Blogini yli seitsemänvuotisen taipaleen aikana olen lukuisia kertoja kirjoittanut lihavuudesta, laihtumisesta ja hoikkana pysyttelystä. Siihen on sikäli perusteltu syy, että olen tunnetusti itse ollut aikoinani lihava ja vasta myöhemmällä iällä hankkiutunut normaalipainoisten kirjoihin. Toisin sanoen, minulla on laatikkokaupalla kokemusta aiheesta ja joudun jatkuvasti elämään sen kanssa, minkä vuoksi se on jatkuvasti ajankohtainen.
Minä en tietenkään ole ainoa, jota lihavuus aiheena suuresti koskettaa. Paitsi että miljoonat ihmiset maailmassa ovat lihavia, dieetillä tai yrittävät pysytellä uudessa painossaan, myös tutkijat ovat sukeltaneet lihomisen ja laihtumisen ihmeelliseen maailmaan. Tietoa tulee jatkuvasti lisää ja se on tärkeää, sillä sairaalloinen ylipaino on valtava ongelma länsimaissa. Itse en varsinaisesti seuraa alan uutisia, mutta silloin tällöin vastaan osuu kiinnostavaa materiaalia. Viimeisin on Tara Parker-Popen artikkeli New York Timesissa: "The fat trap".
Artikkelissaan Parker-Pope käsittelee nimenomaan painonhallintaa ja siihen liittyviä erilaisia tutkimuksia. Tutkijat ovat alustavasti havainneet, että laihtuneen ihmisen aineenvaihdunta ja aivotoiminta ovat hieman erilaisia kuin normaalipainoisen*. Laihtuneen keho pyrkii keräämään takaisin kadotetut kilot toisaalta kuluttamalla vähemmän energiaa samoihin toimintoihin kuin normaalipainoinen ja toisaalta aivot yrittävät houkutella laihtuneen syömään enemmän. Laihtunut kuluttaa jopa 50-100 kaloria vähemmän samaan liikuntasuoritukseen kuin normaalipainoinen ja hänen aivonsa reagoivat etenkin hyvin kaloripitoisiin ruokiin eri tavalla kuin normaalipainoisen. Lisäksi epäillään, että monilla lihavilla on lihavuuteen altistavia geenejä, jotka esimerkiksi saavat heidät himoamaan kaloripitoisempia ruokia verrattuna niihin, joilla ei näitä geenejä ole. Tämä kaikki aiheuttaa sen, että laihtunutjoutuvat syömään vähemmän kuin normaalipainoinen pysyäkseen samassa painossa.
Oma arkikokemukseni tuntuisi vahvistavan asian. Kirjoitin puolitoista vuotta sitten, että enää ei tarvitse tuijotella kaloreita, koska nimenomaan aktiivinen laihduttaminen torpedoi yrityksiä, mutta näin kuukausien jälkeen olen todennut, ettei asia aivan niinkään ole. Äärimmäisyyksiin ei tarvinne mennä, mutta mikäli sitä haluaa pysytellä hoikkana, täysivaltainen herpaantuminen ja heittäytyminen vaikuttaa mahdottomalta. En ole niin tarkka kuin Parker-Popen artikkelissa esitelty rouva Bridge, en kirjaa päivittäisiä syömisiäni, en pidä taulukoita tai vastaavaa, mutta seuraan kyllä tilannetta jatkuvasti. Käyn vaa'alla useamman kerran viikossa ja tarkkailen, ettei paino nouse tietyn rajan yli. Jos nousee, liikun enemmän ja syön vähän vähemmän, mutta pyrin pääsääntöisesti syömään ja liikkumaan kunnolla, ettei tarvitsisi tehdä jatkuvia säätöjä. Välillä se on helpompaa, välillä vaikeampaa riippuen paljolti siitä, mitä muuta olen kunakin aikana tekemässä, töitä opiskelua, matkailua jne.
Olen aikaisemmin murehtinut sitä, etten ilmeisesti voi koskaan saavuttaa sellaista rentoa suhdetta ruokaan ja liikuntaan kuin mikä on tilanne monilla normaalipainoisilla ja joskus murehdin vieläkin. Asia on kuitenkin pakko hyväksyä, mikäli tahdon pysyä normaalipainon rajoissa. Laihtuneella on vain kaksi vaihtoehtoa, elämän mittainen painonhallinta tai lihominen takaisin eikä jälkimmäinen ole minulle vaihtoehto. Tarkemmin sanoen, painonhallinta kaikkine vaikeuksineen ja tuskailuineenkin on minulle 1000 kertaa mieluisampi vaihtoehto kuin lihominen.
Ne huomiot, joita haluan tänään asiasta kirjoittaa, ovat siis lyhykäisyydessään seuraavat:
1. Jos olet laihduttamassa tai jo laihtunut, ymmärrä ja hyväksy se, että joudut koko lopun elämääsi valvomaan painoasi, jottet lihoisi takaisin. Kehosi pyrkii jatkuvasti lihomaan etkä voi sen halulle paljoa mitään, voit vain pistää kampoihin. Se ei ole erityisen kamalaa ja onnistuu kyllä, kunhan teet siitä rutiinia.
2. Lihavat eivät ole pelkästään surkeilla elintavoilla varustettuja ääliöitä, joiden itsekuri on huonompi kuin kroonisella heroinistilla. Lihava ja laihtunut joutuvat käyttämään monin verroin enemmän itsekuria kieltäytyäkseen herkuista kuin normaalipainoinen, joten normaalipainoinen ei ole mikään sankari heihin verrattuna. Normaalipainoisen vartalo ei käy sotaa häntä vastaan, olkoon siis kiitollinen.
3. Ongelma ratkaistaisiin parhaiten ja helpoiten siten, että ihmiset eivät alun perinkään lihoisi. Siksi vanhempien pitäisi pitää huolta siitä, etteivät heidän lapsensa liho ja aikuisten normaalipainoisten pitäisi huolestua, jos vaatteet alkavat kiristää siinä määrin, että pitää siirtyä isompaan kokoon. Äitien olisi syytä ryhtyä laihduttamaan heti, mikäli kertynyt ylipaino ei imetyksen jälkeen ole selvästi vähentynyt.
4. Aiheesta tarvitaan enemmän tietoa ja siitä pitäisi pitää enemmän jöötä. Niin monen laihtuneen matka pysyvään normaalipainoineen kilpistyy juuri tähän. He eivät kunnolla tiedosta eivätkä ymmärrä sitä, että painoa, syömisiä ja liikuntaa tulee tarkkailla lopun elämän ajan. Koska he eivät tiedä, he eivät tee mitään, lihovat takaisin ja tuntevat valtavaa syyllisyyttä, mikä on este laihtumiselle ja painonhallinnalle sekä hyvälle elämälle ylipäätään. Laihtuneiden tulisi ymmärtää, että keho yrittää jatkuvasti huijata heidät lihomaan, minkä vuoksi heidän ei pidäkään verrata itseään normaalipainoisiin vaan järjestää elämänsä siten, että kehon yritykset tulevat torpedoitua.
* Käytän tekstissä termiä "laihtunut" ihmisistä, jotka ovat olleet lihavia ja pudottaneet painoaan. "Normaalipainoinen" taas viittaa niihin ihmisiin, joille heidän painonsa on "luonnollinen" eli he eivät ole laihduttaneet vaan paino on pysynyt aikuisiällä suunnilleen samana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Millaista liikuntaa harrastat? Pyritkö määrätietoisesti parantamaan lihasten hapenottokykyä?
Joissakin tutkimuksissa on havaittu, että lihavien ja laihtuneiden (formely obese) lihaksissa on paljon vähemmän toimivia mitokondrioita kuin normaalipainoisina pysyneiden. Lihakset saavat silloin energiaa helpoiten anaerobisesti, glukoosia maitohapoksi muuttamalla, eivätkä pysty oikein hyödyntämään rasvaa tai glukoosia aerobisesti. Jotkin metabolisen oireyhtymän oireet eli lihominen ja korkea verensokeri voivat olla elimistön tapa kompensoida mitokondrioitten vähyys ja toimintaongelmat.
Mitokondrioiden määrä ei onneksi ole vakio, vaan niiden määrää lihaksissa voi kasvattaaa harjoittelulla. Voisi kuvitella, että syy, joka alunperin aiheutti mitokondrioiden vähenemisen ja vaurioituisen, aiheuttaa sen, että lihavan tai laihtuneen pitää myös harjoitella enemmän ja kovempaa kuin normaalipainoisena pysyneen.
Koska aerobinen energiantuotanto tapahtuu mitokondrioissa, oksidatiivinen stressi vaikuttaa pääosin niihin ja mitokondrioiden vaurioitumista voi ilmeisestikin estää antioksidanteilla.
Kuntsa: Käyn salilla ja lisäksi harrastan aerobisia juttuja. Nyt on tarkoitus käydä aikuisbaletissa ja tanssia flamencoa, minkä lisäksi käyn kerran viikossa vetämässä reilun tunnin aerobisen treenin kuntosalin laitteilla (kuntopyörä, juoksumatto ja crossari). Niin ja yleensä kerran viikossa pelaan myös sählyä.
Säiden salliessa harrastan ulkoliikuntaa. Suunnilleen huhti/touko-syys/loka väleillä pyöräilen paljon ja lenkkeilen. Salilla tulee käytyä silloinkin, mutta yleensä tanssit jäävät pois. Kaikkeen ei ehdi, kun on kesätöissä...
Millainen liikunta sitten parantaisi lihasten hapenottokykyä? Ja mitkä ruoat? Jos antioksidanteilla voi estää, voiko niillä myös palauttaa?
Kaksi (osittaista) vastaväitettä.
On olemassa myös laihoja ihmisiä, jotka nimenomaisesti jatkuvasti joutuvat ja ovat joutuneet vahtimaan painoaan, jotta eivät koskaan lihoisikaan. Kuten on ikävää tuomita lihavat vain joukoksi "surkeilla elintavoilla varustettuja ääliöitä, joiden itsekuri on huonompi kuin kroonisella heroinistilla", on yhtä ikävää kuvitella, että kaikki hoikat ihmiset olisivat saaneet vartensa ilmaiseksi ja ilman työtä.
Toinen seikka. On mahdollista opetella - hitaasti tosin - ruokavalio, jossa ei tarvitse vahdata itseään ja painoaan. On tietysti ihmisestä kiinni, millaiseksi tämä ruokavalio on syytä koostaa.
Ei kai kyse jojoilussa lopultakaan ole siitä, että ihminen ei tietäisi, miten tulee olla, jotta ei lihoisi. "Epätäydellisistä" kuureista on vain niin vaikea pitää kiinni.
Ja vielä kolmas seikka, yhdistettynä kahdesta edellisestä. Ihminen, jonka tasapainoinen ruoka- ja liikuntavalio on koostettu sellaiseksi, että kuosissa pysyminen on luonnollista, saattaa ulkopuolisen silmin näyttää elävän suurestikin rajoitettua elämää. Kuitenkin esimerkiksi sokeririippuvuudesta irti päässyt ei liiemmin koe jääneensä mistään paitsi. Riippuu siis katsantokulmasta, ajatellaanko tällaisen ihmisen tekevän onnensa eteen töitä vai ei.
Joka tapauksessa, tsemppiä haasteisiin!
Riikka: Toki on olemassa hoikkia, jotka joutuvat vahtimaan itseään pysyäkseen hoikkina. Tämä juttu ei kuitenkaan varsinaisesti koskenut heitä vaan lihavia ja ex-lihavia, minkä vuoksi en heitä käsitellytkään. On mahdollista, että heillä on eri syistä muita hoikkia hitaampi aineenvaihdunta tai enemmän rasvasoluja tai muuta jännää. On tutkittu esimerkiksi lihavan äidin vaikutusta sikiöön ja todettu, että moinen kasvattaa todennäköisyyttä, että jälkeläisestäkin tulee lihava. Kenties sellaisessa tapauksessa esimerkiksi ihminen joutuu tarkkailemaan itseään aina, jottei todella lihoisi.
Toiseen pointtiin: totta kai sellaisia ruokavalioita on olemassa. Niissä pitäytyminen on sitten asia aivan erikseen... Kuten tuossa artikkelissa todettiin, usein ex-lihavien aivot yrittävät saada ex-lihavat syömään kaloripitoisia aineita. Ja hiivatti, niille on kyllä helppoa antaa periksi! Onnittelen lämpimästi niitä, jotka onnistuvat vakiinnuttamaan ruokavalionsa niin pysyväksi, että siitä tulee luontainen tapa eikä heille tule enää himoja syödä muuta. Jojoilusta päätellen se vain ei tunnu olevan kovin yleistä.
Kolmanteen pointtiin sitten se, että minusta "töiden tekeminen" jonkun jutun eteen ja sen jutun mahdollinen rajoittuneisuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Toki ne voivat olla läsnä yhtä aikaa, mutta yhtä hyvin vain toinen voi olla läsnä. Minä esim. en ole kovin rajoittunut ruokieni suhteen, mutta teen kyllä töitä kovasti pysyäkseni tässä painossa. Joku toinen taas on rajoittunut siinä mielessä, että syö vain tiettyjä juttuja, mutta ei muuta kaipaakaan eikä siten oikeastaan tee työtä homman eteen. Se, "rajoittaako" moinen ihmisen elämää hänen näkökulmastaan, lienee se olennaisin kysymys. Jos tyypillä on aika kapea ruokavalio, mutta hän siitä nauttii tai ei välitä syömisestä sinänsä vaan pitää sitä tankkauksena, eihän hän tosiaan menetä mitään. Hän hakee nautintonsa sitten muualta.
Lähetä kommentti