Pysyvä painonpudotus

Jatkan vielä hetken laihdutus- ja painonhallintateemaa. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta laiskana en jaksa linkittää. Kuten tuossa edellisessä kirjoituksessani painotin, ainoa pysyvä ja kestävä tapa hoikistua pysyvästi on olla laihduttamatta.

Tämä on paljon tärkeämpää ja olennaisempaa kuin ihmiset luulevatkaan. Meille tarjotaan kaikenlaisia ihmedieettejä, jotka vievät X-määrän kiloja viikossa tai kuukaudessa ja ylipainoiset tai sellaisiksi itseään luulevat ryhtyvät jokakeväiseen kärsimystanssiin. Sillä kärsimystä se on se laihdutus. Se on nälkää, kieltäytymystä, repsahduksia, painavaa syyllisyyttä ja vellovaa huonoa omaatuntoa, suunnatonta ruoanhimoa, tuskan hikeä ja kurnivaa vatsaa. Se on itsensä kiduttamista.

Kuka hyvänsä voi kiduttaa itseään jonkin aikaa, mutta lähestulkoon kukaan ei pysty tekemään sitä loputtomiin. On aivan mahdollista ruoskia paino haluttuihin lukemiin - mutta mitenkäs siitä eteenpäin? Ihmiset kuvittelevat, että taivas aukeaa ja pasuunat soivat, kun oikea paino on saavutettu ja loppu elämä on yhtä painonhallinnan voittokulkua.

Voi pojat, niin siinä ei käy. Itsekiduttajille käy säännönmukaisesti niin, että se laihdutettu paino tulee takaisin. Olen itse ollut tällainen jojoilija ja tunnen muitakin tällaisia ihmisiä, jotka selkeistä merkeistä huolimatta jokaisella itsekidutuskerralla uskovat, että TÄLLÄ kertaa se onnistuu. Ei se onnistu. Kidutuksen jälkeen alkaa paluu arkeen ja entisiin syömisrutiineihin - niihin samoihin rutiineihin, joiden vuoksi henkilö alun perin olikin pullistunut. Ja kun ylimääräistä energiaa virtaa sisään, tietäähän se, mitä sille käy: se pakkautuu epäonnistumisesta todistavaksi rasvakerrokseksi ihon ja lihasten väliin.

Siksak-laihdutus on siitä ikävä asia, että se muuttaa kehon koostumusta juuri siihen suuntaan, josta laihduttaja yleensä pyrkii pois: se lisää kehon rasvapitoisuutta. Mekanismi on aika yksinkertainen. Laihtuessaan ihminen ei menetä ainoastaan rasvavarastojaan vaan myös lihaksia. Jos paino putoaa 10kg, osa siitä on silkkaa menetettyä lihasta. Sen sijaan lihaskasvun aiheuttama painonnousu on hyvin harvinaista. Kun ihminen lihoo, se on silkkaa ja pelkkää rasvaa. Jos meillä siis on 80kg painava ihminen, joka laihtuu 10kg, joista 7kg on rasvaa ja 3kg lihaksia niin lihoessaan takaisin ne samat 10kg, tämä henkilö painaa taas 80kg, mutta nyt hänen kehonsa koostumus on toinen. Nyt hänellä on 3kg enemmän rasvaa kehossaan kuin ennen laihdutusta (luvut ovat puhtaan viitteellisiä).

On selvää, että merkittävästi ylipainoisen on hyvä laihduttaakin jonkin verran ainakin alussa. Mutta pysyvä ratkaisu se ei ole. Ainoa tapa hoikentua pysyvästi on opetella kokonaan toisenlainen ruokailutyyli, sellainen, joka ei kerrytä ylimääräistä energiaa kehoon. Mitään yhtä oikeaa ohjetta tuskin on, ihmiset ovat erilaisia ja kunkin on hyvä löytää itselleen sopiva syömistapa. Itsekidutus ei kuitenkaan ole se ratkaisu. Ja kun uudet elintavat ovat muodostuneet rutiiniksi, painonhallinta on suorastaan helppoa: ei tarvitse erikseen hallita sellaista, joka pysyy hallinnassa kuin itsestään.

Laiihduttamatta laihtumista

Olen keksinyt hyvän tavan laihtua varmasti ja stressamaatta. Ei tarvitse luopua mistään, saa syödä niitä ruokia, mitä haluaa. Ei tarvitse nähdä nälkää, ei laskea kaloreita.

Tarvitsee vain lopettaa laihduttaminen.

Minä olen laihduttanut lähes 10 vuotta. Tietenkään en ole fysiikan tasolla laihtunut niin pitkään, koska silloin minua ei enää olisi, mutta henkisesti olen ollut koko ajan laihdutuskuurilla. Se on aiheuttanut minulle jonkin asteisen syömishäiriön, kyvyttömyyden syödä oikein ja kohtuudella. Söin joko aivan liian vähän tai aivan liikaa. Painoni ei onneksi ole vaihdellut tolkuttomasti, korkeimmillaan se on ollut 73kg (sen jälkeen siis, kun laihduin sieltä 100 kilosta) ja alimmillaan 61kg. Syöminen alkoi hallita elämääni, se pyöri ajatuksissa koko ajan, mitä saa syödä, mitä ei saa syödä, milloin seuraavaksi syön, mitä söisin, milloin on karkkipäivä ja niin edelleen.

Se on raskasta. Se on henkisesti hyvin raskasta. Talvi oli muutenkin hirvittävän raskas ja väsyin lopulta kaikkeen. Siksi hakeuduin YTHS:n psykologille, joka muiden juttujen lomassa passitti minut ravitsemusterapeutille. Suhtauduin koko juttuun äärimmäisen epäilevästi, koska 10 vuoden laihdutuskokemuksella minä kyllä tiesin, MITÄ minun pitäisi syödä. Ajattelin, että ravitsemusterapeutti selittäisi vain ravintoarvosta ja lautasmallista enkä hyötyisi käynnistä yhtään.

Olin väärässä. Terapeutti ei aluksi ollut edes kiinnostunut tietämään, mitä minä söin. Hän halusi tietää, miten syön, milloin syön, millainen on syömishistoriani, miten laihdutin, mikä on suhteeni ruokaan. Lopulta vilkaistuaan ruokapäiväkirjaani hän myös totesi, että syön näemmä ravitsemuksellisesti ihan oikein silloin, kun syön hyvin eikä hän siten näe tarpeelliseksi selittää mitään ravintoarvoista.

Sen sijaan ravitsemusterapeutti kielsi minulta laihdutuksen. Hän sanoi suoraan, että on mahdotonta laihduttaa ja korjata ruokavaliota sekä syömistapaa oikeanlaiseksi yhtä aikaa. On valittava. Ja siksi minun on pakko lopettaa laihdutus. Olin periaatteessa aavistanut asian jo aiemmin, mutta näemmä tarvitsin jonkun ammatti-ihmisen sanomaan sen minulle suoraan. Toinen, minkä terapeutti minulta kielsi, oli kaikenlainen paastoaminen. Jopa ennen iltatilaisuuksia, joissa tietäisin syöväni paljon. Hän sanoi, että keho kyllä jälkikäteen korjaa tilanteen kaipaamalla vähemmän ravintoa, mutta jos paastoan ETUKÄTEEN, päädyn ylensyömään, koska keho kaipaa energiaa, vaikka vatsaa ei enää nälättäisikään.

Teesit olivat siis seuraavat:

1. Syö aamiaista 1-2h heräämisen jälkeen (minulla on ollut taipumus jättää aamiainen kokonaan välistä, koska heti herättyäni en pysty syömään - ratkaisin asian siirtämällä lounastani vähän myöhempään, jotta aamiainen mahtuu väliin)

2. Välipala ennen ja jälkeen lounaan

3. Jälkiruokalupa

4. Ei ikinä paastoa "vatsan tyhjäämiseksi" ennen jotain syömistapahtumaa

Ja se tärkein:

5. LOPETA SE LAIHDUTUS

No, minä lopetin laihduttamisen. Aloin syödä. Tämä tapahtui maaliskuun lopussa. Nyt, heinäkuun lopussa, painan 5-6kg vähemmän kuin silloin. En ole nähnyt nälkää. Olen syönyt karkkia, suklaata, sipsejä, kakkuja ja leivonnaisia - itse asiassa ensimmäisen kuukauden ajan terapeuttikäynnin jälkeen söin melkein joka ilta karkkia. Tietenkään ruokavalioni ei ole koostunut makeisista ja roskasta vaan enimmäkseen ihan oikeasta ruoasta, mutta sen lisäksi olen puputtanut kaikkea moskaa.

Ja laihtunut 5-6kg. Enkä ole ikinä viihtynyt näin hyvin laihtuessani. Olen hemmetin siistiä pistellä poskeensa kahvilassa kakkua tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. On ihanaa SYÖDÄ täysin luvallisesti. Joskus laihduttajapiru sieltä mielensyövereistä yrittää iskeä kiinni ja nalkuttaa, että aijai, siinä vaan karkkia mätetään ja minä sanon sille, että entäs sitten, salmiakki on hyvää, suksi hiiteen.

Tietenkään en ole täysin onnistunut olemaan ahmimatta. Mutta siinä missä aiemmin saattoi kulua jopa viikko tai kaksi putkeen silkan mässäilyn parissa, nyt se on yksi päivä ja niitäkin on ollut harvassa, ehkä 3-4 tämän koko ajan puitteissa. Eivätkä ruokamäärätkään ole samanmoisia, koska masu ei vain vedä. Tuossa alkukesästä popsin kyllä noin viikon putkeen kevätsipulia ja kurkkua ja olin melkein kipeä, koska masu turposi palloksi ja tuntui tuskallisen täydeltä. Valitettavasti olen niin suuri kevätsipulifani, että taidan kiduttaa itseäni ensi vuonnakin samanlaisella kuurilla. Onneksi kevätsipulikausi on lyhyt.

Kaikkein hienointa tässä on kuitenkin se, ettei syöminen enää rajoita elämääni. Aiemmin piti aina valmistautua paastolla juhliin, jotten vatsani pullottaisi. Usein epäonnistuin ja laistoin häpeissäni koko juhlat. Nyt voisin lähteä vaikka tältä istumalta juhlimaan, koska masuni ei pullota juuri koskaan. Minulla on kevyt olo. Mukava olo. Syöminen ei hallitse ajatuksiani, en odota kieli pitkällä seuraavaa sallittua ateriaa tai huvita itseäni syömällä. Minun ei tarvitse ostaa kokonaista karkkiarsenaalia kerralla, koska enää ei ole tilannetta, jossa ajattelisin, että "no, kun kerran meni pieleen, syödään kunnolla". Yksi suklaapatukka kun ei ole pieleenmenemistä. Seuraavana päivänä voin syödä toisen, jos huvittaa, tai sitten olla syömättä, jos huvittaa.

En tiedä vielä, olenko voittanut lopullisesti, mutta aika hyvällä mallilla ollaan. Itsekidutuksesta ei ollut paljoa iloa, koska, kuten joskus kirjoitin, kukaan ei jaksa kiduttaa itseään loputtomiin. Sitä sortuu ja kärsii siitä. Nyt ei tarvitse kärsiä ja se on valtava psyykkinen helpotus.

Ei siis kannata laihduttaa*.

(* Tämä koskee enimmäkseen ihmisiä, jotka ovat normaalipainoisia tai lähellä sitä. Vakavasti lihavien toki kannattaisi hiukan laihduttaa.)

Äidit, nuo julmuudessa väkevät

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla on viime päivinä väännetty kättä niin kutsutusta "vieraannuttamisesta". Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä prosessia, jolla lähivanhempi vieraannuttaa lapsen/lapset etävanhemmasta. Yleensä tämä prosessi sisältää melkoista henkistä väkivaltaa lähivanhemman puolelta, jolla tämä pyrkii kääntämään lapset etävanhempaa vastaan. Kumpikin sukupuoli on yhtä kyvykäs käyttämään lapsia aseena puolisoaan vastaan, mutta koska lähivanhemmista ylivoimaisesti suurin osa on äitejä, myös vieraannuttajat ovat voittopuolisesti äitejä.

Eräät ovat huomauttaneet, että etävanhemman vieraantumisessa ei läheskään aina ole kyse siitä, että lähivanhempi yrittää aktiivisesti ajaa tämän pois. Toisinaan etää ei ihan oikeasti kiinnosta. Näitä tapauksia on, sitä ei käy kiistäminen, mutta yhtä lailla kiistämättömältä näyttää, että myös "vieraannuttajien" määrä on aivan liian suuri. Se, että osa etävanhemmista lähtee omin voimin lätkimään ei millään muotoa ole puolustus vieraannuttajien toimille tai poista sitä, että vieraannuttaminen on lapselle äärimmäisen vakava ja tuhoisa teko.

Omat vanhempani erosivat vasta, kun olin aikuinen, mutta olen koko elämäni elänyt jossain määrin "ilman isää". Äitini on siihen syytön, sillä kyse oli puhtaasti isän luonteesta - isä on taiteilija, jolle monet, monet muut asiat tulivat aina ennen perhettä. Näin ollen minulla on jonkinlaista kokemusta siitä, millaista on kasvaa poissaolevan isän tyttärenä ja vaikka en enää olekaan isälleni vihainen tai katkera, en soisi sitä kohtaloa kenellekään. Siksi tunnen aika alkukantaista inhoa ja vihaa niitä äitejä (tai isiä) kohtaan, jotka omaa itsekkyyttään ja ilkeyttään riistävät lapseltaan isän. Se on julmaa ennen kaikkea lasta kohtaan, lasta, joka on täydellisen riippuvainen lähivanhemmastaan. En ymmärrä, miten vanhempi, joka väittää rakastavansa lastaan, voi tehdä tälle niin julman tempun, että riistää tältä toisen vanhemman*. Ei se ole rakkautta, se on syvää, mustaa itsekkyyttä. Sellainen ihminen ei mitään lasta ansaitsisi.

Valitettavasti meidän sosiaalihuoltomme tuntuu turhan usein olevan äitien puolella. Äiti kelpaa oletusarvoisesti vanhemmaksi vain siksi, että hänellä on munasarjat. Lapsi otetaan pois vasta, jos äiti on psyykkottinen hullu, isä vie päätöksen oikeuteen ja äiti on kyllin tyhmä/hullu antaakseen todistusaineistoa omasta epäkelpoisuudestaan. Isä sen sijaan ei kelpaa vanhemmaksi ellei ole superkelpomallivanhempi.

Esimerkiksi kelpaa tämä tapaus, jossa suurperheen äiti sairastui, jolloin lapset otettiin huostaan. Vanhemmat olivat eronneet ja isä olisi halunnut lapset luokseen, minkä myös äiti hyväksyi - mutta eivät sosiaaliviranomaiset! Sen sijaan, että lapset elelisivät isänsä luona, heidät erotettiin toisistaan ja sijoitettiin perhekoteihin ympäri Espoota. Jos sukupuolet olisivat olleet toisin päin, tätä tuskin olisi tapahtunut: terveeltä äidiltä ei olisi koskaan viety lapsia. Suomessa on epäilemättä tälläkin hetkellä melkoisten lapsilaumojen yksinhuoltajaäitejä, joita TUETAAN sen sijaan, että heidän lapsensa huostaanotettaisiin, mutta kun on kyseessä yksinhuoltajaisä, tälle ei mitään tukea heru, ehei. Sen sijaan viedään lapset. Ja paksuinta on, että isällä on oikeudenpäätös saada lapset luokseen, mutta sosiaaliviranomaiset haraavat vastaan. Uskomatonta toimintaa.

Tässä ei voi muuta todeta kuin että onneksi ei ole itsellä lapsia. Eipähän kukaan käytä heitä pelinappuloina. :/


* Poikkeuksena toki ääritapaukset, jotka ovat oikeasti pahasti vahingollisia omille lapsilleen. Sen lisäksi, että tämä on onneksi suht harvinaista, vahingollisia vanhempia löytyy kummankin sukupuolen edustajista. Suurin osa lastenmurhaajista esimerkiksi on äitejä eli isät eivät mitenkään itsestäänselvästi edusta ylivoimaista enemmistö lasten vahingoittajista. Äitien pahuuteen ei vain haluta uskoa, joten he pääsevät kuin koira veräjästä.

Homostele - tai itke ja homostele

Kappas, löytyi uusi, kiintoisa blogi: Junttimuslimi ihmettelee. Siellä on kaikkea jännää, muun muassa "anti-semitismin puolustus", joka on ihan laillista ja poliittisesti korrektia materiaa, koska vähemmistön edustaja (muslimi) saa dissata ihan, mitä haluaa.

Itse törmäsin blogiin sen yhden nimenomaisen merkinnän, "Ennen kuin homoudesta tehdään pakollista", kautta. Siinä kirjoittaja loihe muun muassa seuraavanlaisen lausuman: "Kun homous aikanaan laillistettiin tarkkasilmäisimmät oivalsivat, että padot oli avattu ja tulee aika jolloin homoudesta tehdään pakollista."

Ja kirjoittaja on aivan oikeassa. Kävihän siinä niinkin, että kun avioero, alkoholi, uskottomuus, aviottomien lasten synnyttäminen ja sen sellainen laillistettiin, niistä tuli ehdottoman pakollisia. Itse olen ollut huono kansalainen enkä ole vielä tähän päivään mennessä testannut noista kuin alkoholia ja odotankin hetkenä minä hyvänsä poliisien kolkuttelevan ovelleni ja vaatimaan minua olemaan uskoton, menemään naimisiin, jotta voin erota ja ryhtyä puuhaamaan aviotonta lapsenalkua. Niin ja tietysti homostelemaan, onhan sekin pakollista.

Tästä tulee muuten mieleeni muuan lentävä lausahdus, joka osuvasti määritteli totalitarismin: "Totalitaristisessa valtiossa kaikki se, mikä ei ole kiellettyä, on pakollista."

Muistakaa nyt sitten homostella oikein ahkerasti, ettei poliisi tule ja pamputa.

Asiakaspalvelua Venäjällä

Käväisinpä tuossa viikonloppuna naapurimaassamme Venäjällä näkemässä ystäviäni ja hiukan irrottautumassa arjen rutiineista - kun on ollut töissä 3 viikkoa ilman vapaapäiviä, alkaa jo kaivata pientä tuuletusta. Siitä, kun olin viimeksi Pietarissa, on vierähtänyt yli vuosi. Vuodessakin ehtivät jotkin asiat muuttua, ravintoloita on sulkeutunut ja avautunut, sushimuoti on ehkä vähän tasoittunut, uusi metrolinja on käynnistynyt. On kuitenkin yksi asia, joka ei tunnut vuosien saatossa muuttuvan mihinkään: venäläisten virkailijoiden ja asiakaspalvelijoiden flegmaattisuus ja täydellinen välinpitämättömyys asiakasta kohtaan.

Ne esimerkkien määrät, joita voisin kertoa, ovat lukemattomat. Useimmissa kaupoissa, joihin astuin sisälle, myyjä istui elämäänsä kyllästyneen näköisenä kassalla eikä reagoinut läsnäolooni mitenkään. Saattoi jopa juoruta henkilökohtaisia juttujaan puhelimessa koko sen ajan, kun olin kaupassa. Tilanne, jossa seisoin tiskin takana odottamassa, että myyjät saisivat juoruamisensa hoidettua, en ollut harvinainen. Heitä ei kannata paljoa hoputtaa, sillä silloin he palvelevat vielä hitaammin - pikkuvirkamiehen valta on jotain, minkä käyttämisestä venäläiset saavat ehkä jopa seksuaalista tyydytystä, niin mielellään mitättömimmätkin virkailijat kyykyttävät niitä, joita voivat.

Internet-kahvilassa, jossa vierailin, hukkasin hetkeksi aikaa aurinkolasini. Olin melkoisen varma, että olin unohtanut ne kassalle, mutta kun menin kysymään kassaneidiltä, hän pudisteli päätään, että eiei, ei tiedä mitään. Tivattuani hetken, hän vaivautui lyhyesti vilkaisemaan ympärilleen ja totamaan edelleen, että eiei, ei ole mitään aurinkolaseja kassalle tuotu. Palloilin kahvilassa vielä hetken tutkien koneiden vieruksia, kunnes luovutin ja olin jo poistumassa, kun yhtäkkiä joku toinen henkilökunnan jäsen pysäytti minut ja toi minulle aurinkolasini. Ne olivat olleet tämän edellä mainitun kassaneidin selän takana.

The St. Petersburg Times oli pieni artikkeli tutkimuksessa, jossa vertailtiin eri Euroopan maiden jonotusaikoja. Ketään ei ehkä yllätä se, että Venäjä vei kirkkaasti voiton peräti 27 minuutin jonotusajallaan - ja sen kyllä saattoi huomata niiden kahden päivän aikana, jotka maassa vietin. Kun Suomen tullissa on kerrallaan aina useampi virkailija tarkistamassa passeja, Venäjän puolella rajaa virkailijoita on töissä yhtäaikaa 1-2. Tämä siitäkin huolimatta, että niitä tarkituskoppeja on yhteensä kahdeksan. Minkä vuoksi niitä on kahdeksan, kun niitä ei vilkkaimpina aikoinakaan ole kolmea enempää auki, on minulle sula mysteeri. Tämän lisäksi venäläiset tullivirkailijat saattavat hyvinkin saada päähänsä lähteä tauolle kesken kaiken, mikä on joskus aiheuttanut hilpeitä 3-4 tunnin aamuöisiä bussi-istuskeluja Venäjän raja-asemalla.

Tämä voi kuulostaa valitukselta, mutta se ei sitä varsinaisesti ole. Venäläisten asiakaspalvelijoiden kaikenkattava palvelemattomuus ja virkailijoiden laiskuus ovat kyllä merkittäväkin ongelma suuremmassa mittakaavassa itse yhteiskunnalle, mutta eivät ehtineet ärsyttää minua kahden päivänä aikana. Niihin on jo niin tottunut, että kun astuin ensimmäiseen kauppaan, missä minua odotti nurkassa lojuva flegumyyjä, tunsin oloni kotoisaksi. Sen sijaan joka kerta, kun törmään Pietarissa hymyilevään, iloiseen ja palvelualttiiseen asiakasmyyjään, joita saattaa löytää etenkin Nevski Prospektin turistialueelta, hämmennyn ja ujostun: miten tämä nyt näin, eihän tämän näin pitänyt mennä!

Kehitys kehittyy Venäjälläkin, ainakin, mitä tulee kauppaan, sillä turistit osaavat vaatia palvelua ja venäläiset kyllä ymmärtävät dollarien päälle. Mutta mitä tulee pikkuvirkamiesten sadistiseen mielihyvään, jonka he saavat talloessaan heikompiaan - no, siihen ei ole näkyvissä parannusta. Vaikea uskoa, että venäläinen mentaliteetti muuttuisi niin paljon. Ei auta kuin huokaista syvään joka kerta, kun asioi venäläisen virkailijan kanssa - ja varata useampi tunti toimitukseen.

Pieni provokaatio

Jyväskylyläinen kaupunginvaluutettu Asmo Maaselkä avautuu Keskisuomalaisessa tämän kaasuiskun tiimoilta: Pride-paraati on myös provokaatio. Maaselän mukaan Pride-kulkue on provokaatio perinteisiä arvoja vastaan. Siitä hän jatkaakin kulkueen kuvaamista kristinuskon rienaamiseen keskittyneenä remuremminä, joka yrittää vaatia omia arvojaan koko valtaväestönkin arvojen perustaksi. Mistä päästään tietysti maahanmuuttajiin, sopeutumiseen ja sen sellaiseen.

En ole koskaan ollut mukana Pride-kulkueessa tai edes seuraamassa sivusta, joten en osaa sanoa, rienataanko siellä tosiaan kristinuskoa vai ei. Itsestäänselvää se ei näytä olevan, sillä esimerkiksi Ruotsin vastaavassa paraatissa jopa hurrattiin kristinuskolle ja kirkko kerta kaikkiaan täyttyi väestä. En sitten tiedä, onko Maaselällä jotain ensikäden tietoa siitä, että suomalainen sateenkaariväki panettelee kristinuskoa ja kirkkoa vai olettaako hän automaattisesti, että totta kai nyt hirmuiset homot haukkuvat "perinteisiä arvoja", minkä homostelultaan ehtivät. Vai riittääkö provokaatioksi pelkästään se, että sateenkaariväki ylipäätään marssii? Onko provokaatiota se, että he tekevät olemassaolonsa valtaväestölle tiettäväksi?

Tämä kappaleenpätkä Maaselän mielipidekirjoituksesta on hauska: "Jos vähemmistö sopeutuu, niin tällöin valtaväestön edustajan ei tarvitse hyväksyä vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, mutta ei niitä silloin tarvitse vihamielisesti vastustaakaan. Ne eivät silloin uhkaa ketään."

Juu, ei varmaan tarvitse vastustaa vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, jos ne sopeutuvat - koska silloin niitä arvoja ei enää ole! Sopeutuminen merkitsee juuri sitä, että sopeudutaan elämään vallitsevien puitteiden nojalla. No, jotain voi tietysti jäädä, mitä sopinee harrastella sitten piilossa. Sitähän Maaselkä tuntuu mielipidekirjoituksellaan hakevan: homostelkaa vaan, mutta tehkää se suljettujen ovien takana niin, ettemme me tiedä emmekä näe. Älkääkä nyt ainakaan hakeko meiltä mitään hyväksyntää olemassaolollenne!

Maaselkä ei toisaalta ole täysin väärässäkään. Avuksi tosiaan olisi, jos vähemmistö kunnioittaisi enemmistön arvoja - mutta toisaalta se ei voi tarkoittaa sitä, etteikö vähemmistö saisi tavoitella tasa-arvoista asemaa enemmistön jäsenten kanssa. Erivapaudet ja -oikeudet ovat sitten asia aivan erikseen ja useimmitenhan maahanmuuttajien vaatimukset koskevat sellaisia asioita eivätkä sitä, että he saisivat toteuttaa itseään tasa-arvoisesti enemmistön edustajien kanssa. Omaa uimahallivuoroa ei oikein voi verrata avioliittoon, sillä jälkimmäisessä seksuaalivähemmistö vain hakee samaa oikeutta, joka enemmistöllä jo on, kun taas uimahallivuoron kohdalla muslimit hakevat itselleen etua enemmistöön nähden eli jotain sellaista, mitä enemmistölläkään ei ole.

Näin turinani lopuksi haluaisin vielä huomauttaa, että kaasuiskun Pride-kulkuetta vastaan tekivät uusnatsit. Ei siis mikään kristillinen ryhmittymä vaan uusnatsit. Jotenkin en osaa pitää uusnatseja "perinteisten arvojen kannattajina". Ehkä ne sitä tavallaan ovat, mutta minusta se tapa on jotenkin kieroutunut. Kristilliset liikkeet hyväksyn perinteisten arvojen kannattajien joukkoon, mutta meidän hihhulimme ovat sikäli tolkun väkeä, etteivät hyökkäile fyysisin ottein erimielisiä vastaan. Korkeintaan ne keskittyvät likaamaan omaa pesäänsä (vrt. pedofiliatapaukset), mutta jättävät muut rauhaan ainakin tekojen osalta.

Mutta ehkäpä uusnatsejakaan ei saisi enää provosoida. Hipsutellaan varpaillaan kaikki, etteivät kuulapäät vain ärsyynny ja ala - kaasuttaa.

Kaikki hyvin, kunhan huiveista päästään?

Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi, että burqa-kielto saattaa hyvinkin mennä läpi Ranskan parlamentissa. Itse en oikein tiedä, kannatanko lakia vai vastustanko sitä. Olen periaatteessa sitä mieltä, ettei kasvot peittävä huivi tosiaan sovi länsimaihin - täällä on olennaista se, että ihminen voidaan tarvittaessa tunnistaa kasvoistaan. Kaikki ei myöskään voi mennä yksilönvapauden piikkiin, ei edes vaatetuksen puolesta - esimerkiksi alastomuus on julkisilla paikoilla yleensä kiellettyä.

Se, mikä minua hiukan häiritsee tässä lakialoitteessa on se, ettei se oikeastaan juurikaan tartu siihen laajaan ongelmavyyhteen, joka Ranskalla ja muillakin mailla on käsillä muslimivähemmistöjensä kanssa. Ei ongelmana ole se, että pieni vähemmistö musliminaisista peittää kasvonsa hunnulla - ongelmat ovat paljon laajempia ja vaikeampia. Totta kai tämäkin on viesti oikeaan suuntaan, että maassa maan tavalla eikä ranskalaiseen tapaan kuulu peitellä kasvojaan, mutta jääkö se siihen? Onko tämä taas tällainen julkisuustemppu, yritys todistella mahdollisimman näkyvästi, että hei, katsokaa, me teemme jotain? Siis vähän samanlainen tempaus kuin Suomen surullisenkuuluisa lapsipornolista, jonka vaikutus todelliseen lapsipornoon on mitätön, mutta jonka avulla viranomaiset voivat sanoa, että ovat tehneet voitavansa asian hyväksi ja on aika siirtyä muihin hommiin.

Että toivottavasti Ranskan hallitus tekee jotain niille suuremmillekin ongelmille, kuten musliminuorten syrjäytymiselle, "muslimisaarekkeiden" muodostumiselle ja kasvulle Ranskan maaperällä ja esimerkiksi musliminaisten oikeuksille. Toisinaan on pakko valita, suojellaanko yhteisöä vai yksilöä ja toistaiseksi muslimien kohdalla näyttäisi siltä, että Eurooppa on valinnut edellisen ja jättänyt muslimiyhteisöjen heikoimmat eli lapset ja naiset vahvempien armoille. Toivottavasti tilanne muuttuu. Joskus...

Tuho tulee ja ennen oli kaikki niin paljon paremmin

Tiedättekö, mikä on ehkä maailman väsynein juttu? Jo muinaiset roomalaiset jne. - enkä lainkaan vitsaile. Itse asiassa vanhin tällainen teksti taitaa olla muinaisen Egyptin peruja. Siinä joku egyptiläinen jeppe vaikeroi, kuinka nuoriso on niin turmeltunutta ja rappiollehan tässä mennään niin, että autiomaan hiekka pölisee. Ja voin kuvitella, kuinka arvon herra M. P. Cato piti Rooman senaatissa tulikivenkatkuisia puheita aikojen turmeltuneisuudesta.

Nykyään meillä on omat rappiopäivän enkelimme, jotka jaksavat internetin ihmemaailmassa paheksua maailman menoa ja julistaa kovaan ääneen, kuinka vuonna se ja se asiat olivat paljon paremmin, ihmiset välittivät toisistaan, yksisarviset vaelsivat yhä maan päällä ja sateenkaaren päästä oikeasti löytyi kulta-aarre. Aika usein tällaisena ihmekautena esitetään 50-luku, jolloin naiset olivat Naisia, miehet Miehiä, lapset menivät kiltisti nukkumaan ajoissa, alkoholia juotiin säällisesti ja kohtuudella, prostituutio rehotti ainoastaan jossain Afrikan sarvessa ja kansa kumarsi pappismiehiä niin, että liepeet vain heilahtelivat.

Tietysti asiat riippuvat aina paljolti siitä, mitä arvostaa. Kiinnostavaa kuitenkin on se, että kukaan meidän ikäluokkamme jäsenistä ei ole elänyt 50-luvulla. Me emme todella tiedä, millaista oli elää silloin, me perustamme näkemyksemme silloin eläneiden tarinoihin ja siihen materiaaliin, mikä 50-luvulta on jäänyt. Entäs, jos silloin ei ollutkaan niin siistiä? Entäs, jos aika kultaa muistot? Kyllä minäkin muistelen 80-luvun Ukrainaa aurinkoisena onnenmaana, mutta ottamalla historiankirjan käteen voi helposti argumentoida muistojani vastaan. Ne eivät ole kovin luotettavaa tietoa.

No, saa nähdä, miten asiat menevät. Ei se toki mahdotonta ole, että rappiopäivän julistajat ovat oikeassa ja islamgeddon murskaa länsimaisen dekandenssin parinkymmenen vuoden kuluessa, jonka jälkeen elämmekin islamilaisessa teokratiassa, inshallah. Mutta jos (kun) niin ei käykään, onpahan jotain, mille hihitellä vuosien kuluttua, kun luen tätäkin blogikirjoitusta.

Ase vai viinat?

Porvoossa on sitten ammuttu. Aseharrastajat ovat epäilemättä huolissaan lajinsa puolesta. On selvää, etteivät suomalaiset taaskaan ymmärrä, kuinka turvallinen ja kelpo laji ampuminen on, kun joku hourupää taas ammuskeli jossain. Haluavat kuitenkin taas rajoittaa ampuma-aseiden hallussapitoa ja niin eespäinpois.

Toisaalta, jos ja kun noita hourupäitä putkahtelee tasaiseen tahtiin...

Sinänsä on kuitenkin totta, että väkivallanteot Suomessa vähenisivät varmasti, jos alkoholin ja teräaseiden hallussapito kiellettäisiin ja estettäisiin.

Lööppiangsti

Pride-kulkueeseen tehtiin kaasuisku. Ei siinä mitään - syylliset vaan nalkkiin ja lätkäistään sopiva rangaistus, joskin Suomen oikeuskäytännön tuntien se on jotain sormen heristämisen ja nimellisen sakkomaksun väliltä. Muutenhan en jaksaisi oikein edes välittää, mutta se, mikä minua on hiukan tympäännyttänyt tässä tapauksessa on sen ympärillä vellonut uutisointi.

Lööpit ja otsikot ovat suorastaan sykähdyttäviä:

Nuorin Pride-kulkueen kaasuiskun uhri alle yksivuotias

Nuorin Pride-kulkueen kaasuiskun uhri alle 1-vuotias

Ylempi on Iltalehde, alempi Iltasanomien. Huvittavaa muuten, miten otsikot ovat lähes identtiset keskenään... Mutta niin, onhan siinä oikein hyvä sauma itkeä myötätunnon perään, kun nuorin uhreista on alle YKSIVUOTIAS. Kuvitelkaa! Voin kuvitella, kuinka keltainen lehdistö oikein hieroskeli käsiään kuultuaan nuorimman uhrin iän: kyllä nyt saadaan kansalle kunnon lööpit ja suunnaton paheksunta päälle. Kuka olisi arvannut, että joku saattaa ottaa lapsensa mukaan Pride-kulkueeseen!

Äh. En tykkää keltaisesta lehdistöstä. :(

Tehokkaampaa markkinointia

Helsingin Sanomissa peräänkuulutettiin toimittajien vastuuta muutama päivä takaperin, kun Arkkitehti-lehden entinen päätoimittaja kertoi 2000-luvun alussa kohtaamastaan painostuksesta. Jutun pääpaino oli tietysti Arkkitehti-lehdessä ja sen ympärillä velloneessa aallokossa, mutta kirjoittaja raapaisi lyhyesti myös toimituksen etiikkaa ylipäätään; nykyään on toisinaan vaikeaa erottaa mainosta ja artikkelia toisistaan. Erilaiset puffiartikkelit ja vastaavat yleistyvät jatkuvasti ja mainoksen ja asiallisen artikkelin ero hämärtyy.

Tämä artikkelien muuttuminen piilomainonnaksi käväisi mielessäni, kun luin uusimman Yhteyshyvä-lehden kirjoitusta eineksistä. Lähestulkoon kaikkialla, mistä olen eineksistä lukenut, niitä on enemmän tai vähemmän paheksuttu, niiden ravintoarvoja on kritisoitu ja niiden sisältämiä säilöntäainemääriä on kauhisteltu. Yhteishyvän eines-artikkeli taas oli aivan toista maata: eineksiä kehuttiin siinä erinomaisiksi aterioiden lisiksi, jotka paitsi ovat pullollaan mainioita ravintoarvojaja myös helpottavat mitä perusteellisimmin kiireisten vanhempien arkea. Ateriasta tulee kerrassaan loistava, kun sen koostaa eineksistä ja jostain muusta, mitä ei artikkeli yksilöitynyt.

Yhteishyvän kohdalla en kuitenkaan ole huolissani. Se on aivan avoimesta S-Ryhmän lehti, joten sen "asema" S-ryhmän mainosautomaattina on aivan selkeä ja kukaan tuskin erehtyy pitämään sitä objektiivisena julkaisuna. Kaikki lehdet eivät kuitenkaan ole jonkun ison yritysryppään julkaisemia "mainoskatalogeja" vaan ovat vähintään olevinaan objektiivisia ja vapaita tiettyjen ryhmien tahi yritysten talutusnuorasta. Kysymys vain kuuluu, että ovatko ne todella sitä? Esimerkiksi naisten suosimissa kauneus- ja trendijulkaisuissa on jatkuvasti artikkeleita erilaisista uskomushoidoista tai kosmetiikkatuotteista ja useimmiten jutut ovat hyvin positiivisia ja tuntuvat kannustavan lukijaa kokeilemaan hoitoa/tuotetta, josta artikkeli kertoo. On ihan mahdollista, että kyseessä on täysin viaton ja rehellinen artikkeli, mutta toisaalta yhtä mahdollista lienee sekin, että lehti on saanut jotain hyötyjä siltä raholta, josta artikkeli "kertoo".

Kauneusteollisuus ei muutenkaan ole mikään rehellisyyden perikuva, joten kyllähän nuo jutut laittavat epäilyttämään. Yritetäänkö meille taas myydä jotain "rehellisen ja jopa kriittisen" artikkelin avulla? Tehokkaintahan markkinointi lienee silloin, kun kohde (uhri?) ei edes arvaa olevansa markkinoinnin kohteena.