Minun on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus lukea Anna-Lena Laurénin teos "Hulluja nuo venäläiset" ja toissapäivänä satuin vahingossa törmäämään siihen kirjakaupassa, joten poimin sen mukaani. Mitään erityisen uutta ja yllättävää Laurénin teoshan ei Venäjän kulttuuria jo valmiiksi tuntevalle tuo, mutta kirja on hyvin kirjoitettu ja anekdootit hauskoja, osittain siksi, että ne ovat suomalaisesta näkökulmasta älyttömiä ja osittain siksi, että ne tunnistaa omista kokemuksistaan.
Oikeastaan parasta Laurénin kirjassa oli juurikin sen tuttuus: "juuri noinhan asiat siellä ovat!" Venäjä on juuri niin pullollaan lahjontaa, kähmintää, jonoja ja sääntöjen kiertämistä, kuin Laurén kirjoittaakin - mutta samalla myös täynnä iloisuutta, sosiaalisuutta, auttamista, verkostoitumista. Venäläisten hyvät ja huonot puolet käsitellään yhdessä sykkyrässä.
Kaikkein eniten kirja kuitenkin vaikutti siihen, että... hitto vie, minulle tuli ikävä! Minulle tuli ikävä Venäjää, jopa sen joitain huonoja puolia. Jotkut huonot puolet ovat raivostuttavia ja huolestuttavia, kuten kansalaisyhteiskunnan puute, toiset taas lähinnä turhauttavia tai jopa hellyyttäviä. Jälkimmäisiä aloin ikävöidä. Vielä enemmän tietysti ikävöin niitä hyviä puolia, tunnelmaa, venäläisiä ystäviäni, ihmisiä. Mutta mitä kertoo se, että kaipaa jopa niitä jonoja ja kiukkuisia matameja myymässä vodkaa tiskin takana?
Onneksi on vuosiviisumi. Kai tässä täytyy ryhtyä varailemaan bussilippuja. Blinit ja Nevski prospekt, täältä tullaan!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti