Uusi vuosi

Tänään tapahtui jotain ihmeellistä. Saapastelin kaikessa rauhassa pitkin keskustan lumen kuorruttamia katuja, kun havaitsin jonkin muuttuneen. Kummassakin kädessäni roikkui kiiltävä ostoskassi, kirpeä tuuli silitteli poskiani ja kepeä vaniljalaten tuoksu leijaili yhä sieraimissani kahvilakäynnin jälkeen. Oli pitkä aika siitä, kun olin viimeksi saanut nauttia kiireettömästä kaupunkivaeltelusta ja vaniljalatesta keskellä arkipäivää. Maailma hymyili minulle ja minä - minä olin onnellinen.

On joulukuu ja vuosi käpertyy kohti loppua. Aika vilkaista taaksepäin ja katsoa, mitä on tapahtunut ja mitä on saanut aikaan. Tämä vuosi on ollut hyvin raskas, raskain kaikista elämäni vuosista. Paljoakaan en ole jaksanut hymyillä. Elämä, jos sitä voi elämäksi kutsua, on ollut selviytymistä, raahautumista päivästä toiseen harmaan sumun ympäröimänä.

Tänä vuonna olen oppinut itsestäni enemmän kuin kaikkina muina vuosina yhteensä. Olen satuttanut ja minua on satutettu. Olen ollut julma ja minua kohtaan on oltu julmia. Olen sanonut asioita, jotka olisi voinut jättää sanomattakin ja tehnyt tekoja, jotka olisi voinut jättää tekemättäkin.

Tämän vuoden aikana sydäntäni ovat kiduttaneet tunteet, joita en olisi koskaan uskonut kykeneväni tuntemaan, ainakaan sillä teholla, jolla ne ovat kehoani ravisuttaneet. En ole kovin ylpeä itsestäni, monet päätökset, joita olen tehnyt, ovat näin jälkikäteen tarkasteltuina olleet huonoja ja tuottaneet turhaa kipua läheisilleni. Kuitenkin, sitä, mikä on tehty, ei tekemättömäksi saa. Menneessä möyryminen ei hyödytä ketään, on pakko jatkaa eteenpäin.

Toisaalta, tänä vuonna olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni todella nähnyt itseni. Olen ihaillut pitkiä sääriäni, ihmetellyt hoikkaa vyötäröäni ja silitellyt silkkisiä hiuksiani. Olen menestyksekkäästi luopunut syömisvammoistani ja laihtunut painoon, joka tuntuu minulle sopivalta. Kehoni ei ole täydellinen, mutta se on minun omani. Minulle on niin uutta astua peilin eteen ja katsoa alastonta vartaloani tuntematta inhoa tai vihaa. Se tekee minut melkein araksi - onko tämä edes luvallista? Onko minulla lupa pitää itsestäni?

Olen ymmärtänyt olleeni vuosia väärässä itseni suhteen. Ne asiat, joita pidin vikoinani, eivät koskaan oikeasti olleet sellaisia ja toisaalta taas olen havainnut ikäviä käytösmalleja, joista tahdon eroon. Se on kuitenkin huomattavasti kivuttomampaa oivaltaa käyttäytyvänsä huonosti kuin ajatella, että on huono. Käyttäytymistään voi näet muuttaa ja minä pyrin tekemään juuri niin. On valtava helpotus nähdä, että asioille voi sittenkin tehdä jotain.

Ja nyt, vuoden loppuessa, minä odotan jo seuraavaa. Uutta vuotta. Olen rauhallinen, hymyilen taas. Kuulen, kuinka linnut laulavat ja lumi narskuu saappaiden alla. Takaiskuja tulee kyllä ja minut tuntien niistä voi tulla raskaitakin, mutta ensimmäiset askeleet on otettu.

Olen matkalla.

Läskit kakarat

Näin jouluna, ihmisten mättäessä herkkua nassuihinsa kuin nälänhädän edellä, sopiikin hyvin kirjoittaa taas yksi jutustelma lihavuudesta. Satuin näet noin viikko sitten katsomaan dokumentin lasten lihavuudesta, mikä herätti erinäisiä ajatuksia.

Dokumentti keskittyi vain muutamaan perheeseen, joiden vanhempia erityinen "valmentaja" auttoi hallitsemaan lasten lihavuusongelmaa - tai tarkemmin sanoen ongelma on oikeastaan vanhempien, lapset ainoastaan ovat se osapuoli, joka siitä kärsii. Vanhemmat kyllä ymmärsivät dokumentissa, missä vika on ja pyrkivät tekemään asialle jotain, mutta kaksi asennetyyppiä otti allekirjoittanutta aika pahasti päähän.

Ensinnäkin eräs isä torpedoi jatkuvasti lastensa elämää syöttämällä näille kaikenlaisia herkkuja. Totta on, että lapset inuivat häneltä niitä, mutta eiväthän lapset mitenkään ymmärrä, että herkut ovat heille pitkällä tähtäimellä lähinnä haitaksi. Isä ymmärtää, mutta kun hän ei "kestä" lasten itkua! Ja kuinka samainen isä suhtautui lastensa mahdolliseen lihavuuteen? "No, he voivat sitten laihduttaa aikuisina."

Juu, totta kai sitä voi laihduttaa aikuisena. Se vain, että on takuulla helpompaa olla antamatta herkkua lapselle kuin laihduttaa kymmeniä kiloja rasvaa. Kiva asenne siis isällä: "koska minä en viitsi vaivautua mihinkään, tuomitsen lapseni elämään paksun rasvakuoren ahdistamana, muiden kiusaamana, raskausarpien merkitsemänä, nivelkulumiin, vihaamaan liikuntaa jne. jne." Lihavana lapsena ei nimittäin ole yhtään kiva olla ja lihavuus tekee keholle asioita, joita ei voi enää aikuisena muuttaa. Siksi on melkeinpä rikollista asennoitua oman lapsen lihavuuteen niin, että "ehtiihän se aikuisena laihduttaa". Vihaksi pistää.

Mainitun isän kommentti oli kuitenkin ainoa laatuaan ainakin kyseisessä dokumentissa. Sen sijaan useampikin vanhempi syytti lapsensa lihavuudesta geenejä: "hänellä on samat geenit kuin minulla, kun katsookin suklaakakkua niin lihoo kilon". Vika ei siis ole siinä ruoassa, mitä lapsi syö tai kuinka paljon hän syö eli loppuviimeksi päästään siihen, että vika nyt ei ainakaan ole vanhemman. Lapsi nyt vaan lihoo, onnetonta, mutta minkäs teet. Perintötekijäargumentti on nimenomaan vastuun välttelyä ja sitä kautta eräänlaista uhriutumista; kun vika on muualla kuin itsessä, sille ei tietenkään voi mitään vaan voi heittäytyä sohvalle syömään sipsejä ja kerjäämään myötätuntoa.

Dokumentissa lihavuusvalmentaja repi äkkiä rikki tämän perintötekijäargumentin. Häviävän pieni osa ihmisistä kärsii oikeasti sellaisista aineenvaihdunnan ongelmista, jotka väkisinkin tekevät ihmisestä lihavan. Syy on ihan yksinkertaisesti vanhemmissa. Piste. Se on ehkä ikävää kuultavaa, eihän se ole kiva kuulla olevansa syyllinen lapsensa hankaluuksiin, mutta sen ymmärtämisessä on muutoksen siemen. Niin kauan kuin uskoo, että syy on muualla, asialle ei voi tehdä mitään. Kun silmät avautuvat ja ymmärtää oman vastuunsa, sitä näkeekin, on asioita voi muuttaa, että avaimet muutokseen ovat omissa käsissä. Riittää, kun työntää ne lukkoon ja vääntää.

Lasten lihavuus todella on suuri ongelma, sillä suurin osa lihavista lapsista tulee olemaan lihavia myös aikuisina. Siksi vanhempien pitäisi huolehtia riittävästä ja hyvästä ravinnosta lapsilleen sekä siitä, että nämä saavat mukavasti hauskaa liikuntaa. Jokainenhan kuitenkin haluaa lapsensa parasta eikä se paras ole herkkijen syöttäminen ja lapsen pillin mukaan tanssiminen.

Rättikässästä kädentaitoihin

Opetusministeri Henna Virkkusen työryhmä on aikansa väkertänyt uutta tuntijakojärjestystä kouluille. Keskusta tosin kaatoi uudistuksen, mutta koska jonkinlainen uudistus tulee joka tapauksessa ajankohtaiseksi viimeistään seuraavan hallituksen aikana, kiinnitän nyt huomiota erääseen kiinnostavaan kohtaan, nimittäin käsityöhön.

Käsityöstä halutaan samansisältöinen aine tytöille ja pojille, uutisoi HS. On huomattu, että käsityö on erittäin voimakkaasti sukupuolittunutta: tytöt valitsevat käytännössä aina tekstiilityöt, pojat teknisen työn eikä tekstiilityötä oikein arvosteta*. Uudistusta ehdottanut työryhmä painottaa tietysti tasa-arvoa, jonka mukaan kaikille on opetettava tasan samaa, mutta itse asiassa idea ei ole tällä kertaa mielestäni edes huono. Oikeastaan se on vallan loistava - kunhan käsitöiden opetussuunnitelmaa ylipäätään muutettaisiin.

Totuus on, että tällä hetkellä sekä tekninen että tekstiilityö ovat aika turhia oppilaan koulunjälkeisen elämän kannalta. Harva ryhtyy kaavoittamaan ja ompelemaan paitapuseroa tai nikkaroimaan itselleen naulakkoa. Moiset toimet vaativat jo melkoista harrastuneisuutta ja erityisten työvälineiden hankintaa. Sen sijaan mitä monenlaisimmat pienet kädentaitoa vaativat temput olisivat erittäin hyödyllisiä omaan kotiin muuttaneelle. Oppilaille voisi opettaa saumojen korjaamista, nappien ompelua takaisin ja pienten reikien paikkaamista, sillä tänäkään päivänä eivät kaikki vaatteet ole kertakäyttöisiä. Kodin pienehköt remonttityöt olisivat todella olennaisia osata, kuten vaikkapa poraaminen, verhotankojen asennus, seinien maalaaminen, huonekalujen kokoaminen. Jos vähän pidemmälle halutaan mennä niin lapset voisi opettaa verhoilemaan pieniä huonekaluja, neulomaan kaulahuiveja, virkkaamaan pipoja ja huoltamaan hitusen rikkinäisiä huonekaluja. Tärkeää olisi myös osata etsiä vikoja hajonneista laitteista, kuten pesukoneista ja korjata niitä, jos ne ovat pieniä ja yksinkertaisia ne viat. Nimeksi tälle uudelle oppiaineelle voisi antaa yksinkertaisesti "kädentaidot".

Ideaa saa rauhassa apinoida. En tosin pidätä henkeäni. :)


* Sivumennen sanoen tämä on outoa, koska oman kokemukseni mukaan koulun tekstiilityöstä on selkeästi enemmän hyötyä kuin puutöistä. Kenellä on kotonaan ne lukuisat puutyön vaatimat jännät vehkeet? Kuka hommaa kotiinsa lautoja, kenellä on verstas? Aika harvalla. Sen sijaan ompelu on jokseenkin hyödykäs taito, ompelukone menee pieneen tilaan, jos sen haluaa hankkia ja puikot ovat erinomaisen halpa hankinta.

Kidutuskammio

Huh huh. Olin jo vähällä pistää tämän blogin määrittelemättömälle, mutta jokseenkin pitkälle tauolle (ehkä loppuelämäkseni), mutta sitten eräs tuttavani täräytti: "sinähän puhut nykyään vain ostamisesta ja kengistä!"

AUTS!

Eli ehkä on parempi pitää tämäkin henkireikä, ettei mene pelkäksi muotibloggailuksi. Myönnettäköön, viime aikoina olen kyllä pohdiskellut vaatetusasioita, mutta kyllä elämään mahtuu muutakin. Esimerkiksi töitä. Ja tiedelehtiä. Sekä tietysti erilaisten kidutusvälineiden tutkimista netistä. Ihan vain, koska sattui kiinnostamaan. Ei, en aio ryhtyä alalle.

Täytyy kyllä sanoa, että ihmiset ovat keksineet mitä moninaisimpia keinoja aiheuttaa toisilleen suunnatonta tuskaa. Jos kyseessä olisi ollut puhdas tiedustelumeininki eli että ideana on vain saada puristettua kidutetusta irti kiduttajien haluamat tiedot tai tunnustus, sitä kuvittelisi, että parikin laitetta olisi riittänyt. Ja että niiden ei olisi tarvinnut olla sellaisia, jotka saattavat vammauttaa ihmisen pahasti loppuiäkseen (esimerkiksi välineet, joilla revitään naisilta rinnat irti tai vetopenkki) tai jopa tappaa. Mitä hyötyä kuulustelijoille edes on, jos kidutettu kuolee ennen kuin ehtii kertoa halutut tiedot?

Tilannehan ei kuitenkaan ole se, että välineitä olisi vain pari hassua, ehei. Mitä tulee tuskan aiheuttamiseen toisille ihmisille, ihmiseläimen mielikuvitus on rajaton ja välineitä ja keinoja on tehtailtu aikamoinen liuta. Se pistää epäilemään, että monen kapistuksen taustalla on oikeastaan pääosin silkka sadismi: on haluttu aiheuttaa mahdollisimman suurta tuskaa tuskan itsensä takia.

Itse en kestä kidutusta ollenkaan, siis katsojana. Pystyn katsomaan melkoisia kauhuleffoja, ei haittaa, vaikka veri roiskuisi, ihmisiltä putoaisi päitä tai mitä ikinä, mutta kidutusta en siedä lainkaan. Vatsa kääntyy nurin ja suoneni jäätyvät. Japanilaiset ovat muutaman kerran onnistuneet tuhoamaan elokuvakokemukseni täysin heittämällä peliin kynsien alle työnnettäviä neuloja ja jalan katkaisua metallilangalla. Yäks. Hyi. Vieläkin sylettää.

Ihmiseläin on joissain asioissa aika kipeä otus.

Hetkiä

Kun mies tulee vuoteeseen, koskettaa alastonta kylkeäni, olen jo puoliunessa. Hän kääriytyy ympärilleni ja piilottaa kylmät jalkansa minun lämpöni lomaan. Läpi pimeyden ja unenkin kuulen: "Kyllä minä rakastan sinua, kaikesta huolimatta."

Vielä seuraavanakin päivänä minä hymyilen.