Alleviivailijat joutuvat helvettiin

Olen elämäni aikana lukenut valtaisan määrän kirjaston kirjoja ja merkittävä osa niistä on ollut tenttimateriaalia eli kirjoja, joista on täytynyt ammentaa tietoa päähän. Opiskelijan kun täytyy perehtyä hyvin laajalti opiskelemansa alan kirjallisuuteen ja tieteelliset kirjat taas ovat kalliita niin kirjastot ovat suorastaan pelastus. Ei minulla olisi koskaan ollut varaa hankkia kaikkia lukemiani kirjoja eikä siinä ole lopulta järkeäkään, koska suurta osaa niistä en kurssin jälkeen tarvitse uudestaan.

Kirjastot siis todellakin ovat opiskelijoille lähes yhtä välttämätön asia kuin ruoka ja hengittäminen. Ne kuitenkin otetaan tätä nykyä itsestäänselvyytenä eikä lainkaan ajatella, että moinen systeemi ei suinkaan ole taivaasta pudonnut OIKEUS opiskelijalle. Erinomainen ja turhauttava esimerkki on tapa tuhria kirjaston kirjoja erivärisillä kynillä, jota jossain piireissä myös alleviivaukseksi kutsutaan. Katsokaapa vaikka, mitä Helsingin yliopiston neropatit saavat värikyniensä kanssa aikaan.

Ja huomauttaisin, että kaikki kuvissa esiintyvät sivut ovat SAMASTA kirjasta! Että pistää vihaksi. Kukaan ei takuulla kuvittelisikaan menevänsä jonkun yksityishenkilön kirjahyllylle ja ryhtyvänsä suttaamaan tämän kirjaa, mutta kirjaston kirjoihin suhtaudutaan kuin ne olisivat omia. Vaan kun ne eivät ole! Ne ovat kirjaston omaisuutta eli jonkun muun omaisuutta. Ja ne on piru vieköön hankittu MINUN rahoillani enkä minä halua lukea kirjaa, joka näyttää jonkun leikki-ikäisen piirustusviholta!

Onneksi tämän kirjan kohdalla tilanne ei ole kriittinen, koska käytän sitä lähteenä graduuni ja olennaiset kohdat löytyvät parilta sivulta. Mutta sääliksi käy sitä, jonka pitäisi lukea tuo koko kirja tenttiin. Tuollainen määrä alleviivauksia ja sivukommentteja häiritsee jo todella paljon lukemista.

Tippuisipa alasin kaikkien sottapyttyjen päähän.

Kiitos.

Hyi, verrrrrta!

Kuka muistaa vielä, kun taannoin jostain McDonald'sista varastettiin Ronald MacDonald? Ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen Food Liberation Army -porukka, jotka myöhemmin mestasivat Ronaldin kipsikopion helsinkiläisessä galleriassa. Itse kyllä huomasin pikku-uutiset ja pidin tempausta jokseenkin väsyneenä, mutta en jaksanut sen kummemmin kiinnostua asiasta.

Joku muu on kuitenkin erittäin kiinnostunut. Suomi pääsee harvoin Yhdysvaltain televisioon asti, mutta Fox-kanavan Bill O'Reilly löysi mestausperformanssin ja esitti lujan paheksuntansa. Siinä ei varsinaisesti ole vielä mitään erityisen hilpeää, että jonkun amerikkalaisen tv-kanavan rääväsuu haukkuu Ronaldin mestaamisen - mutta että sitä perustellaan muun muassa sillä, että suomalaiset syövät poroa! Siis ajatelkaa nyt, kuinka kamalaa, mehän syödään niinq PETTERI PUNAKUONOA. IIIIK!

Eikä siinä kaikki. Suomalaiset eivät ole vain hirveitä poronmussuttajia vaan me syömme myös... verrrrrrta! New Hampshireläinen Sentinel Sourse esittää mitä syvimmän varauksensa siitä, että netistä löytyy verilettujen ohje, jossa mainitaan, että pakastettua verta löytyy suomalaisista kaupoista pakastehyllystä. Siis verrrrrta! Täytyyhän sen olla vitsi, hei, joohan? Ei kai nyt kukaan söisi ranskalaisten kanssa... verilettuja!!

Jos saisin jostain Bill O'Reillyn osoitteen, lähettäisin sille lahjaksi kimpaleen kylmäsavuporoa. En ole edes suuttunut, tämä on niin tavattoman hilpeää. Illalla sitä voisikin syödä vähän Petteri Punakuonoa Tapolan mustanmakkaran painikkeeksi. Mitäs me pohjoisen monsterit ällöttävine ruokatapoinemme. :)

Julkinen liikenne on huono ja autoilu ihan kamalaa

Julkinen liikenne on saanut paljon huutia tänä talvena ja osin aivan aiheestakin. Mielestäni on kuitenkin aiheetonta lytätä Julkinen ihan kokonaan, koska etenkin monet bussit ovat liikkuneet hämmästyttävän hyvin aikataulussa paukkupakkasista ja hurjasta lumentulosta huolimatta. Suurimmat ongelmat lienee kokenut raideliikenne, mikä johtuu ilmeisesti melko pitkälti paitsi vanhasta laitteistosta niin myös siitä, että VR on hauskasti säästänyt muun muassa niissä kohteissa, jotka vaikuttavat lumen ja jään poistoon. Hyvin siis menee, VR.

Mutta mutta. Osuinpa tässä erään ystäväni FB-sivuilla ketjuun, jossa tätä aihetta sivuttiin. Kun kehtasi sanoa jotain myönteistä Julkisesta, lytättiin oitis lähestulkoon syylliseksi niihin Julkisen ongelmiin: eihän mitkään asiat parane, jos on tällaisia tyytyväisiä käyttäjiä, jotka eivät valita. No, pointti taisi olla, että asiat eivät parane, jos tyytymättömät käyttäjät eivät valita, mikä on sinänsä ihan totta. Epäilenpä kuitenkin, että se laaja Facebookissa itkevä kuoro ei juurikaan vaivaudu pistämään itkujaan eteenpäin sinne oikeaan kohteeseen eli HSL:lle. Mitä hyötyä on parkua Facebookissa, jos kerran haluaa asioiden paranevan? Ei niin mitään eikä se usein olekaan se syy, miksi ihmiset siellä kiukuttelevat. He vain haluavat purkaa tunteitaan, missä ei mitään vikaa ole, mutta turha sitten sotkea mukaan jotain jalompia "valittamalla asiat paranevat" -periaatteita. Asiat eivät parane, jos ei valita oikeaan osoitteeseen.

Yksi ehdotus kommenttiketjussa oli, että käyttäjäthän voisivat äänestää jaloillaan. Palveluntuottaja kun tuottaa tasan vain niin hyvää palvelua, että porukka sitä käyttää eikä yhtään sen parempaa. Sinänsä ihan kiva idea, mutta siinä unohdetaan yksi olennainen seikka: meidän autottomienkin pitää päästä liikkumaan välillä kauemmaksi kuin kilometrin päähän kotoa. Auto on toki se toinen vaihtoehto, mutta auto maksaa paljon enemmän kuin Julkisen käyttäminen. Näin ollen auto ei oikein vähävaraiselle ole vaihtoehto (tietysti joku pässi vetosi siihen, että mitäs, jos vähävarainen asuu jossain hevonpersiessä, mutta ei se auto silloinkaan ole mikään Julkisen vaihtoehto vaan se ainoa mahdollinen kulkuväline ja jos valitsee asua hevonpersiessä, sitten laittaa niitä vähäisiä roposiaan autoon, voivoi).

Paras tuli kuitenkin lopuksi, kun eräs keskustelija kerkesi ihmetellä, että mihin niiden köyhien nyt muka tarvitsee liikkua, kun eivät töissäkään käy! Nerokasta! Mikä idea. Kenenkään muun kuin työssäkäyvien ei siis tarvitse liikkua mihinkään ja muut kuin työmatkat ovat täysin turhia. Esimerkiksi me vähävaraiset opiskelijat, miksi me raahautuisimme jonnekin kampukselle luennoille, mikä hullu keksintö. Tai miksipä väki matkaisi esimerkiksi työhaastatteluihin, vapaaehtoishommiin tai ylipäätään pitäisi pääkoppaansa kunnossa olemalla aktiivisia, jotta ehkä joskus vielä saisivatkin niitä töitä.

Olisi siistiä nähdä tuon "köyhät hengailkoon kotonaan" -idean esittäjän viettävän vaikka 2-3 kuukautta pelkästään kotinsa nurkilla pyörien. Kuinkakohan nopeasti alkaisi päässä suhista? Ei sinänsä, tiedän tuollaisia ihmisiä, mutta vannon ja vakuutan: niiden päässä suhisee. Ainakin vähän. Ja riippuu se ihmisestäkin, mutta uskallan myös väittää, että yhteiskuntakaan ei hyödy pätkääkään, jos työttömät jäävät koteihinsa maatumaan, koska useimpien psyykeelle se tekee hallaa ja ihminen, joka on muuttunut sammaloituneeksi kiveksi, ei enää koskaan vieri - esimerkiksi työhaastatteluun tai johonkin muuhun vastaavaan.

Ja on se yksityisautoilu nyt niiin suuri Jumala ja Jeesus ja koko hindupanteoni yhteensä. Kyllä kuorossa voihkitaan, miten autoilijalta nyhdetään karvatkin perseestä ja bensa maksaa ja verottaja ruoskii ja jalankulkijatkin kehtaavat pyrkiä katujen yli. On se elämä niin kamalaa, kaikki vihaavat, kukaan ei tue. Tai siis kukaan muu ei tue kuin koko remmi niitä autottomia. Yksityisautoilijat kun eivät juuri koskaan tule ajatelleeksi, että ei se läntti, jonne he autonsa joka ilta pysäköivät, ole taivaasta ilmaiseksi tippunut. Ehei, se on maata ja maalla on arvo eikä se arvo ihan vähäinen olekaan. Parkkihallissa esimerkiksi yksi autopaikka maksaa jopa 30-50 000 euroa, mitä eivät parkkipaikkojen oikeat vuokrat todellakaan vastaa. Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että me autottomat itse asiassa tuemme autoilijoita pysäköinnin kautta enemmän kuin Helsinki tukee julkista liikennettä! Eikä sekään riitä vaan päälle päätteeksi pitää vielä kuunnella korvia vihlovaa kimitystä ja ulvontaa siitä, kuinka autoilijaparkoja sorsitaan niinq ihan joka asiassa.

Voi itku ja byhyy.

Mutta hei, rakkaat autoilijat! Kun teitä kerran poljetaan kaikilla mahdollisilla jaloilla ja nyhdetään nöyhtäkin lompakon pohjalta niin minulla onkin teille hyvä ehdotus, mikä säästää rahaa ja rutinaa: alkakaa käyttää julkista liikennettä!*

* En ehkä ole sitten ihan tosissani, toim. huom. :)

Lahjojen sietämätön keveys

Meillä ei vietetä ystävänpäivää sen kummemmin, mutta Yhdysvalloissa ystävänpäivä tai Valentine's day näin oikeammin ilmaistuna, on tärkeäkin juhla - ainakin tyttöystäville. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun kuulee miesten rutisevan, miten pitää taas hankkia jotain kivaa naiselle tai Xbox päätyy lähimpään puroon. No, vaikka suomalaiset miehet nyt säästyvätkin tältä kauhulta niin on meilläkin omat juhlamme, nimittäin syntympäivät, joulu ja vuosipäivät. Ja kyllä siinäkin itkua riittää, kun pitäisi yrittää ensinnä muistaa se syntymäpäivä ja sitten vielä keksiä joku lahjakin. Oivoivoi tätä tuskaa!

Melko yleinen perustelu juhlavihaajilla on se, että onhan se nyt niin suunnattoman nihkeää antaa "velvollisuudesta" lahjoja. Eihän se ole yhtään spontaania, lahjan saajahan oikein odottaa saavansa jotain, kyseessä on siis pelkkä pakkolahja. Moinenhan vesittää koko lahjan antamisen idean ja tekee siitä ainoastaan tyhjän rituaalin. Lahjoja ei anneta siksi, että halutaan tehdä toinen iloiseksi vaan siksi, että tänä määrättynä päivänä nyt vain täytyy antaa lahja, jos haluaa välttyä joltain ikävältä seuraamukselta. Miksei lahjoja voisi antaa muina päivinä, spontaanisti ja yllättäen? Eikö se olisi paljon siistimpää?

Niin, en ole täysin eri mieltä. Spontaanit lahjat ovat oikein kivoja, arvostan niitä suuresti ja annan niitä itsekin silloin tällöin, kun sopivalle päälle satun. Silti epäilen aikuisten oikeasti, että melkomoinen osa näistä juhlavihaajista ei juurikaan jakele mielitietyilleen tai läheisilleen spontaaneja lahjoja eikä jakelisi, vaikka juhlapäivistä luovuttaisiinkaan. Heitä ärsyttää se, että heidän ylipäätään ODOTETAAN antavan jotain lahjoja. En sano, että he varsinaisesti vihaavat lahjojen antamista sinällään vaan että heitä ei vain kiinnosta ja nyppiihän se, jos joskus pitää tehdä sellaista, mikä ei voisi paljoakaan kiinnostaa, mutta johon ladataan paljon odotuksia.

Toisekseen, 2-3 "täytyy antaa jokin lahja" -päivää vuodessa tuskin nyt millään tapaa tarkoittaa, etteikö spontaaneja lahjoja voisi antaa siinä välillä. Jos kerran se lahjan antaminen tiettynä päivänä on niin hirveänkamalaa, mikä estää hommaamasta jotain samantyylistä lahjaa jonain muuna aikana? Uskallan kyllä arvella, että henkilö, jota lahjotaan kauniisti ympäri vuotta, ei jaksa hirveästi alkaa itkeä superkalliiden joulu- tai syntymäpäivälahjojen perään.

Meikkejä 6-vuotiaille

Niinhän se on, että firmat etsivät rahaa jokaisesta kivenkolosta, jonka suinkin löytävät ja tavallaan se on ymmärrettävääkin. Silti, joidenkin kivenkolojen hyödyntäminen vaikuttaa kuluttajan vinkkelistä lähinnä vastenmieliseltä:

Aller tuo TOP Model -lehden Suomeen

TOP Model on siis muotilehti, kuten nimestä voi päätellä - ja se on suunnattu 6-12-vuotiaille. Siis KUUSI-VUOTIAILLE! Jumaliste. Että lapsillekin pitää tyrkyttää sitä ideaa, että pitää näyttää hyvältä. Ja ketä varten? Pedofiilejä? Ei riitä, että teinit ja me aikuiset naiset myymme sielumme ja raiskaamme lompakkomme saadaksemme viimeisen muodin mukaiset korkokengät tai sen ihanan ripsarin, joka tekee ripsistä niiiin runsaat ja niiiin pitkät. Ehei, nyt lehtitalot haluavat iskeä kyntensä myös pienten lasten vanhempien kukkaroihin mainostamalla lapsosille meikkejä ja muotihärpäkkeitä.

Onneksi ei ole lapsia. Sääliksi käy.

Huippusuorittajia haetaan töihin

Lueskelin juuri eilisen Kauppalehteä ja silmääni sattui Sami Kettusen, Samcomin toimitusjohtajan, kommentti: "Jokaiseen tehtävään kannattaa hakea huippusuorittajia. Tyytyminen keskinkertaisiin osajiin tuottaa keskinkertaisia tuloksia." Samassa lehdessä pääsi ääneen myös Aalto-yliopiston rehtori, Tuula Teeri: "Huipputiimien rekrytointi on pitkä prosessi, koska headhunttaamme parhaita."

Huippusuorittajia, huipputiimejä, huippu sitä ja huipputätä. Nykyään työelämässä ei riitä, että olet säällinen ja luotettava työntekijä, ei todellakaan. Sinun on oltava huippusuorittaja, sinun on tuotettava tulosta. Ja tulos on tietysti rahaa, enemmän, lisää, nopeammin - omistajille, kellekäs muullekaan.

Tässä huippujen ja supersuorittajien lomassa sitä alkaa miettiä, mitä virkaa meillä keskinkertaisuuksilla enää on. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin keskinkertaisia taviksi, minä muiden joukossa. En koe, että alentaisin tässä itseäni - minä en vain ole huippu, en millään alalla. Se ei johdu siitä, että olisin lahjaton tai tyhmä. Minulla on kylliksi lahjakkuutta ja tarpeeksi älyä olla huippu, jos haluaisin. Vika onkin siinä, etten halua. Huipulle pääsemiseen kun ei riitä se, että on lahjakas ja älykäs vaan sen eteen pitää tehdä töitä, puurtaa oikein niska limassa, koska kilpailu on niin valtaisaa. Se merkitsee sitä, että huiput ovat usein omistaneet koko elämänsä sille asialla, missä he ovat huippuja. Jos he ovat onnekkaita, he rakastavatkin puuhastella juuri niiden asioiden parissa ja tekisivät sitä vapaa-aikanaan muutenkin, jos heillä siis olisi vapaa-aikaa. Minä taas haluan käyttää aikani matkustellen, lorvien kaupungilla, juoden vaniljalattea kesäpäivinä ja niin edelleen. Työllä on minulle vain välinearvo: se on jotain, josta voin saada sen verran rahaa, että pääsen tekemään jotain, mitä todella haluan.

En siis panosta töihin sen kummemmin. Olen paikalla sovittuun aikaan, hoidan hommani, hymyilen päälle ja suksin kotiin odottamaan palkkakuittia. En ole erinomainen missään asia, en guru, huippu tahi mestari - en sellainen, jonka Kettunen tai Teeri toivottaisivat tervetulleeksi töihin tai jollaista työvoimatoimiston "puhuthan viittä kieltä, onhan sinulla 10 vuotta työkokemusta alalta, maksamme palkkaa 1500e" -työpaikkailmoituksissa haetaan. Olen keskinkertainen, mukavuudenhaluinen tavis. Lieneeköhän minulle ja sukulaissieluilleni enää mitään paikkaa työelämässä vai kaivataanko siivojiksi ja hampurilaisten paistajiksikin nykyään huippusuorittajia?

Uudenvuoden lupaus

Tänä vuonna tein uudenvuoden lupaukseni myöhään. Tarkoitukseni ei ollut tehdä lupauksia lainkaan, sillä olen havainnut, että ne harvoin pitävät. Tämän lupauksen aion kuitenkin yrittää pitää, tosissani.

Minulla on ollut tapana pilkata ihmisiä, jotka pelkäävät öisin ulkona kävelyä: "eihän siellä ole ketään, kuvitteletko olevasi niin ihana, että ryövärit joukolla väijyvät pimeissä nurkissa käydäkseen kimppuusi?" Minä en ole koskaan pelännyt ulkona. Oudoissakin paikoissa olen tuntenut oloni turvalliseksi, kuka nyt muka minun kimppuuni hyökkäisi. Niinpä minulla on varaa nauraa muiden peloille - vai onko?

Totuus on, että olen elänyt enemmän tai vähemmän pelon vallassa koko elämäni. Pelkään yksinjäämistä, pelkään hylätyksi tulemista, pelkään sitä, etten olekaan miehelleni tärkein. Pelkään absurdeja asioita, kuten pienissä kaupoissa asioimista yksin, torimyyjien puhuttelua, kohteliaisuuksien lausumista ihmisille, oven avaamista samaan aikaan kuin joku muu, tuntemattomille ihmisille soittamista. Pelkään paljastaa heikkouksiani, pelkään lihomista, pelkään, ettei minusta tule mitään.

En ole vuosiin kirjoittanut mitään tolkullista, sillä pelkään, etten saa aikaan mitään hyvää, jos aloitan. Jos ryhtyy johonkin, saattaa epäonnistua ja minä pelkään epäonnistumista vielä enemmän kuin korkeita paikkoja, joita niitäkin muuten pelkään aivan hulluna. Silti ennemmin kiipeän Eiffelin torniin ja hyppään benji-hypyn kuin aloitan graduni kirjoittamisen.

Olen vankina pienessä kopissa, johon olen itse itseni sullonut. Se joka pelkää, ei tee ja se joka ei tee, ei saa aikaan mitään ja etenkään se, joka pelkää, ei elä. Ja minä haluan elää. En tahdo seistä putiikin ulkopuolella hengittäen syvään vain, jotta uskaltaisin mennä sisään. Tahdon kirjoittaa, tahdon valmistua. Tahdon tehdä asioita!

Tahdon lopettaa pelkäämisen, jumaliste. Minun uudenvuoden lupaukseni on se, että aion potkia pelkoani munille. Tästä lähin määrään minä!

Ainakin vähitellen.

(Joskus täytyy pitää kannustuspuheita.)

P.S. Joskus tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa tällaisia ylisanoja, etenkään kun ei tiedä, miten asiat menevät. Voihan sitä olla, että tulee uhottua turhaan eivätkä asiat muutu mihinkään. On helppoa soittaa suuta ja näpsytellä näppäimistöä, mutta toimeen tarttuminen, se onkin jo ihan eri juttu. Mutta tämä ei ole sitä, mitä haluan. Haluan jotain muuta. Minun on pakko jossain vaiheessa tehdä jotain sen eteen tai päädyn apaattiseksi sohvaperunaksi suklaapatukoiden ja limsapullojen keskelle katsomaan Salattujen elämien uusinta jaksoa. Eikä se ole hei kovin huokutteleva näky!

Haja-ajatuksia

Uh huh. Reissu on ohi ja paluu arkeen on ollut kova. En tiedä miksi, mutta tällä kertaa kävi näin. Itse matka oli kyllä mahtava, vaikka Koreaan ehkä kannattaisikin suunnata ennemmin kesällä kuin talvella. Ruoka oli herkullista, seura oivaa, kieli kiehtova ja maa itsessään kiinnostava. Menen ehdottomasti uudestaan, jos joskus siinä onnistun. Ja opiskelen kielenkin!

Suomi nyt on suomi, samat uutiset, samat purinat ja marinat vuodesta toiseen. Useimmista ei jaksa enää edes kiihtyä, se vaihe meni jo. Ehkä pitäisi hankkia lemmikki, jotta saisi jännitystä elämäänsä... tai lapsi. :P

Tyyligurun blogia tuli hiukan luettua, kun kyseinen kirjoittaja avautui markkina-arvoteoriasta. Muiden kirjoitusten perusteella Tyyligurun tyyli on varsin rääväsuinen, mutta silti on aika selkeää, että ma-teoria jää kaverilta aika lailla ymmärtämättä. Jos naisten saaminen olisi niin helppoa, että vain "lakkaa olemasta urpo", kuka hyvänsä nörtti tekisi niin. Tai itse asiassa, ei se olekaan kovin helppoa - miten lakataan olemasta urpo?

Minä olen miettinyt, miten lakata vatvomasta asioita. Miten päästää menneisyydestä irti, katsoa tulevaisuuteen ja kehittyä ihmisenä? Maailma on täynnä opaskirjoja ja näsäviisaita neuvojia tyyliin Tyyliguru, mutta opastaminen on ilmaista ja neuvominen helppoa. Toteuttaminen taas on asia aivan erikseen. Itse en ole onnistunut vielä nousemaan itseni yläpuolelle ja kehittymään edes lähelle sitä, mitä haluaisin olla, joten ei ole tässä osoitteessa varaa äksyillä urpollekaan. Äksyilen tosin kuitenkin, koska en ole vielä kehittynyt niin pitkälle, etten äksyilisi.

Olen tänään sekava. Se johtuu ainoastaan siitä, että olen sekaisin.

P.S. Lisäsin sivupalkkiin Korea-matkamme kuvat