Meillä ei vietetä ystävänpäivää sen kummemmin, mutta Yhdysvalloissa ystävänpäivä tai Valentine's day näin oikeammin ilmaistuna, on tärkeäkin juhla - ainakin tyttöystäville. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun kuulee miesten rutisevan, miten pitää taas hankkia jotain kivaa naiselle tai Xbox päätyy lähimpään puroon. No, vaikka suomalaiset miehet nyt säästyvätkin tältä kauhulta niin on meilläkin omat juhlamme, nimittäin syntympäivät, joulu ja vuosipäivät. Ja kyllä siinäkin itkua riittää, kun pitäisi yrittää ensinnä muistaa se syntymäpäivä ja sitten vielä keksiä joku lahjakin. Oivoivoi tätä tuskaa!
Melko yleinen perustelu juhlavihaajilla on se, että onhan se nyt niin suunnattoman nihkeää antaa "velvollisuudesta" lahjoja. Eihän se ole yhtään spontaania, lahjan saajahan oikein odottaa saavansa jotain, kyseessä on siis pelkkä pakkolahja. Moinenhan vesittää koko lahjan antamisen idean ja tekee siitä ainoastaan tyhjän rituaalin. Lahjoja ei anneta siksi, että halutaan tehdä toinen iloiseksi vaan siksi, että tänä määrättynä päivänä nyt vain täytyy antaa lahja, jos haluaa välttyä joltain ikävältä seuraamukselta. Miksei lahjoja voisi antaa muina päivinä, spontaanisti ja yllättäen? Eikö se olisi paljon siistimpää?
Niin, en ole täysin eri mieltä. Spontaanit lahjat ovat oikein kivoja, arvostan niitä suuresti ja annan niitä itsekin silloin tällöin, kun sopivalle päälle satun. Silti epäilen aikuisten oikeasti, että melkomoinen osa näistä juhlavihaajista ei juurikaan jakele mielitietyilleen tai läheisilleen spontaaneja lahjoja eikä jakelisi, vaikka juhlapäivistä luovuttaisiinkaan. Heitä ärsyttää se, että heidän ylipäätään ODOTETAAN antavan jotain lahjoja. En sano, että he varsinaisesti vihaavat lahjojen antamista sinällään vaan että heitä ei vain kiinnosta ja nyppiihän se, jos joskus pitää tehdä sellaista, mikä ei voisi paljoakaan kiinnostaa, mutta johon ladataan paljon odotuksia.
Toisekseen, 2-3 "täytyy antaa jokin lahja" -päivää vuodessa tuskin nyt millään tapaa tarkoittaa, etteikö spontaaneja lahjoja voisi antaa siinä välillä. Jos kerran se lahjan antaminen tiettynä päivänä on niin hirveänkamalaa, mikä estää hommaamasta jotain samantyylistä lahjaa jonain muuna aikana? Uskallan kyllä arvella, että henkilö, jota lahjotaan kauniisti ympäri vuotta, ei jaksa hirveästi alkaa itkeä superkalliiden joulu- tai syntymäpäivälahjojen perään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Huh, onneksi en itse ole törmännyt sellaisiin lahjaruikuttajiin. ;)
Ihmettelen ihmisiä, jotka hakeutuu parisuhteeseen jos ei ollenkaan kiinnosta onnellistuttaa toista. Kun RAKASTAA, niin toista haluaa onnellistaa. Siis ha-lu-aa. Se ei ole pakkopullaa!
Jotenkin vaan luulisin näiden lahjaruikuttajien olevan sellaisia ihmisiä, joiden mielestä aina on pahasti asiat. Naisen puute sapettaa, mutta sitten jos/kun nainen on, niin ei siitä saisi mitään 'vaivaa' olla. Toisin sanoen pitäisi olla se sänkypuoli kunnossa ja mieluiten kodinhoito myös, mutta itse ei annettaisi mitään - otettaisiin vaan. Itsekästä, epäkypsää, epämiellyttävää. Joitakin ihmisiä ei vaan ole tehty elämään parisuhteissa.
mun 'lahja' joshille oli duunissa pikasesti tekaistu papru, jolla netista etsitty sydankuva ja runo. se anto mulle $5 kimpun lakastuneita aleruusuja ja kilosuklaata :-D
Libby: Mä annoin kerran Antille pienen paperilapun, jolle olin piirtänyt punaisen sydämen. Se on nyt jääkaapin ovessa. Tommoset on kivoja. :)
Ei niin, että nurisisin kalliistakaan lahjoista ja täytyy myöntää, että syntymä- ja vuosipäivät ovat sellaisia, että oikeastaan HALUAN, että ne muistetaan. Tosin, jos puolisoni olisi selkeästi sellainen, ettei muistaisi koskaan kenenkään merkkipäiviä ja joulukin tulisi aina nurkan takaa niin sitten asiasta voitaisiin kyllä neuvotella. Jotain muistamista silloin tällöin haluan kyllä saada. Kuten Suklaahirviö sanoo, se on minusta osa parisuhdetta. Jos pienien juttujen tekeminen toisen eteen on ihan kamalaa, sitten kantsii ehkä muuttaa sellaiseen maahan, missä parisuhde on pelkkä taloussopimus.
Kyllä kannattaa heti parisuhteen alkumetreillä tehdä lahjojen antamisesta selkeä sopimus, jossa määritellään paketin viitteellinen arvo ja sisällön sijoittuminen käytännöllisyyden/viihteellisyyden akselille.
Kyllähän se tietysti vähän spontaaniutta syö, mutta jos nämä asiat eivät kohtaa, niin toista harmittaa.
Lisäksi pitää miettiä, että kertooko lahja jotain antajastaan, vai onko se antajan näkemys saajasta?
Sain joskus männä vuosina pitkäaikaiselta seurustelukumppanilta joulu- ja syntymäpäivälahjaksi urheilukerraston ja sulkapallomailan.
Eihän siinä mitään, hienoja ja arvokkaita lahjoja olivat, mutta kumpaakaan en ole käyttänyt.
Yhäkin tosin mietin, että halusiko se kenties minut kanssaan kylmälle sulkapallotunnille, vai eikö se vain tiennyt, että menen mieluummin joogatunnille - tai luen kirjoja.
Selvästi vieläkin harmittaa. Hmph.
Arawn: itsekin teen muuten tuota, että joskus arkena ihan leikkaan vaaleanpunaisesta paperista sydämen ja jätän sen miehen aamupalapöytään, että hän sen siitä löytää.. :)
Oikeastaan mitään visiittiä jonnekin kultasepälle ei tarvita, kyllä ihminen joka haluaa MUISTAA toista löytää siihen halvatkin keinot. :)
Mun mielestä on myös ihanaa saada ystäviltä itse askarreltuja kortteja. Aika harvoin niitä saa, mutta sitäkin enemmän niitä vaalii. Kerran yksi ystäväni askarteli mulle Tiimarin ohjeilla sellaisen tosi herttaisen mato-kirjanmerkin! En ole edes raaskinut käyttää sitä, vaan pidän 'aarteiden' joukossa ja ihailen. :)
Lähetä kommentti