Pahin vihollisesi olet sinä itse

L. M. Montgomery oli kanadalainen kirjailija, joka kirjoitti "tyttökirjallisuutta" ja romantiikkaa. Montgomeryn Sininen linna on jäänyt mieleeni kahdesta syystä. Ensinnäkin se on ehkä paras koskaan kirjoitettu romanttinen teos (aidosti loistava kirja), mutta sen lisäksi Montgomery kirjoittaa:

"Pelko on alkuperäinen synti -- Se on kylmä, limainen käärme, joka kiertyy ympärillemme. On kauheata elää pelon vallassa, ja ennen kaikkea se on alentavaa."

Minulle pelko on hyvin tuttua. Ei haittaisi, jos pelkoni olisivat niinkin triviaaleja asioita kuin pimeän tai korkean paikan pelko, mutta minä pelkään mitä merkillisimpiä ja olennaisimpia asioita. Pelkään olla ääneen sitä mieltä, mitä todella olen, pelkään avautua, kertoa tunteistani. Pelkään mennä sisään pieniin kauppoihin, pelkään, että nolaan itseni tai että ihmiset eivät pidä minusta. Pelkään puhua suuni puhtaaksi. Pelkoni on kuin Sinisen linnan sankarittaren Valancy Stirlingin pelko: Se vaikeuttaa ja monimutkaistaa elämääni.

Luin tänään blogikirjoituksen, joka sai minut ajattelemaan. Bronnie Ware kertoo merkinnässään, mitä asioita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan eivätkä ne ole mitään pieniä asioita. Kuolevat katuvat sitä, etteivät eläneet elämäänsä kuten he itse halusivat vaan muiden odotusten mukaan. He katuvat, etteivät ilmaisseet tunteitaan vapaasti eivätkä sallineet itsensä olla onnellisia - sillä, kuten Ware toteaa, onnellisuus on todellakin asennekysymys. Jos ihminen voi kuolinvuoteellaan olla onnellinen, miksei tavallista elämää viettävä henkilö voisi sitä olla?

Waren teksti sai minut ajattelemaan, että MINÄ en tahdo maata kuolinvuoteellani ajatellen, mitä kaikkea jäi tekemättä ja sanomatta. Ajatellen, mitä kaikkea en USKALTANUT tehdä ja sanoa. Loppujen lopuksi pelkoni ovat niin kovin turhia, että olisi silkkaa tuhlausta muokata elämänsä niiden mukaan. Mitä sitten, jos kaikki eivät pidäkään minusta? Miksi minun pitäisi koko ajan olla murehtimassa, mitä mieltä muut minusta ovat. Vitut niistä. Tärkeintä on, mitä itse ajattelen itsestäni. Seuraavaksi tulevat perheeni, ystäväni ja muut läheiseni. Muut voivat vaikka heittää vesilintua mielipiteellään.

Aina voi kysyä, että mikä on pahinta, mitä tapahtuisi, jos pelkoni toteutuisi. Ok, pelkään korkeita paikkoja. Pahin, mitä voisi korkealla paikalla tapahtua on se, että putoaisin ja kuolisin tai halvaantuisin. Se olisi aika inhottavaa. Mutta mitä tapahtuisi, jos menisin pieneen kauppaan yksin? Myyjä alkaisi puhua minulle. Hui, onpa kamalaa. Tai mitä, jos avaisin suuni ja sanoisin mielipiteeni. Joku ehkä suuttuisi, loukkaantuisi tai ei pitäisi minusta sen jälkeen. Mutta miten minuun vaikuttaa se, mitä mieltä joku tutun tutun tuttu minusta on? Ei mitenkään.

Tiedättekö, minua ei enää huvita pelätä. Olen melkein 30 enkä nuorene tästä enää yhtään. Elämä on ihan liian lyhyt tuhlattavaksi pelon alttarille. Kun makaan henkitoreissani kuoleman porteilla haluan ajatella, että uskalsin tehdä ja sanoa asioita, joita todella haluan tehdä ja sanoa. En halua katua. Haluan katsoa elämääni taaksepäin ja olla tyytyväinen.

Suosittelen samaa muille. Pelko on turhaa - purjehtiminen ei!