Vuorikiipeilyä kerrakseen

Olen miettinyt viime aikoina vuorikiipeilyä. Mikä saa ihmisen ryhtymään moiseen touhuun? Tai ei siinä nyt mitään, että kiipeilee joillekin matalille kukkuloille, mutta että on rämmittävä Everestin huipulle asti - huh huh. Mount Everestillä kuolee ihmisiä joka vuosi ja silti sinne on valtaisa tunku. Muilla vuorilla ei kuole niin paljon, mutta tunkukaan ei ole yhtä kova. Ne ovat itse asiassa vaarallisempiakin kuin Everest, siis suhteessa huipulle päässeisiin ja kuolleisiin. Vaarallisin on Annapurna, toiseksi vaarallisin K2 (jos muistan oikein).

Vuonna 2008 K2:lla kuoli 11 kiipeilijää parin päivän aikana. Erinäisistä viivytyksistä johtuen osa kiipeilijöistä pääsi huipulle vasta joskus kahdeksan aikaan illalla, kun siellä pitäisi olla kello 15-17 aikoihin, että ehtii laskeutua valoisana aikana. Siinä matkalla huipulle on alue, jota kutsutaan Pullonkaulaksi - ilmeisesti erittäin vaarallinen ja vaikeakulkuinen paikka. Aamupäivällä sherpat olivat asettaneet sinne turvaköydet, minkä vuoksi kiipeilijöillä ei ollut mukana omia köysiä tai kiinnityslaitteita. He luottivat pääsevänsä turvaköysien varassa alas.

Valitettavasti kiipeilijöiden ryhdyttyä laskeutumaan Pullonkaulan yläpuolisesta jääkentästä irtosi kappale, joka vei mukanaan yhden kiipeilijän - ja turvaköydet. Kiipeilijät olivat kiipelissä: jumissa yli 8 kilometrin "kuoleman vyöhykkeellä"* ilman muita kiipeilyvälineitä kuin jäähakut ja pimeä laskeutumassa. Oli vain kaksi vaihtoehtoa: jäädä huipulle yöksi odottamaan valoisaa aikaa, jonka turvin laskeutua tai laskeutua pimeässä ilman apuvälineitä eli "vapaakiivetä", näin vapaasti suomennettuna.

Uskomattominta on, että sieltä oikeasti TULI ihmisiä alas pimeässä. Siis ilman apuvälineitä. Pimeässä! Kuka hullu kiipeää ilman turvaköysiä pimeässä! Miten se tapahtuu? Kuka uskaltaa?

Itsehän pelkään julmetusti korkeita paikkoja. Olen ihminen, joka ei uskaltanut edes kiivetä Kiovan Sofian luostarin kellotorniin. Tai olisin uskaltanut, jos olisin pakottanut itseni, mutten halunnut pakottaa.

Siitä huolimatta aloin tänään miettiä, pitäisikö ryhtyä vuorikiipeilemään. En tavoittele mitään Everestiä - se on vähän sama kuin aloittaisi taitoluistelun ja suunnittelisi päätyvänsä olympialaisiin -, mutta voisin yrittää harjoitella jotain pikkukukkuloita varten. Kuntosalilla on kiipeilyseinä, joka olisi mainio alku. Erityisesti kiipeäminen harjoittaisi ylävartalolihaksia, jotka ovat minulla tragikoomisen heikot. Ja mitä tulee korkeanpaikan kammoon niin pelkonsa on hyvä voittaa, eikö?

Taidankin ilmoittautua seuraavalle seinäkiipeilykurssille. Mount Everest, here I come!

Heh heh, vitsi vitsinä. Mutta tosissaan, sille kurssille voisi...

* Yli 8000 metrin aluetta kutsutaan kuoleman vyöhykkeeksi, koska ihminen ei selviä siellä pitkään hengissä. Ongelmana ei ole kylmyys, vaikka sekin on toki kangistava vaan hapenpuute, mihin ihminen lopulta kuolee, jos ei pääse laskeutumaan.

Suksi vaikka suolle, Wallin

Tyhmentääkö kulttuuriministeriys ihmisen vai onko kyseinen pesti nimenomaan korvamerkitty jollain tapaa... erm, hiukan rajoittuneille ihmisille - vai onko vika vain Stefan Wallinissa itsessään? Meinaan, kaverin kommentit eilisessä Hesarissa riittivät lähestulkoon mykistämään allekirjoittaneen. Koska en ole varma, löytyykö tätä netistä, lainaan valittuja paloja uutisesta:

"Arvostelussa heitä kohtaan on myös yritystä kampittaa työtä tasa-arvon lisäämiseksi yhteiskunnan huipulla", Wallin kommentoi viime päivien keskustelua tiedotteessaan sunnuntaina.

Wallinin mielestä kritiikki huokuu kateutta kahta naista kohtaan.

"Naisia on edelleen liian vähän johtavissa asemissa myös julkisella sektorilla. Miksi kaksi naista ovat niin kiitollisia uhreja tällaisessa keskustelussa?" Wallin kysyy.

Kommentit koskevat Liisa Hyssälän nimitystä Kelan pääjohtajaksi ja Eva Biaudet'n nimitystä vähemmistövaltuutetuksi. Wallin siis käytännössä sanoo, että ainoa syy, miksi näitä nimityksiä arvostellaan, on kateus naisia kohtaan ja tasa-arvon vastaisuus.

Tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa jotain painokelvotonta. On se nyt jumankavita, kun naiset voivat jatkuvasti piiloutua sukupuolensa taakse ja parkua, että AINOA syy, miksi häntä ja tuotakin naista arvostellaan on se elin jalkojen välissä - ja näin voi kätevästi välttyä oikeasti vastaamasta siihen esitettyyn kritiikkiin. Mutta ei suinkaan riitä, että naiset itse toimivat näin, ehei. Nyt meillä on mieskin laulamassa samaa virttä!

Tässä on vähän tietoa Biaudet'n nimityksestä ja siihen liittyvästä kähminnästä:

Valtioneuvosto vaaransi vähemmistövaltuutetun puolueettomuuden ja uskottavuuden

Yle: Biaudet'n valinnasta vähemmistövaltuutetuksi kantelu

Jos edes puolet tuosta pitää paikkansa, Biaudet ei todellakaan ole oikea ihminen virkaan ja kritiikki on paitsi oikeutettua myös tarpeellista. Ja sitten tulee joku Wallin itkemään, että niinku oikeasti vika on vain Biaudet'n jalkovälissä - siitäkin huolimatta, että virkaan olisi ilmeisesti ollut pyrkimässä myös muodollisesti päteviä naisia. Jos virkaan siis olisi ehdottomasti haluttu nainen (mikä sekin kyllä kuulostaa epätasa-arvoiselta), olisi ihan hyvin voitu valita muodollisesti pätevä eikä olisi ollut välttämätöntä kähmiä ja säätää. Mutta ei, virkaan haluttiin nimenomaan Eva Biuadet eikä ketään muuta - ja siitäkö ei saisi valittaa?

Olen niin kiukkuinen, etten haluaisi edes olla kovin kohtelias. Ottaa päähän kuin pientä apinaa se, että kohdellaan kuin aivokuollutta näätää jonkun poliitikon toimesta. Ja Wallin tuntuu ihan selvästi kuvittelevan, että me olemme niin unohtumattoman typeriä, että nielemme siiman koukkuineen ja vieläpä kiitämme kauniisti perästä päin.

Hermo menee.

Aamiaista nöyrälle

Olen nyt useampana kertana yrittänyt päästä lauantaibrunssille erääseen kahvilaan, joka on varsin suosittu. Sinne pitäisi kuulemma soitella hyvissä ajoin ja varata pöytä, mielellään ainakin kolme viikkoa etukäteen. Nyt, kun soitin, sieltä kerrottiin, että kaikki pöydät ovat varattuna - koko kesän ajalta! Että ei kesäbrunssia meikäläiselle.

Ensimmäisellä kerralla, kun tulin torjutuksi, olin pettynyt. Nyt oloni on lähinnä ristiriitainen. Paikka on kyllä kiinnostava ja ruokalista vaikutti kerrassaan mainiolta, joten sen puolesta olisi hauska käydä. Lisäksi valtaisa suosio on tietysti eräänlaista mainosta kahvilalle, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että se on jo... liian suosittu.

Ongelma on siinä, että minulla on oikeastaan nöyryytetty olo. Tuntuu siltä kuin pitäisi anella jotain armopaloja - soitella peruutuspaikkojen perään! Enkä minä pidä siitä, että minun pitää nöyryyttää itseäni kerta kerran jälkeen ja itkeä jonkun aamiaispöydän perään. Hyväksyn tämän kyykyttämismeiningin vielä lääkäriin pääsyn ja vastaavien kohdalla, mutta koko aamiaisesta menee jotenkin maku, jos sitä saadakseen on täytynyt ryömiä, madella ja anoa suosionosoitusta.

Taitaapa siis jäädä se brunssi siellä kokeilematta. Jätän sen niille, jotka saavat tyydytystä moisesta toiminnasta.

Pyöräilijät roistoina liikenteessä

Joka vuosi pyöräilijät valittavat jalankulkijoista. Nämä tallaavat mistään välittämättä pitkin pyöräteitä ja pyöräilijän kilautellessa kelloa vain mulkoilevat pahasti ja huutavat herjauksia. Jalankulkijat eivät pyörätielle astuessaan yhtään katso, onko pyörä tulossa, jolloin pyöräilijän näkökulmasta kaupunki on ikään kuin interaktiivinen pelikenttä, jossa este voi milloin hyvänsä yhtäkkiä hypätä nenän eteen. Reagoi sitten siinä parissa sekunnissa, sillä omasta mielestään jalankulkija on tietysti aina viaton.

Minä jaan nämä pyöräilijöiden huolet täysin, sillä olen itsekin pyöräilijä ja joskus haluaisin kieltämättä iskeä jonkun puusilmäisen jalankulkijan pään asfalttiin. Mutta jos rehellisiä ollaan, vika ei ole yksin siinä päässä. Pyöräilijätkään eivät istu aina pyörän selässä vaan viettävät runsaasti aikaa jalankulkijoina ja siinä ehtii tarkastella, miltä maailma näyttää siitä vinkkelistä - eikä se suorastaan mairittele pyöräilijöitä. Tänäkin keväänä sitä joutuu jalankulkijana koko ajan väistelemään pyöräilijöitä, jotka pyöräilevät jalkakäytävillä. Ja se ihan oikeasti pistää vihaksi.

On mahdollista, etteivät ne, jotka sutivat pitkin jalankulkuväyliä ole niitä samoja henkilöitä, jotka avautuvat jalankulkijoiden typeristä tempauksista (vaikken yhtään ihmettelisi), mutta varmaa on, että edelliset tekevät aivan valtavasti hallaa jälkimmäisten asialle. Miksipä jalankulkija kunnioittaisi pyöräteitä, kun on päivänselvää, etteivät pyöräilijät kunnioita jalkakäytäviä?

Totta on, etteivät keskustan pyöräilyväylät suorastaan juhli erinomaisuudellaan, mutta kyllä siellä selviää sotkeentumatta jatkuvasti jalankulkuteille. Minusta on jotenkin uskomatonta, että pyöräilijät ovat niin käsittämättömän laiskoja, etteivät esimerkiksi viitsi koukata Sörnäisten rantatietä pitkin polkiessaan sörnäisistä keskustaan. Ehei, kyllä sitä Hämeentietä pitäisi päästä ja kun siinä kulkee jonossa pitkä pätkä busseja eikä pyöräilijämme uskalla siihen sekaan, hän tietysti siirtyy jalkakäytävälle. Tai sitten sama juttu jossain Kampissa, missä ei juurikaan ole pyöräteitä. Siellä autot eivät edes aja kovaa, joten liikenteen seassa pyöräily ei ole temppu eikä mikään (done that), mutta ehei, eivät meidän hienohelmapyöräilijät siihen ryhdy vaan pujottelevat kapeilla jalkakäytävillä jalankulkijoita häiriten.

Tässä taannoin poliisi sakotteli typeriä pyöräilijöitä liikenteen vaarantamisesta tai jostain vastaavasta ja ihan oikein teki. Pyöräilijät pois jalkakäytäviltä. Ei tähän juttuun saada mitään tolkkua, jos pyöräilijät itse koko ajan vesittävät omaa asiaansa rikkomalla liikennesääntöjä.

Pidettävä vs hyvä

Kävin taannoin katsomassa Iron Man 2:sen, joka oli mielestäni ihan kohtuullinen elokuva. Puidessani sitä jälkikäteen erään tuttavan kanssa, tulin ajatelleeksi asiaa, mikä on kovin usein aiheuttanut minulle jonkinlaista päänvaivaa: miksi ihmiset niin herkästi yhdistävät käsitteet "se on hyvä" ja "minä pidin siitä".

Avaan hiukan, mitä ajan takaa. Kun ihmiset sanovat, että elokuva oli heistä "hyvä", he yleensä käytännössä tarkoittivat, että he pitivät siitä. En ole vielä tässä kohtaa eri mieltä, mutta tämä toimii toisinkin päin. Jos joku ei pidä elokuvasta, se ei hänen mielestään voi olla hyvä. Toisin sanoen, ihmiset eivät tunnu jotenkin tunnistavan heidän henkilökohtaisista pitämisistään riippumatonta "laadun" käsitettä, jonka avulla olisi mahdollista määrittää elokuvan hyvyys/huonous etukäteen sovitulla asteikolla.

Tämä pätee nähdäkseni todella laajaan spektriin asioita. Olen esimerkiksi monesti kuullut ihmisten sanovan, ettei joku ooperalaulaja ole "hyvä", mikä on minusta jollain tapaa absurdi väite. On ihan ok olla pitämättä oopperatyylisestä laulusta, mutta yleensä tässä kohtaa sitten jumiudutaan poteroihin eikä voida hyväksyä sitä, että vaikka kyseisestä laululajista ei pitäisi, laulaja voi silti olla omalla alallaan hyvä. Absurdiksi koen väitteen siksi, että jos oopperalaulaja on erittäin taitava ja lahjakas, minusta hän on selkeästi "hyvä" ihan huolimatta siitä, pitääkö joku hänen laulustaan vai ei.

Ehkä ihmettelen tällaista jaottelua siksi, että minulle kategoriat "pidän/en pidä" ja "hyvä/huono" ovat aina olleet toisistaan irrallisia. Voin huoletta hyväksyä teoksen hyväksi, vaikka en siitä pitäisikään tai ajatella, että se on huono, vaikka nyt satunkin pitämään siitä kovasti. Esimerkiksi American ninja -elokuvat ovat aivan selkeästi huonoja elokuvia siinä mielessä, että niissä mättävät sekä dialogi, käsikirjoitus että näyttelijäsuoritukset ja logiikka ylipäätään, mutta pidän niistä silti sangen suuresti. Sen sijaan moni taide-elokuva on epäilemättä erinomaisen laadukasta tavaraa, mutta minua ne eivät sen kummemmin sykähdytä ja saatan jopa inhota niitä.

Eniten kuitenkin hämmentää ihmisten kiivas tarve takertua noihin kategorioihinsa. Jos joku on pitänyt elokuvasta X paljon, hän ei kerta kaikkiaan voi myöntää, ettei se olisi "hyvä" elokuva. Ei mitenkään. En toki sano, että on olemassa jotain kiveenhakattuja määreitä ja laatustandardeja vaan kriitikotkin ovat keskenään eri mieltä eikä siinä mitään, mutta jotenkin elokuvan laadukkuudesta tulee asia, jotka täytyy puolustaa henkeen ja vereen, JOS on pitänyt elokuvasta. Miksi? Miksi se on niin vakava asia? Ihan kuin ihmisen itsetunto ja kaikki riippuisi siitä...

Ilja Glazunov tuottaa lapsipornoa?

Helsingin Sanomien viimeisimmässä kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli venäläisestä taidemaalarista, Ilja Glazunovista. Artikkeli oli niin keskeisessä osassa, että pieni siivu Glazunovin massiivisesta teoksesta Demokratian tori oli lainattu kuukausiliitteen kansikuvaksi. Luin jutun, vilkaisin kuvaa ja vaikka Glazunov on ihan kohtuullinen taidemaalari ja maalannut Kekkosenkin, en ollut sen kummemmin vaikuttunut ja unohdin pian koko jutun.

Joku muu ei unohtanut. 14. toukokuuta ilmestyi Helsingin Sanomat, jonka kommenttiosastolla Jukka Mäkelä ja Raisa Cacciatore purkivat ärtymystään toukokuun kuukausiliitettä ja Ilja Glazunovin maalausta kohtaan. Annan heidän puhua omasta puolestaan:

"Kansikuvan keskellä hehkuu meikattu lapsi, kutsuva katse kohdistettuna katsojaan. Repaleiset, likaiset vaatteet paljastavat juuri kehittymään lähteneen rinnan ja lantion kaaren. Sivummalla on birlä pirnrmmän lapsen pää, suu teipattuna. Lasten ympärillä on aikuisia miehiä, osin hirviömäisiksi kuvattuina, pukkipäiviä alastomia naisia, kahleita, ulostyönnettujä kieliä, hämmentyneitä katseita.

Kuvassa lapsi, väkivalta ja seksi liittyvät yhteen - lahja sellaiselle, joka on valmis käyttämään lasta seksuaalisten halujensa kohteena. Miksi tällainen kädenojennus lapsipornon ja lapsiinkohdistuvan väkivallan markkinoijille?"

Ensimmäisen reaktioni voi tiivistää kuuluisaan nettiä kiertämään lyhenteeseen: WTF??? Siis - mitä vittua?! Koska kuvassa on väkivaltaa, seksiä ja vähäpukeinen lapsi, se merkitsee "kädenojennusta pedofiileille"? Ja oikeasti, mikä ihmeen "kutsuva katse" ja "meikattu lapsi"? Jokainen voi toki tarkastella taideteosta itse, mutta minun mielestäni mainittu lapsi näyttää lähinnä juonittelevalta ja ovelalta - sellaiselta, joka pitelee veistä selkänsä takana ja valmistautuu iskemään. Tyttö on keskellä kuvaa, alareunassa, osittain pyöreän, venäjänkielistä tekstiä sisältävän "leiman" takana. Ottaen huomioon, että liitutaulussa tytön alapuolella lukee, että "Myymme venäläisiä lapsia 1) elinsiirtoja varten, 2) pojiksi, 3) tyttäriksi, 4) muita tarkoituksia varten - hinta sovittavissa", voisi kuvitella, että tyttö ja sivussa olevat surkeat lapset viittaavat nimenomaan tähän. He ovat orpoja, joita myydään "demokratiamme torilla" päivän hintaan.

Cacciatoren ja Mäkelän mielipidekirjoituksessa on kuitenkin paljon perustavanlaatuisempi ongelma kuin taipumus tulkita lapsipornoksi taiteen perinteinen symboliikka, jossa lapsi edustaa viattomuutta. Ongelmahan ei tunnu olevan se, onko kuva itsessään pornoa vai ei vaan se, että joku pedofiilinplanttu saattaa kiihottua siitä. Kuvan tekijälle siis asetetaan vastuu siitä, miten ja mihin kuluttaja kuvaa käyttää. Tämä lähenee aika lailla sitä näkemystä, jonka mukaan esimerkiksi kuvat alastomista lapsista missä yhteydessä hyvänsä ovat hirveää lapsipornoa, koska joku pedo saattaa innostua niistä. Näin ollen kuvia alastomista lapsista ei tietenkään saisi olla missään.

Täytyy myöntää, että itse pidän tällaista näkemystä paitsi melkoisen vastenmielisenä niin myös vahingollisena. Maailma on täynnä fetisistejä, jotka kiihottuvat ties mistä - on ihan loputon suo alkaa vaatia ihmisiä sensuroimaan itseään sen pelossa, että JOKU jossain saattaa saada seksuaalisia kiksejä mitä viattomimmastakin kuvasta. En periaatteessa kannata näkemystä, jonka mukaan kaikki on sallittua taiteen nimissä, mutta nykyään kaikki tuntuu olevan sallittua lapsipornon vastustamisen nimissä.

Joku roti, hei.

Ennen ja jälkeen

Olen joskus laitellut ennen ja jälkeen kuvia, mutta laitetaan nyt taas vaihteeksi.

Ensiksi kuva Pariisin opintomatkalta, kun olin 17-vuotias:

Tämä kuva taas on hulvattomalta Tallinnan lomalta - olin juuri täyttänyt 18 vuotta ja tämä on se nimenomainen kuva, joka inspiroi minut laihduttamaan.

Tämä on tuorein kuva, otettu suurin piirtein kuukausi sitten (vapulta on kuvia, muttei koko vartaloa näyttäviä).

Lopuksi voidaan todeta, että eroa on. Ja tulee vielä vähän lisää.

Laihtumisen problematiikkaa (ja samanlaisia otsikoita)

Toisin kuin aiemmassa merkinnässäni väitin, tarkoitukseni ei itse asiassa ole kirjoittaa lihavuusta vaan lihavuudesta. Viime lokakuussa kirjoitin siitä, mitä laihat eivät tunnu lihavuudesta ymmärtävän ja aivan äskettäin tulin katsoneeksi BBC:n tuottaman dokumentin, joka tuntui vahvistavan havaintojani siitä, että toisin kuin laihat tykkäävät väittää, kyse ei ole lihavien itsekurin puutteesta. Tässä hieman selostusta dokumentista ja se löytyy muuten myös youtubesta.

Dokumentissa esiteltiin tutkimus, johon oli koottu ryhmä hoikkia ihmisiä - sellaisia hoikkia, jotka ovat aina olleet hoikkia eivätkä ole millään lailla kamppailleet painonsa kanssa. Heidän piti sitten kuukauden ajan syödä kaksi kertaa se kalorimäärä, jonka se tavallisesti söivät. Koeryhmälle moinen syöminen oli enimmäkseen lähinnä tuskaa ja kidutusta. Yhtä lukuun ottamatta he onnistuivat kyllä sisulla ja sitkeydellä saavuttamaan kaloritavoitteensa, mutta se todellakin vaikutti olevan työn takana ja he valittelivat jatkuvaa kurjaa oloaan.

Lihavan maailma on ihan erilainen. Lihava ihminen pistelee helposti poskeensa huomattavasti enemmän kuin kuluttaa. Hänellä on ikävä olo lähinnä, jos hän ei saa paljon ruokaa, koska silloin hänellä on nälkä - tätäkin itse asiassa on itse asiassa testattu, dokumentti kertoi. Joukko reilusti ylipainoisia oli laitettu laitosoloihin, pakotettu laihtumaan määrä X ja sen jälkeen heille syötettiin tasan sen verran kuin he kuluttivat. Tulos oli se, että koehenkilöt kokivat olevansa koko ajan aliravittuja, vaikka biologisessa mielessä he eivät olleetkaan.

Kirjoitin lokakuussa, että ainoa pysyvä ratkaisu lihomiseen on se, ettei enää tarvitse kieltäytyä tai käyttää itsekuria vältelläkseen herkkuja. Täytyy saavuttaa sellainen tila, jossa ei koe mainittavaa mielihalua mässäillä, mussutella ja napostella kaiken maailman sipsejä, karkkeja ja suklaaleivonnaisia. Ankaralla itsekurilla voi näet kyllä laihtua, mutta se ei pääsääntöisesti ole pysyvää, sillä jossain vaiheessa ihminen kuitenkin lipeää. Äärimmäisen harva meistä on synytynyt munkin itsekurilla varustettuna - harva laihakaan on, heidän kiusauksensa vain ovat toisenlaisia.

Minä kun en ole tutkija enkä dokumentin tekijä, en voi koota testiryhmää, mutta on minulla yksi taho, jolla suorittaa ihmiskokeita: minä itse. Olen ollut jatkuvalla laihdutuskuurilla melkein kymmenen vuotta ja olen ollut lihava, joten olen mitä mainioin koekaniini. Uusin kokeeni alkoikin maaliskuun puolivälissä, kun kävin ravitsemusterapeutilla juttelemassa syömisongelmoinnistani. Olin aiemmin suhtautunut nihkeästi ajatukseen ravitsemusterapeutista, koska koin kyllä tietäväni, miten ja mitä minun pitäisi syödä - en vain tehnyt niin. Eli mitä hyötyä olisi terapeutista, joka vain kertaisi minulle ne asiat, jotka jo tiedän?

Näin jälkikäteen myönnän erehdykseni. Terapiakäynti olikin huomattavan hyödyllinen eikä terapeutti edes paljoa puuttunut syömisteni sisältöön vaan muihin asioihin. Ehkä merkittävin juttu oli se, että hän aivan selkeästi kielsi minua laihduttamasta enää sanoen, että on mahdotonta laihduttaa ja saada syömisiä hallintaan samaan aikaan. Pääpainon pitäisi nyt olla jälkimmäisellä. Muitakin juttuja tuli, mutta en nyt takerru yksityiskohtiin vaan kerron tuloksista. Ensimmäisen kuukauden ajan mussutin aika paljonkin karkkia ja sen sellaista, mutta en korvannut niillä oikeita aterioita ja opettelin olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa esimerkiksi suklaapatukasta illalla. Siitä tilanne on pikkuhiljaa luisunut sellaiseksi, ettei minun tällä hetkellä edes tee mieli herkutella. Nälkäkin on enimmäkseen kadonnut jonnekin ja syön lähinnä sillä ajatuksella, että kaipa tässä täytyy jotakin syödä. Paitsi jostain syystä nykyään on aamuisin nälkä ja joudun syömään aamiaista!

Niin ja olen laihtunut 3 kiloa kahdessa kuukaudessa. Paradoksaalisesti paras tapa laihtua onkin se, ettei laihduta. Ehkä pääsen joskus tavoitepainooni, ehkä en, se ei ole enää tärkeintä. Olen ollut hyvin tyytyväinen tähän muutokseen, koska se on nostanut elämänlaatuani niin monilla muillakin alueilla. Minun ei enää tarvitse kieltäytyä herkuista - minun ei tee mieli! Se on huisin siistiä! En vielä pidä pippaloita, koska peruspessimistinä odotan kaiken kuitenkin menevän pieleen, mutta yritän nyt nauttia tästä niin kauan kuin tämä kestää. Parhaassa tapauksessa lopun ikäni!

Että joskus laihduttamattomuus kannattaapi.

Pokaamisen pohdintaa

Pitkästä aikaa asiaa seksistä ja parisuhteista. Tässä ei nyt ehkä ole mitään yhtä punaista lankaa, mutta olen viime aikaisten toverikeskusteluitteni kirvoittamana mietiskellyt hiukan miesten naismenestystä. Yksi tuttava näet heitti, että valikoivan miehen on itse asiassa helpompi saada seksiä kuin sellaisen, joka ei nirsoile eikä valikoi. Ensi alkuun ihmettelin väitettä, mutta tarkemmin ajateltuna asiahan todella on näin.

Se ylin tekijä, mikä vaikuttaa miehen naismenestykseen, on status. Mitä korkeampi, sen enemmän tarjokkaita. Ne naiset, joille status ei merkitse paljon mitään, ovat niin suuri vähemmistö, ettei heitä tarvitse ottaa tässä lukuun - edes minä en lukeudu heihin. Ja se syy, miksi valikoivalle miehelle on tarjolla enemmän mannaa ja usein söpömmiltä naisilta on se, että valikoivuus on selkeä signaali miehen korkeasta statuksesta: vain korkean statuksen miehellä on varaa olla valikoiva. Tässä mielessä kyseessä on itseään vahvistava kierre, jossa miehen valikoivuus antaa signaalin korkeasta statuksesta, mikä houkuttelee naisia, mikä taas tosiaan merkitsee korkeaa statusta ja korkea status itsessäänkin aiheuttaa usein valikoivuutta. Miehet, joiden status on korkea, todellakin ovat valikoivia.

Yksi piirre, mitä naiset kautta linjan tuntuvat inhoavan miehissä on epätoivo ja nimenomaan epätoivo naisten suhteen. Eikä ihme, koska sehän on suora signaali matalasta statuksesta. Korkean statuksen mies ei ole epätoivoinen, hänellähän naisia riittää, jos hän niin haluaa, kun taas epätoivoinen mies osoittaa selkeästi, että hänellä on valtaisia vaikeuksia saada naista, mikä taas vihjaa alhaiseen statukseen.

Epätoivoon liittyy sekin, jos mies järjestään käy läpi baarin naiset ja yrittää vongata kaikkia mukaansa. Naiset huomaavat tämän eikä yksikään lähde, sillä mieshän suorastaan huokuu epätoivoa. Mestarismies valitsee yhden naisen, jota hän yrittää ja jos hän ei sillä kertaa saakaan, hän kohauttaa olkiaan eikä ota sitä niin vakavasti - eikä juokse heti seuraavaan pöytään yrittämään uutta naista. Sitä paitsi, naiset usein haluavat satunnaisseksissäkin säilyttää jonkinlaisen illuusion erityisyydestään ja seksin merkityksellisyydestä. Sellainenkaan nainen, joka on nimenomaan etsimässä yhden yön juttua, ei välttämättä halua kuulla miehen artikuloivan ääneen lausetta "tää on sit vain seksiä". Nainen kyllä tietää sen, mutta kyseisellä lauseella mies asettaa hänet lähinnä patjan asemaan, kun nainen haluaisi tuntea itsensä erityiseksi; kyseessä on ehkä vain yksi yö, mutta mieshän valitsi juuri HÄNET eikä ketään muuta.

No, ei mulla muuta tänään. Seuraavaksi keskustellaankin lihavuusta!

Lastenvaunu-angst!

Olen jo jonkin aikaa ollut aikeissa avautua lastenvaunuista. Tätä nykyähän ne ovat varsin massiivisia taisteluvaunuja, joiden pääasiallinen tehtävä tuntuu joskus olevan lähinnä kanssaihmisten pökkiminen ja heidän kulkemisensa vaikeuttaminen kaikin tavoin, erityisesti vähänkään ahtaammissa tiloissa. Taannoin käväisin Helsinki Fashion Stock Sales -myyjäisissä ja olin juuri poistumassa, kun näin kahden naisen puskevan sisään lastenvaunuineen suoraan ahtaaseen esittelytilaan. Siitä on varmaan seurannut hauska show, jota en kuitenkaan jaksanut jäädä katsomaan.

Vika ei sinänsä ole erityisesti lastenvaunuissa vaan ihmisten päissä yleensä; jostain syystä ihmisten kyky ja halu huomioida kanssaihmisiään on äärimmäisen heikko. Pienet asiat saattaisivat helpottaa muiden olemista, mutta ne, joiden pitäisi näitä pieniä asioita tehdä, eivät niitä tee. He eivät edes TAJUA, että voisivat tehdä. Esimerkiksi, kun joku porukka kävelee kadulla niin, ettei heidän ohitseen pääse mistään kohtaan tai joku jumittaa bussin ovella niin, että hänen ohitseen on pakko kaivautua kyynärpäätaktiikalla, vaikka tilaa olisi muuallakin.

Lastenvaunut kuitenkin turhauttavat minua toisinaan melko lailla, koska ne paitsi ovat kerrassaan erinomaisia esteitä myös tuntuvat oikeuttavan melkein mihin hyvänsä. Tässä taannoin joku äiti paheksui itku kurkussa jotakin Itäkeskuksen kiinalaista ravintolaa, jonne ei saanut tuoda lastenvaunuja sisään. Kuvitelkaa, ahtaaseen ravintolasaliin ei saanut tuoda isoja lastenvaunuja hankaloittamaan tarjoilijoiden ja asiakkaiden liikkeitä! Onhan se nyt kerrassaan törkeää. Tämä äiti vannoikin boikotoivansa kyseistä ravintolaa tästä lähin ja se on toki hänen oikeutensakin, joskin se kuulostaa vähän siltä, kuin ala-ikäinen päättäisi boikotoida baareja, joihin hänellä ei riitä ikä.

Kirpputorit ovat myös yksi toisinaan ärtymystä nostattava pesäke. On vaikea ymmärtää, miten lastenvaunullisten pieneen mieleenkään ei voi tulla, että lastenvaunujen raahaaminen ahtaiden käytävien keskellä kaikkien muiden tukkeensa ei ehkä ole kovin kohteliasta ja hyvä idea. Ja jos joku uskaltaa aiheesta huomauttaa, sitten alkaakin pyhä viha ja massiivinen loukkaantuminen, sillä, kuten sanottuna, lapsi ja Äitiys pyhittää lähes kaiken ja muiden on aina annettava äidille tietä ja ymmärrettävä väistää, kun taas äideiltä ei muiden huomioimista voida edellyttää tai toivoa.

Hemmetti. Pitäisiköhän minunkin hommata lapsi, jotta voisin liittyä tähän ultimaattisten pyhitettyjen kerhoon ja käyttäytyä ihan, miten huvittaa ilman, että kenelläkään on oikeutta sanoa minulle mittään?