistereita, mikä on pelkkää rahanhukkaa. Aiemmin yliopistoilla ei ollut mitään intressiä vähentää opiskelijamääriä, sillä yksi kriteeri rahansaannille oli se, kuinka monta maisteria laitokselta valmistuu. Mitä enemmän uusia opiskelijoita, sen enemmän maistereita, sen enemmän rahaa. Lukukausimaksujen kohdalla täytyisi laskelmoida uusien opiskelijoiden aiheuttamien kustannusten ja heidän maksamansa (tai puolestaan maksettavan) lukukausimaksun suhdetta. Todennäköisesti opiskelijoiden määrää voitaisiin ihan järkevästi vähentää.

Sitä en yhtään ihmettele, että opiskelijat käyvät kiihkeää sotaa lukukausimaksuja vastaan, sillä paitsi etteivät ihmiset ylipäätään tahdo luopua saavutetuista eduista eivätkä opiskelijat tee tässä poikkeusta niin yliopistolla jatkuvasti tapahtuneet muutokset huonompaan epäilemättä lisäävät muutosvastaisuutta entisestään. Kaikkiin muutoksiin suhtaudutaan oletusarvoisesti kyräillen ja epäillen. Ja täytyy myöntää, etten itsekään enää jaksa oikein uskoa siihen, että yliopiston suhteen tehtäisiin mitään järkeviä päätöksiä. Olen vain kiitollinen, että olen itse jo loppusuoralla eikä minun tarvitse enää kauaa katsoa tätä menoa.

Antaisit jo Tiura olla

Ei herra paratkoon, Tiura, lopeta jo. Se ei tietenkään ole kenellekään mitään uutta, että halveksit äänestäjiesi älyä kiistämällä kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, vaikka kuuromykkäsokea mäyräkin näkee, millaisessa suossa olet ryvettynyt. Tämä on ihan tavallinen poliitikkojen tapa toimia, ei siinä mitään. Mutta se, että jaksat vielä joka lehdessä rummuttaa, kuinka sinua parkaraukkaa vainotaan, kuinka olet syytönuhriviaton oijoijoi ja voivoi - ihan oikeasti. Kyllä minä kestän sen, että minua pidetään Arkadianmäellä tyhmänä (vaikken äänestänytkään sinua), mutta tämä myötähäpeä on jo liikaa.

Jos jatkat tuota vielä pitkään, joudun ehkä lähettämään sinulle laskun psykiatrisista palveluista, joita olen joutunut käyttämään selvitäkseni kosmisen myötähäpeän aiheuttamasta työkyvyttömyydestä ja stressistä. Minkä lisäksi on mahdollista, että leukani joudutaan kursimaan uudelleen kasaan niiden nyrjähdettyä liian pitkään jatkuneen huutonaurun vuoksi. Eikä tämä nyt naapurisopuakaan edistä.

Ajattelisit vähän, Tiura.

Töissä on niin ihanaa, trallallallalaa!

Uusimman Kauppalehden mukaan Isossa-Britanniassa erotettiin työntekijä siksi, että tämä oli facebookissa sanonut työtään pitkästysttäväksi - kyse oli ollut toimistotyöstä ja työntekijä 16-vuotias. Kuvitelkaa nyt, 16-vuotias pitää TOIMISTOtyötä pitkästyttävänä! Tai ei, eihän se vielä ole kamalaa, mutta se, että työntekijä kehtaa mainita ääneen pitävänsä työtään pitkästyttävänä, on tietysti ihan hirmuisen kamalaa.

Tämä on yksi asia, jota työelämässä inhoan. Että työstään pitäisi joten valtavasti PITÄÄ. Että minun pitäisi suunnilleen hihkua onnesta ja nautinnosta nakuttaessani numeroita koneelle tai jos en niin tee, en ainakaan missään nimessä saa myöntää sitä ääneen. Työhaastatteluissakin täytyy valehdella, että kylläkyllä, rrrrrakastan asiakaspalvelua, minusta on IHANAA hakata hiki hatussa näppäimistöä, en muuta niin haluakaan kuin luututa toimistonne lattioita!

Todennäköisesti työnantaja tietää hyvin, ettei työntekijä juuri "pidä" hommastaan. Ja ihan rehellisesti sanoen, en käsitä, miksi työntekijän PITÄISI pitää työstään. Ei se, ettei siitä pidä, merkitse vielä sitä, että sitä vihaisi. Useimmat suhtautunevat työhönsä aika neutraalista, eivät pidä eivätkä vihaa. Miksi sitä ei saa sanoa ääneen? Miksi ei saa sanoa, että joskus työ kyllä pitkästyttää, kyllästyttää ja turhauttaa? Miksi pitäisi aina hillua naama messingillä ja leikkiä, että joku mekaaninen papereiden pyörittely on maailman siisteitä hommaa heti seksin ja suklaan syömisen jälkeen?

Minä sanon nyt omasta puolestani, että minun työni on usein pitkästyttävää. Minä itse asiassa en mainittavammin innostu siitä runsaasta "luppoajasta", mitä minulla töissä on - se saa minut tuntemaan itseni hyödyttömäksi ja turhaksi ja lisäksi minulla on silloin tylsää. Itse työkään ei suuresti aivojumppaa vaadi, se on melko mekaanista nakuttamista ja joskus taas tympiinnyn siihen, kun asiat ei suju, koska joku toimipisteessä X on taas tunaroinut. Suoraan sanottuna teen tätä hommaa puhtaasti siksi, että tarvitsen ja haluan rahaa, en mistään muusta syystä.

Mutta mitä sitten? Minä olen hyvä työntekijä, hoidan hommani nopeasti, kunnolla ja hyvin. Olen kohtelias asiakkaille ja kollegoille. Tartun sitkeästi toimeen silloinkin, kun joku erityinen työtehtävä on minusta suorastaan vastenmielinen (niitäkin on joskus harvoin) enkä valita tai rutise siitä. Olen sillä asenteella liikkellä, että koska se on minun työni hoitaa ikävätkin jutut, minä hoidan ne ja parhaani mukaan. Totta on, etten suorastaan PIDÄ työstäni, mutten myöskään inhoa tai vihaa sitä. Minusta työni on kerrassaan kelpoisa ja säädyllinen työ, josta saa kohtuullisesti rahaa pienellä vaivalla. Ja pieni vaiva tarkoittaa tässä sekä sitä, ettei työ ole fyysisesti raskasta että sitä, ettei se rasita minua psyykkisesti eli en joudu tekemään valtavaa määrää vihaamiani asioita, kuten esimerkiksi myymään jotain puhlimessa. Puhelinmyynti tappaisi minut. Puhelinmyyntiin verrattuna 10 tunnin ojankaivuukin olisi "pieni vaiva". Lisäksi olen vastuuntuntoinen työläinen eli jään tarvittaessa ylitöihin enkä istuksi turhaan sairaslomalla. Myönnän, että minusta on hauskaa, jos satun saamaan sairaslomaa sellaisen vaivan vuoksi, joka sallii minun elää sunteellisen normaalisti (esimerkiksi viisaudenhampaan poistoleikkaus vahvoine kipulääkkeineen), mutta en koskaan keksi vaivoja tai ole ollut poissa krapulan takia.

Olenko nyt sitten kaiken yllämainitun perusteella huono työntekijä? Pitäisikö minun saada potkut? Vai onko kaikki yllämainittu ok niin kauan kuin en vahingossakaan sano sitä ääneen? Paitsi että nyt kyllä tulin sanoneeksi sen...

En tosiaan käsitä tätä systeemiä, missä kaikkea työpaikalla pitäisi aina kehua, leikkiä tykkäävänsä ja rakastavansa, vaikka KAIKKI tietävät, mikä tilanne oikeasti on. Sitä ei vain saisi sanoa ääneen. Ääneen täytyy lallatella ja lauleskella. Miksi? Miksi tämä kaksinaamaisuus? Kuka siitä hyötyy?

Työn hakua ja saamista

Olen töissä. Tämä kirjoitusikkuna on ollut auki koko päivän, kun olen suunnitellut kirjoittavani jotain, mutten ole oikein keksinyt, mitä kirjoittaisin. Nyt parisenkymmentä minuuttia sitten aihe putosi suoraan syliini tai ehkä voisi sanoa, että teki itsensä tykö puhelimitse. Asianlaitahan on näet niin, että olen hiki hatussa* hakenut töitä. Hakemukset ovat poikineet kolme haastattelua**, joista viimeisen kohdalla kävi niin, että sain paikan.

Minua on nyt onniteltu joka suunnalta, mutta vielä en itse oikein osaa olla edes iloinen. Töiden hakeminen on ollut niin huikea henkinen rasitus, ettei sitä oikein vielä ymmärrä eikä ehkä uskokaan, ettei nyt heti tarvitse jatkaa. Pikemminkin käsi on kuin itsekseen ohjaamassa hiirtä taas työvoimatoimiston sivuille etsimään uusia paikkoja, joihin hakea.

Työmarkkinoiden yksi ongelma työnhakijan kannalta on se, että lähestulkoon kaikki rekrytoijat tahtovat työntekijän, jolla on jo juuri sen nimenomaisen sektorin työkokemusta. Se johtaa siihen, että jos hakijoiden joukossa on edes yksi haettavan alan työkokemusta omaava henkilö, se riittää - muut jäävät lehdelle soittelemaan. Ja useinhan niitä työkokemusta omaavia lienee enemmän kuin yksi, jolloin työnantajalla on jopa varaa valita. Tämä on asia, jonka olen kokenut aivan äärimmäisen turhauttavaksi, sillä olen oikeasti sukkela omaksumaan uusia asioita ja kokeilisin hyvin mielelläni jotain uudenlaista työtä, mutta kukaan ei halua antaa minulle minkäänlaista mahdollisuutta.

Tämä työpaikka, jonka nyt onnistuin nappaamaan, oli jo lähtöoletukseltaan erilainen; työnantaja ei edes odottanut palkkaavansa ketään, joka hallitsisi jo tarvittavat asiat vaan oli varautunut ja halukas kouluttamaan tulevan työläisen tehtäviinsä. Epäilemättä heille olisi kelvannut hyvin joku ihminen, jolla on alan kokemusta, mutta tärkein vaatimus oli kielitaito. Tärkein vaatimus työnantajan kannalta oli työntekijän kielitaito: erinomainen venäjä ja suomi. Ja jos allekirjoittanut ei muuta osaa niin ainakin lätistä läpiä päähänsä sujuvasti kyseisillä kielillä. Tietysti muitakin toiveita oli, mutta ilmeisesti onnistuin nekin täyttämään kohtuullisen hyvin.

Silti yllämainittu juttu turhauttaa yhä lähtöasetelmaltaan, vaikka on toisaalta ymmärrettäväkin. Taannoin erään tuttavan kanssa jutellessa hän mainitsi, että työnantajat lienevät haluttomia kouluttamaan uusia työntekijöitä, koska työsuhteet ovat nykyään niin epävarmoja. Uusi työntekijä saattaa lähteä lätkimään ties milloin ja se kouluttaminen kuitenkin on työnantajalle menoerä, jonka hukkaantuminen pois kirmaavaan työntekijään epäilemättä kiukuttaa.

Tämän sekavan kirjoituksen loppukaneeteiksi voin sanoa, että mitään eläkepommia ei ole, markkinat ovat aivan selvästi edullisemmat työnantajalle kuin työntekijälle ja että työnhaku on ihan vihoviimeistä hommaa. Paitsi jos sattuu tietenkin olemaan joku Linux-nero. Olisinpa.


* Määrällisesti en ole ollut kovin ahkera, mutta suhteutettuna nyt käytössä oleviin voimavaroihini työnhaku on kyllä lohkaissut niistä aimo osuuden.

** Työharjoittelupaikkoja en oikein osaa laskea "oikeiksi töiksi". Ja niiden kohdalla vaikutti epäedullisesti se, etten ollut oikeutettu laitoksen työharjoittelutukeen eli on mahdotonta sanoa, mitkä olisivat olleet todelliset mahdollisuuteni saada jompikumpi niistä. Itse asiassa arvelen, että toisen olisin saanut, jos minulla olisi ollut tuki takanani.